#koskala

Kyllähän suurin osa porukasta tiesi Koskelan erityistaidosta. Ei vaisu ryhmänjohtaja sitä mitenkään piilotellut, ei tehnyt mitään peittääkseen sen. Ei se varmaan edes ollut taito, Koskela itse kun ei aktiivisesti yrittänyt sitä käyttää. Jonkinlainen kutsumus ehkä, aura tai voima niille jotka uskoivat yliluonnolliseen. Lähes kaikki siitä kuitenkin tiesivät.

Eikä se siksi yllättänytkään Urhoa kun hän saapui metsäaukiolle ja löysi Koskelan istumassa muutaman jäniksen kanssa kaatuneella puunrungolla. Miehen sormet silittelivät toisen jäniksen päälakea, silmät katselivat hajamielisesti toista. Muutama pikkulintukin pyöri ympärillä, mutta ne lehahtivat kauemmas Urhon huomatessaan.

"Taasko sää Koskela jumituit näitte elukoide kaa tänne?" Urho vain huokaisi saadakseen Koskelan huomaamaan itsensä.

"Jahas. Joko se on aika lähteä?" Koskela kysyi lopettamatta jäniksen paijausta. Toinen jänis näytti loukkaantuneelta, sikäli kun jänis voi, kun sitä ei silitetty kuten sen toveria. Koskela siirsi toisen kätensä rapsuttamaan sitä korvan takaa.

"Pianhan se ois. Mulle ne sen kerto ku sää jumitit tääl metäs", Urho totesi ja laittoi kätensä puuskaan. Kyllähän tilanne huvitti ensimmäisillä kerroilla, huvitti se hiukan vieläkin, mutta kun he olivat löytäneet Koskelan metsästä erinäisten eläinten kanssa niin monta kertaa ettei kukaan enää jaksanut laskea. Mies veti luontokappaleita puoleensa kuin magneetti eikä se näyttänyt haittaavan häntä yhtään.

"Mennään sitten", hän vain totesi ja lopetti jänisten paijauksen anteeksipyytävävän näköisenä. Vähän ne yrittivät seurata leiriä kohti mutta sieltä kuuluva meteli sai ne lopulta luovuttamaan ja loikkimaan takaisin metsään.

Seuratessaan Koskelaa, jonka olkapäälle oli jäänyt muutama höyhen arvatenkin jostain erityisen rohkeasta pikkulinnusta, ei Urho voinut olla ajattelematta sitä pikkulintua jonka kanssa he olivat ensimmäistä kertaa tajunneet Koskelan vaikutuksen eläimiin. Hän hymyili hiukan muistolle.

Urho jutteli sillä hetkellä täysin normaalisti Rahikaisen kanssa, jotakin siitä miten toinen oli onnistunut hankkimaan kylästä hiukan kuivia korppuja ja mietti pitäisikö mennä uudestaan yöllä ihan vain siltä varalta että sinne olisi jäänyt jotakin jolla olisi vaihtoarvoa. Kumpikaan heistä ei osannut aavistaa, että heidän elämänsä muuttuisi pian jos ei paljoa niin ainakin vähän.

Koskela kulki rauhallisesti heidän ohitseen katsomatta pikkulintua joka lepäsi hänen ojennetulla kädellään.  

Ymmärrettävästi moinen näky sai sekä Rahikaisen että Urhon hiljaiseksi. Sitten he vilkaisivat toisiaan, virnistivät, ja lähtivät Koskelan perään.

"Siulla vänskä on jottai käessä", Rahikainen huomautti päästessään muutamalla pitkällä askeleella Koskelan vierelle. Koskela vilkaisi pikkulintua joka keikkui hänen kätensä päällä.

"Punatulkkuhan tuo", hän kommentoi ja jatkoi matkaansa.

"Mihi sää sitä oot viämäs?" Urho tiedusteli virnistäen, koska hei, Koskelalla oli lintu kädessä. Tulevaisuudessa tilanne ei tulisi huvittamaan läheskään niin paljoa mutta nyt kukaan ei vielä tiennyt siitä kärsimyksestä jonka he tulisivat kokemaan kiskoessaan Koskelaa milloin minkäkin eläimen luota.

"Enhän minä tätä ole mihinkään. Sattui vain tulemaan mukana", Koskela totesi eikä Urho voinut estää sitä pientä nauruntyrskähdystä joka pääsi ulos hänen suustaan.

"Mut hei kuule vänskä ku mie luulen et siun käsi kyl väsyy", kommentoi huvittunut ääni jostakin takaapäin ja Koskela kääntyi katsomaan Rokkaa joka virnisti ihan kunnolla. Urho räpäytti silmiään sille pienelle pilkkeelle joka leikki jo aikaisemmin Rokan silmissä ja joka yhtäkkiä syttyi myös Koskelan silmiin. Se näytti hiukan ilkikuriselta, ja Urho sai vaikutelman että Koskela virnisti Rokalle suutaan liikuttamatta.

