#k-18

Notes: Inspiroiduin Ylen uuden Tuntematon-sarjan ensimmäisestä jaksosta, jossa Riitaojakin osallistuu venäläispartion ampumiseen. Halusin käsitellä sen tuntemuksia kohtauksen jälkeen, ja lohduttamisen ohessa Lehto rupesi sitten kinkkiseksi. :')

@jessepirpanalle kiitos Tuomaalan nimestä!

***

Maailma katoaa Lehdon ympäriltä, haipuu taustahälyksi. Hän keskittyy vain pysymään matalana ja ampumaan.

Konekivääri kuumenee ja sylkee hylsyjä, ja kauempana pellolla venäläisiä huutaa ja kuolee. Lehto ei ajattele mitään. Hän ei tunne sääliä, ei pelkoa, ei edes vihaa. Hän ajattelee vain konekiväärin metallia käsissään ja tuulta, joka liikuttaa pellon kasveja ja kaatuvien venäläisten hiuksia ja takinhelmoja. Luoteja ja niiden mukana lentävää kuolemaa, joille tuuli ei mahda mitään.

Kukaan ei näytä enää liikkuvan pellolla, ja Kariluoto pysäyttää ammunnan. Hän tekee sen innokkuuttaan liian aikaisin, ja pian he kokevat seuraukset.

Voitonriemu, typeryys, idealistisuus ja kokemattomuus ovat piirteitä, joista yksikin voi olla kuolemaksi, mutta Kariluoto on onnistuneesti kerännyt itselleen koko sarjan. Viimeisen eloonjääneen venäläissotilaan luoti ei kuitenkaan tullessaan satu häneen, vaan toiseen hölmöön, pystyyn nousseeseen solttupoikaan. Se kaatuu, ja Lehdon katse kiinnittyy sen viereen vielä pystyyn jääneeseen Riitaojaan.

Sitten Lehto ei ajattelekaan enää mitään muuta kuin sitä. Hän ehtii vilkaista sitä vain nopeasti ennen kuin tarttuu taas konekivääriin, mutta sen ilme jää mieleen. Sen kasvoilta paistoi ensin viaton säikähdys ja sitten kauhu, ja Lehto tajuaa taas kerran, kuinka täysin väärä paikka tämä on Riitaojalle.

Lehto jatkaa ampumista kunnes pellolla ei varmasti liiku enää kukaan. Hän pistää lisää lyijyä moneen ruumiiseenkin, vähän liikaakin. Hän ei voi sille mitään, sillä tällä kertaa hän on raivoissaan.

Ampuminen loppuu kun venäläiset ovat varmasti kaikki kuolleita, mutta kukaan ei enää juhli.

He saavat leiriytyä, saavat ruokaa sekä kehuja ylempää, mutta kukaan ei iloitse.

Miehiä kaatuu täällä koko ajan, ei siinä ole enää mitään uutta heistä kenellekään, mutta tässä oli jotakin pysäyttävää. Siinä nopeasti leimahtaneessa villissä ilossa ja voitonriemussa. Sitä seuranneessa laukauksessa, ja siinä, kuinka he luottivat Kariluodon arviointikykyyn ja siinä, kuinka se petti heidät.

Lehtoon hiljaa mielessään vänrikille raivoissaan. Ei juurikaan kuolleen sotamiehen takia, vaan Riitaojan. Kerrankin Lehto ei ole vihainen Riitaojalle itselleen, vaan jollain tavalla sen puolesta. Vaikka se nousikin liian aikaisin ja oli aivan liian lähellä kuolla, Lehdon viha kohdistuu Kariluotoon.

Siinä ei pitäisi olla mitään erityistä, että Riitaoja oli vähällä kuolla, sillä kaikkihan täällä ovat, jatkuvasti. Riitaojaa ovat tähän asti suojelleet sen pelko, moukan tuuri sekä Lehto. Nyt hän vain tajuaa sen kunnolla, että hän ei kuitenkaan pysty kaikkeen, eikä tuuria voi riittää loputtomiin.

Ajatus pistää Lehdon mielen hirveään myllerrykseen. Riitaojasta on harmia ja vaivaa ja oikeastaan Lehdon pitäisi toivoakin pääsevänsä siitä eroon. Ei hän kuitenkaan toivo.

Riitaoja säikkyy häntä, hänen raivoaan, mutta se tuntuu kuitenkin kokevan hänet jotenkin turvalliseksi. Se hakeutuu usein hänen lähelleen, marsilla ja syödessä ja muutenkin seurassa, mutta myös kun he ovat kaksin. Niinä hetkinä he eivät juuri puhu, mutta muutaman kerran he ovat kuitenkin vaihtaneet sanoja jostakin turhasta melkein kuin normaalit ihmiset.

Alokasaikoina heillä oli tapana silloin tällöin hiipiä kauemmas toisista, paloaukeaa ympäröivään metsään. Siellä he joskus koskettivat toisiaan, nopeasti, persoonattomasti, ehkä hiukan epätoivoisesti, vain koska toinen oli olemassa ja he tiesivät toisistaan tämän puolen. Riitaoja oli jo silloin säikky ja herkkä, ja Lehto teeskenteli, ettei sellainen vetänyt häntä puoleensa.

Rintamalla se on jäänyt pois, mutta edelleen Riitaoja tulee usein Lehdon viereen nukkumaan, ja unissaan kierähtää aivan kiinni hänen kylkeensä, lämpöä etsimään. Muutaman kerran Riitaoja on myös hipaissut Lehdon kättä ottaessaan tarjottua ruokaa, ja hymyillyt ujosti. Muutaman kerran Riitaojan murtuessa itkemään Lehto ei ole pystynyt kätkeytymään raivon ja vihan taakse, vaan on kömpelösti yrittänyt lohduttaa sitä. On laskenut käden olalle ja ollut siinä, antanut Riitaojan nyyhkyttää, kunnes sen kyyneleet ovat kuivuneet.

Riitaoja itkee aivan liikaa aikuiseksi mieheksi, ja Lehto on tottunut siihen liiaksi. Hän ajattelee sitä liikaa, ajattelee siitä liikoja, sillä kaikkien edessähän Riitaoja itkee, ei vain Lehdon. Se antaa kenen tahansa halata ja lohduttaa.

Lehdolle merkitsee kuitenkin jotain, että hän on ainut, jolta Riitaoja aktiivisesti etsii turvaa, ainut jonka luokse se tulee vartavasten. Jos hän… ajattelee siitä sellaisia juttuja, joita ei koskaan voisi sanoa ääneen, niin se on hänen oma asiansa eikä kenenkään toisen todellakaan tarvitse tietää.

Yllättävän väijytyksen jälkeen Lehto olettaa, että Riitaoja itkisi taas, koska ainahan se parkuu, traumatisoivien kokemusten jälkeen etenkin. Tällä kertaa se ei kuitenkaan itke.

Se kävelee mekaanisesti leiriin, ja kun nuotio saadaan kasaan, se jää hiljaisena sen ääreen istumaan. Menee aivan lähelle tulta, vaikkei tällainen loppukesän ilta ole kylmä. Se katsoo liekkeihin ilmeettömänä, ja sen asento näyttää oudolla tavalla jäykän kulmikkaalta ja epämukavalta.

Ehkä se miettii, kuinka läheltä piti, että se itse olisi kuollut. Ehkä se miettii sitä, että itsekin ampui, vaikkei Lehto tiedäkään osuiko se keneenkään tai yrittikö edes. Ehkä se on sellaisessa shokissa, niin kuin jotkut ovat loukaantumisen jälkeen, sillä tavalla järkyttynyt, ettei mieti oikein mitään.

Lehto seuraa vähän matkan päästä, kun Riitaoja syö illan ruoka-annoksensa. Se on vain laihaa keittoa, mutta Riitaoja ei saa annostaan loppuun. Vieressä Hietanen huomaa tämän ja kysyy, onko Riitaojalla kaikki hyvin. Riitaoja nyökkää sanomatta mitään, ja ojentaa pakkinsa Hietaselle, joka kohauttaa hartiaansa ja syö keiton loppuun.

Riitaoja nousee, varmaankin mennäkseen jonnekin hiukan kauemmas ihmisjoukosta, ja Lehto tekee päätöksensä. Hän nappaa manttelinsa mukaan käsivarrelleen, ja seuraa Riitaojaa.

“Tule vähän tänne”, hän sanoo matalalla äänellä saadessaan sen kiinni. Hän laskee kätensä Riitaojan käsivarrelle ja ohjaa sen kauemmas, metsän suojiin.

