#riitalehto

Tuntuu oudolta olla kotona; toisaalta Riitaoja rakastaa pientä maatilaa ympäröivää tyhjyyttä, hitaasti eteenpäin valuvia iltapäiviä ja loputonta tilaa ympärillään - hiljaisuutta joka syntyy siitä, ettei ympärillä ole nauravia tai kivusta huutavia sotilaita, ei räjähdyksiä eikä konekiväärin takovaa rytmiä - mutta toisaalta häntä kalvaa loputon syyllisyys. Hän on nyt turvassa, kaukana etulinjasta ja sen perässä kulkevasta kuolemasta, muttei voi olla ajattelematta niitä, jotka ovat edelleen vaarassa kuolla joka päivä.

Tuntuu mahdottomalta selittää kenellekään, miksi hän on aina niin apea, miksi hän heräilee öisin huutaen, pelosta täristen ja käsivarrentynkää kipeästi puristaen. Heistä kukaan ei oikein osaa suhtautua kaikkiin niihin muutoksiin, joita Riitaojassa on tapahtunut, kaikkein vähiten Riitaoja itse. Ennen sotaa hän oli se, joka rauhoitti ilmapiirin riitojen jälkeen, se joka suojeli Aliisaa ja auttoi isää ja äitiä kaikessa mahdollisessa, tilan töistä avioliiton rosoisten kohtien tasoitteluun. Nyt hänestä on poissa se pieni, hermostunut tarmonkipinä, joka heitä kaikkia ennen piti pystyssä. Hän istuu mieluummin iltoja sängyssään seuranaan vain kirja ja kuppi vahvaa kahvia, peiton alla piilossa kaikelta ulkopuoliselta, teeskennellen että kynttilänvalo karkottaa painajaiset.

Aliisa hiipii hänen viereensä nukkumaan useammin kuin ei, silittää hänen hiestä märkiä hiuksiaan hellästi pienillä lämpimillä käsillään, ja esittää urheasti ettei häneen satu, kun siitä ei tunnu olevan Riitaojalle mitään apua.

“Risto…”, äiti aloittaa hiljaa eräänä aamuna, kun he ovat kaksin keittiössä laittamassa aamiaista. Riitaojasta ei yksikätisenä ole juuri muuhun kuin puuron hämmentämiseen ja astioiden kantamiseen pöydälle, yksi kerrallaan ja hitaasti jotteivät ne putoa.

“Tiedäthän sinä, että voit puhua minulle mistä tahansa?” äiti kysyy, huolestunut ryppy kulmiensa välissä.

“Tiiän minä”, Riitaoja hymyilee huterasti. Äiti katsoo häneen odottaen jonkinlaista jatkoa, mutta sitä ei tule. Riitaoja ei voi kertoa, kuinka hän näkee öisin joko kuumeisia painajaisia rikki revityistä ruumiista tai sekavia unikuvia joissa häneen koskee toinen mies, toinen sotilas, sellaisella tavalla jota äiti ei voisi kuvitellakaan hyväksyvänsä.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen äiti muistuttaa hiljaa, että jollei Risto voi kertoa huoliaan hänelle, niin sitten ainakin Jumalalle. Riitaoja tukahduttaa hysteerisen naurahduksensa epämääräisellä yskähdyksellä.

-

Isä katselee häntä sanomalehden yli vakavana, ehkä säälien tai ehkä ymmärtäen, muttei koskaan sano mitään.

-

Syksy kuolee pois talven tieltä pian Riitaojan kotiinpaluun jälkeen. Lumi tulee äkkiä, muutamassa päivässä maailma on pehmeän valkoinen ja niin puhdas, että Riitaojaa ihan hävettää olla itse niin likainen ja särkynyt. Hän tarttuu kynään ja antaa sanojen viedä, vuodattaa paperille kaiken, mitä ei voi täällä kenellekään kertoa. Hän taittaa paperit neljään osaan lukematta niitä kertaakaan läpi, lähettää sen kaiken Lehdolle, vaikkei hänen pitäisi.

”Kaikki tuntuu väärältä nyt kun en ole siellä kaukana etkä sinä ole täällä”, hän kirjoittaa, pelottavan rehellisesti, ja kiirehtii sitten turvallisempiin aiheisiin. “Toivottavasti sinul on asiat siellä hyvin ja tulet lottien kanssa toimeen, ja saat nukuttua, eikä sinul ole paljon kipuja.

Luetko sinä siellä mitään, tuovatko ne sinulle kirjoja? Sodassa minä näin sinun lukevan mutta en uskaltanut kysyä mitä kirjoja ne oli. Jos sinä haluut niin minä voisin ostaa sinulle jotain ja lähettää sinne. Kirjoja tai muuta.”

Hän odottaa vastausta joka päivä, monta viikkoa, muttei oikeastaan ylläty kun sitä ei tule.

-

Kirjeiden kirjoittamisesta tulee tapa. Riitaoja vuodattaa niihin kaikenlaista arkisista asioista syvimpiin suruihinsa, vaikkei tiedäkään lukeeko Lehto niitä ollenkaan, vai lentävätkö ne suoraan paperikoriin avaamattomina tai vihaisesti palasiksi revittyinä. Niistä tulee jotakin päiväkirjantapaista, luottamuksellista ja samalla riskialtista. Sotatila vallitsee ja kirjeitä avataan ja sensuroidaan, kaikkihan sen tietävät, ja vaikka Riitaoja kirjoittaa tunteistaan kiertoilmauksin, hän saattaisi silti joutua ikävään valoon, jos joku saisi käsiinsä kaikki kirjeet ja muodostaisi niistä oikean kuvan.

”Minä olen alkanut taas käydä muiden mukana sunnuntaikirkossa”, hän tunnustaa, vaikka tietääkin sellaisen olevan Lehdon mielestä turhaa.

“Ja minä olen yrittänyt rukoillakin, vaikka tuntuu että en osaa puhua ylöspäin yhtään sen paremmin kun Aliisalle tai äidille. Oon voan toivonut siunausta kaikille jotka vielä ovat rintamalla, ja sinulle.”

Aliisan kanssa he lukevat isämeitää, ja pikkuhiljaa se alkaa käydä taas helpommin. Aliisan kirkas ääni kuulostaa häntä varmemmalta, ja Riitaojan on vaikeaa muistaa aikaa, jolloin hän luotti samalla tavalla yhtään mihinkään.

Joulukuussa äiti lukee illallisilla evankeliumia, muutama jae kerrallaan, ja tutut sanat tuovat mukanaan joulunodotuksen lisäksi erilaista, suloisempaa melankoliaa.

Joskus iltaisin Riitaoja hakee vanhan kuluneen Raamatun keittiön hyllystä ja selaa ohuita sivuja kunnes löytää Salomon laulun. Se on varmaankin synti, lukea pyhän kirjan kertomusta rakkaudesta ja ajatella toista miestä, mutta laulujen sanat vievät hänen ajatuksensa väkisin Lehtoon. Voi kuinka hän toivoo, että hän saisi olla kuin laulun nainen, jonka rakas tulee hänen luokseen, jää talon seinustalle ja katsoo ikkunasta sisään, kutsuu rakkaansa ulos. Kunpa hän saisi olla kuin nainen, joka lähtee etsimään miestään ja lopulta löytää tämän.

”Minä halusin lainata tähän Laulujen Laulusta yhden kohdan, mutta en kyllä sittenkään kehtaa”, hän kirjoittaa Lehdolle kolmantena adventtina. ”Kaikkea sellaista mistä sinäkin meinisit ihan punaiseksi ja puristaisit kätesi sillä tavalla vihaisesti nyrkkiin kuin sinulla on tapana.” Lehdon huulet ehkä ovat kuin purppuranauha, mutta Riitaoja keksii muutakin Daavidin tornin tavoin ylväänä kohoavaa kuin tämän kaulan. Hän nauraa itselleen ja painaa omat punastuneet kasvonsa hetkeksi paperin avulla piiloon, ennen kuin jatkaa kirjoittamista.

”Niinkuin tämä Laulun nainen, niin minä vieläkin odotan. Ja kyllä sinä tiedät, että vaikka sinulla kestäisi kauan, niin minä olen täällä eikä minun mieltä osaa muuttaa mikään. Ota voan aikasi, mutta jossain kohdin tule. Minulla on sinulle niin paljon kerrottavaa, ja minä haluan ottaa sinusta kiinni ja pitää lähellä niin kauan kun voan annat.”

Hänen sydämensä hakkaa rinnassa kuin hätääntyneen jäniksen, kevyesti ja niin nopeaan että sitä tuskin enää tuntee, mutta korvissa sen jyskytys kuuluu niin kovaa että Riitaoja melkein pelkää toisessa huoneessa nukkuvan Aliisan kuulevan sen. Ei tällaista kuulu kenenkään kirjoittaa, mutta kirjoittaapa hän kuitenkin.

”Toivottavasti sinulla on siellä hyvä joulu. Minä olisin lähettänyt tässä mukana lahjaksi vaikka villasukat, mutten kehdannut pyytää äitiä neulomaan.”

Jos hän uskaltaisi, jos hän ei pelkäisi sensuuria ja Lehtoa ja itseään, hän kirjoittaisi sen katkelman vielä sittenkin.

Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten, pane sinetiksi ranteesi nauhaan, sillä niin lähellä hän haluaisi olla.

Rakkaus on väkevä kuin kuolema, koska siltä se joskus tuntuu, silloin kun se jäytää häntä öisin ja pitää hereillä, kertyy kipeäksi palloksi rintaan ja pyörteilee ilman ulospääsyä kuin myrskypilvi, joka ei voi paeta sateena alas maahan. Osa siitä valuu hiljaisina kyynelinä tyynylle, mutta yhä vain se palaa yhtä kivuliaasti kuin jo silloin suolla, kun se teki Riitaojasta itsekkään ja pakotti hänet pitämään Lehdon hengissä.

Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki. Onkohan noin, Riitaoja miettii. Onko tällaisen rakkauden? Ei siinä mikään tunnu väärältä, paitsi se kuinka Lehdon poissaolo häneen koskee. Eikö Herran liekki pala kaikessa rakkaudessa? Eikö ole tavallaan oikein ja puhdasta rakastaa Jumalan luomusta koko sydämestään, vaikka tämä sitten olisikin mies eikä nainen?

-

Vuosi vaihtuu, eikä Lehdosta kuulu mitään. Riitaoja yrittää uskoa, ettei toivoa kannata vielä menettää. Hän keskittyy lukemiseen ja niihin kotitöihin joihin kykenee, ja kirjoittaa kirjeitä yhä edelleen.

"Minä luen nyt paljon. Autan talon töissä sen minkä pystyn, mutta ei minusta yksikätisenä ole kaikkeen mihin ennen, ja siksi minul on aikaa. Raamattua minä yritän niinkun olen kertonukkin jo, mutta kun se on sellaista hankalaa sanaa jota minun pitää pitkään tapailla että oikein ymmärrän, niin se on hidasta. Aliisalle minä olen lukenut kauniita kohtia, mutta sitten niitä toisia olen lukenut illalla yksin.

Huonompaakin kirjallisuutta olen vienyt isän hyllystä, vaikka äiti ei pidä siitä että minä teen niin. Linnankoskelta isällä on sellainen kuin Laulu tulipunaisesta kukasta. Se oli yksi minun lempikirjoista jo ennen, mutta nyt minä olen lukenut sen uuelleen jo kahdesti, ja se tuntuu jotenkin erilaiselta. Kaipa se Olavi on niinkuin Rahikainen, mutta sinua minä taas ajattelen kun luen hänestä. Tai siitä miten häntä niin sattuu kaikki vanhat rakkaudet jälkeenpäin kun niiden luota on lähtenyt pois.

Varmaan sinusta tuntuu vaikealta kuulla tämmöistä, mutta kun voan kaikesta tulee minun mieleen sinä. Jos se häiritsee, niin sopii kirjoittaa ja käskeä puhumaan jostain muusta.” Hän on vähällä viivata yli koko lauseen, mutta jättää sen lopulta mukaan. Viikko toisensa perään kuluu ilman vastausta, ja surun lisäksi Riitaoja tuntee ärtymystä ja vihaa. Kai se saa silloin tällöin näkyä kirjeissäkin.

Ja sitten minä olen lukenut Sudenmorsiamen, vaikka se on sellaista tarkoituksella vanhaa ja hassua kieltä. Älä ota pahasti tätä, en minä ilkiyttäni sano, mutta sinä olet sellainen kuin Aalo. Siinä, että sinussa on joku vieraus, etkä sinä halua puhua siitä mitään. No, minä haluaisin kuulla siitäkin, vaikka olisit susi tai ihan vaan ihminen.”

-

Sudenmorsiamesta hän lukee muutamia rivejä yhä uudelleen. Varoo taittamasta karhean paperin kulmia, ja sen sijaan opettelee ulkoa niiden sivujen numerot, joilla on jotakin hänelle tärkeää.

Kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, Niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraa, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.

Ei Riitaoja itseään metsändemoniksi lue, eikä liioin Lehtoa naarassudeksi, mutta jokin noissa lauseissa vetää hänen kasvoilleen punan ja heti kohta silmiin kivuliaat kyyneleet. Hän käpertyy sänkyyn peittojensa alle ja muistelee niitä heidän kahdenkeskisiä metsäretkiään, kaikkea rajua ja likaista ja ihanaa mitä he tekivät, ja aroin sormin hän koskettaa itseään siitä, mihin kuuluisivat toiset kädet.

-

Tammikuun viimeisellä viikolla viimeinen kirje tulee takaisin avaamattomana, ja sen mukana merkintä siitä, ettei vastaanottaja ole enää sairaalassa eikä jättänyt mitään osoitetta, johon kirjeen olisi voinut uudelleenohjata.

Riitaoja istuu pitkään keittiönpöydän ääressä kirje kädessään ja katselee ulos, pystymättä näkemään mitään.

Nyt ei sitten kai ole enää mitään keinoa saavuttaa Lehtoa. Vuoro on aivan täysin Lehdolla, eikä Riitaoja voi kuin odottaa ja toivoa, että Lehto vielä joskus ilmestyy tänne. Ainakin hänellä on osoite jonne suunnistaa.