"Mitä ehdotat?" Koskela kysyi rauhallisella sävyllä. Rokka tuli lähemmäs. Tassukin ilmestyi jostakin.

"Kyl sie vänskä tiiät", Rokka vain nauroi. Urho vilkaisi Rahikaista kysyvästi. Toinen kohautti olkiaan. Koskela nosti punatulkun hiuksiinsa ja Urhosta tuntui että hänen sielunsa olisi hetkeksi jättänyt hänen ruumiinsa.

"Putoaako se sieltä?" Koskela kysyi katsellen Rokkaa ja tukien kädellään lintua joka sirkutti hieman hätääntyneeseen sävyyn. Rokka pudisti päätään ja asettui Koskelan rinnalle kävelemään.

"Mihin myö ollaan ees mänös?" hän tajusi kysyä vähän ajan kuluttua. Tosiaan. Urhokin oli vain seurannut Koskelaa jolla oli lintu hiuksissa ei hyvä Luoja.

"Siul vois laittaa kukkaseppeleenkin niin sopis kuvaan", Rahikainen virnisti ja Urhon sydän heitti volttia mielikuvasta Koskelasta kukkaseppeleessä. Lintu hiuksissaan.

"Nuotiopaikalle minä ajattelin", Koskela vastasi ja Rokka nyökkäsi, yhä virnistäen, ja heitti kätensä Tassun olkapään yli.

"Sie ku oot aina ollu tollanen noitten elukoiden kaa. Niin kauan kun et Susia houkuta niin okei", Rokka heitti ja näytti siltä että oli halunnut tehdä vitsin jo pidemmän aikaa. Urho oli tukehtua omaan sylkeensä. Rahikainen päästi yllättyneen naurun. Tassun ilmeestä päätellen tämä toistui aivan liian usein.

"Enhän minä. Sinä kyllä taidat houkuttaa", Koskela vain vastasi se sama pilke silmäkulmassaan. Rokka nauroi.

"Niihän mie taidan", hän virnisti. Tassu näytti vähän siltä että saattaisi kääntyä ympäri ja kävellä pois hetkenä minä hyvänsä. Kyllä hänkin sitten suli pieneen hymyyn.  

Nuotiopaikalla paloi nuotio jo valmiiksi. Vanhala istui tulen äärellä ja vuoli jotakin, hihitellen välillä itsekseen. Nähdessään Koskelan hiuksiin asetellun linnun hänen silmiinsä syttyi iloinen liekki. Koskela istui alas. Muut seurasivat esimerkkiä.

"Kylhän tuo Koskela tuota ennenkin teki, iha talvsoassa asti", Rokka nauroi ja katseli Koskelaa jonka hiuksissa punatulkku levitteli siipiään hermostuneen oloisena.

"Kui en mie tuota muista?" Tassu ihmetteli ja kohensi tulta. Hymy Rokan kasvoilla valahti vähän, joskin se korjattiin pikaisesti.

"Sie olt silloin vähän varattu", hän mutisi. Tassun silmissä välähti jokin surua muistuttava. Punatulkkukin vaistosi raskaaksi käyvän tunnelman ja päästi muutaman hätäisen tsirp-tsirp -äänen.

"Ota se ny poies ennen ku saat jottain kirppuja", Urho totesi Koskelalle joka kohautti olkiaan mutta onki kuitenkin punatulkun hiuksistaan ja asetteli sen reidelleen.

"Koskela saa kirppuja, khihihi", Vanhala hihitti.

"Miten sie ees sait ton linnun?" Rahikainen kysyi ja lämmitteli jalkojaan nuotion äärellä.

"Luokse se tuli kun metsässä kävin. Yleensä ne ei kyllä uskalla tulla luokse", Koskela vastasi ja silitteli punatulkkua.

"Yleensä? Onks tää normaalia?" Urho kysyi, ihan vain siksi että se oli kiinnostava kysymys, ei siksi että haluaisi ehkä nähdä Koskelaa eläinten kanssa myöhemmin eikä varsinkaan siksi että se olisi erittäin söpöä.

"Miehän oon tässä jo sanont, ei tätä miäst voi metsään päästää kun sillä on aina elukoita ympärillä", Rokka virnisti Urholle ja iski vielä silmääkin. Mokoma.  

Silti Urho teki päätöksen lähteä joskus Koskelan kanssa metsään, ihan vain siltä varalta että tämä tapahtuisi.

