Itke pois eilisen tyhjyys
Genre: smut, fluff, pohdiskelu
SanamÀÀrÀ: noin 3500
Disclaimer: En omista hahmoja enkÀ saa tÀstÀ rahaa.
Varoitukset: puhetta kuolemasta ja tappamisesta, seksiin suostuttelua, dacryfiliaa eli itkemisfetissi, seksuaalista sisÀltöÀ, lyhyt maininta lapsen kaltoinkohtelusta.
Paritus:Â Lehto/Riitaoja
Summary: Riitaojan silmÀt ovat punaiset ja kasvot mÀrÀt kyynelistÀ. Se on purrut alahuulensakin punaiseksi. Hartiat ovat lysyssÀ ja kÀdet tarraavat vÀsyneesti Lehdon paitaan. Se nÀyttÀÀ uupuneelta ja pehmeÀltÀ ja surulliselta, ja Lehto tuntee aivan liikaa.
Riitaoja on juuri nyt hÀdÀssÀÀn niin pirun viehÀttÀvÀ, ettei Lehto voi vastustaa sitÀ. HÀn nostaa Riitaojan leukaa ja nojautuu suutelemaan sitÀ.
AO3 linkki:Â https://archiveofourown.org/works/17275349
***
Notes: Inspiroiduin Ylen uuden Tuntematon-sarjan ensimmÀisestÀ jaksosta, jossa Riitaojakin osallistuu venÀlÀispartion ampumiseen. Halusin kÀsitellÀ sen tuntemuksia kohtauksen jÀlkeen, ja lohduttamisen ohessa Lehto rupesi sitten kinkkiseksi. :')
@jessepirpanalle kiitos Tuomaalan nimestÀ!
***
Maailma katoaa Lehdon ympÀriltÀ, haipuu taustahÀlyksi. HÀn keskittyy vain pysymÀÀn matalana ja ampumaan.
KonekivÀÀri kuumenee ja sylkee hylsyjÀ, ja kauempana pellolla venÀlÀisiÀ huutaa ja kuolee. Lehto ei ajattele mitÀÀn. HÀn ei tunne sÀÀliÀ, ei pelkoa, ei edes vihaa. HÀn ajattelee vain konekivÀÀrin metallia kÀsissÀÀn ja tuulta, joka liikuttaa pellon kasveja ja kaatuvien venÀlÀisten hiuksia ja takinhelmoja. Luoteja ja niiden mukana lentÀvÀÀ kuolemaa, joille tuuli ei mahda mitÀÀn.
Kukaan ei nÀytÀ enÀÀ liikkuvan pellolla, ja Kariluoto pysÀyttÀÀ ammunnan. HÀn tekee sen innokkuuttaan liian aikaisin, ja pian he kokevat seuraukset.
Voitonriemu, typeryys, idealistisuus ja kokemattomuus ovat piirteitÀ, joista yksikin voi olla kuolemaksi, mutta Kariluoto on onnistuneesti kerÀnnyt itselleen koko sarjan. Viimeisen eloonjÀÀneen venÀlÀissotilaan luoti ei kuitenkaan tullessaan satu hÀneen, vaan toiseen hölmöön, pystyyn nousseeseen solttupoikaan. Se kaatuu, ja Lehdon katse kiinnittyy sen viereen vielÀ pystyyn jÀÀneeseen Riitaojaan.
Sitten Lehto ei ajattelekaan enÀÀ mitÀÀn muuta kuin sitÀ. HÀn ehtii vilkaista sitÀ vain nopeasti ennen kuin tarttuu taas konekivÀÀriin, mutta sen ilme jÀÀ mieleen. Sen kasvoilta paistoi ensin viaton sÀikÀhdys ja sitten kauhu, ja Lehto tajuaa taas kerran, kuinka tÀysin vÀÀrÀ paikka tÀmÀ on Riitaojalle.
Lehto jatkaa ampumista kunnes pellolla ei varmasti liiku enÀÀ kukaan. HÀn pistÀÀ lisÀÀ lyijyÀ moneen ruumiiseenkin, vÀhÀn liikaakin. HÀn ei voi sille mitÀÀn, sillÀ tÀllÀ kertaa hÀn on raivoissaan.
Ampuminen loppuu kun venÀlÀiset ovat varmasti kaikki kuolleita, mutta kukaan ei enÀÀ juhli.
He saavat leiriytyÀ, saavat ruokaa sekÀ kehuja ylempÀÀ, mutta kukaan ei iloitse.
MiehiÀ kaatuu tÀÀllÀ koko ajan, ei siinÀ ole enÀÀ mitÀÀn uutta heistÀ kenellekÀÀn, mutta tÀssÀ oli jotakin pysÀyttÀvÀÀ. SiinÀ nopeasti leimahtaneessa villissÀ ilossa ja voitonriemussa. SitÀ seuranneessa laukauksessa, ja siinÀ, kuinka he luottivat Kariluodon arviointikykyyn ja siinÀ, kuinka se petti heidÀt.
Lehtoon hiljaa mielessÀÀn vÀnrikille raivoissaan. Ei juurikaan kuolleen sotamiehen takia, vaan Riitaojan. Kerrankin Lehto ei ole vihainen Riitaojalle itselleen, vaan jollain tavalla sen puolesta. Vaikka se nousikin liian aikaisin ja oli aivan liian lÀhellÀ kuolla, Lehdon viha kohdistuu Kariluotoon.
SiinÀ ei pitÀisi olla mitÀÀn erityistÀ, ettÀ Riitaoja oli vÀhÀllÀ kuolla, sillÀ kaikkihan tÀÀllÀ ovat, jatkuvasti. Riitaojaa ovat tÀhÀn asti suojelleet sen pelko, moukan tuuri sekÀ Lehto. Nyt hÀn vain tajuaa sen kunnolla, ettÀ hÀn ei kuitenkaan pysty kaikkeen, eikÀ tuuria voi riittÀÀ loputtomiin.