Riitaojan sormet rypistävät paperin reunoja. Tämä viimeinen kirje on ainut, joka palautui hänelle, ja siitä Riitaoja ainakin tietää, että Lehto joko luki ja piti tai tuhosi kaikki aiemmat kirjeet.

Kuin transsissa Riitaoja nousee ja kiskoo hankalan uuninluukun auki, pudottaa kirjeen kuorineen hiillokselle ja katselee kuinka se syttyy ensin yhdestä kulmasta. Tuli leviää nopeasti paperin halki, käpristäen sen mustaksi ja syöden huolellisesti kirjoitetut sanat. Tuntuu haikealta, mutta hyvä vain, ettei kirjeestä jää jälkeen mitään todisteita sen olemassaolosta.

-

Viikkoja myöhemmin eräänä iltana Aliisa istuu hänen viereensä sänkyyn, sykertyy kippuralle kylkeen aivan niin kuin ennen, kun he olivat pieniä.

“Ketä sinä Risto ootat?” hän kuiskaa pitkän ajan kuluttua huoneen hiljaiseen, viileään ilmaan.

Aliisa tuntee hänet niin hyvin. Hän on varmasti pistänyt merkille kirjeet, sekä varmasti senkin, että Riitaoja on nyt lopettanut niiden kirjoittamisen.

Riitaoja hymyilee ja yrittää kertoa Lehdosta. Hän lähtee kangerrellen liikkeelle alokasajoista, selittää kuinka hän alkuun pelkäsi ja ihaili Lehtoa. Hän kertoo siitä, kuinka pikkuhiljaa heistä tuli läheisempiä, ja kuinka lopulta he päätyivät sairaalaan samaan aikaan. Sairaalasta lähettämissään kirjeissä hän mainitsi Lehdon nimeltä muistaakseen vain muutaman kerran, mutta Aliisa muistaa kyllä.

Riitaoja joutuu siistimään tarinasta pois paljon verta ja kuolemaa, ja sitten sitä kaikkea muuta. Metsäretkistä hän mainitsee vain, että välillä he kävivät Lehdon kanssa kävelemässä kahdestaan, vaikka niinkin sanottuna se tuntuu yksityiseltä ja kiusalliselta. Tarina on riisutussa muodossaan hatara ja reikäinen, ja siltikin Riitaoja takeltelee ja punastuu sitä kertoessaan. Aliisa kihertää, pörröttää hänen hiuksiaan, ja hän rentoutuu. Aliisa on kauniilla tavalla viaton, mutta ymmärtää silti ehkä enemmän kuin kukaan muu. Hänessä on se ero, että hän on veljensä puolella eikä muun maailman tavoin hänen vääriä ja vieraita puoliaan vastaan.

Riitaoja tulee puhuneeksi ohi suunsa, myöntäneeksi että kaipaa Lehtoa enemmän kuin osaa pahimpina päivinä kestää. Se ei haittaa, sillä Aliisa ymmärtää. Ei kerro kenellekään, vaan kietoo vain käsivarren Riitaojan ympärille ja silittelee häntä kuin pientä lasta, kuin hän olisi heistä se pikkuinen joka kaipaa suojelua.

Isä ei ymmärtäisi hänen kaipuutaan eikä äiti sallisi sitä. Syyt löytyvät pyhästä kirjasta, moraalista ja sopivuudentajusta, kirkkokansan katseista - kaikesta sellaisesta, millä ei ole Aliisalle mitään väliä. Tavallaan hän on ehkä tiennyt tämän veljestään aina. Ettei hän ole ihan tavallinen, ei sillä muotilla valettu joka vanhemmille olisi mieluisin.

“Milloin se sitten on tulossa?” Aliisa kysyy hiljaa, kuin olisi itsestään selvää, että Lehto tulee.

Riitaoja hautaa kasvonsa siskon vaaleaan tukkaan eikä sano mitään. Ei hän tiedä milloin Lehto palaa hänen luokseen, tai palaako ikinä.

-

Riitaoja odottaa ja odottaa, mutta mitään ei kuulu. Kaikki tuntuu pysähtyvän odotuksen raskaaseen painoon, mutta lopulta elämän on pakko jatkua.

Riitaoja etsii kevään merkkejä luonnosta kävellessään kyläkaupalle, ja pitkän neuvottelun jälkeen hän pääsee töihin muutamaksi päiväksi viikossa, aivan niin kuin hän oli nuorempana. Hänestä ei yksikätisenä ole oikein mihinkään, mutta kauppaa pitävä ukko on aina pitänyt Riitaojista, ja kuulemma ‘Risto on ihan kelvollinen apulainen, vaikka onkin harmi, että hän meni hävittämään hyvän käden.’

Niinpä hän hoitaa kassaa joka viikko maanantaista keskiviikkoon, ja vaikka hän on hidas ja kömpelö ja kiusaantuu asiakkaiden uteliaiden katseiden alla, hänelle on hyväksi päästä välillä ulos talosta ja näkemään muita ihmisiä.

Eniten hän pitää työmatkastaan, vaikka hitaasti viikkojen kuluessa lumen alta paljastuva metsä muistuttaakin häntä toisista metsistä idemmässä, kaikesta kamalasta ja kaikesta hyvästä mitä ne toiset puut todistivat.

Hän näkee edelleen Lehdosta unia useammin kuin haluaisi, mutta niistä on joka kerta yhtä vaikeaa herätä. Hän näkee unia luotisateesta ja verestä, ja pehmeistä kosketuksista, suudelmista ja tiukasti pitelevistä käsistä. Joskus kaikki on sekaisin ja unet luisuvat holtittomasti ihanista kauhistuttaviksi ja takaisin. Kerran Riitaoja näkee unta siitä ensimmäisestä kerrasta kun hän teki aloitteen, siitä kuinka Lehto antoi hänen olla hellä, heidän viimeisestä kerrastaan. Siitä on niin kauan aikaa, että unessakin muisto on haalistunut, ja ennen kuin Riitaoja ehtii tarttua siihen, se muuttuu ja vääntyy, kunnes Riitaoja pitelee sylissään elävän ja hengittävän ihmisen sijaan kylmää ruumista.

Hän hätkähtää hereille hikisenä ja kyyneliä poskillaan, ja menee keittiöön. Siellä hän istuu loppuyön, niin kuin hänelle on liian usein tullut tavaksi.

Aliisa huomaa valvomisen ja on huolissaan, mutta Riitaoja itse oikeastaan ei. Hymyileminen on vaikeaa, mutta hän onnistuu siinä ja pitää ainakin päivisin päänsä pystyssä. Hän odottaa vielä, vielä jonkin aikaa hän vartoo jotakin merkkiä, joka antaisi hänelle luvan joko oikeasti toivoa tai sitten antaa olla, siirtyä eteenpäin ja unohtaa.

-

Merkkiä ei tule, mutta huhtikuun alussa kaikki muuttuu.

Edeltävä viikko on ollut sateinen ja harmaa, ja Riitaoja on kärsinyt tavallista pahemmista kivuista kädentyngässä. Aliisa on myötätunnosta tuonut hänelle aamuisin ruokaa vuoteeseen, ja he ovat istuneet peittojen alla ja syöneet yhteiseltä puiselta tarjottimelta leipää ja harmaata puuroa.

Tänä aamuna Riitaoja herää tuttuun tapaan Aliisan heleään ääneen joka kutsuu hänen nimeään, ja olkapäätä hellästi ravistavaan käteen.

Riitaoja avaa silmänsä ja kohtaa siskon, joka on istahtanut sängyn laidalle. Aamupalatarjotinta ei näy missään, ja Aliisa vaikuttaa muutenkin erilaiselta kuin yleensä. Kulmien välissä on syvä ryppy ja silmissä sanaton huoli. Kädet nypläävät hameen kangasta hänen sylissään, ja Aliisa avaa suunsa kuin sanoakseen jotakin, mutta nielaisee sanat viime hetkellä.

“Huomenta”, Riitaoja sanoo unenkarhealla äänellä. “Onko sinul kaikki hyvin?”

“On, on”, Aliisa huokaa. “Sitä minä vaan, että tuolla ovella on joku vieras mies joka kysyy sinua.”

Riitaoja nousee istumaan kuin unessa, hitaasti ja kömpelösti. “Mikä mies.”

“En minä tiedä. Vaalea tukka sillä oli ja kävelykeppi, ja se katsoi sillä tavalla vihaisesti etten minä uskaltanut kysyä”, Aliisa naurahtaa nolona, ja näyttää hetken siltä samalta pikkutytöltä, joka vuosia sitten aina piiloutui äidin helmoihin tai isoveljensä taakse maailmaa pakoon.

Riitaojan kurkkua kuristaa, ja hän kapuaa haparoiden seisomaan. “Minä sitten menen. Katsomaan.” Sanat kiirehtivät suusta sellaisella vauhdilla, että kompuroivat toisiinsa, ja puheesta tulee hiljaista puuroa. Aliisan kasvoille hiipii tietävä hymy.

“Onko se nyt sitten se sinun alikersantti?”

“En minä tiedä”, Riitaoja vastaa kiskoessaan vaivoin takkia yöpaitansa peitoksi. Yhdellä kädellä se on kömpelöä, mutta hän on ehtinyt jo harjaantua. Hän puhuu totta; ovella on varmasti Lehto, sillä kuka muu kuvausta vastaava mies Riitaojaa nyt yllättäen kyselisi, mutta Riitaoja ei tiedä onko tämä vielä hänen, tai oliko oikeastaan koskaan.

Riitaoja on vaalinut muistojaan kuukausikaupalla, varmasti kullannut rosoisia reunoja kauniimmiksi ja toisaalta ehkä unohtanut joidenkin hetkien kauniin tunnun. Hän on odottanut tätä päivää siitä lähtien kun käveli pois Lehdon luota helsinkiläisessä sairaalassa, mutta yhtäkkiä hän ei tunnekaan uskaltavansa kävellä tuvan poikki ovelle. Mitä jos Lehto on tullut vain ilmoittamaan, että Riitaoja voi lopettaa turhan kaipaamisen ja haikailun? Mitä jos Lehto on löytänyt jonkun toisen, tai päättänyt ettei Riitaojassa ole hänelle tarpeeksi? Tai että hänessä on liikaa?

Mitä jos Lehto on kahden vaiheilla, ja Riitaojan nuhjuisen ulkonäön kohtaaminen riittää vakuuttamaan hänet siitä, että tänne tuleminen oli virhe?

“Mäne nyt”, Aliisa nauraa ja tönäisee häntä lempeästi eteenpäin. Riitaoja sulkee hetkeksi ja hengittää syvään, ja astuu sitten tupaan. Isä istuu pöydässä sanomalehti auki edessään, ja äiti kurkkii lehteä tämän olan yli samalla, kun häärii lieden ääressä. Kahvipannusta nousee herkullinen oikean kahvin tuoksu, jota Riitaoja on oppinut arvostamaan. Hän ei kuitenkaan nyt voi jäädä nauttimaan siitä, sillä raskaspuisen valkeaksi maalatun oven takana odottaa jotakin äärettömän paljon tärkeämpää.

Äiti katsoo Riitaojaa kysyvästi, kun hän kävelee ovelle kuin transsissa, yrittäen sukia hiuksiaan jonkinlaiseen järjestykseen.

“Jos se on joku sinun kaveri niin pyydä ihmeessä kahville”, isä murahtaa leipänsä takaa, ja Riitaojalta pääsee lievästi hysteerinen naurahdus. Sitä kuvaa hänenkään mielensä ei osaa luoda, Lehtoa syömässä aamupalaa Riitaojan perheen kanssa.

Hän kohauttaa olkaansa epämääräisesti ja astuu viimein ovelle, tarttuu kahvaan ja avaa sen.

-

Hänen katseensa suuntaa heti Lehtoon, joka seisoo kauempana ovesta kuin ihmisillä yleensä on tapana. Riitaoja astuu puolittaisen askelen eteenpäin ja antaa oven paukahtaa kiinni takanaan. Ääni kuulostaa laukausta kovemmalta hiljaisuudessa, joka vallitsee aamuhämärässä kuistilla heidän välillään.

Hetkeen Riitaoja ei osaa sanoa mitään. Hän vain katsoo Lehtoa, joka katsoo takaisin vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan.

Lehto nojaa kuistinkaiteeseen, ja tukeutuu selvästi enemmän siihen kuin jalkoihinsa. Hänellä on yllään tummat vaatteet, ja housunpolvessa on liian vaalealla langalla parsittu reikä. Paksun takin kauluksesta puuttuu nappi.

Poskia peittää muutaman viikon parranalku, ja hiuksilla on enemmän pituutta kuin Riitaoja muistaa. Tällä tavalla pidempinä ne saavat pientä lainekuviota, ja jokin niiden näkemisessä saa Riitaojan kurkun kuristumaan, kuin sinne olisi takertunut liian pitkään pidätelty nyyhkäys.

Lehto on kauttaaltaan kevyesti resuinen, mutta puhdas, ja seisoo niin suorassa kuin pystyy. Hän katsoo suoraan Riitaojaan, suu tiukkana viivana ja kulmat kurtussa. Tuollaista vihaista ilmettä kuuluisi kai pitää luotaantyöntävänä, mutta Riitaoja on liian täynnä tunteita pystyäkseen ajattelemaan kuin normaali ihminen.

“Hei”, Riitaoja kähähtää äänellä, joka on pidätellystä itkusta paksu ja takertuu kurkkuun.

“Hei”, Lehto sanoo, vakavana ja hiljaa. Riitaoja haluaa niin kovasti kävellä heidät erottavan kuilun yli, mutta hänen jalkansa tuntuvat kasvattaneen juuret, jotka ovat kietoutuneet kuistin resuiseen mattoon ja sitoneet hänet paikoilleen.

“Minä oon odottanu”, hän aloittaa, muttei tiedä miten jatkaa. Sinua, että tulisit, että saisin vielä kerran nähdä sinut. Että jotenkin näyttäisit, että vielä haluat.

"Tiedän”, Lehto kuiskaa. “Kyllä minä sun kirjeesi luin."

Riitaoja nyökkää, hymyillen kivuliaasti. Luki, vaikka silloin sanoi ettei aikonut avata niistä ensimmäistäkään.

Ei silti jättänyt osoitetta lähtiessään, että seuraava kirje olisi löytänyt hänet.

