#eppunormaali

-

Silmin yhä aremmin

Näen paremmin

Mitä näkemättä olla toivoisin

Näkisinpä unta

niinkuin muukin ihmiskunta

Historian painoa voi keventää lukemalla.

Esitettiin toivomus, etten asettuisi punaisten tai valkoisten puolelle. Se oli ainoa sukujuhlien juhlapuheen varalle saamani evästys.

Tulkitsin sen toiveeksi olla esittämättä, että jompikumpi sisällissodan osapuolista olisi ollut oikeassa ja toinen väärässä tai että jompikumpi osapuoli olisi toista syyllisempi vihanpitoon, väkivaltaan, surmatöihin.

Saatoin heti puheeni aluksi todeta ääneen, että siitä ei tosiaankaan ole pelkoa. Päinvastoin, kun olen tässä nyt parin vuoden ajan aktiivisesti pohdiskellut vuoden 1918 tapahtumia, mieleeni ei ole missään vaiheessa juolahtanut, että voisin valita jommankumman puolen, eikä minulla mielestäni olisi siihen oikeuttakaan.

Vaikka jälkiviisaus on tunnetusti viisauden korkein muoto, en usko minkään viisauden riittävän sen kuvittelemiseen, millaista oli elää sadan vuoden takaisessa Suomessa, siinä todellisuudessa, joka sai samankin perheen ihmiset asettumaan toisiaan vastaan.

Sanoessani ettei minulla ei ole oikeutta valita puolta sadan vuoden takaisissa kiistoissa, en tarkoita, etteikö historia asettaisi kutakin meistä tietynlaiseen suhteeseen noiden tapahtumien kanssa. Voin tutkia, mitä isovanhempani tai isoisovanhempani tekivät ja kokivat sisällissodan aikana. Löytäisin varmasti epäoikeudenmukaisuuksia, väkivaltaa, pelkoa, surua, ehkä sankaruuttakin, mutta eihän minulla – tällaisella kolmannen sukupolven ihmisellä – ole noissa tapahtumissa osaa eikä arpaa.

*

Paitsi ehkä välillisesti. Psykologian piirissä käytetään käsitettä taakkasiirtymä kuvaamaan sukupolvelta toiselle kulkeutuvia ongelmia ja tunnetiloja, joita ei ole pystytty kohtaamaan ja käsittelemään. Taakkasiirtymiä aiheuttavat tyypillisesti juuri sodat. Kun voimakkaat tunteet, kuten viha, pelko ja häpeä, jäävät käsittelemättä, ne muistuttavat olemassaolostaan monenlaisina psyykkisinä ja sosiaalisina oireina.

Ylisukupolvisen taakkasiirtymistä tekee noiden käsittelemättömien tunnetilojen vaikutus kasvatukseen ja ylipäänsä siihen, millaisen mallin vanhemmat antavat lapsilleen. Ajatellaanpa niitä, joiden isät ja äidit ovat kokeneet sodan, eivätkö sodan kauhut tunnu heidänkin elämissä pelkästään jo sen kautta, että he ovat kasvaneet vanhempiensa vaikutuspiirissä.

Lääkkeeksi tällaisten historiasta periytyvien taakkojen hoitoon on tarjottu ensinnäkin niiden tunnistamista ja tunnustamista ja toisekseen niiden aktiivista käsittelyä ja jakamista. Kun ihminen tulee tietoiseksi traumastaan, hänen ei tarvitse enää oireilla, psykologit lupaavat.

Psykoanalyytikko Pirkko Siltala on sanonut, että yksi keskeinen taakkasiirtymien vastaanottaja ja kuvaaja on kirjallisuus: ”Kirjallisuudella on muisti […]. Lukemalla voi löytää jotakin omasta taakastaan.” Kaunokirjallisuus auttaa meitä ymmärtämään paitsi historian henkilöiden valintoja myös sitä mekanismia, jonka seurauksena historia painaa harteitamme.

Kirjallisuutta lukiessa on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että se toimii monessa suhteessa samoin kuin ihmisen muisti: mitä traumaattisemmista tapahtumista on kyse, sitä enemmän se peittää ja valehtelee.

Ja vaikka kirjallisuuden sanotaan olevan kansakunnan muisti, siinäkin tehtävässään se on kovin valikoiva: näkökulmat ja äänenpainot vaihtelevat ajan kuluessa ja poliittisten suhdanteiden muuttuessa. Kirjallisuuden sisällissotakuvaukset havainnollistavat historian kerrostuneisuutta. Kirjoitamme Kukku Melkkaan kanssa Toistemme viholliset? -kirjassa kirjallisuushistoriallisista laskoksista, jotka edellyttävät esitysten ja tulkintojen avaamista, auki taittelua.

