Ääneen puhutulle sisällölle kulttuurin muutos
Ammattikorkeakoulun käytävillä en ollut käynyt ennen kuin pääsykokeissa. Pääsykokeiden ensimmäisestä vaiheesta on nyt noin viisi ja puoli vuotta aikaa. Itseluottamus oli pitkään este, että koin etten minä voi mitään lukiota saada suoritetuksi, saati jotain ammattikorkeakoulua viestinnän koulutusohjelmassa. Kun ei ole itseluottamusta, silloin ei näe edessä kunnolla tietä, miten jonnekin omaan tavoitteeseen voi päästä.
Paljon olen puhunut sen jälkeen, kun olen oppinut puhumaan. Sanoja suoltava suu ja runoja raapusteleva reppureissaaja kulkenut elämäntietään. Ennen kiertelin tätä maata yksin, nykyisin elämääni kuuluu yhtä lailla perhekin. Jotkut käänteet ohjaavat elämää aina välillä uuteen suuntaan. Niin on varmasti käynyt omallakin kohdallani, toiset ovat henkilökohtaisia, ja jotkut ovat sellaisia, mistä voin kertoa täälläkin.
Paljon olen vuosien saatossa tarvinnut ihmisiä, kun olen tehnyt jotain ja sitten rämpinyt jossain. Olen tarvinnut kannustusta, nostamista, ilojeni ihmettelijää ja murheissani myötätuntoa kokevaa. Kiitos asianosaisille. Mutta palataan siihen pääsykokeeseen. Kevään loppuhetket ja vuosi 2016 olivat hyvää vauhtia menossa. Ensimmäisen pääsykoepäivän jälkeen vaimoni kysyi: Miten minulla meni pääsykoe?
Vastasin harvinaisen itsevarmasti, että elokuussa alkaa koulu. Siihen hetkeen saakka olen elämässäni paljon vähätellyt itseäni ja tekemisiäni. Toisen pääsykoevaiheen jälkeen kohtasin kotona saman kysymyksen: Vastaus oli, että opintojen jälkeen olisi tarkoitus tehdä alalla töitä. Olin tehnyt mielestäni hyvin pääsykokeet ja huomannut, että minulla on jonkin verran journalistista osaamista, jonka myötä olen yhdellä asemalla.
Olin jonkin verran tehnyt alalla töitä sekä käynyt lyhyempiä kursseja eri puolilla maata, sekä Pohjola-opistolla Oulussa vuoden kestäneen lehtijournalismilinjan ja 2010-13 Kouvolassa iltalukion – ylioppilaaksi saakka. AMK:n ovet aukenivat ensimmäisellä yrityksellä. Luokka oli heti ihastuttava, kriittinen ja monisäikeinen persooniltaan. Sieltä on alkanut lopun elämäni kestävä taival, joka liittyy tekstin otsikkoon.
Ensimmäisen lukukauden päätteeksi ja uuden vuoden alla tein lupauksen, että en vähättele itseäni enää. Se ei ollut helppo lupaus eikä millään muotoa itsestäänselvyys toteutumaan. Nykyisin puhun teoistani, sanon haaveitani ääneen ja kirjoitan unelmistani. Kaikki ne tekosyyt, mitkä olen vuosien saatossa, antanut itseäni ohjata hyväksyn itsessäni. Tiedän rajoitteita, tiedän uhkatekijöitä, mutta silti olen päättänyt onnistua.
Vieläkin minä puhun paljon ja kirjoitan runoja. Kirjoitan yhtä lailla mielestäni asiaa ja osaan myös olla hiljaa. Opinnot antoivat paljon itseluottamusta tai ainakin paljon sen päälle, mistä sitä on lähetty nostamaan. Pääsykoe piti tehdä suurimmaksi osaksi yksin, meillä oli silloin yksi ryhmätehtävä. Opinnoissa oli yksin puurtamista, mutta oli myös yhdessä tekemistä, sitä se on journalismi – moniulotteista ihmisten kanssa.
Kiitos Oulun ammattikorkeakoululle vuosista, ne jättivät minuun jäljen, jonka kannan mukanani. Se jälki on parempi itseluottamus ja se on ollut osa matkaa kohti unelmiani, mitä lähdin jo lapsena tavoittelemaan. Kiitos yhtä lailla aiemmille opinnoille sekä ihmisille, ketkä ovat jaksaneet kulkea kanssani ja ajatuksiani sekä mielen metkujani koittaneet ymmärtää. Tässä tilanteessa en ole enkä olisi yksin. Luottakaa toisiin.
Erilaisuus on metsistä tai kaupunkiviidakoista se kaunein, erilaisista ihmisäänistä ja ihmisajatuksista koostuva hehku. Kaikki se värien runsaus, minkä elämä antaa ympärille. Sinne kuulut sinäkin, oman tarinasi kantavana valojen säteinä. ”Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen”, kirjoitti edesmennyt runoilija Tommy Tabermann ja runoissa on rakkauden lisäksi viisaus, herkkyys ja tienviitta luonnon kauneudelle.
