#inttileski

07.01.2013 saatoimme mieheni Parolannummen panssariprikaattiin. Tiesin jo silloin, että tästä ajasta ei tule helppoa. Olimme asuneet kuintenkin jo 3 kuukautta yhdessä ja olin kerennyt tottumaan, että hän nukkuu vieressäni joka yö. Ensimmäinen viikko oli tuskaa, en saanut unta helposti, vaikka yleensä nukahdan alle minuutissa. Samana viikonloppuna oli tyttöystäväpäivä ja en muista milloin olisi ollut niin ikävä toista. Oli mukava nähdä millaista siellä on ja kokoajan yritin yllyttää miestäni lähtemään mukaani. =D 

Tähän väliin voisin kertoa, että olen todellakin sitä mieltä, että intti kuuluu miehelle ja se on ihan hyödyksi. Yritän toki kannustaa miestäni kokoajan, mutta välillä se on vain rankkaa. 

Ensimmäiset viikot oli kummallekin vaikeita, mieheni piti puhelinta päivälläkin taskussa, vaikka tiesi, että siitä voi seurata harmeja jos joku huomaa. 

Muutamalla kaverillakin on mies Parolassa päin. Joskus en vain pystynyt käsittää miksi heidän miehensä pääsivät aikasemmin pois ja saivat olla pidempään lomilla, mutta ei kaikki voi mennä niin kuin haluaa. Olen saanut näitten viikkojen aikana, joitain ihme itkukohtauksia, joista viimeisin oli eilen. Sovimme, että menemme käymään mieheni isän luona. Totta kai halusin mukaan, koska en halua menettää hetkeäkään hetkestä mitä voin olla hänen kanssaan. Olimme kuitenki nukahtaneet, ennen kuin kyyti tuli ja en jaksanut nousta ja hän lähti alas ja sitten yhtäkkiä nousin kaivoin puhelimen ja soitin että ei kai hän kerennyt jo lähtemään. No kerkes tietysti. En tiennyt syytä miksi itkin, mutta se kesti niin kauan kunnes hän tuli takaisin. 

Olimme sotilasvalassakin viikonloppuna, kylmähän siellä tuli. Ensimmäistä kertaa olin yksin mieheni äidin ja hänen miehensä kanssa, se oli ihan jännää. Pääsi heihinkin tutustumaan hieman paremmin. 

Tässä välissä mietin jo et miksi aloitin kirjoittamaan tätä. Ei mitään hajua. =D Kai yritän kertoa niille, jotka ovat inttileskenä ja tuntuu rankalta niin kyllä se siitä. Itse olen tosiaan työtön tällä hetkellä ja töitä ei tunnu löytyvän mistään. Istun kaikki päivät kotona ja tietysti ajatukset on kokoajan vain omassa rakkaassa ja milloin hän tulee kotiin. Olen huomannut jo näin 7:ssä viikossa, kuinka paljon tämä kaikki lähentää meitä. Voin vain kuvitella sitten tammikuussa, kun hän tulee takaisin, silloin olen ainakin maailman onnellisin nainen ainakin omassa maailmassani. =D 

P-kauden loppumista odotellessa =) Mieheni on tällä hetkellä panssarimies, josta tulee aseseppä aliupseeri loppujen lopuksi. 8 viikon päästä hän muuttaa Hennalan varuskuntaan ja pääsee lähelle. Uskon, että silloin ei ole enään niin paha olla kotona.