Ajatus pistÀÀ Lehdon mielen hirveÀÀn myllerrykseen. Riitaojasta on harmia ja vaivaa ja oikeastaan Lehdon pitÀisi toivoakin pÀÀsevÀnsÀ siitÀ eroon. Ei hÀn kuitenkaan toivo.
Riitaoja sÀikkyy hÀntÀ, hÀnen raivoaan, mutta se tuntuu kuitenkin kokevan hÀnet jotenkin turvalliseksi. Se hakeutuu usein hÀnen lÀhelleen, marsilla ja syödessÀ ja muutenkin seurassa, mutta myös kun he ovat kaksin. NiinÀ hetkinÀ he eivÀt juuri puhu, mutta muutaman kerran he ovat kuitenkin vaihtaneet sanoja jostakin turhasta melkein kuin normaalit ihmiset.
Alokasaikoina heillÀ oli tapana silloin tÀllöin hiipiÀ kauemmas toisista, paloaukeaa ympÀröivÀÀn metsÀÀn. SiellÀ he joskus koskettivat toisiaan, nopeasti, persoonattomasti, ehkÀ hiukan epÀtoivoisesti, vain koska toinen oli olemassa ja he tiesivÀt toisistaan tÀmÀn puolen. Riitaoja oli jo silloin sÀikky ja herkkÀ, ja Lehto teeskenteli, ettei sellainen vetÀnyt hÀntÀ puoleensa.
Rintamalla se on jÀÀnyt pois, mutta edelleen Riitaoja tulee usein Lehdon viereen nukkumaan, ja unissaan kierÀhtÀÀ aivan kiinni hÀnen kylkeensÀ, lÀmpöÀ etsimÀÀn. Muutaman kerran Riitaoja on myös hipaissut Lehdon kÀttÀ ottaessaan tarjottua ruokaa, ja hymyillyt ujosti. Muutaman kerran Riitaojan murtuessa itkemÀÀn Lehto ei ole pystynyt kÀtkeytymÀÀn raivon ja vihan taakse, vaan on kömpelösti yrittÀnyt lohduttaa sitÀ. On laskenut kÀden olalle ja ollut siinÀ, antanut Riitaojan nyyhkyttÀÀ, kunnes sen kyyneleet ovat kuivuneet.
Riitaoja itkee aivan liikaa aikuiseksi mieheksi, ja Lehto on tottunut siihen liiaksi. HÀn ajattelee sitÀ liikaa, ajattelee siitÀ liikoja, sillÀ kaikkien edessÀhÀn Riitaoja itkee, ei vain Lehdon. Se antaa kenen tahansa halata ja lohduttaa.
Lehdolle merkitsee kuitenkin jotain, ettÀ hÀn on ainut, jolta Riitaoja aktiivisesti etsii turvaa, ainut jonka luokse se tulee vartavasten. Jos hÀn⊠ajattelee siitÀ sellaisia juttuja, joita ei koskaan voisi sanoa ÀÀneen, niin se on hÀnen oma asiansa eikÀ kenenkÀÀn toisen todellakaan tarvitse tietÀÀ.
YllÀttÀvÀn vÀijytyksen jÀlkeen Lehto olettaa, ettÀ Riitaoja itkisi taas, koska ainahan se parkuu, traumatisoivien kokemusten jÀlkeen etenkin. TÀllÀ kertaa se ei kuitenkaan itke.
Se kÀvelee mekaanisesti leiriin, ja kun nuotio saadaan kasaan, se jÀÀ hiljaisena sen ÀÀreen istumaan. Menee aivan lÀhelle tulta, vaikkei tÀllainen loppukesÀn ilta ole kylmÀ. Se katsoo liekkeihin ilmeettömÀnÀ, ja sen asento nÀyttÀÀ oudolla tavalla jÀykÀn kulmikkaalta ja epÀmukavalta.
EhkÀ se miettii, kuinka lÀheltÀ piti, ettÀ se itse olisi kuollut. EhkÀ se miettii sitÀ, ettÀ itsekin ampui, vaikkei Lehto tiedÀkÀÀn osuiko se keneenkÀÀn tai yrittikö edes. EhkÀ se on sellaisessa shokissa, niin kuin jotkut ovat loukaantumisen jÀlkeen, sillÀ tavalla jÀrkyttynyt, ettei mieti oikein mitÀÀn.
Lehto seuraa vÀhÀn matkan pÀÀstÀ, kun Riitaoja syö illan ruoka-annoksensa. Se on vain laihaa keittoa, mutta Riitaoja ei saa annostaan loppuun. VieressÀ Hietanen huomaa tÀmÀn ja kysyy, onko Riitaojalla kaikki hyvin. Riitaoja nyökkÀÀ sanomatta mitÀÀn, ja ojentaa pakkinsa Hietaselle, joka kohauttaa hartiaansa ja syö keiton loppuun.
Riitaoja nousee, varmaankin mennÀkseen jonnekin hiukan kauemmas ihmisjoukosta, ja Lehto tekee pÀÀtöksensÀ. HÀn nappaa manttelinsa mukaan kÀsivarrelleen, ja seuraa Riitaojaa.
âTule vĂ€hĂ€n tĂ€nneâ, hĂ€n sanoo matalalla ÀÀnellĂ€ saadessaan sen kiinni. HĂ€n laskee kĂ€tensĂ€ Riitaojan kĂ€sivarrelle ja ohjaa sen kauemmas, metsĂ€n suojiin.