Lehdon ei voi edes sanoa lähettäneen vaikeasti tulkittavia signaaleja, sillä kamalan pitkään aikaan tämä ei ole lähettänyt yhtään mitään.

“Mitä tuumit?” Riitaoja kysyy. On vaikeaa uskoa, että sanat selviytyvät ulos, että niitä saattaa edes kuulla hänen sydämensä raivokkaiden lyöntien yli.

Lehto nojaa raskaammin kuistin kaiteeseen ja pyyhkäisee kädellä kasvojaan, peittäen silmänsä hetkeksi.

“Kai sinäkin tajuat että meillä olisi helvetin vaikeaa?”

Riitaoja naurahtaa. Tajuaa hän. Ihmiset katsoisivat ensin pitkään ihmetellen ja sitten ehkä vihaisesti, inhoten. Heidän pitäisi ehkä lähteä täältä, muuttaa jonnekin missä he voisivat kadota ihmisvilinään, eikä sekään takaisi että he olisivat turvassa ja selviäisivät kaikesta.

“Mutta minul on vaikeaa muutenkin”, hän kuiskaa. Nämä viime kuukaudet ovat olleet sotaa lukuun ottamatta Riitaojan elämän raskaimmat; on ollut musertavan vaikeaa tottua elämään ilman kättä ja ilman Lehtoa, kun molemmat olivat olleet niin pitkään niin ilmiselvästi hänen elämäänsä kuuluvia elintärkeitä asioita. Kättä hän ei tule koskaan saamaan takaisin, mutta Lehto on nyt tässä. Aivan lähellä, kosketettavissa, jos Riitaoja vain uskaltaisi nostaa kätensä ja tarttua kiinni, olla päästämättä irti ja sitoa Lehdon itseensä niin, ettei tämä enää haluaisi pois.

“Minä vaan toisin sun elämääsi lisää paskaa. Et sä sellasta tarvitse.” Lehto puristaa toisella kädellä keppiään kuin hukkuva pelastamaan kurottavaa kättä. Hän liikahtaa, kuin aikeissa kääntyä kohti portaita kuin olisi jo päättänyt lähteä, mutta jää kuitenkin kuuntelemaan kun Riitaoja sanoo hänen nimensä.

“Lehto”, Riitaoja kuiskaa, hiljaa mutta varmasti. “Kyllä minä tarvihen. Tiiän että sinun mielestä sinä tiiät paremmin, mutta se ei oikeastaan ole sinun päätös.”

Lehto katsoo häntä kuin hullua, kuin enkeliä. Epätoivon ja vihan lisäksi hänen silmistään paistaa sama loputon kaipaus, jonka kourissa Riitaojakin on viime kuukaudet kärsinyt, sama toivoton läheisyydenkaipuu. Lehto seisoo paikoilleen jähmettyneenä, puolittain kääntyneenä kohti portaita ja pois vievää tietä, mutta Riitaoja ei halua hänen menevän. Ei millään nyt, kun Lehto on itse tullut näin lähelle.

“Jos minä nyt pyytäisin”, Riitaoja aloittaa ääni heikosti värähtäen, kaikuen sanojaan silloin aikoja sitten sairaalassa, “niin jäisitkö sinä?”

Lehto huokaa syvään ja katsoo hetken alas, mutta kohottaa sitten jälleen päätään ja katsoo Riitaojaa silmiin.

“Kyllä minä yrittäisin.”

Sanat iskevät Riitaojaan kuin luodit, sattuvat yhtä paljon, mutta eri tavalla. Se on hyvää kipua, puristaa sydäntä kuin rautavanne, tavalla josta tietää, että sydän edelleen lyö. Siitä tietää, että on ehdottomasti elossa.

“No sitten minä pyydän”, Riitaoja kuiskaa. Lehto päästää äänen, joka voisi yhtä hyvin olla nyyhkäys kuin naurahdus, ja kääntyy takaisin Riitaojaan päin, kääntäen selkänsä talon luota pois vievälle tielle. Liike on pieni, mutta tuntuu maailmaa suuremmalta.

“Pyyän voan että yrität”, hän jatkaa, ja antaa menneiden kuukausien kivun ja kaipuun ja sen kaiken epäreiluuden näkyä kasvoillaan. “Ettet jätä minuu yksin voan että… että yrität olla minun kanssa.”

Yksi ainut rohkea kyynel valahtaa silmästä poskelle, ja sitä seuraa tuhahtava nyyhkäys. Hän näyttää heikolta, mutta ei sen niin väliä. Hän on sitä, heikko ja hauras, ja Lehdon on hyvä muistaa se.

“Sitä vartenhan tässä ollaan”, Lehto jupisee, mutta puree sitten huultaan. Hän tuhahtaa nenän kautta kuin valmistaakseen itseään sanomaan jotain vaikeaa.

“Oli multa paskamaista olla kirjottamatta”, hän myöntää, katse maassa.

Riitoja niiskahtaa uudelleen. “Niin oli. Missä sinä olit?”

Vaikea hymy nykii Lehdon suupieltä.

“Asuin Kaarnan akan nurkissa ja kuvittelin, että muuttaisin sieltä sitten johonkin omaan paikkaan ja jäisin sinne. Luulin, että olisi meille kummallekin parempi jos löytäisin jonkin homman Helsingistä ja jättäisin sut rauhaan.”

“En minä ole ollut rauhassa”, Riitaoja huokaa, ja Lehto katsoo viimein häntä silmiin.

“Tiedän. En minäkään.”

“Olisitko, jos jäisit?”

Taas vaikea kysymys, sellainen joita Lehto varmasti ei haluaisi kuulla, mutta jotka Riitaojan on pakko kysyä. Hän ei odota kunnollista vastausta ainakaan selvin sanoin, mutta Lehto yllättää hänet taas kerran.

“Musta tuntuu että enemmän kuin missään muualla.”

Riitaoja nyyhkäisee särkyneesti, mutta hymyilee pientä, säröilevää hymyä. Hän astuu viimein ne viimeiset kaksi askelta, jotka heitä ovat erottaneet ja tarttuu Lehdon käteen, siihen joka yhä tukeutuu kaiteeseen. Lehto katsoo ylös häneen, ja Riitaoja tuntee silmiin kihonneiden kyynelten viimein vuotavan yli ja valuvan poskille. Lehto tuhahtaa ja vetää kätensä Riitaojan otteesta, nostaa sen hänen poskelleen. Karheaihoinen peukalo pyyhkäisee kyyneleitä pois poskelta, ja sitten käsi jatkaa matkaansa Riitaojan niskaan. Lehto vetää häntä alaspäin, ja Riitaoja menee mielellään.

Suudelma on lyhyt, vain kevyt huulten kosketus, kuin viileän tuulen hipaisu. Silti se tuntuu merkityksellisemmältä kuin mikään heidän aikaisempi suudelmansa, suuremmalta. Lehto varastaa toisen pienen suukon, ja kolmannen, ja Riitaoja hymyilee hänen huulian vasten.

Riitaoja kietoo käsivarren Lehdon ympärille ja painaa kasvonsa vasten tämän partaista poskea ja ohimoa. Lehto antaa kävelykeppinsä kaatua kolisten kuistin lautalattialle ja kietoo omat käsivartensa Riitaojan ympärille. Riitaoja pitää hänestä kiinni niin tiukasti ja turvallisesti kuin yhdellä kädellä pystyy, ja se riittää.

“Niillä on tuolla kahvia ja puuroa”, Riitaoja sanoo Lehdon hiuksiin, “ja pöydässä on sinulle paikka.”

Lehto naurahtaa, ilkeään sävyyn kuin häntä ei voisi vähempää kiinnostaa syödä aamiaista Riitaojan perheen kanssa, mutta nojaa Riitaojaan raskaammin eikä päästä irti.

“Jospa nyt ollaan hetki vielä tässä”, hän murahtaa vasten Riitaojan paitaa, ja saa vastauksekseen naurunsekaisen nyyhkäyksen ja nyökkäyksen. Tuntuu aivan liian hyvältä olla näin, eikä Riitaoja aio irrottaa otettaan vielä pitkään aikaan.

Lehto saattaa olla oikeassa; heidän tiensä ei tule olemaan helppo. Riitaoja on kuitenkin valmis kohtaamaan kaiken, mikä heitä odottaa, kaikki pitkät ja vaikeat vuodet. Niin kauan kun Lehto on tässä eikä enää käänny pois hänen luotaan, hän kestää mitä tahansa. Niin kauan kun he pystyvät katsomaan toisiaan silmiin, hän on valmis mihin tahansa.

-

Riitaoja oli pitkä keskisuomalainen maalaispoika, joka olisi voinut kuvitella leveällä selällään hyvin jaksavan kantaa omalla vuorollaan konekivääriä, mutta joka marssiessa kuitenkin lyyhistyi jo oman painonsa alle. Tyhjän nauraminen Riitaojassa kuitenkin oli pahinta.

Oli joukkueessa muitakin tyhjännaurajia, mutta vaikkapa Vanhalan hihittely oli sellaista lajia, joka oli omiaan saamaan muut nauramaan mukana, ja teki hyvää yhteishengelle. Ei Lehto sellaisia itse tieten ajatellut, mutta myöhemmin Vanhalasta oli tuleva hänelle jonkinlainen luottomies ehkä juuri sen periksiantamattoman hyväntuulisuuden vuoksi.

Riitaojan naurussa sitä vastoin ei ollut mitään hyväntuulista. Nuorukaisen naureskelu ja ikuinen onneton hymy olivat silkkaa tehotonta lepyttelyä, alamaisuuden osoituksia, jotka saivat Lehdon raivoihinsa. Asiaa ei auttanut se, että Riitaojan taustassa oli jotakin samanlaista kuin Lehdolla. Myös hän oli kasvanut jollakin tapaa ilman perheen turvaa, mutta kenenpä kohdalla se ei olisi ollut totta. Lehto ei halunnut siitä tietää, eikä kysellyt.

Toisinaan Lehdon olisi tehnyt mieli potkaista Riitaojaa vain saadakseen toisen pyytämään anteeksi.

Jo paloaukiolla Riitaojan hyödyttömyys oli käynyt ilmi ja ensimmäisessä taistelussa se vain korostui.

Lehdon kiväärin ampuja, sotamies Kaukonen toisti muitten perässä jännittyneenä: Tulta munille! ja painoi sormilevyä. Lahtisen kivääri rärisi jo. Siellä ampui Määttä, rauhallisesti ja tyynesti, kasvot ilmeettöminä.

Äkkiä räjähti puussa suorasuuntaustykin kranaatti, ja matala lähtölaukaus kuului vastakkaisesta metsänreunasta.

– Piiska perkele!

Sitä se ei ollut vaan tankki, mutta onnekseen he eivät tienneet sitä, tai ensimmäisestä taistelusta olisi voinut tulla jo nykyistäkin onnettomampi yritys.

Vyö konekivääristä loppui. Vanhala joka oli Lehdon kiväärissä ampujan apulaisena, huusi taakseen:

– Laatikko! Antakaa pian!

Riitaoja makasi mättään takana patruunalaatikoiden vieressä eikä liiakahtanutkaan. Hänen silmänsä olivat kauhusta laajentuneet, ja Vanhalan huutoon hän vastasi omituisella vääntyneellä hymyllä.

– Anna vyö! huusi Lehtokin, mutta se ei vaikuttanut Riitaojaan. Lehto loikkasi hänen luokseen, heitti laatikon Vanhalalle ja vihasta sihisten sanoi Riitaojalle:

– Saatanan tonttu. Minä sotken sun suohon.

Taistelun alkaessa runsas pari viikkoa oli jo kulunut siitä, kun pataljoona oli lähtenyt paloaukealta. Nyt kun tositoimiin päästiin, Lehto tunsi outoa riemua. Hän vihasi kaikkea odottelua, vaikka niin jäyhästä ja hiljaisesta miehestä sitä ei ulospäin nähnyt.

Tuolla koetti vänrikki Kariluoto saada miehiä ylittämään suota konekivääritulen antaman suojan turvin. Ei siitä mitään tullut, ennen kuin kapteeni Kaarna nousi pystyyn ja lähti kuin myrskyä vastaan kulkemaan kylki edellä huutaen:

– Hakkaa päälle pohjan poika!

Kuului räjähdys ja sen jälkimainingeissa Kariluoto sain vihdoin miehet liikkeelle. Lääkintämiehet lähtivät kuljettamaan Kaarnaa takaisinpäin, mutta turhalta se näytti.

Toinen mies olisi Lehdon asemassa ehkä tuntenut surua. Kapteeni Kaarna oli ottanut hänet kuin sukulaispojakseen, pyytänyt muuttoavuksikin. Mutta mitä oli muutama kuukausi koko iän jatkuneen laiminlyönnin rinnalla? Lehdossa Kaarnan isällisyys oli valunut hukkaan. Kun Lehto jälkeenpäin mietti Kaarnan kaatumista, päälimmäinen tunne hänen mielessään oli ärtymys siitä, että sen seurauksena Lammiosta oli tullut heille komppaniapäällikkö.

Tulikasteen jälkeen he alkoivat majoittua. Vänrikki Kariluoto tarjoili tupakkaa niin kuin olisi halunnut vetää päällensä Kaarnan isällisen viitan.

– Pojat! Kariluoto huuteli, aivan kuin ei olisi ollut melkeinpä lapsellisin kaikista.

Suolta päin läheni omituinen matkue. Kaksi miestä kantoi kolmatta, joka oli kolmella vyöllä sidottu puukolla poikki jyrsittyyn koivuriukuun. Neljäs hoippui perässä pakkauksia kantaen. Se oli Riitaoja. Riukuun sidottu mies oli Vuorela ja kantajat hänen avukseen lähetetyt miehet.

– Kuinka kävi? kysyttiin.

– Loppu tuli Jaakosta.

Kariluoto käski viedä Viirilän tieviereen ja kaikki olivat hyvillään, kun pääsivät katsomasta ensimmäistä kaatunutta.

Riitaoja oli jäänyt päin makaamaan suohon, sitä varten miehet olivat hänet matkalta poimineet reppujaan kantamaan. Kaikilla oli hämärä, hitaasti tajunnan taakse piiloutuva tietoisuus, ettei Riitaojan pelko ollut mikään yksittäinen ilmiö, vaan että se pikemminkin oli vain näkynyt poikkeuksellisen selvästi. Ei auttanut pilkata tai jäädä ihmettelemään vaan iloita siitä, että oli hengissä. He olivat kuulleet puhuttavan bunkkerilinjasta, joka olisi huomenna edessä. Huomiseen oli kuitenkin mahdottomasti aikaa, ja perunasoppa ja teltat olivat tulossa.