Riitaoja ei sano mitään, seuraa vain häntä kiltisti, tahdottomana ja velttona kuin nukketeatterin nukke, jota lehto vetää mukanaan yhdestä narusta. Tämä ei kuitenkaan ole sen normaalia hiljaisentyytyväistä nöyryyttä tai pelokasta matelua, vaan Riitaoja todella näyttää aivan ilmeettömältä. Se häiritsee Lehtoa jotenkin, tuntuu huolestuttavalta. Normaalitilassa Riitaoja on liiankin tunteellinen, mutta nyt tuntuu kuin se olisi lukinnut itsensä kuoren sisään.

Lehto johdattaa sen syvemmälle metsään, niin kauas, ettei leiripaikalta kukaan kovin helposti eksy kuulo- tai näköetäisyydelle heistä. Hän kääntyy lopulta, ja painaa Riitaojan paksun petäjän runkoa vasten. Ei niin että satuttaisi, mutta kuitenkin niin kovaa, että Riitaojan täytyisi tosissaan yrittää, jotta pääsisi pois.

Se ei yritä, niin kuin Lehto arvelikin. Riitaoja vain katsoo häneen.

Läheltä se ei olekaan aivan ilmeetön. Sen kasvot ovat jähmettyneet, mutta Lehto näkee nyt avuttoman hätäännyksen sen silmissä.

Lehto huokaa syvään. Hän on nähnyt tällaista ennenkin. Joku saattaa mennä tällaiseen pitkittyneeseen säikähdyksen tilaan jos järkyttyy oikein jostain, jos ystävä kaatuu tai jos loukkaantuu pahasti. Niin kävi hänelle itselleenkin muutaman kerran lapsena, niissä perheissä, jotka kohtelivat huutolaislapsia kaikkein huonoimmin. Silloin hän pakeni aina jonnekin yksityiseen paikkaan ja tokeni hiljalleen omin avuin, mutta Riitaojasta ei taida olla sellaiseen. Se näyttää juuttuneen tähän hiljaiseen paniikkiin, eikä varmaan tiedä yhtään, miten helpottaa oloaan. Sen hengitys kulkee epätasaisesti, ja se näyttää sairaalloisen kalpealta.

Lehto ottaa Riitaojan kasvot käsiensä väliin. Hän nousee puolittain varpailleen päästäkseen lähemmäs, ja katsoo Riitaojaa silmiin.

“Sä oot ihan sekaisin nyt, kyllä mä sen tajuan, mut sun tarvitsee puhua siitä.”

Yleensä Riitaojan höpötys ärsyttää Lehtoa, mutta nyt hän olisi valmis kuulemaan sitäkin, kunhan vain tämä outo hiljaisuus loppuisi.

Riitaoja sulkee silmänsä ja huokaisee värähtäen. Se kääntää päätään hiukan ja hieroo poskeaan Lehdon kämmeneen kuin surullinen, lohtua kaipaava kissanpoika. Sen toinen käsi nousee puristamaan heikosti Lehdon takin kangasta.

“Mitä sinun päässäs liikkuu?” Lehto mutisee ja silittää Riitaojan poskia peukaloillaan. Riitaoja nielaisee kuuluvasti.

“Minä-” Riitaoja aloittaa, mutta sanat takertuvat sen kurkkuun. Se hengähtää kuin ei saisi kunnolla happea.

Lehdon vasen käsi liukuu poskelta sen kaulalle ja hän tuntee pulssin takovan ihon alla raivokkaasti, kuin rankan liikunnan jälkeen.

“Mm”, hän hymähtää, ja Riitaoja yrittää vielä.

“Ei- ei olis pitänyt ampua- ja sitten oli niin lähellä- enkä tiiä miksi Tuomaalaan osui eikä minuun. Äitikin sanoi että, että tappaminen on synti ja synneistä rangaistaan.” Nyt se höpöttää, mutta ei tavalliseen hermostuneeseen tapaansa vaan jotenkin vaikeasti ja nopeina ryöpsähdyksinä, kuin se yrittäisi sanoa kaiken mahdollisimman nopeasti, mutta samaan aikaan joku haraisi vastaan, yrittäisi hiljentää sanat. Sen ääni on ohut ja korkea, ja katse paniikinsekainen.

Äskeinen tunteettomuus on jo poissa ja Riitaoja tärisee Lehdon otteessa, mutta se ei vieläkään itke. Sen silmät ovat täysin kuivat.

Kumpikaan heistä ei tuntenut sitä Tuomaalaa mitenkään hyvin, mutta Lehto muistaa nähneensä sen joskus juttelevan Riitaojalle. Sen kuolema järkytti näköjään Riitaojaa pahasti, etenkin kun se kaatui siitä aivan vierestä. Enemmän sitä taitaa kuitenkin ahdistaa se, että tänään se itsekin ampui.

Totta puhuen Lehtoa ihmetytti alun perin se, että Riitaoja yleensäkään pystyi ampumaan. Taistelutilanteissa se pystyy hyvä kun patruunoita ojentamaan, ei aina sitäkään. Selkään ampuminen oli sitten näköjään helpompaa, vaikka se sitä nyt jälkeenpäin kauhisteleekin.

Pitäisi saada se kuitenkin kohtaamaan asia. Vaikka itkemään sitä, kun kerran se tuntuu olevan Riitaojalle ominainen keino purkaa pahaa oloa.

Lehto yrittää olla miettimättä, minkä muun takia hän haluaa Riitaojaa itkettää.

Hän ravistelee manttelinsa suoraksi ja vetää Riitaojan irti puusta, jotta pystyy laskemaan takin sen harteille. On vielä kesä, joten tuskin sillä kovin kylmä on. Lehto kuitenkin muistaa, että lämpö ja painava kangas voivat auttaa tällaisessa tilanteessa.

Riitaoja sulkee taas silmänsä, kun Lehto silittää sen olkavarsia, yrittää hieroa niihin lämpöä. Riitaoja astuu pienen askeleen eteenpäin ja nojaa otsansa Lehdon omaan.

“Voisitko... Ihan vähän aikaa voan...”

Se ei saa lausetta loppuun, mutta Lehto tajuaa kyllä. Riitaoja haluaa hänen pitelevän sitä, koska sille tulee sellaisesta turvallinen olo. Se on vierasta, niin hellä kosketus, mutta kyllä Lehto tämän kerran voi. Lohduttajaksi tai miksikään pehmeäksi hoivaajaksi hänestä ei ole, mutta hänellä on useampikin ajatus siitä, mikä tässä voisi auttaa.

“Istutaan”, Lehto ilmoittaa. Hän käy itse istumaan kuivalle neulaspeitteelle ja nojaa puun runkoon. Sitten hän vetää Riitaojankin alas.

Riitaoja ynähtää hämmentyneenä ja kompuroi vähän Lehdon istuttaessa sen syliinsä. Mantteli melkein putoaa sen hartioilta, mutta Lehto saa sen kiinni ja asettelee sen takaisin paikoilleen. Riitaoja hakee hetken hyvää asentoa, mutta asettuu pian. Se istuu niin, että sen paino jakautuu suunnilleen tasaisesti, eikä se litistä Lehtoa alleen, vaikka onkin isompi ja varmasti vähän painavampikin.

“Minä laitan sut nyt puhumaan tästä”, Lehto sanoo, ja laskee kätensä Riitaojan lanteille manttelin alla, puoliksi antaakseen sille turvaa ja puoliksi pitääkseen sen paikoillaan niin, ettei se lähde pakoon kun pitäisi puhua.

Riitaoja painaa katseensa alas, jonnekin Lehdon leuan tienoille. Lehto tuhahtaa ja nostaa toisen kätensä, hautaa sormensa Riitaojan hiuksiin. Hän kääntää sen päätä niin, että katseet kohtaavat taas.

“Kerro”, Lehto käskee. Hän pitää ilmeensä karskin vaativana ja katseensa vakaana, ja Riitaoja taipuu.

“Minä ammuin- yhtä niistä”, se kuiskaa, ja nyt sen silmät kiiltelevät jo kosteina, vaikkei se vielä kunnolla itkekään.

“Mitä sille kävi? Sinun luotiinko se kuoli vai jonkun muun?”

Riitaoja vinkaisee, ja Lehto puristaa hiuksia nyrkkiinsä tiukemmin.

“Minun”, Riitaoja nyyhkäisee. Ensimmäinen suuri kyynel putoaa ja tekee nopean vanan sen poskelta kaulalle. “Kun osuin päähän. Ja muitakin ammuin mutten tainnut osua, mutta sen yhden minä...”

Riitaoja ei pysty sanomaan sitä kunnolla, mutta Lehto pystyy.

“Sinä tapoit ihmisen”, hän toteaa rauhallisesti, ja Riitaoja nyyhkäisee uudestaan.

“Sinä vedit liipasimesta ja katsoit kun luoti osui ihmiseen ja se kuoli. Miltä se tuntui?”

Kyyneliä tulee lisää. “En... en minä tiiä... “

“Kyllä tiedät.”