(Hän katui päätöstään muutaman viikon päästä tuijottaessaan älyttömän kokoista hirveä jota Koskela silitteli hajamielisesti)

Vilho näki sen ennen kuin se tapahtui, kai hän sen jollain tasolla tiesikin tapahtuvaksi. Ei hän silti voinut valmistautua Tassun tyhjään ilmeeseen tai siihen kuristuneeseen parkaisuun joka repi tiensä jostain Rokan rinnasta. Tassu lysähti maahan kuin räsynukke. Vilho puristi silmänsä hetkeksi kiinni ja vilkaisi sitten sivulle. Siellä piti olla se nuori savolaispoika jonka kranaatti hetkeä myöhemmin repisi kappaleiksi. Paitsi että siellä ei ollutkaan savolaispoikaa, ja Vilhon sydän jätti muutaman lyönnin väliin kun hän tunnisti Hietasen. Turkulainen ehti avata suunsa ennen kuin paineaalto ja ilmassa lentävät roskat pakottivat hänen silmänsä kiinni. Vilho avasi ne heti kun kykeni ja tuijotti kohtaa jossa Hietanen oli seissyt. Ei hänen kuulunut olla täällä. Hän nielaisi nähdessään myös Lahtisen ja Vanhalan vääntyneet ruumiit. “Koskela!” Tuttu ääni sai Vilhon katseen napsahtamaan oikealle. Alunperin tuon oli sanonut se yksi sotamies jonka nimeä Vilho mietti välillä iltaisin eikä ikinä saanut mieleensä. Riitaojan pelokkaat silmät kohtasivat hänen omansa ennen kuin muutama tarkasti tähdätty luoti sai tämän retkahtamaan pois näkyvistä. Karjaisun, joka oli alunperin kuulunut oululaiselle vähän päälle puolitoistametriselle miehelle päästi nyt Lehto, joka ehti edetä muutaman askeleen ennen kuin, niinkuin oikeasti oululainenkin, kaatui maahan kokonaisen suihkun lävistyksestä. Vilho yritti keskittyä hengitykseensä ja käänsi katseensa Rokkaa kohti. Tämän olisi surunsekaisen raivonsa kanssa pitänyt jo lähteä epätoivoiseen hyökkäykseen joka lopulta pelastaisi heistä suurimman osan. Sen sijaan Vilho oli pudottaa kiväärinsä. Rokka makasi maassa tyhjät silmät puoliauki ja käsi muutaman sentin päässä Tassun kädestä, kuin he olisivat viimeisillä hetkillään yrittäneet tavoittaa toisensa. Vilho puristi kivääriään ja tuskin huomasi hengityksensä kiihtyvän. Määttä makasi juurakon takana toinen puoli kasvoista kokonaan poissa, ainoa silmä tuijottaen mitään näkemättä. Rahikainen puristi asettaan rystyset valkeina ja vetäytyi alas liian myöhään. Hän lysähti vasten puuta verinoro leukaa pitkin valuen. Vilho huohotti nyt jo kuuluvasti ja vilkaisi ympärilleen. Hän oli ainoa elossa. Venäläiset nousivat ylös ja lähtivät tulemaan kohti, eikä Vilho yrityksistään huolimatta saanut asettaan laukaistua. Joku astui Vanhalan vääntyneen käden päälle niin, että rusahdus oli kuultavissa Vilholle asti. Hän sulki silmänsä ja huusi.

"Ville!" Tuttu ääni herätti Vilhon ajatuksistaan ja siitä kohmeisesta tuhatjalkaisesta joka ryömi pitkin kitukasvuisen koivun paljaita oksia. Antti kiirehti paikalle näyttäen hieman vähemmän itsevarmalta ja rennolta kuin yleensä. Silmissä välkkyi hivenen vauhko katse jonka Vilho oli nähnyt vain kerran aikaisemmin, silloin, kun he olivat olleet toisilleen vielä Rokka ja Koskela. Antti oli päässyt pois sotasairaalasta ja takaisin rintamalle. Se oli tapahtunut noin kuukausi sen jälkeen kun heidät oli löydetty siitä vanhasta röttelöstä hämmentävän elossa. Sen kuukauden aikana Tassun oli onnistunut pujotella heidät molemmat ulos rintamakarkurisyytteestä. Hän oli onnistunut hankkimaan itselleen lomankin. Joten kun Antti oli päässyt ulos, oli hän ollut vapaa syytteistä. Ensi töikseen hän oli pyyhältänyt Vilhon luo ja kysynyt Tassusta. "Lomallahan tuo", Vilho oli vastannut, ymmärtämättä Antin vauhkoa tai äkillistä helpotusta. Vasta myöhemmin, istuessaan yksin vahdissa ja tuijottaessaan hehkuvaa kamiinaa, oli hän tajunnut Antin hädän. Nytkin hän siis vain kosketti Antin rannetta ja kuljetti tämän telttojen väliin, vähän kauemmas muista. "Ookko sie Tassua nähny?" Antti kysyi ja näytti siltä, että yritti parhaansa mukaan näyttää rauhalliselta ja hallitulta. Heitti hermostuneen virneenkin. "En, mutta kyllä se vielä hengissä on", Vilho rauhoitteli ja hieroi peukalollaan Antin kämmenselkää. Antti sulki silmänsä ja nyökkäsi. Rentoutui kuitenkin vähän. "Jos etsitään se?" Vilho ehdotti ja päästi irti Antin kädestä. Toinen näytti heti vähän reippaammalta. Antti kääntyi ympäri ja ehti kävellä tasan kolme askelta ennen kuin Tassu pöllähti hieman hengästyneen oloisena teltan nurkan takaa ja törmäsi suoraan Anttiin. Antti ei aikaillut vaan veti Tassun halaukseen. "Löysin", hän mutisi ja Vilho arveli sanojen olevan enemmän itselleen kuin Tassulle. "Hyvä", hän hymähti ja antoi hymynsä näkyä silmissään.