Notes: Inspiroiduin Ylen uuden Tuntematon-sarjan ensimmäisestä jaksosta, jossa Riitaojakin osallistuu venäläispartion ampumiseen. Halusin käsitellä sen tuntemuksia kohtauksen jälkeen, ja lohduttamisen ohessa Lehto rupesi sitten kinkkiseksi. :')

@jessepirpanalle kiitos Tuomaalan nimestä!

***

Maailma katoaa Lehdon ympäriltä, haipuu taustahälyksi. Hän keskittyy vain pysymään matalana ja ampumaan.

Konekivääri kuumenee ja sylkee hylsyjä, ja kauempana pellolla venäläisiä huutaa ja kuolee. Lehto ei ajattele mitään. Hän ei tunne sääliä, ei pelkoa, ei edes vihaa. Hän ajattelee vain konekiväärin metallia käsissään ja tuulta, joka liikuttaa pellon kasveja ja kaatuvien venäläisten hiuksia ja takinhelmoja. Luoteja ja niiden mukana lentävää kuolemaa, joille tuuli ei mahda mitään.

Kukaan ei näytä enää liikkuvan pellolla, ja Kariluoto pysäyttää ammunnan. Hän tekee sen innokkuuttaan liian aikaisin, ja pian he kokevat seuraukset.

Voitonriemu, typeryys, idealistisuus ja kokemattomuus ovat piirteitä, joista yksikin voi olla kuolemaksi, mutta Kariluoto on onnistuneesti kerännyt itselleen koko sarjan. Viimeisen eloonjääneen venäläissotilaan luoti ei kuitenkaan tullessaan satu häneen, vaan toiseen hölmöön, pystyyn nousseeseen solttupoikaan. Se kaatuu, ja Lehdon katse kiinnittyy sen viereen vielä pystyyn jääneeseen Riitaojaan.

Sitten Lehto ei ajattelekaan enää mitään muuta kuin sitä. Hän ehtii vilkaista sitä vain nopeasti ennen kuin tarttuu taas konekivääriin, mutta sen ilme jää mieleen. Sen kasvoilta paistoi ensin viaton säikähdys ja sitten kauhu, ja Lehto tajuaa taas kerran, kuinka täysin väärä paikka tämä on Riitaojalle.

Lehto jatkaa ampumista kunnes pellolla ei varmasti liiku enää kukaan. Hän pistää lisää lyijyä moneen ruumiiseenkin, vähän liikaakin. Hän ei voi sille mitään, sillä tällä kertaa hän on raivoissaan.

Ampuminen loppuu kun venäläiset ovat varmasti kaikki kuolleita, mutta kukaan ei enää juhli.

He saavat leiriytyä, saavat ruokaa sekä kehuja ylempää, mutta kukaan ei iloitse.

Miehiä kaatuu täällä koko ajan, ei siinä ole enää mitään uutta heistä kenellekään, mutta tässä oli jotakin pysäyttävää. Siinä nopeasti leimahtaneessa villissä ilossa ja voitonriemussa. Sitä seuranneessa laukauksessa, ja siinä, kuinka he luottivat Kariluodon arviointikykyyn ja siinä, kuinka se petti heidät.

Lehtoon hiljaa mielessään vänrikille raivoissaan. Ei juurikaan kuolleen sotamiehen takia, vaan Riitaojan. Kerrankin Lehto ei ole vihainen Riitaojalle itselleen, vaan jollain tavalla sen puolesta. Vaikka se nousikin liian aikaisin ja oli aivan liian lähellä kuolla, Lehdon viha kohdistuu Kariluotoon.

Siinä ei pitäisi olla mitään erityistä, että Riitaoja oli vähällä kuolla, sillä kaikkihan täällä ovat, jatkuvasti. Riitaojaa ovat tähän asti suojelleet sen pelko, moukan tuuri sekä Lehto. Nyt hän vain tajuaa sen kunnolla, että hän ei kuitenkaan pysty kaikkeen, eikä tuuria voi riittää loputtomiin.

Ajatus pistää Lehdon mielen hirveään myllerrykseen. Riitaojasta on harmia ja vaivaa ja oikeastaan Lehdon pitäisi toivoakin pääsevänsä siitä eroon. Ei hän kuitenkaan toivo.

Riitaoja säikkyy häntä, hänen raivoaan, mutta se tuntuu kuitenkin kokevan hänet jotenkin turvalliseksi. Se hakeutuu usein hänen lähelleen, marsilla ja syödessä ja muutenkin seurassa, mutta myös kun he ovat kaksin. Niinä hetkinä he eivät juuri puhu, mutta muutaman kerran he ovat kuitenkin vaihtaneet sanoja jostakin turhasta melkein kuin normaalit ihmiset.

Alokasaikoina heillä oli tapana silloin tällöin hiipiä kauemmas toisista, paloaukeaa ympäröivään metsään. Siellä he joskus koskettivat toisiaan, nopeasti, persoonattomasti, ehkä hiukan epätoivoisesti, vain koska toinen oli olemassa ja he tiesivät toisistaan tämän puolen. Riitaoja oli jo silloin säikky ja herkkä, ja Lehto teeskenteli, ettei sellainen vetänyt häntä puoleensa.

Rintamalla se on jäänyt pois, mutta edelleen Riitaoja tulee usein Lehdon viereen nukkumaan, ja unissaan kierähtää aivan kiinni hänen kylkeensä, lämpöä etsimään. Muutaman kerran Riitaoja on myös hipaissut Lehdon kättä ottaessaan tarjottua ruokaa, ja hymyillyt ujosti. Muutaman kerran Riitaojan murtuessa itkemään Lehto ei ole pystynyt kätkeytymään raivon ja vihan taakse, vaan on kömpelösti yrittänyt lohduttaa sitä. On laskenut käden olalle ja ollut siinä, antanut Riitaojan nyyhkyttää, kunnes sen kyyneleet ovat kuivuneet.

Riitaoja itkee aivan liikaa aikuiseksi mieheksi, ja Lehto on tottunut siihen liiaksi. Hän ajattelee sitä liikaa, ajattelee siitä liikoja, sillä kaikkien edessähän Riitaoja itkee, ei vain Lehdon. Se antaa kenen tahansa halata ja lohduttaa.

Lehdolle merkitsee kuitenkin jotain, että hän on ainut, jolta Riitaoja aktiivisesti etsii turvaa, ainut jonka luokse se tulee vartavasten. Jos hän… ajattelee siitä sellaisia juttuja, joita ei koskaan voisi sanoa ääneen, niin se on hänen oma asiansa eikä kenenkään toisen todellakaan tarvitse tietää.

Yllättävän väijytyksen jälkeen Lehto olettaa, että Riitaoja itkisi taas, koska ainahan se parkuu, traumatisoivien kokemusten jälkeen etenkin. Tällä kertaa se ei kuitenkaan itke.

Se kävelee mekaanisesti leiriin, ja kun nuotio saadaan kasaan, se jää hiljaisena sen ääreen istumaan. Menee aivan lähelle tulta, vaikkei tällainen loppukesän ilta ole kylmä. Se katsoo liekkeihin ilmeettömänä, ja sen asento näyttää oudolla tavalla jäykän kulmikkaalta ja epämukavalta.

Ehkä se miettii, kuinka läheltä piti, että se itse olisi kuollut. Ehkä se miettii sitä, että itsekin ampui, vaikkei Lehto tiedäkään osuiko se keneenkään tai yrittikö edes. Ehkä se on sellaisessa shokissa, niin kuin jotkut ovat loukaantumisen jälkeen, sillä tavalla järkyttynyt, ettei mieti oikein mitään.

Lehto seuraa vähän matkan päästä, kun Riitaoja syö illan ruoka-annoksensa. Se on vain laihaa keittoa, mutta Riitaoja ei saa annostaan loppuun. Vieressä Hietanen huomaa tämän ja kysyy, onko Riitaojalla kaikki hyvin. Riitaoja nyökkää sanomatta mitään, ja ojentaa pakkinsa Hietaselle, joka kohauttaa hartiaansa ja syö keiton loppuun.

Riitaoja nousee, varmaankin mennäkseen jonnekin hiukan kauemmas ihmisjoukosta, ja Lehto tekee päätöksensä. Hän nappaa manttelinsa mukaan käsivarrelleen, ja seuraa Riitaojaa.

“Tule vähän tänne”, hän sanoo matalalla äänellä saadessaan sen kiinni. Hän laskee kätensä Riitaojan käsivarrelle ja ohjaa sen kauemmas, metsän suojiin.

Riitaoja ei sano mitään, seuraa vain häntä kiltisti, tahdottomana ja velttona kuin nukketeatterin nukke, jota lehto vetää mukanaan yhdestä narusta. Tämä ei kuitenkaan ole sen normaalia hiljaisentyytyväistä nöyryyttä tai pelokasta matelua, vaan Riitaoja todella näyttää aivan ilmeettömältä. Se häiritsee Lehtoa jotenkin, tuntuu huolestuttavalta. Normaalitilassa Riitaoja on liiankin tunteellinen, mutta nyt tuntuu kuin se olisi lukinnut itsensä kuoren sisään.

Lehto johdattaa sen syvemmälle metsään, niin kauas, ettei leiripaikalta kukaan kovin helposti eksy kuulo- tai näköetäisyydelle heistä. Hän kääntyy lopulta, ja painaa Riitaojan paksun petäjän runkoa vasten. Ei niin että satuttaisi, mutta kuitenkin niin kovaa, että Riitaojan täytyisi tosissaan yrittää, jotta pääsisi pois.

Se ei yritä, niin kuin Lehto arvelikin. Riitaoja vain katsoo häneen.

Läheltä se ei olekaan aivan ilmeetön. Sen kasvot ovat jähmettyneet, mutta Lehto näkee nyt avuttoman hätäännyksen sen silmissä.

Lehto huokaa syvään. Hän on nähnyt tällaista ennenkin. Joku saattaa mennä tällaiseen pitkittyneeseen säikähdyksen tilaan jos järkyttyy oikein jostain, jos ystävä kaatuu tai jos loukkaantuu pahasti. Niin kävi hänelle itselleenkin muutaman kerran lapsena, niissä perheissä, jotka kohtelivat huutolaislapsia kaikkein huonoimmin. Silloin hän pakeni aina jonnekin yksityiseen paikkaan ja tokeni hiljalleen omin avuin, mutta Riitaojasta ei taida olla sellaiseen. Se näyttää juuttuneen tähän hiljaiseen paniikkiin, eikä varmaan tiedä yhtään, miten helpottaa oloaan. Sen hengitys kulkee epätasaisesti, ja se näyttää sairaalloisen kalpealta.

Lehto ottaa Riitaojan kasvot käsiensä väliin. Hän nousee puolittain varpailleen päästäkseen lähemmäs, ja katsoo Riitaojaa silmiin.

“Sä oot ihan sekaisin nyt, kyllä mä sen tajuan, mut sun tarvitsee puhua siitä.”

Yleensä Riitaojan höpötys ärsyttää Lehtoa, mutta nyt hän olisi valmis kuulemaan sitäkin, kunhan vain tämä outo hiljaisuus loppuisi.

Riitaoja sulkee silmänsä ja huokaisee värähtäen. Se kääntää päätään hiukan ja hieroo poskeaan Lehdon kämmeneen kuin surullinen, lohtua kaipaava kissanpoika. Sen toinen käsi nousee puristamaan heikosti Lehdon takin kangasta.

“Mitä sinun päässäs liikkuu?” Lehto mutisee ja silittää Riitaojan poskia peukaloillaan. Riitaoja nielaisee kuuluvasti.

“Minä-” Riitaoja aloittaa, mutta sanat takertuvat sen kurkkuun. Se hengähtää kuin ei saisi kunnolla happea.

Lehdon vasen käsi liukuu poskelta sen kaulalle ja hän tuntee pulssin takovan ihon alla raivokkaasti, kuin rankan liikunnan jälkeen.

“Mm”, hän hymähtää, ja Riitaoja yrittää vielä.

“Ei- ei olis pitänyt ampua- ja sitten oli niin lähellä- enkä tiiä miksi Tuomaalaan osui eikä minuun. Äitikin sanoi että, että tappaminen on synti ja synneistä rangaistaan.” Nyt se höpöttää, mutta ei tavalliseen hermostuneeseen tapaansa vaan jotenkin vaikeasti ja nopeina ryöpsähdyksinä, kuin se yrittäisi sanoa kaiken mahdollisimman nopeasti, mutta samaan aikaan joku haraisi vastaan, yrittäisi hiljentää sanat. Sen ääni on ohut ja korkea, ja katse paniikinsekainen.

Äskeinen tunteettomuus on jo poissa ja Riitaoja tärisee Lehdon otteessa, mutta se ei vieläkään itke. Sen silmät ovat täysin kuivat.

Kumpikaan heistä ei tuntenut sitä Tuomaalaa mitenkään hyvin, mutta Lehto muistaa nähneensä sen joskus juttelevan Riitaojalle. Sen kuolema järkytti näköjään Riitaojaa pahasti, etenkin kun se kaatui siitä aivan vierestä. Enemmän sitä taitaa kuitenkin ahdistaa se, että tänään se itsekin ampui.

Totta puhuen Lehtoa ihmetytti alun perin se, että Riitaoja yleensäkään pystyi ampumaan. Taistelutilanteissa se pystyy hyvä kun patruunoita ojentamaan, ei aina sitäkään. Selkään ampuminen oli sitten näköjään helpompaa, vaikka se sitä nyt jälkeenpäin kauhisteleekin.

Pitäisi saada se kuitenkin kohtaamaan asia. Vaikka itkemään sitä, kun kerran se tuntuu olevan Riitaojalle ominainen keino purkaa pahaa oloa.

Lehto yrittää olla miettimättä, minkä muun takia hän haluaa Riitaojaa itkettää.