“Ju- juuri siinä hetkessä”, Riitaoja sanoo ääni väristen, “ei se tuntunu miltään. Hän kuoli enkä minä tuntenu mitään.”

Lehto silittää kyynelistä märkää poskea. Riitaoja näyttää kauniilta näinkin. Tai ehkä etenkin näin, mutta sitä ei voi ajatella vielä.

“Entä nyt?” Lehto kysyy, ja Riitaoja itkee kovemmin.

“Nyt tuntuu ihan hirveeltä”, se sanoo. “Ei minul ollu oikeutta. Olis ollu oikein jos olisin ite- eikä Tuomaala.“

“Ei meistä kellään ole oikeutta”, Lehto kuiskaa. “Ja kaikilla on.”

Riitaoja katsoo häntä hämmentyneenä ja tuskaisena.

“Onhan meillä ihmisten tappamiselle Marskin siunaus”, Lehto jatkaa synkästi hymyillen. “Sotatila kun on, niin sitten tapetaan ja kuollaan kaiken arvokkaan puolesta. Kirkon ja isänmaan.”

Riitaoja kuulee vihaisen ironian ja pudistaa päätään, mutta Lehto ei anna sen keskeyttää.

“Ei meistä kukaan lähde täältä terveenä. Osa lähtee arkuissa, ja loput enemmän tai vähemmän päästään sekasin. Mut sinä vaan oot sellanen, että sun tarvii surra sitä jo nyt.”

Riitaoja on edelleen, kaikesta huolimatta, heistä puhtain. Ehkä sen suhtautuminen on kaikessa heikkoudessaan heistä kaikista inhimillisin.

Riitaoja nyyhkäisee, yrittää hymyä muttei oikein taivu siihen.

Kyynelet valuvat edelleen. Riitaoja on itkiessään kaunis; niin viaton ja avoin ja rehellinen. Se samaan aikaan kammottaa Lehtoa ja vetää häntä puoleensa. Itsestään hän on tappanut sellaiset ominaisuudet jo kauan sitten, ja niiden kohtaaminen toisessa ihmisessä tuntuu vieraalta.

“Minä haluisin olla sillä tavalla vahva”, Riitaoja tunnustaa hiljaa. “Etten tuntisi ja pelkäisi koko ajan niin paljon.”

Lehto ymmärtää kyllä. Hänkin haluaisi olla tuntematta.

Riitaojan silmät ovat punaiset ja kasvot märät kyynelistä. Se on purrut alahuulensakin punaiseksi. Hartiat ovat lysyssä ja kädet tarraavat väsyneesti Lehdon paitaan. Se näyttää uupuneelta ja pehmeältä ja surulliselta, ja Lehto nimenomaan tuntee aivan liikaa. Riitaoja on juuri nyt hädässään niin pirun viehättävä, ettei Lehto voi vastustaa sitä.

Hän nostaa Riitaojan leukaa ja nojautuu suutelemaan sitä niin hellästi kuin osaa.

Riitaoja on hetken häkeltyneenä aivan paikoillaan. Sen huuletkin ovat kyynelistä suolaiset.

“Älä, minä näytän ihan hirveältä”, Riitaoja kuiskaa Lehdon huulille.

“Etkä näytä.”

Riitaoja näyttää täydelliseltä juuri näin. Lehto varastaa toisen suudelman.

“Älä…” Riitaoja kuiskaa uudelleen. “En minä jaksa…”

“Ei sun tarvitse tehdä mitään. Anna mä vaan kosken sua.”

“Miksi nyt?” Riitaoja ihmettelee.

“Tämä saa mut sellaiselle tuulelle”, Lehto sanoo ja pyyhkii Riitaojan kyyneliä, hieroo niiden kosteutta sen posken pehmeään, punastuneeseen ihoon. “Vähän liiankin.”

“Se kun minä itken?” Riitaoja kysyy häkeltyneenä, ehkä vähän peloissaankin.

“Se, että oot niin avoin ja tunnet niin paljon”, Lehto selittää ja antaa kätensä liukua Riitaojan vartalolla, silittää kylkeä.

“Vähän sekin, että oot tuollainen raukka.”

“Hei”, Riitaoja niiskahtaa, mutta sen huulet taipuvat pieneen hymyyn. Lehto nojautuu suutelemaan sitä, syvemmin tällä kertaa. Riitaoja vastaa suudelmaan arasti, ja Lehto ottaa sen lupana mennä pidemmälle. Hän vetää Riitaojan omistavasti lähemmäs itseään ja antaa kielensä kohdata Riitaojan oman. Riitaoja vaikertaa häntä vasten ja kietoo väsyneen käsivarren hänen ympärilleen.

“Anna mun”, Lehto mutisee suudelmien välissä.

“Jos oot hellä”, Riitaoja asettaa ehtonsa ujosti, hiljaa kuiskaten. Sen silmissä kiiltelee yhä kyyneliä.

“Olen olen”, Lehto lupaa.

Sormet hiipivät Riitaojan reittä pitkin, seuraavat karhean kankaan saumaa haaroihin ja sivelevät, tunnustelevat. Riitaoja on hämmentynyt ja siihen sattuu, mutta Lehto tuntee sen olevan myös kiinnostunut kosketuksesta. Riitaojan poskien puna syvenee ja se vetää värisevän henkäyksen Lehdon silittäessä sitä kankaan läpi.

Lehto avaa Riitaojan housujen napit ja hymähtää, kun Riitaoja painaa kiusaantuneena katseensa alas. Lehto vetää Riitaojan kalun ulos housuista ja sivelee sitä ensin aivan kevyesti, kiusaten. Riitaoja äännähtää kärsimättömästi, ja pian Lehto tarttuu kunnolla kiinni ja hyväilee sen täyteen kovuuteen. Kiihotus saa sen kostumaan päästä ja se helpottaa Lehdon käden liikettä.

Iho on pehmeää ja Riitaoja tuntuu hyvältä hänen kädessään ja sylissään. Se värisee ja katsoo punastellen poispäin Lehdosta, ja kyynelet kiiltelevät poskilla. Lehto suutelee sen poskea hellästi, avoimin huulin. Hän nauttii liikaa suolan mausta ja Riitaojan pienestä, tyytyväisestä huokauksesta.

Riitaojan ote Lehdon paidasta tiukentuu hiljalleen, ja Lehdon nopeuttaessa kätensä liikettä se vaikertaa hiljaa ja sulkee silmänsä. Lehto varastaa jälleen pienen suudelman.

“Kaikki on kunnossa”, hän kuiskaa vasten Riitaojan huulia. “Sä oot turvassa nyt.”

Se on tyhjä lupaus, ja he kummatkin tietävät sen. Samaa helvetti tulee jatkumaan huomenna ja ylihuomenna ja jokaisena päivänä sen jälkeen, kunnes sota loppuu tai kunnes he kuolevat. Riitaoja nyyhkäisee ja takertuu Lehtoon tiukemmin.

Uusia kyyneliä purskahtaa sen poskille ja sen alahuuli värisee, vaikka kosketus selvästi tuntuu siitä hyvältä päätelleen sen lantion nykivästä liikkeestä kun se keinuu Lehdon käden liikettä vastaan. Lehdon on aivan pakko suudella sitä. Riitaoja vastaa suudelmaan ja pitää Lehdosta kiinni.

Lehdon oma erektio on tukalasti puristuksissa housujen sisällä, ja Riitaojan itku saa hänet vain kovemmaksi ja kiihtyneemmäksi. Tekee mieli sanoa jotakin kamalaa saadakseen sen itkemään kovemmin, mutta Lehto ei halua säikyttää sitä pois. Ja se on muutenkin kärsinyt yhdelle päivälle jo ihan tarpeeksi. Lehto pitää sen haavoittuvaisuudesta ja sen ahdinko saa hänet sairaalla tavalla käymään kuumana, mutta ei hän oikeasti halua rikkoa Riitaojaa enempää kuin se on jo rikkoutunut.

“Miten sinä-” Riitaoja yrittää kysyä, mutta ei saa sitä sanotuksi. Sen sijaan se liu’uttaa kättään ujosti alaspäin Lehdon rinnalla, kohti hänen housujensa kaulusta. Sen sormet pysähtyvät siihen, ja se vilkaisee Lehtoa hermostuneena.

Lehto tuhahtaa ja päästää hetkeksi irti Riitaojasta avatakseen housunsa. Hän vetää kalunsa esiin ja ottaa heidät kummatkin muitta mutkitta käteensä. Riitaoja vaikertaa suloisesti, ja Lehdon suupieli kohoaa pieneen virneeseen. Hän peittää sen suutelemalla Riitaojan poskea uudelleen. Huulet liukuvat märällä iholla. Riitaoja on hengästyttävän täydellinen siinä hänen sylissään.