*

Päätin juhlapuheeni omistamalla ajatuksen sille, miksi ihmiset tarttuivat aseisiin vuonna 1918. Kirjallisuudesta löytyy nimittäin oiva aineisto asian pohtimiseen. Yhden vastauksen tarjoaa Juhani Syrjän omasta isästään kirjoittama Juho 18 (1998). Teos on ensimmäinen osa sittemmin neliosaiseksi laajentuneessa Juho-sarjassa, joka kattaa kirjan minäkertojana toimivan Juho Syrjän koko aikuiselämän kuolemaan saakka.

Vaikka Juho liittyy heti 18 vuotta täytettyään punakaartiin, hänen aikeensa ovat kaikkea muuta kuin sotaisia: ”Suunnitelmissani oli tehdä lähimmät vuodet palkallista työtä, säästää rahaa ja mennä naimisiin, ostaa pieni maapaikka elämisen keskukseksi ja käydä sieltä käsin tienuussa sekä jalan että hevosen kanssa.”

Yhteiskunnallisen tasa-arvon sijaan hän tavoittelee itsenäisen täysi-ikäisen statusta: ”Tasa-arvoksi ja vallaksi minulle riitti pääsy isän alaisuudesta ja vapaus valita itse työpaikkani .” Kaartiin liittymisessä olikin myös taloudellinen yllyke, sillä 18-vuotiaille maksettiin kaartilaisen täysi palkka.

Punakaartiin hän liittyy isoveljiensä esimerkkiä seuraten, mutta päätös olisi ollut helpompi, jos hänellä olisi edes jotain ”hampaankolossa talonväkeä vastaan”. Ratkaisuun vaikuttivat myös maskuliinisuuden vaatimukset, sillä puntaroidessaan vaihtoehtojaan Juho on tietoinen siitä, että ”viimeistään rintamalle lähdön aikaan piti joko ottaa kivääri tai heittäytyä julkisesti miehuudettomaksi”, eikä ”ressukaksi ryhtyminen” onnistuisi niin ”näyttämisenhaluiselta mieheltä”.

Sukupuolen ohella iälläkin on taattua merkitystä, Juho tuumii:  ”Sodista tuskin tulisikaan mitään ilman nuorten miesten häpeän pelkoa.”

Sikäli puolen valinta on Juholle kuitenkin selvä, että ”jos olisi tullut valittavaksi, täytänkö miehuuteni käskyn työväen ja torppareiden punaisessa vai herrasväen ja talollisten valkoisessa armeijassa, niin kyllä minä olisin oman puoleni tuntenut ilman arveluita . Ero oli Hämeessä tullut sen verran selväksi.”

Minäkertojan äänellä kerrotusta kuvauksesta sisällissotaan lähdöstä, sodasta, vankileiriltä ja – sarjan jälkimmäisissä osissa – pitkästä elämästä sen jälkeen, muodostuu vaikuttava historian luento. Vaikka se on kerrottu yhden oikeasti eläneen ihmisen periaatteessa hyvin kapeasta näkökulmasta, teossarja laajenee kuin varkain kuvaukseksi siitä, miten yhteisö toimii. Tuo toiminta vaatii paljon vaivaa – työtä, työtä ja vielä kerran työtä – siinä on monenlaisia vastoinkäymisiä ja paljon tyhjäkäyntiä, mutta päivä seuraa toistaan kuin sukupolvet, ja elämä jatkuu vielä lapsissa ja lapsenlapsissa. Juho Syrjän tapauksessa nuo lapsenlapset ovat ilahduttaneet meitä vaikkapa laulullaan Murheellisten laulujen maa, jonka välittämä historiakertomus onnistuu miltei mahdottomassa: nauramaan kliseille mutta ottamaan tunteet vakavasti.

*

Mutta mitä olisi tapahtunut, jos ei olisikaan valinnut puolta vuonna 1918. Olisiko tarjolla ollut kolmaskin vaihtoehto? Tähän kysymykseen vastaa  Antti Tuurin Kylmien kyytimies (2006; käsittelen teosta myös aikaisemmassa bloggauksessani). Romaanin perusasetelma on varsin epätyypillinen, sillä pääosassa on tinkimätön aseistakieltäytyjä. New Yorkin pilvenpiirtäjätyömailta Suomeen palannut, Pekka Ervastin teosofian ja Matti Kurikan sosialismin sekoituksesta pasifistisen maailmankatsomuksensa punonut kauhavalainen Jussi Ketola pakotetaan mauserilla uhaten valkoisten joukkoihin. Hänestä tulee ruumiskuski, työparinaan Prokli-hevonen.