Riitaoja ei sano mitÀÀn, seuraa vain hÀntÀ kiltisti, tahdottomana ja velttona kuin nukketeatterin nukke, jota lehto vetÀÀ mukanaan yhdestÀ narusta. TÀmÀ ei kuitenkaan ole sen normaalia hiljaisentyytyvÀistÀ nöyryyttÀ tai pelokasta matelua, vaan Riitaoja todella nÀyttÀÀ aivan ilmeettömÀltÀ. Se hÀiritsee Lehtoa jotenkin, tuntuu huolestuttavalta. Normaalitilassa Riitaoja on liiankin tunteellinen, mutta nyt tuntuu kuin se olisi lukinnut itsensÀ kuoren sisÀÀn.
Lehto johdattaa sen syvemmÀlle metsÀÀn, niin kauas, ettei leiripaikalta kukaan kovin helposti eksy kuulo- tai nÀköetÀisyydelle heistÀ. HÀn kÀÀntyy lopulta, ja painaa Riitaojan paksun petÀjÀn runkoa vasten. Ei niin ettÀ satuttaisi, mutta kuitenkin niin kovaa, ettÀ Riitaojan tÀytyisi tosissaan yrittÀÀ, jotta pÀÀsisi pois.
Se ei yritÀ, niin kuin Lehto arvelikin. Riitaoja vain katsoo hÀneen.
LÀheltÀ se ei olekaan aivan ilmeetön. Sen kasvot ovat jÀhmettyneet, mutta Lehto nÀkee nyt avuttoman hÀtÀÀnnyksen sen silmissÀ.
Lehto huokaa syvÀÀn. HÀn on nÀhnyt tÀllaista ennenkin. Joku saattaa mennÀ tÀllaiseen pitkittyneeseen sÀikÀhdyksen tilaan jos jÀrkyttyy oikein jostain, jos ystÀvÀ kaatuu tai jos loukkaantuu pahasti. Niin kÀvi hÀnelle itselleenkin muutaman kerran lapsena, niissÀ perheissÀ, jotka kohtelivat huutolaislapsia kaikkein huonoimmin. Silloin hÀn pakeni aina jonnekin yksityiseen paikkaan ja tokeni hiljalleen omin avuin, mutta Riitaojasta ei taida olla sellaiseen. Se nÀyttÀÀ juuttuneen tÀhÀn hiljaiseen paniikkiin, eikÀ varmaan tiedÀ yhtÀÀn, miten helpottaa oloaan. Sen hengitys kulkee epÀtasaisesti, ja se nÀyttÀÀ sairaalloisen kalpealta.
Lehto ottaa Riitaojan kasvot kÀsiensÀ vÀliin. HÀn nousee puolittain varpailleen pÀÀstÀkseen lÀhemmÀs, ja katsoo Riitaojaa silmiin.
âSĂ€ oot ihan sekaisin nyt, kyllĂ€ mĂ€ sen tajuan, mut sun tarvitsee puhua siitĂ€.â
YleensÀ Riitaojan höpötys ÀrsyttÀÀ Lehtoa, mutta nyt hÀn olisi valmis kuulemaan sitÀkin, kunhan vain tÀmÀ outo hiljaisuus loppuisi.
Riitaoja sulkee silmÀnsÀ ja huokaisee vÀrÀhtÀen. Se kÀÀntÀÀ pÀÀtÀÀn hiukan ja hieroo poskeaan Lehdon kÀmmeneen kuin surullinen, lohtua kaipaava kissanpoika. Sen toinen kÀsi nousee puristamaan heikosti Lehdon takin kangasta.
âMitĂ€ sinun pÀÀssĂ€s liikkuu?â Lehto mutisee ja silittÀÀ Riitaojan poskia peukaloillaan. Riitaoja nielaisee kuuluvasti.
âMinĂ€-â Riitaoja aloittaa, mutta sanat takertuvat sen kurkkuun. Se hengĂ€htÀÀ kuin ei saisi kunnolla happea.
Lehdon vasen kÀsi liukuu poskelta sen kaulalle ja hÀn tuntee pulssin takovan ihon alla raivokkaasti, kuin rankan liikunnan jÀlkeen.
âMmâ, hĂ€n hymĂ€htÀÀ, ja Riitaoja yrittÀÀ vielĂ€.
âEi- ei olis pitĂ€nyt ampua- ja sitten oli niin lĂ€hellĂ€- enkĂ€ tiiĂ€ miksi Tuomaalaan osui eikĂ€ minuun. Ăitikin sanoi ettĂ€, ettĂ€ tappaminen on synti ja synneistĂ€ rangaistaan.â Nyt se höpöttÀÀ, mutta ei tavalliseen hermostuneeseen tapaansa vaan jotenkin vaikeasti ja nopeina ryöpsĂ€hdyksinĂ€, kuin se yrittĂ€isi sanoa kaiken mahdollisimman nopeasti, mutta samaan aikaan joku haraisi vastaan, yrittĂ€isi hiljentÀÀ sanat. Sen ÀÀni on ohut ja korkea, ja katse paniikinsekainen.
Ăskeinen tunteettomuus on jo poissa ja Riitaoja tĂ€risee Lehdon otteessa, mutta se ei vielĂ€kÀÀn itke. Sen silmĂ€t ovat tĂ€ysin kuivat.
Kumpikaan heistÀ ei tuntenut sitÀ Tuomaalaa mitenkÀÀn hyvin, mutta Lehto muistaa nÀhneensÀ sen joskus juttelevan Riitaojalle. Sen kuolema jÀrkytti nÀköjÀÀn Riitaojaa pahasti, etenkin kun se kaatui siitÀ aivan vierestÀ. EnemmÀn sitÀ taitaa kuitenkin ahdistaa se, ettÀ tÀnÀÀn se itsekin ampui.