“Sulla ei ole aavistustakaan miltä sä näytät just nyt”, Lehto kuiskaa karhealla äänellä. “Tekis mieleni vaan... ottaa sut ja panna sut itkemään kovemmin.”

Riitaoja värähtää, ehkä pelosta ja laajoista pupilleista päätellen ehkä himostakin.

“Älä…“ se kuiskaa särkyneellä äänellä.

“En”, Lehto lupaa. “Ollaan vaan näin.”

Hän nostaa toisen kätensä hyväilemään Riitaojan poskea. “Mut ehkä joskus, jos annat mun. Haluan saada sut itkemään sitä, miten hyvältä susta tuntuu.”

Riitaoja naurahtaa itkuisesti.

“Sitähän minä nytkin”, se kuiskaa häpeillen. “Oli paha olo, mutta nyt…“

Lehto suutelee sitä kevyesti. “Ihan vapaasti. Voit päästää irti, mä pidän susta kiinni, mä lupaan.”

Hän ei ole koskaan sanonut Riitaojalle mitään niin hellää. Ei varmaan pitkään aikaan kukaan muukaan. Ei täällä kukaan sano sellaista.

Sen kuuleminen avaa aivan uuden padon. Riitaojan pienet nyyhkäykset sulaavat oikeaan, hartioita ravistelevaan itkuun. Riitaoja hengittää kivuliaasti, tarrautuu Lehtoon ja antaa kyynelten valua.

Jos Lehto olisi normaali, jokin vaisto kai käskisi huolehtimaan Riitaojasta, ehkä korkeintaan viattomasti halaamaan, mutta hän ei ole. Hän suutelee Riitaojaa kunnes hänen omatkin poskensa ovat sen kyynelistä märät, kunnes Riitaoja vastaa itkusta huolimatta suudelmaan intohimoisesti.

Lehdon käden tahti kiihtyy heidän ympärillään. Riitaojaa ei tunnu häiritsevän, että Lehto on kivikova ja kiihottuu tästä niin paljon, että käsi lipsuu ja puristaa ehkä liiankin kovaa. Aivan normaali ei Riitaojakaan voi olla, sillä se ei katso häntä kuin sekopäätä, ei paheksu tai pelkää. Se ei pakene hänen luotaan, vaan antautuu hänelle täysin, antaa hänen suudella kyynelet iholtaan. Lehto koskee sitä kiitokseksi niin hyvin kuin vain suinkin osaa, ja Riitaoja voihkii hiljaa ja työntyy hänen otteeseensa aivan yhtä innokkaasti kuin Lehto itse.

Lehto näykkää kokeeksi Riitaojan alahuulta hellän suudelman päätteeksi, ja se saa sen inahtamaan kauniisti ja sen lantion rytmin rikkoutumaan. Riitaoja huohottaa ja alkaa selvästi olla lähellä rajaa. Lehto vaihtaa otteensa hetkeksi vain sen kalun ympärille, puristaa vähän liian kovaa ja kiusaa terskan alapintaa peukalollaan hieroen. Hän vetää Riitaojan syvään suudelmaan ja tarttuu sitä toisella kädellään niskasta, omistavasti ja lujasti, ja Riitaoja nyyhkäisee suudelmaan. Ääni on sydäntäraastava ja niin helvetin hyvä, että Lehto pelottaa itseään.

Hän kiihdyttää tahtiaan, ja puolen tusinan rajun vedon jälkeen Riitaoja tulee hänen käteensä särkyneesti parahtaen.

Lehto ei riko kyyneltenmakuista suudelmaa, vaan tarttuu uudelleen omaan kaluunsa ja liikuttaa kättään sen varrella nopeasti, epätoivoisesti. Riitaoja haparoi otteen ensin hänen ranteestaan, ja liittää sitten oman kätensä Lehdon käden seuraksi. Sormet limittyvät ja Riitaoja muuttaa rytmiä hiukan. Tuntuu häpeällisen hyvältä vain olla ja antaa sen kokeilla muutamaa erilaista tapaa koskea Lehtoon kunnes se löytää rytmin, joka tuntuu luontevalta ja helvetin hyvältä.

Riitaoja on hiukan kömpelö ja kokematon, mutta Lehto on niin reunalla, että se ei haittaa ollenkaan. Muutama veto riittää lopulta saamaan hänet tulemaan. Hänen lihaksensa jännittyvät orgasmin korventaessa tiensä hänen lävitseen, ja hän äännähtää tukahtuneesti vasten Riitaojan huulia.

Riitaoja painaa heidän otsansa yhteen, nyhjäisee Lehdon nenää omallaan. He ovat hetken siinä paikoillaan, toisiinsa nojaten ja raskaasti hengittäen. Lehto avaa lopulta silmänsä ja kohtaa Riitaojan hämmentyneen mutta raukean hymyn.

Lehto antaa sille pienen suukon ja pörröttää hellästi sen hiuksia. Riitaoja näyttää kaikin puolin itkettyneeltä ja väsähtäneeltä, eikä Lehto oikeastaan koskaan haluaisi päästää sitä pois sylistään. Hän vetää hihansa käsien peitoksi ja kuivaa hellästi kyyneliä Riitaojan kasvoilta ja kaulalta, pyyhkii sen vuotavaa nenää.

“Ootko kunnossa?” hän mutisee, ja Riitaoja hymisee myöntävästi.

“Kiitos”, se kuiskaa.

“Mun tässä pitäisi kiittää”, Lehto sanoo. Hän ei yhtään haluaisi puhua tästä, sillä hän ei oikein osaa selittää tätä itkujuttua itselleenkään, mutta pakko kai se on.

“Ootko sinä… “ Riitaoja hakee sanoja, varmaan vielä hämmentyneempänä kuin Lehto itse. “Aina?”

“En”, Lehto tuhahtaa. Jos kaikenlainen vetistely saisi hänet kiimaiseksi, hänellähän seisoisi täällä aamusta iltaan.

“Ei se ole kuin sinä vaan”, hän tunnustaa, “Etkä sinäkään koko ajan. En minä siksi.”

Ei hän siksi Riitaojaa kurmuuta ja kiusaa, että saisi sen itkemään. Ei hän sitä tahallaan satuta, vain koska saa siitä itse tyydytystä. Hän ei vain oikein osaa muita tapoja saada se ryhdistäytymään ja jaksamaan jatkaa eteenpäin, ja siksi hän sille aina huutaa. Kyllä hän aina joskus unohtuu katsomaan sen itkuun vääntyviä kasvoja, sen suuria surullisia silmiä, ja tuntee kaikenlaisia asioita, joita ei osaa kuvailla. Ärtymystä ja suojelunhalua ja niin, himoakin.

Hän ei kuitenkaan halua ajatella olevansa ihan niin sekaisin, kuin tästä kaikesta voisi kuvitella. Riitaoja on hänelle muutakin kuin sen haavoittuvuus, muutakin kuin pelkoa ja kyyneliä. Hänestä tuntuu, että hän olisi ennen pitkää päätynyt tähän ilman tätä itkujuttuakin.

“Mm”, Riitaoja äännähtää mietteliäänä. “Minul on vähän parempi olo nyt.”

“Hyvä”, Lehto murahtaa. Se on helpottavaa kuulla. Hän arvelikin, että tunteiden purkaminen oikein kunnolla saattaisi auttaa Riitaojaa. Eikä tuleminenkaan koskaan ole pahitteeksi.

“Miltä susta tuntuu”, hän kysyy vielä. “Tällainen ei oo kuitenkaan ihan normaalia.”

“Ei”, Riitaoja naurahtaa. “En oikein tiiä. Väsyttää. Tuntuu ihan hyvältä. Kiitos että laitoit puhumaan ja… kiitos.”

Sen ääni haipuu pieneksi ja nolostuneeksi, ja Lehto kohottaa sen leukaa, katsoo sitä silmiin. Ne ovat itkemisestä rasittuneet ja punaiset, ja silmäripset tarttuvat märkinä toisiinsa.

Se on niin herkkä, niin kovin pehmeä. Lehto ei ymmärrä, miksi hänen annetaan edes koskea jotakuta niin haurasta ja hyvää. Hän on melko sinut oman kamaluutensa kanssa, mutta se ei tarkoita, että muiden pitäisi olla.

“Tän ei tarvitse tarkottaa mitään”, Lehto lupaa. Hän ei halua Riitaojan kuvittelevan, että kun se kerran antoi hänen tehdä sille tällaista, sen täytyy myöhemminkin.

Riitaojan huulet taipuvat pieneen hölmöön hymyyn.

“Mitä jos minä haluan?” se kysyy hiljaisella äänellä ja hypistelee Lehdon hihan kangasta sormissaan.

Lehto tuhahtaa epäuskoisesti. “Se on sitten eri asia.”