Antin sormet leikkivät arven päällä. Se oli toiselta puolelta sievä, pieni ja huomaamaton. Toiselta puolelta se levisi isoksi ja epämuodostuneeksi, sellaiseksi joita ihmiset kutsuivat rumaksi. Antin mielestä Tassussa ei ollut rumia kohtia. Arpi sai silti palan nousemaan kurkkuun. Mutta se johtui rumista muistoista, ei siitä, että arpi olisi ruma. Näin sanoi Antti Tassullekin, jota keinutti hitaasti sylissään. Tassu vapisi vähän ja yritti kaivautua niin pieneksi kuin kykeni, vaistonvaraisesti suojaten vanhaa arpea. "Sie oot ihan turvassa nyt", selitti Antti hiljaa. "Mie luulin että sie kuolit", Tassu nyyhkäisi. Antti oli lopettaa keinuttamisensa. Hän ei ollut ikinä kuullut tästä mitään, miksei hän ollut ikinä kuullut tästä mitään? "Kun sie tullt sissään ja vaan lyyhistyit. Mie näin vaan verta", Tassu selvensi tulkiten Antin hiljaisuuden. Antin sydäntä puristi kuulla Tassu niin pienenä ja heiveröisenä. "Mie oon tässä", hän sanoi vain, eikä voinut olla ajattelematta kuinka osat olivat vaihtuneet. Sitten hän tuhahti mielessään itselleen. Mitään vaihtuneet olleet. Kaksi siinä oli ollut alun perinkin. Antti oli pelännyt Tassun puolesta ja Tassu oli pelännyt Antin puolesta. Yhdessä he siitäkin selvisivät. Antti teki siinä Tassu sylissään päätöksen, että hehän pysyisivätkin yhdessä. Annas olla jos joku yrittäisi erottaa.

Tassu heräsi siihen kun Vilho kömpi hänen ohitseen pimeässä teltassa. Kipinävahtia ei näkynyt, tämä oli varmaankin lähtenyt ulos pysyäkseen hereillä. Tassu puri huultaan ja vilkaisi vieressään makaavaa Anttia joka nukkui yhä sikeästi, levollinen ilme kasvoillaan. Sitten hän teki päätöksensä, irrotti Antin käden varovasti omastaan, painoi pienen suukon toisen otsalle ja hiipi hiljaa ulos. Vilho ehti juuri kadota metsikköön telttojen takana. Tassu seurasi perässä. "Kuka?" Vilho kysyi kun Tassu lähestyi. Hänen äänensä värisi kuin katkeamaisillaan. "Tassu mie vaan oon", Tassu vastasi ja astui eteenpäin. Vilho oli kietonut kätensä ympärilleen. Hän vapisi, eikä Tassu tiennyt johtuiko se kylmästä vai jostain muusta. "Haluutko sie puhua?" Tassu kysyi ja astui vähän lähemmäs. Vilho pudisti päätään ja näytti siltä että joko itkisi tai juoksisi pakoon. "Saanko mie koskee sinnuu?" Tassu yritti ja nielaisi, pitäen oman pelkonsa aisoissa. Antti oli parempi sanojen kanssa, Tassu ei niinkään. Antille hänellä oli oma kieli kosketusten ja pienten liikkeiden kanssa, mutta Vilho? Heidän välissään oli pienoinen kielimuuri. "Saat", Ville kuiskasi ja Tassu kietoi kätensä toisen ympärille. Hän keinutti heitä molempia hitaasti ja hyräili laulua jonka sanat oli unohtanut aikoja sitten. Vilho rentoutui pikkuhiljaa, ja kun Tassu lopulta johdatti hänet takaisin telttaan, oli hän jo tavallinen itsensä. Pienen kiitoksen kuiskasi ennen kuin nukahti.

Antti, mieli välillä hajoten pieniksi palasiksi. Tassu, vanha arpi taivuttaen sisuskalut solmuun. Ville, kaunis sielu sirpaleina.