Totta puhuen Lehtoa ihmetytti alun perin se, ettÀ Riitaoja yleensÀkÀÀn pystyi ampumaan. Taistelutilanteissa se pystyy hyvÀ kun patruunoita ojentamaan, ei aina sitÀkÀÀn. SelkÀÀn ampuminen oli sitten nÀköjÀÀn helpompaa, vaikka se sitÀ nyt jÀlkeenpÀin kauhisteleekin.
PitÀisi saada se kuitenkin kohtaamaan asia. Vaikka itkemÀÀn sitÀ, kun kerran se tuntuu olevan Riitaojalle ominainen keino purkaa pahaa oloa.
Lehto yrittÀÀ olla miettimÀttÀ, minkÀ muun takia hÀn haluaa Riitaojaa itkettÀÀ.
HÀn ravistelee manttelinsa suoraksi ja vetÀÀ Riitaojan irti puusta, jotta pystyy laskemaan takin sen harteille. On vielÀ kesÀ, joten tuskin sillÀ kovin kylmÀ on. Lehto kuitenkin muistaa, ettÀ lÀmpö ja painava kangas voivat auttaa tÀllaisessa tilanteessa.
Riitaoja sulkee taas silmÀnsÀ, kun Lehto silittÀÀ sen olkavarsia, yrittÀÀ hieroa niihin lÀmpöÀ. Riitaoja astuu pienen askeleen eteenpÀin ja nojaa otsansa Lehdon omaan.
âVoisitko... Ihan vĂ€hĂ€n aikaa voan...â
Se ei saa lausetta loppuun, mutta Lehto tajuaa kyllÀ. Riitaoja haluaa hÀnen pitelevÀn sitÀ, koska sille tulee sellaisesta turvallinen olo. Se on vierasta, niin hellÀ kosketus, mutta kyllÀ Lehto tÀmÀn kerran voi. Lohduttajaksi tai miksikÀÀn pehmeÀksi hoivaajaksi hÀnestÀ ei ole, mutta hÀnellÀ on useampikin ajatus siitÀ, mikÀ tÀssÀ voisi auttaa.
âIstutaanâ, Lehto ilmoittaa. HĂ€n kĂ€y itse istumaan kuivalle neulaspeitteelle ja nojaa puun runkoon. Sitten hĂ€n vetÀÀ Riitaojankin alas.
Riitaoja ynÀhtÀÀ hÀmmentyneenÀ ja kompuroi vÀhÀn Lehdon istuttaessa sen syliinsÀ. Mantteli melkein putoaa sen hartioilta, mutta Lehto saa sen kiinni ja asettelee sen takaisin paikoilleen. Riitaoja hakee hetken hyvÀÀ asentoa, mutta asettuu pian. Se istuu niin, ettÀ sen paino jakautuu suunnilleen tasaisesti, eikÀ se litistÀ Lehtoa alleen, vaikka onkin isompi ja varmasti vÀhÀn painavampikin.
âMinĂ€ laitan sut nyt puhumaan tĂ€stĂ€â, Lehto sanoo, ja laskee kĂ€tensĂ€ Riitaojan lanteille manttelin alla, puoliksi antaakseen sille turvaa ja puoliksi pitÀÀkseen sen paikoillaan niin, ettei se lĂ€hde pakoon kun pitĂ€isi puhua.
Riitaoja painaa katseensa alas, jonnekin Lehdon leuan tienoille. Lehto tuhahtaa ja nostaa toisen kÀtensÀ, hautaa sormensa Riitaojan hiuksiin. HÀn kÀÀntÀÀ sen pÀÀtÀ niin, ettÀ katseet kohtaavat taas.
âKerroâ, Lehto kĂ€skee. HĂ€n pitÀÀ ilmeensĂ€ karskin vaativana ja katseensa vakaana, ja Riitaoja taipuu.
âMinĂ€ ammuin- yhtĂ€ niistĂ€â, se kuiskaa, ja nyt sen silmĂ€t kiiltelevĂ€t jo kosteina, vaikkei se vielĂ€ kunnolla itkekÀÀn.
âMitĂ€ sille kĂ€vi? Sinun luotiinko se kuoli vai jonkun muun?â
Riitaoja vinkaisee, ja Lehto puristaa hiuksia nyrkkiinsÀ tiukemmin.
âMinunâ, Riitaoja nyyhkĂ€isee. EnsimmĂ€inen suuri kyynel putoaa ja tekee nopean vanan sen poskelta kaulalle. âKun osuin pÀÀhĂ€n. Ja muitakin ammuin mutten tainnut osua, mutta sen yhden minĂ€...â
Riitaoja ei pysty sanomaan sitÀ kunnolla, mutta Lehto pystyy.
âSinĂ€ tapoit ihmisenâ, hĂ€n toteaa rauhallisesti, ja Riitaoja nyyhkĂ€isee uudestaan.
âSinĂ€ vedit liipasimesta ja katsoit kun luoti osui ihmiseen ja se kuoli. MiltĂ€ se tuntui?â
KyyneliĂ€ tulee lisÀÀ. âEn... en minĂ€ tiiĂ€... â
âKyllĂ€ tiedĂ€t.â
âJu- juuri siinĂ€ hetkessĂ€â, Riitaoja sanoo ÀÀni vĂ€risten, âei se tuntunu miltÀÀn. HĂ€n kuoli enkĂ€ minĂ€ tuntenu mitÀÀn.â
Lehto silittÀÀ kyynelistÀ mÀrkÀÀ poskea. Riitaoja nÀyttÀÀ kauniilta nÀinkin. Tai ehkÀ etenkin nÀin, mutta sitÀ ei voi ajatella vielÀ.
âEntĂ€ nyt?â Lehto kysyy, ja Riitaoja itkee kovemmin.