Hän ravistelee manttelinsa suoraksi ja vetää Riitaojan irti puusta, jotta pystyy laskemaan takin sen harteille. On vielä kesä, joten tuskin sillä kovin kylmä on. Lehto kuitenkin muistaa, että lämpö ja painava kangas voivat auttaa tällaisessa tilanteessa.

Riitaoja sulkee taas silmänsä, kun Lehto silittää sen olkavarsia, yrittää hieroa niihin lämpöä. Riitaoja astuu pienen askeleen eteenpäin ja nojaa otsansa Lehdon omaan.

“Voisitko... Ihan vähän aikaa voan...”

Se ei saa lausetta loppuun, mutta Lehto tajuaa kyllä. Riitaoja haluaa hänen pitelevän sitä, koska sille tulee sellaisesta turvallinen olo. Se on vierasta, niin hellä kosketus, mutta kyllä Lehto tämän kerran voi. Lohduttajaksi tai miksikään pehmeäksi hoivaajaksi hänestä ei ole, mutta hänellä on useampikin ajatus siitä, mikä tässä voisi auttaa.

“Istutaan”, Lehto ilmoittaa. Hän käy itse istumaan kuivalle neulaspeitteelle ja nojaa puun runkoon. Sitten hän vetää Riitaojankin alas.

Riitaoja ynähtää hämmentyneenä ja kompuroi vähän Lehdon istuttaessa sen syliinsä. Mantteli melkein putoaa sen hartioilta, mutta Lehto saa sen kiinni ja asettelee sen takaisin paikoilleen. Riitaoja hakee hetken hyvää asentoa, mutta asettuu pian. Se istuu niin, että sen paino jakautuu suunnilleen tasaisesti, eikä se litistä Lehtoa alleen, vaikka onkin isompi ja varmasti vähän painavampikin.

“Minä laitan sut nyt puhumaan tästä”, Lehto sanoo, ja laskee kätensä Riitaojan lanteille manttelin alla, puoliksi antaakseen sille turvaa ja puoliksi pitääkseen sen paikoillaan niin, ettei se lähde pakoon kun pitäisi puhua.

Riitaoja painaa katseensa alas, jonnekin Lehdon leuan tienoille. Lehto tuhahtaa ja nostaa toisen kätensä, hautaa sormensa Riitaojan hiuksiin. Hän kääntää sen päätä niin, että katseet kohtaavat taas.

“Kerro”, Lehto käskee. Hän pitää ilmeensä karskin vaativana ja katseensa vakaana, ja Riitaoja taipuu.

“Minä ammuin- yhtä niistä”, se kuiskaa, ja nyt sen silmät kiiltelevät jo kosteina, vaikkei se vielä kunnolla itkekään.

“Mitä sille kävi? Sinun luotiinko se kuoli vai jonkun muun?”

Riitaoja vinkaisee, ja Lehto puristaa hiuksia nyrkkiinsä tiukemmin.

“Minun”, Riitaoja nyyhkäisee. Ensimmäinen suuri kyynel putoaa ja tekee nopean vanan sen poskelta kaulalle. “Kun osuin päähän. Ja muitakin ammuin mutten tainnut osua, mutta sen yhden minä...”

Riitaoja ei pysty sanomaan sitä kunnolla, mutta Lehto pystyy.

“Sinä tapoit ihmisen”, hän toteaa rauhallisesti, ja Riitaoja nyyhkäisee uudestaan.

“Sinä vedit liipasimesta ja katsoit kun luoti osui ihmiseen ja se kuoli. Miltä se tuntui?”

Kyyneliä tulee lisää. “En... en minä tiiä... “

“Kyllä tiedät.”

“Ju- juuri siinä hetkessä”, Riitaoja sanoo ääni väristen, “ei se tuntunu miltään. Hän kuoli enkä minä tuntenu mitään.”

Lehto silittää kyynelistä märkää poskea. Riitaoja näyttää kauniilta näinkin. Tai ehkä etenkin näin, mutta sitä ei voi ajatella vielä.

“Entä nyt?” Lehto kysyy, ja Riitaoja itkee kovemmin.

“Nyt tuntuu ihan hirveeltä”, se sanoo. “Ei minul ollu oikeutta. Olis ollu oikein jos olisin ite- eikä Tuomaala.“

“Ei meistä kellään ole oikeutta”, Lehto kuiskaa. “Ja kaikilla on.”

Riitaoja katsoo häntä hämmentyneenä ja tuskaisena.

“Onhan meillä ihmisten tappamiselle Marskin siunaus”, Lehto jatkaa synkästi hymyillen. “Sotatila kun on, niin sitten tapetaan ja kuollaan kaiken arvokkaan puolesta. Kirkon ja isänmaan.”

Riitaoja kuulee vihaisen ironian ja pudistaa päätään, mutta Lehto ei anna sen keskeyttää.

“Ei meistä kukaan lähde täältä terveenä. Osa lähtee arkuissa, ja loput enemmän tai vähemmän päästään sekasin. Mut sinä vaan oot sellanen, että sun tarvii surra sitä jo nyt.”

Riitaoja on edelleen, kaikesta huolimatta, heistä puhtain. Ehkä sen suhtautuminen on kaikessa heikkoudessaan heistä kaikista inhimillisin.

Riitaoja nyyhkäisee, yrittää hymyä muttei oikein taivu siihen.

Kyynelet valuvat edelleen. Riitaoja on itkiessään kaunis; niin viaton ja avoin ja rehellinen. Se samaan aikaan kammottaa Lehtoa ja vetää häntä puoleensa. Itsestään hän on tappanut sellaiset ominaisuudet jo kauan sitten, ja niiden kohtaaminen toisessa ihmisessä tuntuu vieraalta.

“Minä haluisin olla sillä tavalla vahva”, Riitaoja tunnustaa hiljaa. “Etten tuntisi ja pelkäisi koko ajan niin paljon.”

Lehto ymmärtää kyllä. Hänkin haluaisi olla tuntematta.

Riitaojan silmät ovat punaiset ja kasvot märät kyynelistä. Se on purrut alahuulensakin punaiseksi. Hartiat ovat lysyssä ja kädet tarraavat väsyneesti Lehdon paitaan. Se näyttää uupuneelta ja pehmeältä ja surulliselta, ja Lehto nimenomaan tuntee aivan liikaa. Riitaoja on juuri nyt hädässään niin pirun viehättävä, ettei Lehto voi vastustaa sitä.

Hän nostaa Riitaojan leukaa ja nojautuu suutelemaan sitä niin hellästi kuin osaa.

Riitaoja on hetken häkeltyneenä aivan paikoillaan. Sen huuletkin ovat kyynelistä suolaiset.

“Älä, minä näytän ihan hirveältä”, Riitaoja kuiskaa Lehdon huulille.

“Etkä näytä.”

Riitaoja näyttää täydelliseltä juuri näin. Lehto varastaa toisen suudelman.

“Älä…” Riitaoja kuiskaa uudelleen. “En minä jaksa…”

“Ei sun tarvitse tehdä mitään. Anna mä vaan kosken sua.”

“Miksi nyt?” Riitaoja ihmettelee.

“Tämä saa mut sellaiselle tuulelle”, Lehto sanoo ja pyyhkii Riitaojan kyyneliä, hieroo niiden kosteutta sen posken pehmeään, punastuneeseen ihoon. “Vähän liiankin.”

“Se kun minä itken?” Riitaoja kysyy häkeltyneenä, ehkä vähän peloissaankin.

“Se, että oot niin avoin ja tunnet niin paljon”, Lehto selittää ja antaa kätensä liukua Riitaojan vartalolla, silittää kylkeä.

“Vähän sekin, että oot tuollainen raukka.”

“Hei”, Riitaoja niiskahtaa, mutta sen huulet taipuvat pieneen hymyyn. Lehto nojautuu suutelemaan sitä, syvemmin tällä kertaa. Riitaoja vastaa suudelmaan arasti, ja Lehto ottaa sen lupana mennä pidemmälle. Hän vetää Riitaojan omistavasti lähemmäs itseään ja antaa kielensä kohdata Riitaojan oman. Riitaoja vaikertaa häntä vasten ja kietoo väsyneen käsivarren hänen ympärilleen.

“Anna mun”, Lehto mutisee suudelmien välissä.

“Jos oot hellä”, Riitaoja asettaa ehtonsa ujosti, hiljaa kuiskaten. Sen silmissä kiiltelee yhä kyyneliä.

“Olen olen”, Lehto lupaa.

Sormet hiipivät Riitaojan reittä pitkin, seuraavat karhean kankaan saumaa haaroihin ja sivelevät, tunnustelevat. Riitaoja on hämmentynyt ja siihen sattuu, mutta Lehto tuntee sen olevan myös kiinnostunut kosketuksesta. Riitaojan poskien puna syvenee ja se vetää värisevän henkäyksen Lehdon silittäessä sitä kankaan läpi.

Lehto avaa Riitaojan housujen napit ja hymähtää, kun Riitaoja painaa kiusaantuneena katseensa alas. Lehto vetää Riitaojan kalun ulos housuista ja sivelee sitä ensin aivan kevyesti, kiusaten. Riitaoja äännähtää kärsimättömästi, ja pian Lehto tarttuu kunnolla kiinni ja hyväilee sen täyteen kovuuteen. Kiihotus saa sen kostumaan päästä ja se helpottaa Lehdon käden liikettä.

Iho on pehmeää ja Riitaoja tuntuu hyvältä hänen kädessään ja sylissään. Se värisee ja katsoo punastellen poispäin Lehdosta, ja kyynelet kiiltelevät poskilla. Lehto suutelee sen poskea hellästi, avoimin huulin. Hän nauttii liikaa suolan mausta ja Riitaojan pienestä, tyytyväisestä huokauksesta.

Riitaojan ote Lehdon paidasta tiukentuu hiljalleen, ja Lehdon nopeuttaessa kätensä liikettä se vaikertaa hiljaa ja sulkee silmänsä. Lehto varastaa jälleen pienen suudelman.

“Kaikki on kunnossa”, hän kuiskaa vasten Riitaojan huulia. “Sä oot turvassa nyt.”

Se on tyhjä lupaus, ja he kummatkin tietävät sen. Samaa helvetti tulee jatkumaan huomenna ja ylihuomenna ja jokaisena päivänä sen jälkeen, kunnes sota loppuu tai kunnes he kuolevat. Riitaoja nyyhkäisee ja takertuu Lehtoon tiukemmin.

Uusia kyyneliä purskahtaa sen poskille ja sen alahuuli värisee, vaikka kosketus selvästi tuntuu siitä hyvältä päätelleen sen lantion nykivästä liikkeestä kun se keinuu Lehdon käden liikettä vastaan. Lehdon on aivan pakko suudella sitä. Riitaoja vastaa suudelmaan ja pitää Lehdosta kiinni.

Lehdon oma erektio on tukalasti puristuksissa housujen sisällä, ja Riitaojan itku saa hänet vain kovemmaksi ja kiihtyneemmäksi. Tekee mieli sanoa jotakin kamalaa saadakseen sen itkemään kovemmin, mutta Lehto ei halua säikyttää sitä pois. Ja se on muutenkin kärsinyt yhdelle päivälle jo ihan tarpeeksi. Lehto pitää sen haavoittuvaisuudesta ja sen ahdinko saa hänet sairaalla tavalla käymään kuumana, mutta ei hän oikeasti halua rikkoa Riitaojaa enempää kuin se on jo rikkoutunut.

“Miten sinä-” Riitaoja yrittää kysyä, mutta ei saa sitä sanotuksi. Sen sijaan se liu’uttaa kättään ujosti alaspäin Lehdon rinnalla, kohti hänen housujensa kaulusta. Sen sormet pysähtyvät siihen, ja se vilkaisee Lehtoa hermostuneena.

Lehto tuhahtaa ja päästää hetkeksi irti Riitaojasta avatakseen housunsa. Hän vetää kalunsa esiin ja ottaa heidät kummatkin muitta mutkitta käteensä. Riitaoja vaikertaa suloisesti, ja Lehdon suupieli kohoaa pieneen virneeseen. Hän peittää sen suutelemalla Riitaojan poskea uudelleen. Huulet liukuvat märällä iholla. Riitaoja on hengästyttävän täydellinen siinä hänen sylissään.

“Sulla ei ole aavistustakaan miltä sä näytät just nyt”, Lehto kuiskaa karhealla äänellä. “Tekis mieleni vaan... ottaa sut ja panna sut itkemään kovemmin.”

Riitaoja värähtää, ehkä pelosta ja laajoista pupilleista päätellen ehkä himostakin.

“Älä…“ se kuiskaa särkyneellä äänellä.

“En”, Lehto lupaa. “Ollaan vaan näin.”

Hän nostaa toisen kätensä hyväilemään Riitaojan poskea. “Mut ehkä joskus, jos annat mun. Haluan saada sut itkemään sitä, miten hyvältä susta tuntuu.”

Riitaoja naurahtaa itkuisesti.

“Sitähän minä nytkin”, se kuiskaa häpeillen. “Oli paha olo, mutta nyt…“

Lehto suutelee sitä kevyesti. “Ihan vapaasti. Voit päästää irti, mä pidän susta kiinni, mä lupaan.”

Hän ei ole koskaan sanonut Riitaojalle mitään niin hellää. Ei varmaan pitkään aikaan kukaan muukaan. Ei täällä kukaan sano sellaista.

Sen kuuleminen avaa aivan uuden padon. Riitaojan pienet nyyhkäykset sulaavat oikeaan, hartioita ravistelevaan itkuun. Riitaoja hengittää kivuliaasti, tarrautuu Lehtoon ja antaa kyynelten valua.

Jos Lehto olisi normaali, jokin vaisto kai käskisi huolehtimaan Riitaojasta, ehkä korkeintaan viattomasti halaamaan, mutta hän ei ole. Hän suutelee Riitaojaa kunnes hänen omatkin poskensa ovat sen kyynelistä märät, kunnes Riitaoja vastaa itkusta huolimatta suudelmaan intohimoisesti.

Lehdon käden tahti kiihtyy heidän ympärillään. Riitaojaa ei tunnu häiritsevän, että Lehto on kivikova ja kiihottuu tästä niin paljon, että käsi lipsuu ja puristaa ehkä liiankin kovaa. Aivan normaali ei Riitaojakaan voi olla, sillä se ei katso häntä kuin sekopäätä, ei paheksu tai pelkää. Se ei pakene hänen luotaan, vaan antautuu hänelle täysin, antaa hänen suudella kyynelet iholtaan. Lehto koskee sitä kiitokseksi niin hyvin kuin vain suinkin osaa, ja Riitaoja voihkii hiljaa ja työntyy hänen otteeseensa aivan yhtä innokkaasti kuin Lehto itse.