Riitaoja kallistaa päätään, katsoo Lehtoa liian avoimesti ja luottavaisesti. Jos se olisi ollenkaan fiksu tai omaisi itsesuojeluvaiston, se pysyisi kaukana Lehdosta.

Tähän se kuitenkin jää.

Se saa siitä palkakseen hellän suukon, joka venyy pitkäksi, hitaaksi suudelmaksi. Riitaoja maistuu vieläkin suolalta, ja Lehto unohtuu pitkäksi aikaa kartoittamaan sen poskea ja kaulaa huulillaan.

Ilta alkaa pikkuhiljaa hämärtää metsässä heidän ympärillään, ja Riitaoja peittää kädellään ison haukotuksen. Se pitäisi saada nukkumaan. Heidän pitäisi löytää tiensä takaisin leiriin ja keksiä jonkinlainen tekosyy pitkälle poissaololleen ja Riitaojan ulkomuodolle, mutta kumpikaan ei vielä jaksa liikkua. Lehto kietoo manttelia paremmin Riitaojan ympärille ja napittaa vihdoin heidän kummankin housut.

Rahikainen makaa selällään naitavana, eikä nauti olostaan ollenkaan.

Hänen omakseen ottamansa Petroskoin asunto on tunkkainen ja kylmä. Ikkunasta vetää viileästi ja katosta riippuvan lampun valo on kelmeää, eikä juuri imartele ketään. Sängyn vanhat jouset nitisevät äänekkäästi Lammion työntyessä häneen. Niiden äänen lisäksi huoneessa kaikuvat heidän raskas hengityksensä ja yhteen osuvan paljaan ihon läiskähdykset.

Se ei tunnu erityisen hyvältä; Lammio ei valmistellut Rahikaista kunnolla, eikä osuisi eturauhaseen vaikka yrittäisi. Hän ei katso Rahikaiseen, puree vain huultaan ja liikkuu nopeasti ja näyttää siltä, ettei oikeastaan edes halua olla tässä.

Rahikaisen olisi pitänyt osata odottaa tätä, sillä Railihan sanoi sen olevan jotakuinkin tällaista. Lammio ei tosiaankaan osaa mitään, vaikka kuinka kukkoilee itsevarmana ja herättää korkeita odotuksia. Rahikainen ei ihan uskonut Railia, ajatteli tämän hiukan liioitelleen tehdäkseen tarinastaan viihdyttävän. Nyt hän joutuu kohtaamaan todellisuuden, ja on siihen hyvin pettynyt.

Heistä on kuitenkin Lammion kanssa tullut aika läheisiä. Rahikainen olisi toivonut Lammion edes yrittävän. Ilmaisevan jotenkin, että välittää Rahikaisesta ja haluaa, että tämä tuntuu hänestä hyvältä.

Rahikainen on yrittänyt koskettaa itseään, jotta voisi saada tästä edes jotain irti, mutta nyt hänen kätensä liike kalulla hidastuu. Lammio ei näytä edelleenkään edes huomaavan, ettei Rahikainen ole oikein mukana.

Helvetti. Ei hän halua tätä näin, tällä tavalla kiireisenä ja persoonattomana, kun tämä voisi niin helposti olla niin paljon parempaakin. Hän ei suostu kärsimään tällaista enää enempää.

Rahikainen tuhahtaa päättäväisesti ja kiertää jalkansa Lammion lanteille niin tiukasti, ettei tämä pysty enää liikkumaan. Lammio äännähtää turhautuneena, ja kääntyy viimein katsomaan häneen, ärsyyntyneen kysyvästi.

“Onko kukkaan koskaan sanonu siulle, ettet sie oo tässä kovin hyvä?” Rahikainen yrittää tiedustella hellästi, mutta ääneen hiipii väkisin pilkallinen sävy.

Lammio loukkaantuu näkyvästi. Kulmat kurtistuvat ja hän painaa katseensa alas.

“Kukaan ei pakota sinua tähän”, hän sanoo kylmällä upseerinäänellään, jonka taakse kätkeytyviä tunteita Rahikainen ei vieläkään osaa aivan täysin tulkita. “Voin lähteä.”

Hän yrittää vetäytyä ulos, muttei pääse, koska Rahikainen on niin tiukasti kiinni.

“Elähän hötkyile, et sie mihinkää lähe. Mie aivan ehottomasti halluun just siut”, Rahikainen vakuuttaa ja kurottaa käden Lammion niskan taakse. Hän vetää Lammion alas suudeltavaksi, vaikka tämä haraa puolitosissaan vastaan. Rahikainen silittää pehmeitä niskahiuksia ja saa Lammion lopulta rentoutumaan ja vastaamaan suudelmaan.

Hitto, mikseivät he suutele koko ajan? Tässä Lammiosta on tullut nopeasti hyvä, kun hän on saanut Rahikaisen kanssa hiukan harjoitusta. Toivoa ei varmasti ole syytä menettää seksinkään suhteen. Kyllä Rahikainen on aina valmis opettamaan.

“Miusta tuntuu, että seksi on aina ollu siulle vähän sellanen välttämätön paha”, Rahikainen sanoo vasten Lammion huulia. Lammio ei halua kuunnella, mutta Rahikainen jatkaa.

“Sie halluut sitä, tietenki sie haluut, se on ihan perustarve. Mut sit aina kun sie saat, nii siulla on epämukava olo nii lähellä toista ihmistä, ja sie halluut vuan pois.”

Lammio katsoo pois ja yrittää taas vetäytyä, mutta Rahikainen ei anna hänen.

“Ehkä sie et halluukkaan olla hyvä, et halluu niin lähelle ketään toista. Et halluu, että kukkaan toivois uusintakierrosta.” Hänen äänensä sulaa julman rehellisestä lempeäksi, ja hän silittää Lammion poskea.

“Mut mie oon jo lähellä, enkä mie aijo piästää ennää irti, uskotsie sitä? Mie halluun siut, ja mie halluun näyttää siulle miten hyvvää tää voi olla jos ossaa vähän puhaltaa yhteen hilleen.”

Rahikainen ei ole tottunut sanomaan tällaista. Ainahan hän on osannut lirkutella ja liehitellä saadakseen haluamansa, mutta tämä on erilaista. Tuntuu kummalta olla niin rehellinen, ja ylipäänsä tuntea niin paljon, mutta ei se haittaa. Opettelemassahan tässä ollaan. Hänestä tuntuu, että Lammio tarvitsee totuuksia, eikä mitään turhaa sanahelinää.

Lammio on selvästi vielä kokemattomampi kuulemaan tällaista kuin Rahikainen on sitä puhumaan. Kiusaantuneisuus polttaa Lammion poskilla, ja hän näyttää häkeltyneeltä. Suuret silmät kohtaavat Rahikaisen omat, ja Lammio puree epävarmana huultaan.

Rahikainen hymyilee pehmeän ilkikurisesti ja liikuttaa lantiotaan, jännittää lihaksiaan Lammion ympärillä. Lammio inahtaa, ja hänen lantionsa liikahtaa omin lupineen Rahikaista vasten. Hän näyttää niin ristiriitaiselta ja hämmentyneeltä ja kiusaantuneelta, ja helvetti, Rahikainen rakastaa tätä ääliötä.

“Meillä on koko yö aikaa”, hän kuiskaa. “Anna miun?”

Lammio huokaisee ja sulkee hetkeksi silmänsä. “Hyvä on. Mitä sinä haluat?”

Rahikainen laskee jalkansa, luottaen ettei Lammio enää halua karata.

“Kiänny tähän selälles”, Rahikainen ohjeistaa. Lammio vetäytyy ulos hänestä ja tottelee epäluuloisesti. Tällä kertaa hän sentään liikkuu hellästi ja varoen. Hän laskeutuu Rahikaisen viereen ensin kyljelleen, mutta menee kiltisti, kun Rahikainen työntää hänet selälleen.

Rahikainen nousee ja asettuu hänen päälleen hitaasti, varovasti, jottei säikyttäisi Lammiota tai tekisi tämän oloa epämukavaksi. Hän istuu lonkkien päälle, niin että Lammion kalu asettuu häntä vasten, liukuu öljystä liukasta ihoa pitkin pakaroiden välissä. Rahikainen haluaa sen pian takaisin sisälleen, mutta ensin on puhuttava vähän.

“Mie luppaan, etten tee mittään, mistä siulle tulloo paha olo. Sanot vuan nii mie lopetan.” Hän tarkoittaa sanojaan, muttei voi estää pientä ärtynyttä virettä hiipimästä ääneensä. Hän olisi tosissaan arvostanut, jos Lammio olisi sanonut jotakin samansuuntaista.

Lammio näyttää kummastuneelta kun Rahikainen lupaa tuollaisia. Aivan kuin hän ei olisi ollenkaan tottunut siihen, että seksin aikana voi oikeasti kommunikoida. Rahikainen huokaa, puolittain tuskastuneena ja puolittain surullisena, mutta lopulta Lammio nyökkää.