âNyt tuntuu ihan hirveeltĂ€â, se sanoo. âEi minul ollu oikeutta. Olis ollu oikein jos olisin ite- eikĂ€ Tuomaala.â
âEi meistĂ€ kellÀÀn ole oikeuttaâ, Lehto kuiskaa. âJa kaikilla on.â
Riitaoja katsoo hÀntÀ hÀmmentyneenÀ ja tuskaisena.
âOnhan meillĂ€ ihmisten tappamiselle Marskin siunausâ, Lehto jatkaa synkĂ€sti hymyillen. âSotatila kun on, niin sitten tapetaan ja kuollaan kaiken arvokkaan puolesta. Kirkon ja isĂ€nmaan.â
Riitaoja kuulee vihaisen ironian ja pudistaa pÀÀtÀÀn, mutta Lehto ei anna sen keskeyttÀÀ.
âEi meistĂ€ kukaan lĂ€hde tÀÀltĂ€ terveenĂ€. Osa lĂ€htee arkuissa, ja loput enemmĂ€n tai vĂ€hemmĂ€n pÀÀstÀÀn sekasin. Mut sinĂ€ vaan oot sellanen, ettĂ€ sun tarvii surra sitĂ€ jo nyt.â
Riitaoja on edelleen, kaikesta huolimatta, heistÀ puhtain. EhkÀ sen suhtautuminen on kaikessa heikkoudessaan heistÀ kaikista inhimillisin.
Riitaoja nyyhkÀisee, yrittÀÀ hymyÀ muttei oikein taivu siihen.
Kyynelet valuvat edelleen. Riitaoja on itkiessÀÀn kaunis; niin viaton ja avoin ja rehellinen. Se samaan aikaan kammottaa Lehtoa ja vetÀÀ hÀntÀ puoleensa. ItsestÀÀn hÀn on tappanut sellaiset ominaisuudet jo kauan sitten, ja niiden kohtaaminen toisessa ihmisessÀ tuntuu vieraalta.
âMinĂ€ haluisin olla sillĂ€ tavalla vahvaâ, Riitaoja tunnustaa hiljaa. âEtten tuntisi ja pelkĂ€isi koko ajan niin paljon.â
Lehto ymmÀrtÀÀ kyllÀ. HÀnkin haluaisi olla tuntematta.
Riitaojan silmÀt ovat punaiset ja kasvot mÀrÀt kyynelistÀ. Se on purrut alahuulensakin punaiseksi. Hartiat ovat lysyssÀ ja kÀdet tarraavat vÀsyneesti Lehdon paitaan. Se nÀyttÀÀ uupuneelta ja pehmeÀltÀ ja surulliselta, ja Lehto nimenomaan tuntee aivan liikaa. Riitaoja on juuri nyt hÀdÀssÀÀn niin pirun viehÀttÀvÀ, ettei Lehto voi vastustaa sitÀ.
HÀn nostaa Riitaojan leukaa ja nojautuu suutelemaan sitÀ niin hellÀsti kuin osaa.
Riitaoja on hetken hÀkeltyneenÀ aivan paikoillaan. Sen huuletkin ovat kyynelistÀ suolaiset.
âĂlĂ€, minĂ€ nĂ€ytĂ€n ihan hirveĂ€ltĂ€â, Riitaoja kuiskaa Lehdon huulille.
âEtkĂ€ nĂ€ytĂ€.â
Riitaoja nÀyttÀÀ tÀydelliseltÀ juuri nÀin. Lehto varastaa toisen suudelman.
âĂlĂ€âŠâ Riitaoja kuiskaa uudelleen. âEn minĂ€ jaksaâŠâ
âEi sun tarvitse tehdĂ€ mitÀÀn. Anna mĂ€ vaan kosken sua.â
âMiksi nyt?â Riitaoja ihmettelee.
âTĂ€mĂ€ saa mut sellaiselle tuulelleâ, Lehto sanoo ja pyyhkii Riitaojan kyyneliĂ€, hieroo niiden kosteutta sen posken pehmeÀÀn, punastuneeseen ihoon. âVĂ€hĂ€n liiankin.â
âSe kun minĂ€ itken?â Riitaoja kysyy hĂ€keltyneenĂ€, ehkĂ€ vĂ€hĂ€n peloissaankin.
âSe, ettĂ€ oot niin avoin ja tunnet niin paljonâ, Lehto selittÀÀ ja antaa kĂ€tensĂ€ liukua Riitaojan vartalolla, silittÀÀ kylkeĂ€.
âVĂ€hĂ€n sekin, ettĂ€ oot tuollainen raukka.â
âHeiâ, Riitaoja niiskahtaa, mutta sen huulet taipuvat pieneen hymyyn. Lehto nojautuu suutelemaan sitĂ€, syvemmin tĂ€llĂ€ kertaa. Riitaoja vastaa suudelmaan arasti, ja Lehto ottaa sen lupana mennĂ€ pidemmĂ€lle. HĂ€n vetÀÀ Riitaojan omistavasti lĂ€hemmĂ€s itseÀÀn ja antaa kielensĂ€ kohdata Riitaojan oman. Riitaoja vaikertaa hĂ€ntĂ€ vasten ja kietoo vĂ€syneen kĂ€sivarren hĂ€nen ympĂ€rilleen.
âAnna munâ, Lehto mutisee suudelmien vĂ€lissĂ€.
âJos oot hellĂ€â, Riitaoja asettaa ehtonsa ujosti, hiljaa kuiskaten. Sen silmissĂ€ kiiltelee yhĂ€ kyyneliĂ€.
âOlen olenâ, Lehto lupaa.