Lehto näykkää kokeeksi Riitaojan alahuulta hellän suudelman päätteeksi, ja se saa sen inahtamaan kauniisti ja sen lantion rytmin rikkoutumaan. Riitaoja huohottaa ja alkaa selvästi olla lähellä rajaa. Lehto vaihtaa otteensa hetkeksi vain sen kalun ympärille, puristaa vähän liian kovaa ja kiusaa terskan alapintaa peukalollaan hieroen. Hän vetää Riitaojan syvään suudelmaan ja tarttuu sitä toisella kädellään niskasta, omistavasti ja lujasti, ja Riitaoja nyyhkäisee suudelmaan. Ääni on sydäntäraastava ja niin helvetin hyvä, että Lehto pelottaa itseään.

Hän kiihdyttää tahtiaan, ja puolen tusinan rajun vedon jälkeen Riitaoja tulee hänen käteensä särkyneesti parahtaen.

Lehto ei riko kyyneltenmakuista suudelmaa, vaan tarttuu uudelleen omaan kaluunsa ja liikuttaa kättään sen varrella nopeasti, epätoivoisesti. Riitaoja haparoi otteen ensin hänen ranteestaan, ja liittää sitten oman kätensä Lehdon käden seuraksi. Sormet limittyvät ja Riitaoja muuttaa rytmiä hiukan. Tuntuu häpeällisen hyvältä vain olla ja antaa sen kokeilla muutamaa erilaista tapaa koskea Lehtoon kunnes se löytää rytmin, joka tuntuu luontevalta ja helvetin hyvältä.

Riitaoja on hiukan kömpelö ja kokematon, mutta Lehto on niin reunalla, että se ei haittaa ollenkaan. Muutama veto riittää lopulta saamaan hänet tulemaan. Hänen lihaksensa jännittyvät orgasmin korventaessa tiensä hänen lävitseen, ja hän äännähtää tukahtuneesti vasten Riitaojan huulia.

Riitaoja painaa heidän otsansa yhteen, nyhjäisee Lehdon nenää omallaan. He ovat hetken siinä paikoillaan, toisiinsa nojaten ja raskaasti hengittäen. Lehto avaa lopulta silmänsä ja kohtaa Riitaojan hämmentyneen mutta raukean hymyn.

Lehto antaa sille pienen suukon ja pörröttää hellästi sen hiuksia. Riitaoja näyttää kaikin puolin itkettyneeltä ja väsähtäneeltä, eikä Lehto oikeastaan koskaan haluaisi päästää sitä pois sylistään. Hän vetää hihansa käsien peitoksi ja kuivaa hellästi kyyneliä Riitaojan kasvoilta ja kaulalta, pyyhkii sen vuotavaa nenää.

“Ootko kunnossa?” hän mutisee, ja Riitaoja hymisee myöntävästi.

“Kiitos”, se kuiskaa.

“Mun tässä pitäisi kiittää”, Lehto sanoo. Hän ei yhtään haluaisi puhua tästä, sillä hän ei oikein osaa selittää tätä itkujuttua itselleenkään, mutta pakko kai se on.

“Ootko sinä… “ Riitaoja hakee sanoja, varmaan vielä hämmentyneempänä kuin Lehto itse. “Aina?”

“En”, Lehto tuhahtaa. Jos kaikenlainen vetistely saisi hänet kiimaiseksi, hänellähän seisoisi täällä aamusta iltaan.

“Ei se ole kuin sinä vaan”, hän tunnustaa, “Etkä sinäkään koko ajan. En minä siksi.”

Ei hän siksi Riitaojaa kurmuuta ja kiusaa, että saisi sen itkemään. Ei hän sitä tahallaan satuta, vain koska saa siitä itse tyydytystä. Hän ei vain oikein osaa muita tapoja saada se ryhdistäytymään ja jaksamaan jatkaa eteenpäin, ja siksi hän sille aina huutaa. Kyllä hän aina joskus unohtuu katsomaan sen itkuun vääntyviä kasvoja, sen suuria surullisia silmiä, ja tuntee kaikenlaisia asioita, joita ei osaa kuvailla. Ärtymystä ja suojelunhalua ja niin, himoakin.

Hän ei kuitenkaan halua ajatella olevansa ihan niin sekaisin, kuin tästä kaikesta voisi kuvitella. Riitaoja on hänelle muutakin kuin sen haavoittuvuus, muutakin kuin pelkoa ja kyyneliä. Hänestä tuntuu, että hän olisi ennen pitkää päätynyt tähän ilman tätä itkujuttuakin.

“Mm”, Riitaoja äännähtää mietteliäänä. “Minul on vähän parempi olo nyt.”

“Hyvä”, Lehto murahtaa. Se on helpottavaa kuulla. Hän arvelikin, että tunteiden purkaminen oikein kunnolla saattaisi auttaa Riitaojaa. Eikä tuleminenkaan koskaan ole pahitteeksi.

“Miltä susta tuntuu”, hän kysyy vielä. “Tällainen ei oo kuitenkaan ihan normaalia.”

“Ei”, Riitaoja naurahtaa. “En oikein tiiä. Väsyttää. Tuntuu ihan hyvältä. Kiitos että laitoit puhumaan ja… kiitos.”

Sen ääni haipuu pieneksi ja nolostuneeksi, ja Lehto kohottaa sen leukaa, katsoo sitä silmiin. Ne ovat itkemisestä rasittuneet ja punaiset, ja silmäripset tarttuvat märkinä toisiinsa.

Se on niin herkkä, niin kovin pehmeä. Lehto ei ymmärrä, miksi hänen annetaan edes koskea jotakuta niin haurasta ja hyvää. Hän on melko sinut oman kamaluutensa kanssa, mutta se ei tarkoita, että muiden pitäisi olla.

“Tän ei tarvitse tarkottaa mitään”, Lehto lupaa. Hän ei halua Riitaojan kuvittelevan, että kun se kerran antoi hänen tehdä sille tällaista, sen täytyy myöhemminkin.

Riitaojan huulet taipuvat pieneen hölmöön hymyyn.

“Mitä jos minä haluan?” se kysyy hiljaisella äänellä ja hypistelee Lehdon hihan kangasta sormissaan.

Lehto tuhahtaa epäuskoisesti. “Se on sitten eri asia.”

Riitaoja kallistaa päätään, katsoo Lehtoa liian avoimesti ja luottavaisesti. Jos se olisi ollenkaan fiksu tai omaisi itsesuojeluvaiston, se pysyisi kaukana Lehdosta.

Tähän se kuitenkin jää.

Se saa siitä palkakseen hellän suukon, joka venyy pitkäksi, hitaaksi suudelmaksi. Riitaoja maistuu vieläkin suolalta, ja Lehto unohtuu pitkäksi aikaa kartoittamaan sen poskea ja kaulaa huulillaan.

Ilta alkaa pikkuhiljaa hämärtää metsässä heidän ympärillään, ja Riitaoja peittää kädellään ison haukotuksen. Se pitäisi saada nukkumaan. Heidän pitäisi löytää tiensä takaisin leiriin ja keksiä jonkinlainen tekosyy pitkälle poissaololleen ja Riitaojan ulkomuodolle, mutta kumpikaan ei vielä jaksa liikkua. Lehto kietoo manttelia paremmin Riitaojan ympärille ja napittaa vihdoin heidän kummankin housut.

Luukku 9 - Sunnuntai

Lehto avaa oven, ja näyttää niin hyvältä, että Riitaoja henkäisee tahtomattaan syvään.

Lehdon hiukset ovat pöyheät ja pehmeän näköiset, ja hänellä on päällään taas harmaat kollarit, jotka ovat sen verran tiukat, etteivät jätä vahvojen reisien muodosta paljonkaan mielikuvituksen varaan. Tänään Lehdolla on pitkähihaisen sijaan päällään lyhythihainen paita. Riitaoja näkee nyt ensi kertaa lihaksikkaita käsivarsia peittävät tatuoinnit. Monimutkaiset, värikkäät kukkaköynnökset ja geometriset kuviot tummaksi tatuoidulla pohjalla peittävät ihon ranteista koko matkan ylös, katoavat paidanhihojen alle. Ne näyttävät kauniilta, ja Riitaoja haluaisi seurata niiden linjoja sormenpäillä. Ajatus saa Riitaojan sydämen jyskyttämään ja posket punertumaan, vaikka hän yrittää kovasti olla katsomatta ja miettimättä sellaisia.

Syyllisyys iskee heti, koska hänen ei todellakaan pitäisi huomata asiakkaan ulkonäköä tällä tavalla. Hän yrittää olla ajattelematta missä muualla tatuointeja saattaa olla, jatkuvatko ne ehkä pitkin leveää selkää, ehkä alemmaksikin. Ei tällaista, hän on töissä, tämä on sopimatonta.

“Hei”, Riitaoja hymyilee, ja toivoo näyttävänsä normaalilta.

“Moi. Tuu nopee sisään”, Lehto hoputtaa. “Mennään mun huoneeseen ettei mun kämppis ehdi nähdä sua, se on just vessassa.”

Lehto odottaa juuri sen verran, että Riitaoja saa riisuttua kenkänsä, ja työntää hänet sitten edellään eteiskäytävän poikki kohti yhtä makuuhuoneista. He ehtivät sisään juuri kun vessan ovi kuuluu käyvän. Lehto lukitsee oven heidän takanaan.

Riitaoja pysähtyy katselemaan ympärilleen. Huone näyttää hyvin… Lehdolta. Seinustalla kauimpana ovesta on kapeahko sänky, jossa on siniset lakanat. Ikkunan edessä on vaaleanharmaat pimentävät verhot. Huonekalut ovat eriparisia, mutta sopivat jotenkuten yhteen.

Huoneessa on hyvin vähän mitään henkilökohtaista, joten silmä etsiytyy niihin harvoihin asioihin heti. Ikkunalaudalla on neljä erikokoista kaktusta ja yksi pieni mehikasvi, ja nurkassa on teline, jossa on erilaisia käsipainoja. Kapeassa kirjahyllyssä on pari isoa pinoa autolehtiä, sekä kaksi kehystettyä valokuvaa. Riitaoja astuu lähemmäs katsomaan niitä. Toinen kuvista näyttää uudelta, siinä on Lehto ja kaksi muuta nuorta miestä.

Lehto näyttää kuvassa ärtyneeltä, mutta se taitaa olla hänen perusilmeensä. Hänen vieressään, kuvassa keskellä, on tyynen näköinen lyhyempi mies. Tämän toisella puolella on leveästi hymyilevä vaaleahiuksinen kiharapää, joka näyttää jotenkin etäisesti tutulta.

Toisen kehyksen kuvassa Lehto on nuorempi, ehkä kuusitoistavuotias. Hänen ilmeensä on kiusaantunut, ja hänen vieressään seisoo vanhempi pariskunta, Lehdon vanhemmat varmaankin. Heidän takaansa pilkottaa koristeltu joulukuusi ja kuvan vanhemmalla miehellä on päällään viehättävän ruma jouluaiheinen villapaita, ja naisella päässään tonttulakki. Kuvan Lehto ei oikein näytä nauttivan joulusta eikä ehkä vanhempiensa seurastakaan, mutta on jotenkin hirveän suloista, että kuva on kuitenkin esillä hänen hyllyllään.

Riitaoja irrottaa katseensa kuvista ja kääntyy kohti Lehtoa. Hänen ilmeensä on aivan samanlainen kuin toisessa kuvassa, yhtä vaikea ja eksynyt. Riitaojan tekee heti mieli sulkea hänet syliinsä, mutta hän yrittää käyttäytyä. Avaa takkinsa ja ripustaa sen ja kaulahuivinsa kirjahyllyn päädyssä olevaan koukkuun, jossa roikkuu ennestään jo harmaa huppari ja muutama tumma paita.

Lehto on siirtänyt jo valmiiksi sängyn viereen tuolin ja siihen tietokoneen. Riitaojaa hymyilyttää.

“Käydäänkö tähän? Mitä sinulle kuuluu?” Riitaoja kysyy istahtaessaan sängylle.

“Mitäs tässä”, Lehto vastaa. “Kämppis on ollut tänään tavallistakin vittumaisempi, siks en halunnu sen näkevän sua.”

Lehto istuu vähän hermostuneen näköisenä sängyn reunalle, lähelle Riitaojaa muttei aivan kiinni. Tämä on tuttua; moni jännittää koskemista aluksi. He saattavat rentoutua siinä hetkessä kun heitä pidellään, mutta etenkin jos sessioiden välissä on aikaa, he vetäytyvät takaisin kuoreensa, ja seuraavalla kerralla täytyy ikään kuin aloittaa alusta. Riitaoja on tottunut siihen.

Hän ei halua ajatella sitä, miten kovasti haluaa Lehdon tulevan kuorestaan. Ei halua ajatella sitä, miten innolla hän odottaa pääsevänsä koskettamaan tätä.

“Tykkäätkö rikossarjoista?” Riitaoja kysyy nyökäten tietokonetta kohti. “Minä oon nyt kattonu Elementarya.”

Rikossarjat rentouttavat häntä jotenkin, vaikka välillä verisimmät jutut pelottavatkin häntä vähän. Elementary sopii Lehtolle, joten Riitaoja etsii sen Netflixistä ja laittaa ensimmäisen episodin pyörimään. Häntä ei haittaa, että on nähnyt sen jo. Hän on oikeastaan iloinen, että voi sarjan sijaan keskittyä Lehtoon.

“Haluaisitko vaikka makoilla tällä kertaa?” Riitaoja ehdottaa pehmeästi. Se on niin paljon mukavampaa kuin selkä seinää vasten istuminen, ja mahdollistaa suuremman määrän fyysistä kontaktia.

Lehto näyttää ahdistuvan ajatuksesta vähän. Riitaoja on jo valmis ottamaan sanansa takaisin, mutta hetken harkittuaan Lehto nyökkää sittenkin, ihan pienesti, katsomatta Riitaojaan.