Parempaa vastausta tuskin on tulossa, joten Rahikainen nousee polvilleen ja kurottaa taakseen. Hän ottaa Lammion kalun käteensä ja liu’uttaa kättään sillä, hieroo terskan herkkää alapintaa ja nauttii pienestä huokauksesta, joka Lammiolta pääsee.

Rahikainen ottaa öljypullon pikkuiselta yöpöydältä ja kaataa öljyä kädelleen. Hän hieroo sitä Lammion kalulle, kunnes se liukuu sulavasti kädessä, ja unohtuu siinä samalla hetkeksi ihailemaan sen tuntua. Se on oikein nätti, ja Rahikaisella on suunnitelmissa joku päivä imeä Lammion aivot sen kautta ulos. Hänellä ei ole kovinkaan paljon kokemusta suihinotoista, mutta hän haluaa oppia.

Ehkä Lammion kalu ei ole maailman suurin, mutta se on ihan tarpeeksi iso, sopusuhtainen. Sen iho on samettisen pehmeää ja sen pää kostuu kiihotuksesta, eikä Rahikainen jaksa enää odottaa. Hän pitää sitä paikoillaan oikeassa asennossa ja laskeutuu sen päälle nautinnollisen hitaasti. Häntä ei ehkä ole vieläkään valmisteltu ihan tarpeeksi, ja asento pakottaa jännittämään lihaksia niin, että hän ei ole aivan tarpeeksi rento. Sen takia tämä venyttää ihanasti ja sattuu herkullisella tavalla.

Rahikainen tekee pientä pyörivää liikettä lantiollaan ja totuttelee tuntemukseen uudelleen. Hän hymyilee alas Lammiolle, ja saa vastaukseksi katseen, jota ei aivan osaa tulkita, mutta josta on erottavinaan himon lisäksi ainakin ihmetystä ja vähän ihailuakin. Lammio ei kai ikinä myöntäisi sitä, mutta hän taitaa olla ihan tyytyväinen paikkaansa siinä Rahikaisen alla.

Rahikainen alkaa liikkua kunnolla. Hän nojaa vähän taaksepäin, niin että Lammio osuu hänen eturauhaseensa joka kerta, kun hän liukuu alas. Se tuntuu hyvältä, eikä Rahikainen häpeä antaa sen näkyä kasvoilla nautinnollisena ilmeenä ja kuulua pieninä voihkaisuina.

“Tää”, Rahikainen sanoo huokausten lomassa, “on se mihin sie halluut ossuu.”

Lammio nyökkää mykkänä. Hän katsoo vain Rahikaista, seuraa hänen liikkeitään kuin jumaloiden. Lammio huohottaa, hänen rintansa kohoilee kiivaasti ja kätensä puristuvat lakanoihin, mutta hän ei liiku eikä kosketa Rahikaista. Pelkää ehkä tekevänsä taas jotain väärin. Sitä Rahikainen ei tiedä, pelkääkö Lammio itsekkäästi Rahikaisen pilkkaa, vaiko sitä, että satuttaisi häntä vahingossa.

“Sie saat koskee”, Rahikainen lupaa, ja liu’uttaa omaa kättään hyväillen Lammion rinnalla. Hän hipaisee herkkää nänniä ja silittää ihoa solisluun päällä.

Lammio nostaa hitaasti kätensä silittelemään Rahikaisen reisiä. Kosketus on ensin epävarma ja kevyt, mutta rohkaistuu pian varmemmaksi. Lammion kädet ovat lämpimät ja lujat, ja tuntuu ihanalta kun hän pitelee Rahikaista niillä. Reisiltä ne liukuvat pikkuhiljaa ylös hänen kyljilleen, ja asettuvat siihen. Rahikaisen on suljettava hetkeksi silmänsä, sillä hellä kosketus tuntuu niin hyvältä.

Toinen käsi livahtaa Rahikaisen selälle ja vetää häntä kevyesti kohti Lammiota. Rahikainen ottaa käsillään tukea patjasta Lammion pään molemmin puolin, ja nojautuu tottelevaisesti alas.

Lammio suutelee häntä. Huulet ovat pehmeät ja Lammio maistuu edelleen etäisesti konjakilta, jota tarvitsi kai rohkaisuksi tähän. Rahikainen nauttii mausta ja syventää suudelmaa, jatkaen lantionsa liikettä vaikka se onkin tässä asennossa vähän hankalaa. Hän jännittää samalla lihaksiaan Lammion ympärillä, ja saa tämän ähkäisemään matalasti. Ääni tukahtuu Rahikaisen huulia vasten, ja hän enemmänkin tuntee kuin kuulee sen.

Lammion kädet seikkailevan ylöspäin ja löytävät nännit. Hän silittää niitä peukaloilla, kevyesti ja kiusaten, ja on Rahikaisen vuoro inahtaa. Lammio nipistää toista nänniä hellästi, ja Rahikaisen lantion rytmi nykäisee ja rikkoutuu. Lammio hymyilee pienesti suudelmaan, ja Rahikaisenkin on pakko hymyillä.

Suudelmat luisuvat pitkiksi ja syviksi, huumaaviksi. Kielet kohtaavat ja Lammio hautaa kätensä Rahikaisen hiuksiin. Toinen käsi asettuu hänen reidelleen, haluaisi ehkä ohjata Rahikaisen liikettä, muttei kehtaa.

“Tätäkö tää nyt sitte on?” Rahikainen kuiskaa vasten Lammion huulia. Hän antaa kepeän, ylenkatseisen sävyn värjätä äänensä tavalla, jonka tietää ärsyttävän Lammiota.

“Herra luutnantti vuan makkoo paikoillaan ja oottaa, että muut tekkee kaiken työn?”

Lammio korskahtaa vihaisesti, ja Rahikainen nousee takaisin ylös, jotta pystyy kunnolla katsomaan tätä silmiin. Lammion ärtynyt ilme saa hänen virneensä levenemään. Lammion sormet puristavat Rahikaisen reittä tiukasti, varoittavasti, mutta hän ei kuitenkaan tee mitään.

“Luulin, että olin huono tässä”, Lammio kuittaa, kulmat kurtussa ja alahuuli loukkaantuneesti törröllä. “Sinähän tässä halusit ottaa hallinnan.”

Ärtyneen kuoren alla Lammio näyttää hiukan epävarmalta. Hänen kätensä liukui pois Rahikaisen hiuksista kun Rahikainen nousi, ja nyt Lammio on laskenut senkin Rahikaisen reidelle. Peukalot silittelevät reisien ihoa, eivät Rahikaista rauhoitellakseen, vaan varmaan enemmänkin hermostuneena pakkoliikkeenä.

Helvetti. Ei Rahikaisen ollut tarkoitus pilata Lammion itsetuntoa sillä kommentilla. Hän halusi vain vähän aktivoida Lammiota.

“Kyllä sie voit liikkuu”, hän lupaa pehmeämmin, mutta jatkaa vielä leikkisän pilkallisesti, ihan vain koska hän voi: “Koitahha näyttää, että ossaat ees jottai.”

“Suu kiinni”, Lammio sähähtää, ja tarttuu Rahikaista lanteilta, tiukasti ja omistavasti. Rahikainen tuntee vahvojen reisien jännittyvän allaan ja voihaisee, kun Lammio työntyy häneen. Liike on voimakas ja vihainen, ja tuntuu hävyttömän hyvältä. Rahikainen nojaa nautinnollisesti huokaisten taaksepäin ja vastaa liikkeeseen. Lammion tähtäys on edelleen aivan pielessä ja rytmi epätasainen, mutta se ei haittaa, sillä näin Rahikainen pystyy itse säätäämään kulmaa samalla, kun Lammio liikkuu. Nautinnonkipinät sävähtelevät Rahikaisen ruumiin läpi ja se tuntuu uskomattoman hyvältä, muttei vieläkään ole aivan tarpeeksi.

“Pystysitkö vielä vähän kovempaa?” Rahikainen kysyy huohottaen.

“Pystyisitkö sinä olemaan välillä hiljaa? Se tekisi sinulle hyvää”, Lammio kommentoi hengästyneenä.

“Siulle tekis hyvvää tehä vähän enemmän sen etteen”, Rahikainen kiusaa, ja hymyilee Lammion ilmeen synketessä entisestään.

Lammio puree hammasta ja puristaa Rahikaista kovempaa. Hän käyttää otettaan ohjaaman häntä samalla kun työntyy ylöspäin, kovaa. Hän osuu eturauhaseen ja tuntemus repäisee Rahikaisesta äänekään voihkaisun. Lammio jatkaa rajua rytmiä ja Rahikainen naurahtaa käheästi. Tämä on nyt sitä, mitä hän halusi.