Sormet hiipivÀt Riitaojan reittÀ pitkin, seuraavat karhean kankaan saumaa haaroihin ja sivelevÀt, tunnustelevat. Riitaoja on hÀmmentynyt ja siihen sattuu, mutta Lehto tuntee sen olevan myös kiinnostunut kosketuksesta. Riitaojan poskien puna syvenee ja se vetÀÀ vÀrisevÀn henkÀyksen Lehdon silittÀessÀ sitÀ kankaan lÀpi.
Lehto avaa Riitaojan housujen napit ja hymÀhtÀÀ, kun Riitaoja painaa kiusaantuneena katseensa alas. Lehto vetÀÀ Riitaojan kalun ulos housuista ja sivelee sitÀ ensin aivan kevyesti, kiusaten. Riitaoja ÀÀnnÀhtÀÀ kÀrsimÀttömÀsti, ja pian Lehto tarttuu kunnolla kiinni ja hyvÀilee sen tÀyteen kovuuteen. Kiihotus saa sen kostumaan pÀÀstÀ ja se helpottaa Lehdon kÀden liikettÀ.
Iho on pehmeÀÀ ja Riitaoja tuntuu hyvÀltÀ hÀnen kÀdessÀÀn ja sylissÀÀn. Se vÀrisee ja katsoo punastellen poispÀin Lehdosta, ja kyynelet kiiltelevÀt poskilla. Lehto suutelee sen poskea hellÀsti, avoimin huulin. HÀn nauttii liikaa suolan mausta ja Riitaojan pienestÀ, tyytyvÀisestÀ huokauksesta.
Riitaojan ote Lehdon paidasta tiukentuu hiljalleen, ja Lehdon nopeuttaessa kÀtensÀ liikettÀ se vaikertaa hiljaa ja sulkee silmÀnsÀ. Lehto varastaa jÀlleen pienen suudelman.
âKaikki on kunnossaâ, hĂ€n kuiskaa vasten Riitaojan huulia. âSĂ€ oot turvassa nyt.â
Se on tyhjÀ lupaus, ja he kummatkin tietÀvÀt sen. Samaa helvetti tulee jatkumaan huomenna ja ylihuomenna ja jokaisena pÀivÀnÀ sen jÀlkeen, kunnes sota loppuu tai kunnes he kuolevat. Riitaoja nyyhkÀisee ja takertuu Lehtoon tiukemmin.
Uusia kyyneliÀ purskahtaa sen poskille ja sen alahuuli vÀrisee, vaikka kosketus selvÀsti tuntuu siitÀ hyvÀltÀ pÀÀtelleen sen lantion nykivÀstÀ liikkeestÀ kun se keinuu Lehdon kÀden liikettÀ vastaan. Lehdon on aivan pakko suudella sitÀ. Riitaoja vastaa suudelmaan ja pitÀÀ Lehdosta kiinni.
Lehdon oma erektio on tukalasti puristuksissa housujen sisÀllÀ, ja Riitaojan itku saa hÀnet vain kovemmaksi ja kiihtyneemmÀksi. Tekee mieli sanoa jotakin kamalaa saadakseen sen itkemÀÀn kovemmin, mutta Lehto ei halua sÀikyttÀÀ sitÀ pois. Ja se on muutenkin kÀrsinyt yhdelle pÀivÀlle jo ihan tarpeeksi. Lehto pitÀÀ sen haavoittuvaisuudesta ja sen ahdinko saa hÀnet sairaalla tavalla kÀymÀÀn kuumana, mutta ei hÀn oikeasti halua rikkoa Riitaojaa enempÀÀ kuin se on jo rikkoutunut.
âMiten sinĂ€-â Riitaoja yrittÀÀ kysyĂ€, mutta ei saa sitĂ€ sanotuksi. Sen sijaan se liuâuttaa kĂ€ttÀÀn ujosti alaspĂ€in Lehdon rinnalla, kohti hĂ€nen housujensa kaulusta. Sen sormet pysĂ€htyvĂ€t siihen, ja se vilkaisee Lehtoa hermostuneena.
Lehto tuhahtaa ja pÀÀstÀÀ hetkeksi irti Riitaojasta avatakseen housunsa. HÀn vetÀÀ kalunsa esiin ja ottaa heidÀt kummatkin muitta mutkitta kÀteensÀ. Riitaoja vaikertaa suloisesti, ja Lehdon suupieli kohoaa pieneen virneeseen. HÀn peittÀÀ sen suutelemalla Riitaojan poskea uudelleen. Huulet liukuvat mÀrÀllÀ iholla. Riitaoja on hengÀstyttÀvÀn tÀydellinen siinÀ hÀnen sylissÀÀn.
âSulla ei ole aavistustakaan miltĂ€ sĂ€ nĂ€ytĂ€t just nytâ, Lehto kuiskaa karhealla ÀÀnellĂ€. âTekis mieleni vaan... ottaa sut ja panna sut itkemÀÀn kovemmin.â
Riitaoja vÀrÀhtÀÀ, ehkÀ pelosta ja laajoista pupilleista pÀÀtellen ehkÀ himostakin.
âĂlĂ€âŠâ se kuiskaa sĂ€rkyneellĂ€ ÀÀnellĂ€.
âEnâ, Lehto lupaa. âOllaan vaan nĂ€in.â
HĂ€n nostaa toisen kĂ€tensĂ€ hyvĂ€ilemÀÀn Riitaojan poskea. âMut ehkĂ€ joskus, jos annat mun. Haluan saada sut itkemÀÀn sitĂ€, miten hyvĂ€ltĂ€ susta tuntuu.â
Riitaoja naurahtaa itkuisesti.