Voisi melkein kuvitella, että kyse olisi jostakin muusta. Että oltaisiin menossa sänkyyn sanan tavanomaisemmassa merkityksessä. Riitaoja ei voi olla kuvittelematta Lehtoa niin. Jos saisi riisua häneltä paidan ja tutkia kaikessa rauhassa mihin asti tatuoinnit ulottuvat. Jos saisi kieräyttää Lehdon alleen tähän sängylle ja ihan vain koskettaa, kaikkialta, niin kauan, ettei Lehto enää pelkäisi, vaan voisi vain unohtaa kaiken.

Riitaojan tekee mieli läimäyttää itseään. Hän on ihan kamala. Pitäisi olla ammattimainen eikä ajatella tällaista. Ei hänellä ole oikeutta. Hän on täällä töissä, ja Lehto luottaa häneen. Hänen pitäisi olla sen luottamuksen arvoinen.

Riitaoja kasaa Lehdon kolmesta tyynystä kaksi oman päänsä alle ja jättää viimeisen Lehdolle. Hän käy pitkäkseen kyljelleen ja odottaa. Lehto liikahtaa häntä kohti, muttei osaa asettautua, joten Riitaoja tarttuu häneen hellästi ja vetää hänet lähelle.

Tyynyjen ansiosta hän on sen verran korkeammalla, että näkisi ruudulle Lehdon yli, mutta hän ei välitä siitä nyt. Lehto on lämmin kuin patteri ja makaa jännittyneenä siinä, selkä vasten Riitaojan rintaa. Hän tuntee kuinka Lehto värisee, tietää ettei se johdu kylmästä mutta vetää kuitenkin peiton heidän päälleen.

“Onko tää okei?” hän kysyy hiljaa ja laskee käsivarren Lehdon kyljelle. Käsi päätyy lepäämään Lehdon rinnalle. Riitaoja tuntee nopean hengityksen ja sydämen hätääntyneen sykkeen kämmentään vasten, mutta Lehto nyökkää.

Riitaojan polvet lepäävät Lehdon polvitaipeita vasten, ja hänen nenänsä hipoo Lehdon niskahiuksia. Lehto tuoksuu hyvältä, ja Riitaoja palaa halusta painaa pieniä suukkoja niskan iholle. Hän ei tietenkään tee sitä, ja pikkuhiljaa Lehto rentoutuu. Hän liikahtaa ihan vähän lähemmäs Riitaojaa.

“Onko sinun hyvä?” Riitaoja kysyy kuiskaten.

Vastaus ottaa aikansa, mutta tulee lopulta. “On”, Lehto sanoo tukahtuneesti. Riitaoja silittää häntä rintalastan kohdalta peukalollaan ja sulkee silmänsä.

Tämä on häneltä niin väärin. Hänen olisi heti ensimmäisen session jälkeen pitänyt sanoa Sirkalle, että Lehdolle pitää löytää joku uusi, että Riitaoja ei voi jatkaa hänen kanssaan. On väärin, että Lehto taistelee demoneitaan vastaan ja yrittää oppia sietämään kosketusta samalla, kun Riitaoja nauttii tästä.

Hän ei vain voi itselleen mitään. Tämä on niin uutta hänelle. Ensimmäinen kerta kun näin on käynyt. Asiakaskuntaa on ollut laidasta laitaan, myös muutama muu hyvännäköinen mies, mutta ei Riitaoja ole koskaan ennen reagoinut näin. Hän on aina pystynyt tajuamaan, että nyt ollaan töissä, ja osannut suhtautua sen mukaan. Pitänyt vain hyvänä niin kuin hänen kuuluukin, ja sen jälkeen lähtenyt kotiin, eikä ajatellut asiaa sen enempää.

Lehdossa on kuitenkin jotain, joka vetoaa häneen pelottavan vahvasti. Hänen kehonsa tuntuu kuumalta Riitaojaa vasten, ja sydän hakkaa edelleen normaalia nopeammin. Hän on aina niin äreä, mutta selvästi sisältä haavoittuvainen ja pehmeä, sellainen jota Riitaoja haluaa kovasti pitää sylissään ja suojella.

Kaikki Lehdossa kiinnostaa ja kiehtoo häntä. Hän haluaa tietää, haluaa kokonaiskuvan. Viimeksi Lehto puhui vain vähän. Riitaoja tietää vain, että hän asuu kahden ystävänsä kanssa, ja että hän on töissä huoltoasemalla. Ei mitään muuta.

Eikä pitäisikään tietää, mutta hän haluaa, ja sortuu lopulta kysymään.

“Miksei se sinun kämppis saanu nähdä minnuu?”

Lehto tuhahtaa. “Rahikainen on sellainen pelle. Se on saanut nyt tästäkin päähänsä ties mitä ideoita.”

Riitaoja puristaa silmänsä tiukemmin kiinni. Auts. Hän se tässä on, joka saa typeriä ideoita.

Lehdon äänensävy on ärtynyt, mutta ehkä myös ihan hiukan lämmin. Hän vaikuttaa pitävän tästä ihmisestä kuitenkin. Hän ei tarkenna, mutta Riitaoja haluaa tietää lisää.

“Millaisia ne on? Sinun kämppikset.”

Lehto on yleensä niin hiljainen, että Riitaoja yllättyy kun hän tarttuu aiheeseen, mutta ehkä Lehto yrittää vain saada muuta ajateltavaa kuin tämä tilanne.

“Määttä on se toinen”, hän aloittaa. “Me tavattiin jo armeijassa. Se on Lapista, mutta intin jälkeen, joku neljä vuotta sitten, se muutti… no, vähän niin kuin poikaystävänsä perässä tänne, ja tarvitti kämppäkaveria, niin minä muutin sitten… porukoiden luota pois.”

Hän pitää erikoisen tauon, aivan kuin hakisi sanaa, kuin vanhemmista puhuminen ei olisi luontevaa.

“Pari vuotta sitten muutettiin tähän ja tarvittiin kolmas, ja Määttä tiesi Rahikaisen töiden kautta.”

Riitaoja äännähtää kiinnostuneesti, ja Lehto jatkaa. “Se on ravintolassa tarjoilijana, ja Rahikaisen ainejärjestöllä oli siellä vuosijuhlat. Rahikainen oli järjestämässä niitä, ja siinä ne sit tutustui. Se opiskelee kolmatta vuotta nyt, jotain tietokonejuttuja.”

Tietokonejuttuja?

“Ei kai Janne Rahikainen?” Riitaoja kysyy naurahtaen. Ei ihme, että kuva Lehdon hyllyssä näytti tutulta.

“Niin. Tunnetteko te tai jotain?”

“Ei sentään, tiiän vaan kun se on niin näkyvästi kaikessa toiminnassa mukana, bileitä järjestämässä ja sellaista.”

“Pieni maailma.”

Riitaoja hymähtää myöntävästi. Rahikaisella on maine menevänä ihmisenä ja aikamoisena playboyna. Lehto vaikuttaa täysin hänen vastakohdaltaan. Tuntuu jotenkin mukavalta tietää, että he tulevat siitä huolimatta toimeen.

Sarja pyörii tietokoneen ruudulla, ja Riitaoja kyselee hellästi lisää. Lehdon äänessä on pinnalla ärtymystä, kun hän puhuu ystävistään, mutta hänestä kuulee, että hän välittää heistä. Kuulemma Rahikaisella on jotain hölmöä suhdeongelmaa, ja Riitaojan mielestä on hirveän hellyyttävää, kuinka vihainen Lehto on ystävänsä puolesta. Riitaoja ei utele enempää Rahikaisen kumppanista, vaikka olisi kamalan kiinnostavaa tietää, minkälaisen ihmisen kanssa Rahikaisen tapainen ihminen haluaisi vakiintua.

Olisi oikeastaan mukavaa nähdä Rahikaista, Lehtoa ja sitä Määttää yhdessä. Siinä saisi tietää Lehdosta niin paljon uutta. Tämäkään ei kuulu työhön, Riitaojan ei ole tarkoitus haluta näin epätoivoisesti tuntea asiakkaita, mutta hän ei voi sille mitään.

Lehto väsyy pikkuhiljaa, hänen äänensä hiljenee ja hiipuu, kunnes hän nukahtaa kokonaan. Tuntuu hyvältä tietää, että hän pystyy rentoutumaan niin täysin tässä, kun häntä kosketetaan, kun Riitaoja koskettaa häntä. Lehto on lyhyempi, ja tällä tavalla häntä pidellessään Riitaoja ympäröi hänet joka puolelta. On ihanaa sulkea hänet syliin näin ja vain tunnustella sydämen rauhoittunutta sykettä kämmentään vasten.

Lehto tuhisee hiljaa nukkuessaan, on niin lämmin ja hyvä. Hellä hymy hiipii väkisin Riitaojan kasvoille. Lehdon hengityksen rytmi on rauhoittava, ja hiljalleen uni alkaa sumentaa myös Riitaojan tajuntaa.

Toivo Armas. Nimien ironia pistää vihaksi, mutta on samalla tavallaan hauskaa, vetää kasvoille kuivan hymyntapaisen. Vanhempia Lehdolla ei ole, eikä hän ymmärrä miksi hänelle on tällaiset nimet annettu. Ei häntä kukaan toivonut, eikä hän ole ollut kenenkään armas. Papereissa ne nimet silti ovat, siksi hän ne tietää, mutta eivät ne omilta tunnu.

Kadulla harva kysyy toisen etunimeä. Lastenkotiin jouduttuaan Lehto sulautui vapaaehtoisesti harmaiden lasten massaan, mutta ei siellä kenelläkään olisi saanut näkyvää tai kuuluvaa identiteettiä ollakaan. Sieltä päästyään hän päätyi kiertämään satunnaisia sijaisperheitä, joista missään häntä ei pidetty yhtään kauempaa kuin oli pakko. Niille ihmisille hän oli “Sinä”, “Poika”, vihaisesti äsähdetty “Hei!”

Kiittämätön Kakara ja Saatanan Loinen.

Neljätoistakesäisenä hän pääsi töihin ja jätti koko systeemin. Silloin hänestä tuli Lehto. Se hän on sen jälkeen ollut, nukkuessaan milloin missäkin ja elättäessään itsenä milloin milläkin. Mikään muu ei ole ollut pysyvää, vain se nimi, ja sitäkin hän käyttää vain, koska parempaakaan ei ole. Turha jäänne se on, muisto lähteneiltä ja kuolleilta, mutta pakkohan ihmisen on itseään joksikin kutsua.

Ensimmäisen kerran Lehto melkein pitää nimestään, kun Kaarna kutsuu häntä siksi. Sen äänessä on hillittyä lämpöä ja ylpeyttä, huvittuneisuuttakin, ja Lehto ajattelee, että ehkä se sittenkin melkein sopii.

Kaarna kuolee heidän tulikasteessaan, eikä kutsu Lehtoa enää miksikään. Lehto sähähtää ilkeästi takaisin aina, kun joku muu kutsuu häntä nimeltä.

Lopulta kahta ei kaikki hänen torjuvuutensakaan onnistu työntämään pois. Määttä lausuu hänen nimensä yhtä tasaisen tyynesti kuin kaiken muunkin, mutta sen silmissä on ystävällisen huvittunut pilke. Rahikainen sanoo sen usein nauraen, ilkikurisesti, ja ärtymyksestään huolimatta Lehto ajattelee, että ehkä hän voi sen sitten pitää. Ehkä hän voi sillä nimellä olla osa tätä vahingossa yhteen ajautuneiden ihmisten sekalaista joukkoa.

Etunimeään hän ei niillekään kerro, eivätkä ne kysy, vaikka hän niiden nimet puolestaan tietääkin.

Sota karheuttaa heidän kaikkien äänet, tekee hyökkäyshuudoista syvän kantavia ja haavoittuneiden vaikerruksesta korviaraastavaa. Lehdon nimeä huutaa täällä moni; avuksi, varoittaen, vihaisena, käskien. Hän melkein tottuu nimeen, kun kuulee sitä niin paljon.

Siihen, miten Riitaoja sen sanoo, ei Lehto totu ikinä. Välillä se solkottaa ‘Herra Alikersanttia’ kun oikein pelästyy, mutta yleensä sekin muiden mukana kutsuu häntä Lehdoksi. Tapa jolla se sen sanoo, saa hänen verensä kiehumaan.

Lehto ei ole koskaan halunnut sen syvemmin pohtia, miksei tule Riitaojan kanssa toimeen. Hän haluaisi olla sitäkin kohtaan välinpitämätön, niin kuin muita joukkueen jäseniä kohtaan, mutta se ei millään tunnu onnistuvan. Salon naiivi idealismi ja Sihvosen tarpeettoman hermostunut koohotus kyllä ärsyttävät häntä nekin, muttei niillä kuitenkaan ole hänelle sen suurempaa väliä. Mikään ei raivostuta häntä samalla tavoin kuin Riitaoja.

Lehdon tunteet Riitaojaa kohtaan ovat valtava sotkuinen vyyhti, jota hänellä ei ole aikomustakaan koskaan alkaa syvemmin selvitellä. Päällimmäisenä siinä ovat halveksunta ja viha, heti niiden perässä jonkinlainen nimetön kammo sen heikkoutta kohtaan. Monille muillekaan ei ole nimiä, eikä Lehto halua kaivella niitä.

Riitaoja sanoo Lehdon nimen joskus varovasti, typerä sovitteleva hymy naamallaan. Yrittää saada hänet rauhoittumaan tai pyytää häntä keräämään kanssaan puita nuotioon. Kyllä Lehto sen tekee, kun jonkun joka tapauksessa täytyy, mutta mitään rauhoittavaa vaikutusta Riitaojan sanoilla ei ole, eikä Lehto sen kanssa ala kaveeraamaan. Sen seura pistää hänet ärtymyksestä sekaisin, ja täällä pinnoja katkeilee ja luoteja lentelee vähemmästäkin.

Riitaoja sanoo hänen nimensä usein peläten, kun he ovat etulinjassa ja heitä kohti ammutaan. Lehto kiroaa, ja Riitaoja antaa kädet täristen patruunoita, kun ei itse pysty ampumaan. Se höpöttää taukoamatta, hokee että ‘ei tässä mitään, kyllä me selvitään.’ Jokainen laukaus saa sen sulkemaan silmänsä ja jokainen räjähdys käpristymään pienelle kerälle maahan.