Kun Ketolalta tiedustellaan tämän vakaumuksesta, hän sanoo ettei ole kenenkään puolella mutta ihmisten tappamista vastaan. Jääkärien marssilaulun vihaa tihkuvia sanoja kuunnellessaan hän muistelee oppi-isiensä ajatuksia siitä, ”kuinka ihmisten on opittava ajattelemaan sydämellään, koska pää oli kylmä mutta sydän lämmin” .

Vaikka Ketolan puolueettomuus tekee hänestä valkoisten tovereittensa silmissä epäilyttävän, hän selviää kuin ihmeen kaupalla hankalistakin tilanteista, joihin järjestelmällinen aseista kieltäytyminen hänet johtaa. Kerran jos toisenkin häntä kehotetaan ottamaan kivääri selkäänsä edes näön vuoksi, sillä ”omantunnon arkuutta” ei sodan ääriolosuhteissa suvaita. Hoiskala-niminen mies, jonka alaisuuteen Ketola on määrätty, hämmästyy tämän mielipiteitä ja kysyy, ”oliko se saanut karavaaniinsa punakaartilaisen hevosmieheksi”:

”Sanoin, etten ollut punaiseen kaartiin kuulunut enkä valkoiseen; en ollut punainen enkä valkoinen. Hoiskala ei tiennyt tässä sodassa muita värejä olevan. Sanoin olevani siviilimies.”

*

Tänä vuonna Suomen sisällissodasta on puhuttu ja kirjoitettu huomattavan paljon, ehkä jonkun mielestä jo ihan tarpeeksi. Kiistojakin on käyty sodan tulkinnoista, jopa nimestä. Minä käytän johdonmukaisesti sanaa sisällissota, en siksi että se kattaisi kaikki tuon sodan merkitykset, vaan siksi, että sitä pidetään tällä hetkellä neutraaleimpana nimityksenä. Edes siinä asiassa en halua valita puolta.

En tiedä, olemmeko tänä sisällissodan satavuotismuistovuonna viisastuneet yksilöinä tai kansakuntana, mutta se on varmaa, että noiden tapahtumien merkityksiä ei tämäkään sukupolvi voi jähmettää paikalleen. Sisällissodan syistä ja seurauksista keskustellaan tulevaisuudessakin.

Sen verran ehkä voisin kuitenkin näin lopuksi jonkinlaisena omana välitilinpäätöksenäni esittää, että näkökulmilla on väliä. On tärkeää, että kaikkia osapuolia kuullaan ja että yritämme katsoa maailmaa muidenkin silmin.

Aivan olennaisen tärkeää on myös se, että etsimme historian pimeydestä valon pilkahduksia. Koska historiankirjoituskin on valintoja täynnä, valitkaamme edelleen kerrottavaksi myös niitä tarinoita, joissa tavoitellaan sitä mahdottomalta tuntuvaa ja sodan logiikkaa uhmaavaa kolmatta vaihtoehtoa – sitä ettei suostu valitsemaan puolta.

Professori Heikki Hiilamo kirjoitti vastikään Ylen verkkosivujen kolumnissaan, että kaikesta sisällissotaa koskevasta tutkimuksesta huolimatta on vielä yksi aihepiiri, josta tarvitsemme lisää tietoa. Hiilamo kertoo isoäitinsä vanhemmista, tilattomista maatyöläisistä Etelä-Hämeen Vesivehmaalta, jotka olivat piilottaneet isäntänsä oman uuninsa taakse, jotta punaiset eivät veisi häntä. Olennaista tarinassa on se, että tapahtumaa ei muistella ”suurena sankaritekona, vaan arkisena osoituksena pariskunnan hyväsydämisyydestä sekä tilallisten ja työläisten mutkattomista väleistä”.

36 000 ihmishenkeä vaatinut Suomen sisällissota on käsittämätön tragedia, mutta se olisi voinut olla vielä suurempikin ”ilman tuhansien ihmisten pienempiä ja suurempia tekoja, joilla he asettuivat punaista ja valkoista terroria vastaan”. “Menneisyyden muisteleminen on poliittista”, Hiilamo muistuttaa ja jatkaa: “Se vaikuttaa siihen, millaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa. On tärkeää tietää, millaiseen pahuuteen ihmiset kykenevät mutta myös millainen hyvyys voi voittaa pahuuden.” 

 KIrjallisuusesimerkit ovat peräisin Kukku Melkkaan ja Olli Löytyn artikkelista ”Sisällissotakirjallisuuden laskokset” teoksessa Toistemme viholliset? Kirjallisuus kohtaa sisällissodan (Vastapaino 2018).