Lammion kädet puristavat niin kovaa, että hän saattaa jättää mustelmia, mutta se ei Rahikaista haittaa. Tahti on raju ja rankaiseva, ja helvetti, tämä on niin hyvää että Rahikainen ei voi olla päästämättä pieniä ääniä jokaisella työnnöllä.

He löytävät täydellisen tavan liikkua yhdessä. Rahikainen tarttuu taas kaluunsa ja värähtää; kosketus yliherkällä iholla on melkein liikaa. Kumpikin alkaa olla lähellä huippua. Lammion kulmien väliin ilmestyy keskittynyt ryppy ja työntöjen tahdista katoaa rytmi. Hän vetää Rahikaisen vastaamaan jokaiseen liikkeeseen, ja osuu nyt parhaisiin kohtiin lähes joka kerta. Rahikainen tuntee aallonharjan hyökyvänä poltteena sisällään, mutta ei, hän ei halua tulla ihan vielä.

Seuraavalla työnnöllä hän nousee polviensa varaan, niin ylös, että Lammion kalu liukuu ulos hänestä. Lammio yrittää nostaa häntä jotta pystyisi työntymään takaisin hänen sisälleen, mutta Rahikainen väistää. Kalu liukuu pakaroiden välissä, viistää häntä vasten ja taivas, sekin tuntuu niin hyvältä, että melkein rikkoo hänet.

“Mitä”, Lammio ärähtää.

“Siul on aina kiire”, Rahikainen selittää raskaasti hengittäen. “Mut meillä on nyt koko yö aikaa. Mie tahon, että tää kestää vähän pitempään.”

“Juurihan sinä halusit kovempaa”, Lammio huomauttaa. Hänen huulensa mutristuvat tyytymättömydestä, ja hän näyttää aivan liian viehättävältä noin. Rahikaisen on pakko kumartua varastamaan muutama suukko, vaikka Lammio ei närkästykseltään edes oikein vastaa niihin.

“Mie tykkään kiusata sinnuu”, Rahikainen hymisee. “Sie oot niin nätti vihasena.”

Lammio kiristelee hampaitaan selvästi tyytymättömänä selitykseen, joten Rahikainen jatkaa.

“Mut on miulla ihan syykin. Jos piättellee jonkin aikaa”, hän sanoo matalalla äänellä suudelmien välissä, “jos pitelee itteään reunalla pitempään. Nii sitten ku viimein tullee, se on parasta mitä on koskaan tuntenu, mie luppaan.”

Lammio näyttää epäilevältä, mutta nyökkää kuitenkin. Ele on pieni, mutta olemassa, ja Rahikainen virnistää tyytyväisenä.

Rahikainen antaa Lammion ohjata itseään, nousee takaisin ylemmäs, jotta Lammio pystyy työntymään takaisin hänen sisälleen. Hän huokaisee syvään ja nauttii tuntemuksesta, siitä että on taas täydellisellä tavalla täynnä. Hän kaipasi tätä jo, vaikka ehti olla ilman vain pienen hetken.

Hän alkaa taas liikkua, mutta tällä kertaa kiduttavan hitaasti. Lammion kädet ympäröivät vyötärön, mutteivät kisko vauhtiin vaan pitelevät vain. Niiden lämmin paino iholla rauhoittaa ja samalla villitsee jotakin Rahikaisen rinnassa.

Hiki helmeilee Lammion otsalla. Hän hengittää raskaasti ja on purrut huulensa punaisiksi. Poskille on kohonnut syvä puna ja harmaiden silmien katse on tulinen. Hän saattaa tällaisena olla kauneinta, mitä Rahikainen on koskaan nähnyt.

“Voinko...” Lammio aloittaa, mutta sanat tukahtuvat kurkkuun ja hän nielaisee ne. Rahikainen kallistaa päätään ja äännähtää kysyvästi. Ilmeisesti Lammio ei tarvitse muuta lupaa, sillä hän ohjaa Rahikaista nousemaan vähän, ottaa patjasta tukea ja nousee istumaan. Rahikainen on liikkeen voimasta vähällä kupsahtaa pois Lammion sylistä, mutta tarrautuu tämän hartioihin kun refleksinä, ja pysyy kyydissä.

“No terve”, Rahikainen naurahtaa ja töytäisee Lammion nenää omallaan kun se nyt sattuu olemaan yhtäkkiä lähietäisyydellä. Lammio hymähtää, kallistaa päätään aavistuksen verran ja painaa huulensa Rahikaisen omille.

Se on yhtäkkiä melkein liikaa. Lammio on niin lähellä; hän tuntuu olevan kaikkialla Rahikaisen ympärillä ja sisällä. Lammio kietoo kätensä Rahikaisen ympärille ja silittää paljasta selkää. Hellä kosketus saa Rahikaisen värähtämään, ja Lammio hymyilee suudelmaan.

Rahikainen keinuu Lammion sylissä ja heidän otsansa painuvat vastakkain. Rahikainen menettää pikkuhiljaa ajantajunsa, eikä hänellä lopulta ole aavistustakaan kuinka kauan he ovat niin, toisiinsa kietoutuneina. Rytmi vaihtelee pienestä pehmeästä liikkeestä kunnolliseen ratsastukseen, mutta koko ajan Lammio pitelee häntä.

Välillä, syvien suudelmien lomassa, Lammio katsoo häntä kuin jotain tärkeää ja kallisarvoista. Outo lämpö läikehtii Rahikaisen rinnassa, ja hän kupertaa kätensä Lammion poskelle. Hän kuiskaa tämän etunimen, ja saa palkaksi suudelman. Tai ehkä Lammio tarkoittaa vain hiljentää hänet. Rahikainen ei välitä, sillä Lammio tekee sen hellästi.

Suudelma jatkuu kevyenä vain hetken, muuttuu pian tuliseksi, ja Lammion käsi Rahikaisen vyötäröllä puristaa taas tiukemmin. Tämä pehmeys on tuntunut hyvältä, tärkeältäkin, mutta Rahikainen haluaa taas liikkua kovemmin. Hän työntää Lammiota hellästi hartioista, kunnes tämä suostuu rikkomaan suudelman ja laskeutumaan takaisin selälleen.

Rahikainen nousee jalkojensa varaan, niin ylös että Lammio liuku melkein kokonaan ulos. Hän ottaa tukea takaansa Lammion reisiltä ja pudottautuu voimalla takaisin alas. Lammio ähkäisee lihasten puristuessa hänen kalunsa ympärille, ja Rahikainen nauttii tunteesta kun Lammio uppoaa häneen ja kädet puristuvat taas tiukasti hänen lanteilleen.

Rahikainen toistaa voimakkaan liikkeen muutaman kerran, keskittyy vähemmän nopeuteen ja enemmän siihen, että ottaa Lammion niin syvälle kuin mahdollista ja jännittää lihaksiaan tämän ympärillä mahdollisimman herkullisesti.

“Haluutko tulla?” Rahikainen huohottaa.

Lammio päästää helpottuneen äänen, joka kuulostaa melkein nyyhkäisyltä.

“Haluan”, hän myöntää, lähes rukoilee. Rahikainen hymyilee.

“Sie saat. Luppaan etten kiusaa ennää.”

Lammio ei näytä aivan vakuuttuneelta, eikä Rahikaista haittaa pitää häntä pienessä jännityksessä, vaikka tietääkin itse puhuneensa totta. Hän alkaa liikkua rajummin ja nopeammin, puristaa lihaksillaan etenkin noustessaan ylös. Hän liikkuu niin, että Lammio osuu nyt joka työnnöllä eturauhaseen, ja terska venyttää joka nousulla aukon reunaa ja on vähällä lipsahtaa ulos.

Hiki helmeilee heidän kummankin kasvoilla, ja Rahikainen huohottaa viedessään kätensä kalulleen. Se on päästä märkä, rajuimmat työnnöt puskevat pisaran ulos hänestä ja saavat hänet tärisemään. Rahikainen etsii parasta rytmiä sovittaakseen kätensä liikkee yhteen lanteidensa nousun ja Lammion työntöjen kanssa, kun sormet koskettavat epävarmasti hänen omiaan.

Rahikainen katsoo alas Lammioon. Tämä katsoo epävarmana takaisin ja liu’uttaa sormenpäitä vartta ylös terskan pään yli. Tunne saa Rahikaisen värähtämään. Lammion silmissä on kysymys, ja Rahikainen nyökkää.

Lammio tarttuu häneen kuin pelkäisi hänen särkyvän. Ote on liian höllä ja varovainen käden liukuessa vartta pitkin ja tunnustellessa ihoa. Rahikainen siirtää painonsa nojaamaan vain yhteen käteen, ja kiertää vapaaksi jääneen kätensä Lammion käden päälle. Hän puristaa otteen tiukemmaksi ja ohjaa käden liikkeen nopeampaan tahtiin.

