#santanen

Kyllähän suurin osa porukasta tiesi Koskelan erityistaidosta. Ei vaisu ryhmänjohtaja sitä mitenkään piilotellut, ei tehnyt mitään peittääkseen sen. Ei se varmaan edes ollut taito, Koskela itse kun ei aktiivisesti yrittänyt sitä käyttää. Jonkinlainen kutsumus ehkä, aura tai voima niille jotka uskoivat yliluonnolliseen. Lähes kaikki siitä kuitenkin tiesivät.

Eikä se siksi yllättänytkään Urhoa kun hän saapui metsäaukiolle ja löysi Koskelan istumassa muutaman jäniksen kanssa kaatuneella puunrungolla. Miehen sormet silittelivät toisen jäniksen päälakea, silmät katselivat hajamielisesti toista. Muutama pikkulintukin pyöri ympärillä, mutta ne lehahtivat kauemmas Urhon huomatessaan.

"Taasko sää Koskela jumituit näitte elukoide kaa tänne?" Urho vain huokaisi saadakseen Koskelan huomaamaan itsensä.

"Jahas. Joko se on aika lähteä?" Koskela kysyi lopettamatta jäniksen paijausta. Toinen jänis näytti loukkaantuneelta, sikäli kun jänis voi, kun sitä ei silitetty kuten sen toveria. Koskela siirsi toisen kätensä rapsuttamaan sitä korvan takaa.

"Pianhan se ois. Mulle ne sen kerto ku sää jumitit tääl metäs", Urho totesi ja laittoi kätensä puuskaan. Kyllähän tilanne huvitti ensimmäisillä kerroilla, huvitti se hiukan vieläkin, mutta kun he olivat löytäneet Koskelan metsästä erinäisten eläinten kanssa niin monta kertaa ettei kukaan enää jaksanut laskea. Mies veti luontokappaleita puoleensa kuin magneetti eikä se näyttänyt haittaavan häntä yhtään.

"Mennään sitten", hän vain totesi ja lopetti jänisten paijauksen anteeksipyytävävän näköisenä. Vähän ne yrittivät seurata leiriä kohti mutta sieltä kuuluva meteli sai ne lopulta luovuttamaan ja loikkimaan takaisin metsään.

Seuratessaan Koskelaa, jonka olkapäälle oli jäänyt muutama höyhen arvatenkin jostain erityisen rohkeasta pikkulinnusta, ei Urho voinut olla ajattelematta sitä pikkulintua jonka kanssa he olivat ensimmäistä kertaa tajunneet Koskelan vaikutuksen eläimiin. Hän hymyili hiukan muistolle.

Urho jutteli sillä hetkellä täysin normaalisti Rahikaisen kanssa, jotakin siitä miten toinen oli onnistunut hankkimaan kylästä hiukan kuivia korppuja ja mietti pitäisikö mennä uudestaan yöllä ihan vain siltä varalta että sinne olisi jäänyt jotakin jolla olisi vaihtoarvoa. Kumpikaan heistä ei osannut aavistaa, että heidän elämänsä muuttuisi pian jos ei paljoa niin ainakin vähän.

Koskela kulki rauhallisesti heidän ohitseen katsomatta pikkulintua joka lepäsi hänen ojennetulla kädellään.  

Ymmärrettävästi moinen näky sai sekä Rahikaisen että Urhon hiljaiseksi. Sitten he vilkaisivat toisiaan, virnistivät, ja lähtivät Koskelan perään.

"Siulla vänskä on jottai käessä", Rahikainen huomautti päästessään muutamalla pitkällä askeleella Koskelan vierelle. Koskela vilkaisi pikkulintua joka keikkui hänen kätensä päällä.

"Punatulkkuhan tuo", hän kommentoi ja jatkoi matkaansa.

"Mihi sää sitä oot viämäs?" Urho tiedusteli virnistäen, koska hei, Koskelalla oli lintu kädessä. Tulevaisuudessa tilanne ei tulisi huvittamaan läheskään niin paljoa mutta nyt kukaan ei vielä tiennyt siitä kärsimyksestä jonka he tulisivat kokemaan kiskoessaan Koskelaa milloin minkäkin eläimen luota.

"Enhän minä tätä ole mihinkään. Sattui vain tulemaan mukana", Koskela totesi eikä Urho voinut estää sitä pientä nauruntyrskähdystä joka pääsi ulos hänen suustaan.

"Mut hei kuule vänskä ku mie luulen et siun käsi kyl väsyy", kommentoi huvittunut ääni jostakin takaapäin ja Koskela kääntyi katsomaan Rokkaa joka virnisti ihan kunnolla. Urho räpäytti silmiään sille pienelle pilkkeelle joka leikki jo aikaisemmin Rokan silmissä ja joka yhtäkkiä syttyi myös Koskelan silmiin. Se näytti hiukan ilkikuriselta, ja Urho sai vaikutelman että Koskela virnisti Rokalle suutaan liikuttamatta.