âSitĂ€hĂ€n minĂ€ nytkinâ, se kuiskaa hĂ€peillen. âOli paha olo, mutta nytâŠâ
Lehto suutelee sitĂ€ kevyesti. âIhan vapaasti. Voit pÀÀstÀÀ irti, mĂ€ pidĂ€n susta kiinni, mĂ€ lupaan.â
HÀn ei ole koskaan sanonut Riitaojalle mitÀÀn niin hellÀÀ. Ei varmaan pitkÀÀn aikaan kukaan muukaan. Ei tÀÀllÀ kukaan sano sellaista.
Sen kuuleminen avaa aivan uuden padon. Riitaojan pienet nyyhkÀykset sulaavat oikeaan, hartioita ravistelevaan itkuun. Riitaoja hengittÀÀ kivuliaasti, tarrautuu Lehtoon ja antaa kyynelten valua.
Jos Lehto olisi normaali, jokin vaisto kai kÀskisi huolehtimaan Riitaojasta, ehkÀ korkeintaan viattomasti halaamaan, mutta hÀn ei ole. HÀn suutelee Riitaojaa kunnes hÀnen omatkin poskensa ovat sen kyynelistÀ mÀrÀt, kunnes Riitaoja vastaa itkusta huolimatta suudelmaan intohimoisesti.
Lehdon kÀden tahti kiihtyy heidÀn ympÀrillÀÀn. Riitaojaa ei tunnu hÀiritsevÀn, ettÀ Lehto on kivikova ja kiihottuu tÀstÀ niin paljon, ettÀ kÀsi lipsuu ja puristaa ehkÀ liiankin kovaa. Aivan normaali ei Riitaojakaan voi olla, sillÀ se ei katso hÀntÀ kuin sekopÀÀtÀ, ei paheksu tai pelkÀÀ. Se ei pakene hÀnen luotaan, vaan antautuu hÀnelle tÀysin, antaa hÀnen suudella kyynelet iholtaan. Lehto koskee sitÀ kiitokseksi niin hyvin kuin vain suinkin osaa, ja Riitaoja voihkii hiljaa ja työntyy hÀnen otteeseensa aivan yhtÀ innokkaasti kuin Lehto itse.
Lehto nĂ€ykkÀÀ kokeeksi Riitaojan alahuulta hellĂ€n suudelman pÀÀtteeksi, ja se saa sen inahtamaan kauniisti ja sen lantion rytmin rikkoutumaan. Riitaoja huohottaa ja alkaa selvĂ€sti olla lĂ€hellĂ€ rajaa. Lehto vaihtaa otteensa hetkeksi vain sen kalun ympĂ€rille, puristaa vĂ€hĂ€n liian kovaa ja kiusaa terskan alapintaa peukalollaan hieroen. HĂ€n vetÀÀ Riitaojan syvÀÀn suudelmaan ja tarttuu sitĂ€ toisella kĂ€dellÀÀn niskasta, omistavasti ja lujasti, ja Riitaoja nyyhkĂ€isee suudelmaan. ĂĂ€ni on sydĂ€ntĂ€raastava ja niin helvetin hyvĂ€, ettĂ€ Lehto pelottaa itseÀÀn.
HÀn kiihdyttÀÀ tahtiaan, ja puolen tusinan rajun vedon jÀlkeen Riitaoja tulee hÀnen kÀteensÀ sÀrkyneesti parahtaen.
Lehto ei riko kyyneltenmakuista suudelmaa, vaan tarttuu uudelleen omaan kaluunsa ja liikuttaa kÀttÀÀn sen varrella nopeasti, epÀtoivoisesti. Riitaoja haparoi otteen ensin hÀnen ranteestaan, ja liittÀÀ sitten oman kÀtensÀ Lehdon kÀden seuraksi. Sormet limittyvÀt ja Riitaoja muuttaa rytmiÀ hiukan. Tuntuu hÀpeÀllisen hyvÀltÀ vain olla ja antaa sen kokeilla muutamaa erilaista tapaa koskea Lehtoon kunnes se löytÀÀ rytmin, joka tuntuu luontevalta ja helvetin hyvÀltÀ.
Riitaoja on hiukan kömpelö ja kokematon, mutta Lehto on niin reunalla, ettÀ se ei haittaa ollenkaan. Muutama veto riittÀÀ lopulta saamaan hÀnet tulemaan. HÀnen lihaksensa jÀnnittyvÀt orgasmin korventaessa tiensÀ hÀnen lÀvitseen, ja hÀn ÀÀnnÀhtÀÀ tukahtuneesti vasten Riitaojan huulia.
Riitaoja painaa heidÀn otsansa yhteen, nyhjÀisee Lehdon nenÀÀ omallaan. He ovat hetken siinÀ paikoillaan, toisiinsa nojaten ja raskaasti hengittÀen. Lehto avaa lopulta silmÀnsÀ ja kohtaa Riitaojan hÀmmentyneen mutta raukean hymyn.
Lehto antaa sille pienen suukon ja pörröttÀÀ hellÀsti sen hiuksia. Riitaoja nÀyttÀÀ kaikin puolin itkettyneeltÀ ja vÀsÀhtÀneeltÀ, eikÀ Lehto oikeastaan koskaan haluaisi pÀÀstÀÀ sitÀ pois sylistÀÀn. HÀn vetÀÀ hihansa kÀsien peitoksi ja kuivaa hellÀsti kyyneliÀ Riitaojan kasvoilta ja kaulalta, pyyhkii sen vuotavaa nenÀÀ.
âOotko kunnossa?â hĂ€n mutisee, ja Riitaoja hymisee myöntĂ€vĂ€sti.
âKiitosâ, se kuiskaa.
âMun tĂ€ssĂ€ pitĂ€isi kiittÀÀâ, Lehto sanoo. HĂ€n ei yhtÀÀn haluaisi puhua tĂ€stĂ€, sillĂ€ hĂ€n ei oikein osaa selittÀÀ tĂ€tĂ€ itkujuttua itselleenkÀÀn, mutta pakko kai se on.