Lammio oppii tämän nopeasti. Hän työntyy ylös Rahikaiseen ja osuu parhaisiin kohtiin, samalla kun liikuttaa kättään samaan tahtiin ja puristaa täydellisesti. Rahikaisen ei tarvitse enää ohjata häntä, vaan hän voi keskittyä ottamaan molemmilla käsillä tukea Lammion reisistä ja liikkumaan. Hän pudottautuu rajusti alas, jännittää lihaksiaan ja nauttii rasituksen poltteesta kehossaan, lähestyvän orgasmin kihelmöinnistä sisällään. Lammion toinen käsi on hänen lantiollaan, pitää häntä oikeassa kohdassa paikallaan kun Lammio työntyy häneen kovaa. Tämän reidet tärisevät rasituksesta ja jokaisella työnnöllä kurkkuun takertuu matala ähkäisy.

Rahikainen ei osaa odottaa sitä, mutta kun Lammio kokeilee painaa terskan alapintaa peukalollaan samalla, kun vetäisee Rahikaisen lantiota alas ja työntyy häneen niin syvälle kuin pystyy, orgasmi hyökyy yllättäen hänen ylitseen. Se polttaa tiensä kaikkien estojen läpi ja saa vatsalihakset kouristumaan ja Rahikaisen värisemään ja valittamaan ääneen. Maailma hämärtyy ja silmissä sumenee, ja kaiken sen läpi Lammio pitää hänestä kiinni.

Rahikaisen jalkoja heikottaa ja hän lysähtää istumaan paikalleen Lammion päälle. Lammio saa melkein kaiken siemennensteen kiinni kämmenellään kun Rahikainen tulee, mutta vähän sitä päätyy myös Lammion vatsalle. Lammio ei välitä sotkusta, ei pysäytä kätensä liikettä vaan jatkaa, nyt liukkaalla kädellä. Hän puristaa, kovaa, ja Rahikainen vaikeroi. Kalu tuntuu yliherkältä ja kosketus on samaan aikaan täydellistä ja kiduttavaa. Rahikainen kumartuu lähemmäs Lammiota ja puristuu tämän kalun ympärille.

Lammio voihkaisee ja työntyy ylös epätasaisesti nykäisten.

“Saanko-?” hän kysyy tukahtuneesti, ja Rahikainen nyökkää painokkaasti. Lammio ei tarvitse enempää vakuuttelua, vaan tarttuu häneen molemmin käsin.

Lammio pitää Rahikaista paikoillaan ja työntyy häneen väkivaltaisen rajusti, täydellisesti. Rahikainen yrittää pysyä mukana, muttei pysty kuin nojaamaan Lammioon ja vikisemään. Hänen pehmenevä kalunsa nytkähtelee vielä, vaikka hänellä ei ole enää voimia edes liikkua tai kannatella itseään pystyasennossa. Lammio työntyy vielä muutaman kerran ja tulee Rahikaisen sisälle matalasti voihkaisten.

Rahikainen kohottautuu niin, että pystyy suutelemaan Lammion jälkishokkien läpi ja katsomaan tämän kasvoja, kun Lammio viimein toipuu ja saa silmänsä auki. He katsovat toisiaan hetken, huohottaen ja hikisinä.

Rahikainen hymyilee väsyneesti ja nousee sen verran, että Lammio liukuu ulos hänestä. Hän on niin rentoutunut ja auki naitu, että yhtäkkinen tyhjyys tuntuu pahalta, siltä että jotain tärkeää puuttuu. Tunnetta ei ollenkaan helpota kuuma siemenneste, joka valuu ulos hänestä ja reittä pitkin alas. Se on samaan aikaan kiihottavaa ja vähän ällöä.

Poishan se pitäisi ainakin pyyhkiä, mutta Rahikainen ei jaksa välittää siitä. Hän lötkähtää rentona Lammion viereen sängylle ja painaa suukon tämän poskelle. Päässä pyörii ja reisiä ja pakaralihaksia kivistää rasituksesta, mutta päällimmäisenä tunteena leijuu laiska tyytyväisyys.

Lammio kääntyy kyljelleen Rahikaista kohti ja unohtuu hetkeksi katselemaan häntä. Lammion käsi laskeutuu Rahikaisen vatsalle, ei enää silittele tai koske mitenkään hempeästi, on vain siinä, lämpimänä ja vakaana.

Lammio sulkee silmänsä ja huokaisee syvään. Hän nostaa kädet hetkeksi kasvoilleen, pyyhkäisee sitten hiuksiaan taaksepäin ja yrittää turhaan palauttaa niitä siistiin kampaukseen. Ne ovat kuitenkin auttamattomasti sotkussa, ja Lammio näyttää kokonaisuudessaan perin pohjin sängyssä pyöritellyltä. Näky herättää Rahikaisessa kiusallisen määrän helliä tunteita, mutta Lammio itse näyttää taas hermostuneelta.

Hän nousee istumaan, siistii hiuksiaan niin hyvin kuin taitaa ja vetää kasvoilleen tavallisen kopean ilmeen. Näyttää haluavan takaisin perinteisiin rooleihin. Poistua nopeasti ja ehkä teeskennellä, ettei tätä koskaan tapahtunut. Hän pyyhkii siemennesteen vatsaltaan peittoon, ja kumartuu poimimaan aluspaitansa lattialta.

Rahikainen ei kuitenkaan halua antaa hänen sulkeutua kylmän upseerinkuoren alle nyt, kun on longotellut ja availlut sitä niin pitkään ja oikeasti päässyt kurkistamaan sen alle, koskettamaan piilossa sen takana elävää miestä. Rahikainen antaa Lammion pukea paidan, mutta tarttuu sitten sen rinnuksiin ja vetää hänet suudelmaan.

“Elähän vielä lähe mihinkää”, hän käskee kuiskaten. “Mie kaipaan vähän hellyyttä nyt. Mie tiiän, ettet sie oo sellassee tottunu, mut nyt saat sieki sitä.”

Hänellä ei ole tapana olla tällä tavalla rehellinen, mutta nyt hän tekee sen lähinnä huvikseen, järkyttääkseen Lammiota. Se toimii niin kuin oli tarkoituskin: Lammio menee vaikean näköiseksi ja hakee sanoja hetken.

“Kai te… kai sinä tiedät, ettei sellainen sovi.”

Lammio yrittää palata viileänkohteliaaseen teitittelyyn, mutta ei sentään äskeisen jälkeen aivan pysty siihen. On helpottavaa huomata, ettei heidän lähentymisensä katoa hetken huuman jälkeenkään minnekään, vaikka Lammio sitä ehkä toivoisikin.

“Tiiänhän mie. Ei myöskään ollenkaan sovi, että upseerismies kulkee paneskelemassa alasijjaan, mut siinä sie vuan oot.”

Lammio huokaisee tuskastuneen näköisenä ja yrittää kääntyä pois, mutta Rahikainen vetää hänet takaisin. Hänellä on hyvä ote paidan etumuksesta, ja siitä hän kiskoo Lammion lähemmäs.

Lammio istahtaa vedettynä takaisin sängynreunalle ja näyttää eksyneeltä. Rahikainen hymyilee, tällä kertaa pehmeämmin.

“Ei siun tarvihe lähtee pakkoon tällä kertaa. Tässä ei ollu mittää hävettävvää, eikä siun tarvihe yhtään miettii, että mie olisin siulle vihanen tai johonki pettyny.”

Lammio katsoo hämillään alas. Rahikainen kohottaa hänen leukaansa ja nojautuu painamaan kevyen suukon hänen huulilleen.

“Jää yöksi. Voitas ottaa aamulla uusintakierros ennenku siun pittää mennä.”

“Minun ei pitäisi”, Lammio kuiskaa ja kääntää päätään, suukottaen pehmeästi Rahikaisen kämmentä.

“Ei tietenkään. Jää kuitenki.”

Lammio kääntää katseensa häneen. Suuret harmaat silmät ovat epävarmuutta täynnä. Rahikainen silittää poskea ja sipaisee silmäkulmaa peukalolla.

Lammio huokaa.

Lopulta hän nyökkää, niin nopeasti ja pienellä liikkeellä, että sitä tuskin huomaa.

Rahikaiselle se riittää. Hän laskeutuu takaisin selälleen, ja pienellä kiskonnalla Lammio seuraa perässä. Hän asettuu varoen siihen lähelle, laskee päänsä Rahikaisen olkavarrelle. Rahikainen vetää peiton heidän päälleen ja hautaa sormensa Lammion hiuksiin. Hän pörröttelee niitä hetken, järjestää ne sellaiseen sotkuun, ettei sen kanssa varmasti ilkeä näyttäytyä ulkona.