"Mitä ehdotat?" Koskela kysyi rauhallisella sävyllä. Rokka tuli lähemmäs. Tassukin ilmestyi jostakin.

"Kyl sie vänskä tiiät", Rokka vain nauroi. Urho vilkaisi Rahikaista kysyvästi. Toinen kohautti olkiaan. Koskela nosti punatulkun hiuksiinsa ja Urhosta tuntui että hänen sielunsa olisi hetkeksi jättänyt hänen ruumiinsa.

"Putoaako se sieltä?" Koskela kysyi katsellen Rokkaa ja tukien kädellään lintua joka sirkutti hieman hätääntyneeseen sävyyn. Rokka pudisti päätään ja asettui Koskelan rinnalle kävelemään.

"Mihin myö ollaan ees mänös?" hän tajusi kysyä vähän ajan kuluttua. Tosiaan. Urhokin oli vain seurannut Koskelaa jolla oli lintu hiuksissa ei hyvä Luoja.

"Siul vois laittaa kukkaseppeleenkin niin sopis kuvaan", Rahikainen virnisti ja Urhon sydän heitti volttia mielikuvasta Koskelasta kukkaseppeleessä. Lintu hiuksissaan.

"Nuotiopaikalle minä ajattelin", Koskela vastasi ja Rokka nyökkäsi, yhä virnistäen, ja heitti kätensä Tassun olkapään yli.

"Sie ku oot aina ollu tollanen noitten elukoiden kaa. Niin kauan kun et Susia houkuta niin okei", Rokka heitti ja näytti siltä että oli halunnut tehdä vitsin jo pidemmän aikaa. Urho oli tukehtua omaan sylkeensä. Rahikainen päästi yllättyneen naurun. Tassun ilmeestä päätellen tämä toistui aivan liian usein.

"Enhän minä. Sinä kyllä taidat houkuttaa", Koskela vain vastasi se sama pilke silmäkulmassaan. Rokka nauroi.

"Niihän mie taidan", hän virnisti. Tassu näytti vähän siltä että saattaisi kääntyä ympäri ja kävellä pois hetkenä minä hyvänsä. Kyllä hänkin sitten suli pieneen hymyyn.  

Nuotiopaikalla paloi nuotio jo valmiiksi. Vanhala istui tulen äärellä ja vuoli jotakin, hihitellen välillä itsekseen. Nähdessään Koskelan hiuksiin asetellun linnun hänen silmiinsä syttyi iloinen liekki. Koskela istui alas. Muut seurasivat esimerkkiä.

"Kylhän tuo Koskela tuota ennenkin teki, iha talvsoassa asti", Rokka nauroi ja katseli Koskelaa jonka hiuksissa punatulkku levitteli siipiään hermostuneen oloisena.

"Kui en mie tuota muista?" Tassu ihmetteli ja kohensi tulta. Hymy Rokan kasvoilla valahti vähän, joskin se korjattiin pikaisesti.

"Sie olt silloin vähän varattu", hän mutisi. Tassun silmissä välähti jokin surua muistuttava. Punatulkkukin vaistosi raskaaksi käyvän tunnelman ja päästi muutaman hätäisen tsirp-tsirp -äänen.

"Ota se ny poies ennen ku saat jottain kirppuja", Urho totesi Koskelalle joka kohautti olkiaan mutta onki kuitenkin punatulkun hiuksistaan ja asetteli sen reidelleen.

"Koskela saa kirppuja, khihihi", Vanhala hihitti.

"Miten sie ees sait ton linnun?" Rahikainen kysyi ja lämmitteli jalkojaan nuotion äärellä.

"Luokse se tuli kun metsässä kävin. Yleensä ne ei kyllä uskalla tulla luokse", Koskela vastasi ja silitteli punatulkkua.

"Yleensä? Onks tää normaalia?" Urho kysyi, ihan vain siksi että se oli kiinnostava kysymys, ei siksi että haluaisi ehkä nähdä Koskelaa eläinten kanssa myöhemmin eikä varsinkaan siksi että se olisi erittäin söpöä.

"Miehän oon tässä jo sanont, ei tätä miäst voi metsään päästää kun sillä on aina elukoita ympärillä", Rokka virnisti Urholle ja iski vielä silmääkin. Mokoma.  

Silti Urho teki päätöksen lähteä joskus Koskelan kanssa metsään, ihan vain siltä varalta että tämä tapahtuisi.

(Hän katui päätöstään muutaman viikon päästä tuijottaessaan älyttömän kokoista hirveä jota Koskela silitteli hajamielisesti)