âOotko sinÀ⊠â Riitaoja hakee sanoja, varmaan vielĂ€ hĂ€mmentyneempĂ€nĂ€ kuin Lehto itse. âAina?â
âEnâ, Lehto tuhahtaa. Jos kaikenlainen vetistely saisi hĂ€net kiimaiseksi, hĂ€nellĂ€hĂ€n seisoisi tÀÀllĂ€ aamusta iltaan.
âEi se ole kuin sinĂ€ vaanâ, hĂ€n tunnustaa, âEtkĂ€ sinĂ€kÀÀn koko ajan. En minĂ€ siksi.â
Ei hĂ€n siksi Riitaojaa kurmuuta ja kiusaa, ettĂ€ saisi sen itkemÀÀn. Ei hĂ€n sitĂ€ tahallaan satuta, vain koska saa siitĂ€ itse tyydytystĂ€. HĂ€n ei vain oikein osaa muita tapoja saada se ryhdistĂ€ytymÀÀn ja jaksamaan jatkaa eteenpĂ€in, ja siksi hĂ€n sille aina huutaa. KyllĂ€ hĂ€n aina joskus unohtuu katsomaan sen itkuun vÀÀntyviĂ€ kasvoja, sen suuria surullisia silmiĂ€, ja tuntee kaikenlaisia asioita, joita ei osaa kuvailla. ĂrtymystĂ€ ja suojelunhalua ja niin, himoakin.
HÀn ei kuitenkaan halua ajatella olevansa ihan niin sekaisin, kuin tÀstÀ kaikesta voisi kuvitella. Riitaoja on hÀnelle muutakin kuin sen haavoittuvuus, muutakin kuin pelkoa ja kyyneliÀ. HÀnestÀ tuntuu, ettÀ hÀn olisi ennen pitkÀÀ pÀÀtynyt tÀhÀn ilman tÀtÀ itkujuttuakin.
âMmâ, Riitaoja ÀÀnnĂ€htÀÀ mietteliÀÀnĂ€. âMinul on vĂ€hĂ€n parempi olo nyt.â
âHyvĂ€â, Lehto murahtaa. Se on helpottavaa kuulla. HĂ€n arvelikin, ettĂ€ tunteiden purkaminen oikein kunnolla saattaisi auttaa Riitaojaa. EikĂ€ tuleminenkaan koskaan ole pahitteeksi.
âMiltĂ€ susta tuntuuâ, hĂ€n kysyy vielĂ€. âTĂ€llainen ei oo kuitenkaan ihan normaalia.â
âEiâ, Riitaoja naurahtaa. âEn oikein tiiĂ€. VĂ€syttÀÀ. Tuntuu ihan hyvĂ€ltĂ€. Kiitos ettĂ€ laitoit puhumaan ja⊠kiitos.â
Sen ÀÀni haipuu pieneksi ja nolostuneeksi, ja Lehto kohottaa sen leukaa, katsoo sitÀ silmiin. Ne ovat itkemisestÀ rasittuneet ja punaiset, ja silmÀripset tarttuvat mÀrkinÀ toisiinsa.
Se on niin herkkÀ, niin kovin pehmeÀ. Lehto ei ymmÀrrÀ, miksi hÀnen annetaan edes koskea jotakuta niin haurasta ja hyvÀÀ. HÀn on melko sinut oman kamaluutensa kanssa, mutta se ei tarkoita, ettÀ muiden pitÀisi olla.
âTĂ€n ei tarvitse tarkottaa mitÀÀnâ, Lehto lupaa. HĂ€n ei halua Riitaojan kuvittelevan, ettĂ€ kun se kerran antoi hĂ€nen tehdĂ€ sille tĂ€llaista, sen tĂ€ytyy myöhemminkin.
Riitaojan huulet taipuvat pieneen hölmöön hymyyn.
âMitĂ€ jos minĂ€ haluan?â se kysyy hiljaisella ÀÀnellĂ€ ja hypistelee Lehdon hihan kangasta sormissaan.
Lehto tuhahtaa epĂ€uskoisesti. âSe on sitten eri asia.â
Riitaoja kallistaa pÀÀtÀÀn, katsoo Lehtoa liian avoimesti ja luottavaisesti. Jos se olisi ollenkaan fiksu tai omaisi itsesuojeluvaiston, se pysyisi kaukana Lehdosta.
TÀhÀn se kuitenkin jÀÀ.
Se saa siitÀ palkakseen hellÀn suukon, joka venyy pitkÀksi, hitaaksi suudelmaksi. Riitaoja maistuu vielÀkin suolalta, ja Lehto unohtuu pitkÀksi aikaa kartoittamaan sen poskea ja kaulaa huulillaan.
Ilta alkaa pikkuhiljaa hÀmÀrtÀÀ metsÀssÀ heidÀn ympÀrillÀÀn, ja Riitaoja peittÀÀ kÀdellÀÀn ison haukotuksen. Se pitÀisi saada nukkumaan. HeidÀn pitÀisi löytÀÀ tiensÀ takaisin leiriin ja keksiÀ jonkinlainen tekosyy pitkÀlle poissaololleen ja Riitaojan ulkomuodolle, mutta kumpikaan ei vielÀ jaksa liikkua. Lehto kietoo manttelia paremmin Riitaojan ympÀrille ja napittaa vihdoin heidÀn kummankin housut.
Riitaoja nojaa Lehtoon ja sulkee silmÀnsÀ. PitkÀn aikaa Lehto vain istuu paikoillaan, kuuntelee sen rauhoittunutta hengitystÀ ja pitelee sitÀ lÀhellÀÀn.