“Lehto”, Riitaoja kuiskaa avuttomana. Haluaisi hänen vakuuttavan, että kohta tämä loppuu ja päästään pois, että kyllä Lehto Riitaojaa suojelee. Ettei tämä ole kuin pahaa unta, josta kohta herätään. Lehto ei tietenkään sano mitään sellaista, sillä tuollainen valheellinen vakuuttelu kuuluu hyväosaisten lasten elämään, ei rintamalle. Täällä joko selviää tai kuolee, eikä Riitaojan kaltaisten turhakkeiden yleensäkään pitäisi pystyä tasapainoilemaan noiden kahden vaihtoehdon välissä näin pitkään. Lehto katsoo sitä murhaavasti ja saa lisää patruunoita. Riitaojan käsi on pelosta hikisen nihkeä, ja Lehto vihaa sitä.

Joskus Riitaoja sanoo Lehdon nimen anoen. Kun se saatanan idiootti hidastaa koko joukkoa ei taaskaan jaksa. Kun Lehdolla on jo sen patruunat ja reppukin, mutta se istuu maassa eikä jaksa kantaa omaa ruumistaankaan. Lehto repii sen ylös kauluksesta ja hiuksista, läimäyttää saadakseen sen tajuamaan, että nyt on tosi kyseessä.

“Elä, Lehto, elä, minä en vaan jaksa, anteeksi”, Riitaoja nyyhkii, ja Lehto vihaa sitä. Sen heikkoutta. Sitä, miten se kehtaa näyttää sen, romahtaa tällä tavalla muiden kannettavaksi.

“Nyt saatana kävelet tai itket ja kävelet”, hän sähisee ja raahaa Riitaojan taas liikkeelle. Uhkaus ei osu kunnolla koska Riitaoja itkee jo valmiiksi, tietenkin. Ainahan se itkee. Sen punareunaisten silmien katse välähtää häneen ja taas pois, eikä Lehto osaa tulkita sitä.

Lehto haluaisi mahdollisimman kauas Riitaojasta, mieluiten olla näkemättä sitä enää koskaan. Joskus sormet syyhyävät tarttua kivääriin, ampua sitä vaikka käteen sillä tavalla pahasti, ettei siitä enää parantuisi sotakuntoon. Pääsisi sillä tavalla kotiin turvaan, perheensä hoivattavaksi, ja Lehto pääsisi kuulemasta sen ainaista vikinää.

Ei sellaista kuitenkaan voi tehdä, ilman seurauksia ainakaan. Täällä Lehto ei pääse Riitaojaa pakoon, vaan sen läheisyyttä on vain kestettävä.

Häntä häiritsee sekin, miten se katsoo häntä nykyään. Aina kun hän sattuu vilkaisemaan siihen päin, se napittaa jo isoilla surullisilla silmillään. Niitä katseita oon vaikeaa tulkita; jotenkin Riitaoja näyttää aina siltä, että haluaisi tulla lähemmäs, mutta se kääntyy kuitenkin aina pois heti kun huomaa, että Lehto on nähnyt sen katsovan.

Mitä siitäkin pitäisi ajatella? Jos Riitaojalla olisi pieninkään hiven järkeä päässään, se välttelisi Lehtoa kuin ruttoa, mutta ei. Mikä siinä on ettei se tajua, ettei Lehto halua olla sen kanssa missään tekemisissä?

Joskus hän tulee tahtomattaan pohtineeksi mistä se johtuu. Se on kai se pehmeys mitä hän vieroksuu. Kaikki se haavoittuvuus ja avuttomuus. Riitaoja on Lehdon antiteesi: Pehmeä siinä missä Lehto on kova. Rehellinen ja avoin siinä missä Lehto pitää valheellisistakin suojakuorista kiinni kynsin ja hampain. Lehto kammoaa ajatusta minkäänlaisesta yhteydestä tai samankaltaisuudesta heidän välillään. Hän ei halua olla kuten Riitaoja, koska näkeehän sen, etteivät sellaiset selviä.

-

Tänään he istuvat yön ensimmäistä vahtivuoroa kaksin. Se on harvinaista, sillä yleensä Koskela yrittää kai suojella Riitaojaa määräämällä tälle pariksi milloin kenetkin, muttei yleensä Lehtoa. Tässä he nyt kuitenkin ovat, ehkä koska Koskela on katsonut heidän voivan käyttäytyä edes yhden vuoron ajan. Riitaoja todistetusti pysyy parhaiten hereillä Lehdon kanssa, koska pelkää hänen vihaansa.

Riitaoja istuu nyt kaadetun puunrungon toisessa päässä, mahdollisimman kaukana Lehdosta ja lähellä nuotiota. Välimatkaa heillä on kuitenkin vain hieman yli metrin verran. Riitaoja lämmittelee välillä käsiään liekkien lämmössä, ja Lehtokin on ojentanut jalkansa lähelle tulta.

Manttelit heillä on kummallakin päällään, mutta se ei selvästi ole tarpeeksi Riitaojalle. Se tärisee kylmästä ja heiluu muutenkin hermostuneena. Pälyilee ympärilleen pimeään metsään, kietoo käsivarret suojelevasti itsensä ympärille. Sillä on kypäräkin päässään, keskellä yötä. Ihan kuin mokoma pata ketään pitäisi turvassa. Ihan kuin Riitaoja ei tietäisi, että vyön kohdalle se ryssäkin tähtää.

“Lopeta tuo heiluminen”, Lehto käskee aikansa toisen levotonta liikehdintää siedettyään. Kohtahan tässä lentää itsekin tukin päältä kun tuo koikkeli sitä hermostuksissaan heiluttaa.

Riitaoja hätkähtää, jähmettyy paikoilleen. Vilkaisee Lehtoon ja nopeasti taas pois. “Anteeksi, Lehto. On voan kylymä.”

Pelosta se tärisee vähintään yhtä paljon kuin vilusta, mutta sitä ei edes tarvitse sanoa ääneen. Lehto tietää kokemuksesta ja näkee sen Riitaojan kasvoistakin, ja sen itseensäkäpertyneestä asennosta.

“No olisit ottanut peitteesi”, Lehto ärähtää. Hän toi omansa, mutta hänellä ei ole kovin  kylmä, joten hän on tähän asti istunut sen päällä. Puunrungoista tarttuu muuten ärsyttävästi pihkaa housuihin, tahmeina kokkareina joita ei saa millään pois. Nyt hän kuitenkin nousee hetkeksi, ottaa peittonsa ja mätkäisee sen Riitaojan syliin.

Riitaoja hätkähtää taas ja katsoo häneen hämmästyneenä. Sen silmät ovat suuret ja suu aukeaa kysymykseen, mutta Lehto ei anna sille aikaa järjestää ajatuksiaan sen vertaa että saisi ihmeteltyä Lehdon toimintaa ääneen.

“Pistät sen nyt päällesi ja lopetat sen saatanan tärinän”, hän ärisee. Ei hän sitä mitään hyvää hyvyyttään antanut, ja katuukin heti. Männyn runko hänen allaan on epämukavan rosoinen, mutta ei hän halua sileämpäänkään kohtaan siirtyä, sillä Riitaoja on jo siinä. Riitaoja ottaa peitteen ja kietoo sen hartioilleen, ja Lehto katuu myös sitä, että katsoi siihen päin. Riitaoja kääriytyy peitteeseen hitaasti kuin se olisi jostain kallisarvoisesta, hienosta kankaasta tehty. Se katsoo Lehtoon uusin silmin, hämmennyksen sen kasvoilla on korvannut kevyt puna ja hölmön onnellinen ilme. Sen silmät ovat kiusaannuttavan kiitolliset ja lämpimät. Jokin tuossa ilmeessä saa Lehdon vatsan kouristamaan, ja hän kääntyy tuhahtaen pois. Katsoo liekkien tanssia palavilla puilla.

“Lehto”, Riitaoja sanoo hetken kuluttua pehmeästi, ja Lehto kääntyy puolivahingossa taas katsomaan. Riitaoja ei enää hymyile. Sen kasvot ovat vakavat ja katse avoin.

“Mitä?”

“Kiitos.” Tuossa yhdessä ainoassa sanassa on äkkiä paljon enemmän kuin vain kiitollisuutta. Se on merkityksestä raskas, samaan aikaan kuin tunnustus ja pyyntö. Riitaoja puree huultaan, katsoo Lehtoon kuin jotakin etsien. Toivoen.

Saatana. Helvetti -

Miksi se häntä noin katsoo? Lehtoa kylmää. Riitaoja ei riko katsekontaktia, kietoo vain Lehdon peitettä paremmin ympärilleen. Sen kasvojen puna syvenee, ja se näyttää hiukan kiusaantuneelta, mutta katsoo kuitenkin. Kuin se tietäisi tämän kaiken olevan huono idea, mutta olisi päättänyt tehdä sen kuitenkin.

Se näyttää siltä, että se haluaa -

Lehto ei edes halua päästä ajatuksen loppuun asti. Se uhkaa työntää esille sen valtavan tunnevyyhdin hänen sisällään, sen jonka nimi on Riitaoja. Sen sisältö on rumaa, eikä Lehto halua nähdä sitä. Hän haluaa vain, että Riitaoja lopettaisi hänen katsomisensa noin.

“Saatanan ääliö, mitä oikein mietit? Anna olla”, Hän sanoo hiljaa, kylmästi. Hän tarkoittaa enemmän kuin mitä sanat itsessään tarkoittavat, tarkoittaa kaikkea sitä, mikä Riitaojan silmissä loistaa.

Riitaoja kavahtaa kuin Lehto olisi lyönyt, vaikkei hän edes korottanut ääntään. Hänen sanojensa kolea painokkuus menee perille, ja se pelottava jokin Riitaojan katseessa särkyy.

“Hyvä on”, Riitaoja sanoo hiljaa, puree huultaan. Kääntyy takaisin nuotiota kohti pettyneenä ja torjuttuna. Hyvä.

Hyvä. Ei kukaan saa katsoa Lehtoa niinkuin se äsken katsoi, kaikkein vähiten Riitaoja. Niin kuin haluaisi häneltä jotain. Niin kuin haluaisi hänet, pieni petturiääni täydentää takaraivossa.

Lehto tuntee kylmän vihan pyörteilevän sisällään, täyttävän hänet ääriään myöten. Hän puristaa kätensä nyrkkiin sylissään ja hengittää syvään. Mitä Riitaoja kuvitteli tapahtuvan? Mitä tuo saatanan nuija kuvitteli häneltä voivansa saada? Ihan niinkuin tässä vittu olisi mitään annettavaakaan.

Sivusilmällä Lehto näkee Riitaojan vetävän jalkansa koukkuun rintaansa vasten, käpertyvän palloksi peitteen alle. Se hautaa kasvonsa polviinsa, ja vaikka nuotion loimun ja varjojen leikin seasta on vaikeaa erottaa niin pientä liikettä, Lehto uskoo näkevänsä sen hartioiden tärisevän.

Riitaoja itkee päästämättä ääntäkään, eikä Lehtokaan sano enää mitään. He istuvat hiljaa vierekkäin vartiovuoronsa loppuun asti.

-

- Onko nyt hyvä? Lehto kysyy eikä Riitaojan vastaus ole kieltävä eikä myöntävä. Riitaoja punastuu, hengitys jää kiinni kurkkuun. Katse harhailee yhteisen huoneen kulmaan, sen joka on maksettu Riitaojan Invalidisäätiön avustuksista säästämillä rahoilla.

Siitä Lehto ei pidä, miten Riitaoja kääntyy seinään päin ja itkee. Ei aikuinen mies itke noin, kokoon käpertyneenä hartiat täristen. Mieshän itkee kyllä, ja huutaa äitiä, kun vain kranaatti osuu tarpeeksi lähelle. Itkee hammasta purren kivusta ja itkee pelosta ja miksei nälästäkin, jos niikseen tulee, mutta Risto itkee niin kuin lapset itkevät: pitelemättä ja ihan kuin lohdutusta anoen.

- Lakkaa nyt jo poraamasta.

Risto ei olisi Risto, jollei siitä kehotuksesta yltyisi vain itkemään entistä pahemmin vaikka peittääkin kasvot käsiinsä niin kuin se nyt mitään auttaisi.

- Voi saatana sinun kanssas.

Lehto nousee istumaan, työntää paitaa housunkauluksen sisään. Risto ei päästä häntä menemään vaan kääntyy huoneeseen päin ja tarttuu käsivarteen. Silmäluomet punoittavat. Tekisi mieli ravistaa  sitä ja kovaa.

Lehto painuu takaisin makuulle. Ei se lakkaa ennen kuin on saanut tarpeekseen itkettyä. Risto nykertyy kainaloon niin kuin ennen rintamalla joka ainoan ojan pohjalle. Painaa kuuman otsansa Lehdon kaulaan. Siinä on sitten maattava kunnes se lakkaa.

- En minä väkisin.

- Niin... en minä sitä.

Paidankaulus on märkä kyynelistä. Riitaoja pyyhkii silmiään, tai pyyhkii minkä nyt pystyy kun ei tahdo nostaa päätään. Niiskuttaa. Hätäisesti Lehto taputtaa Riitaojaa olkapäälle. - No, no.

Riitaoja nostaa itseään kyynärpään varaan, kuivaa poskiaan paidanhihaan. - Anteeksi, Riitaoja mutisee. - Anteeksi.

Tekisi mieli lyödä sitä ympäri korvia. Ymmärtäisi edes olla hiljaa. Riitaojan nöyristelevä äänensävy herättää jonkin sellaisen kylmäävän inhon, jota Lehto ei itsekään ymmärrä eikä halua ajatella.

Lehto painaa suunsa Riitaojan suulle, vaikka tietää että ei osaa.

Risto ei pane vastaan, se on sillä tavalla kiitollinen kopeloitava. Avaa rohtuneet huulensa, antaa painaa hartiansa patjaan. Kiltisti vetää paidan päänsä yli Lehdon käsien tieltä. Sitten: - Älä... tai.

- Koeta nyt saatana päättää.

Risto punastuu ja hymyilee lapsellista hymyään. Hieroo kasvojaan Lehdon kaulaan kuin mikäkin kissanpoika. Aina kiehnäämässä.

- Jeesus perke... le, minkä ristin minä olen vaivoikseni ottanut.