#konsertti

Pianolla on hyvin mielenkiintoinen historia sukupuolentutkimuksen näkökulmasta. Naisten musisoimista tutkinut Lucy Green[1] kirjoittaa, että 1800-luvun vaihteessa pianon katsottiin olevan eurooppalaiselle ylimystön naiselle kaikkein sopivin soitin. Syyt tähän ovat yksinkertaiset. Pianoa soitetaan istualtaan, jolloin suurin osa ruumiista pysyy liikkumattomana. Kosketinsoittimilla voitiin sitä paitsi säestää sen aikakauden kaikkein feminiinisimpänä pidettyä musiikkia eli laulua. Eräs musiikkikirjoittaja 1700-luvun lopun Wienissä pohtii seuraavasti.

Jokaisen hyvän kasvatuksen saaneen tytön täytyy opetella soittamaan pianoa tai laulamaan – oli hänellä sitten lahjakkuutta tai ei. Ensinnäkin se on muodikasta, toiseksi se on käytännöllisin ja viehättävin tapa näyttäytyä seurapiireille, jonka seurauksena hän voi hyvällä onnella päästä hyvin naimisiin[2].

Samaan aikaan 1800-lukua leimaa hyvin toisenlainen pianon ja sukupuolen narratiivi. Soitinteknologian kehittymisen myötä säveltäjille avautui uusia ilmaisullisia ulottuvuuksia. Pianolle sävelletyt uudet teokset asettivat sekä soittimen että soittajan äärirajoille. Säveltäjän toivomat vahvat fortet osoittautuivat naisille haastaviksi toteuttaa häiritsemättä heidän sukupuolelleen sopivaa passiivisuutta. Myös naisten vaatemuoti teki isommista kehollisista liikkeistä lähes mahdottomia.  

Beethovenin musiikkia alkoivat esittää etenkin miehet. Musiikintutkija Tia DeNoran[3] mukaan toistamalla jatkuvasti esityksiä, joissa säveltäjän musiikki yhdistetiin miehen ruumiiseen, musiikki alkoi symboloida muun muassa maskuliinisuutta ja viriiliä voimaa.

Samalla toistettiin myös esityksiä, joissa Beethovenia edeltävien säveltäjien musiikki yhdistetiin kotioloissa tai salongeissa soittaviin naisiin. Toki naispuolisia konserttipianistejakin oli. Tässä musiikkikriitikko Stephen Hellerin ajatuksia pianisti Wilhelmine Szavárdyn soitosta, joka resitaalissaan soitti muun muassa Beethovenia:

hänellä on viehättävät sormet, mutta mitä ikinä hänen ihailijansa sanovatkaan, häneltä puuttuu paljon mitä tulee sielukkuuden ja totuuden luonnolliseen ilmaisuun. Hän soittaa kuin lapsi ja nainen, joista kummastakaan ei ole taiteen tekemiseen. Naisissa on jotain viehättävää ja arvokasta, mitä ominaisuuksia he itse tulkitsevat väärin ylevyydeksi ja ilmaisuksi soitossaan, näiden asioiden he käsittävät olevan väärin omaperäisiä.[4]

Palatkaamme sitten nykypäivään. Vaikuttaako pianon historiallinen tausta nykyajan pianisteihin, ja miksi sukupuolen ja musiikin yhteyttä kannattaisi pohtia?

On monta syytä tarkastella sukupuolen ja musiikin yhteyttä nykypäivänä. Esimerkiksi The Guardianin[5] tekemässä haastattelussa pianisti Yuja Wangista pohditaan, että Wangilla on ikään kuin kaksi identiteettiä. Toinen on muotitietoinen ”fashionista” ja toinen on suuria pianoteoksia soittava virtuoosi. Jutun kommenttiosio osoittaa, että näiden yhdistäminen ei ole ongelmatonta. Eräs kommentoija kirjoittaa, Wangin kehon häiritsevän hänen kuuntelukokemustaan Brahmsista ja Schubertista. Hän kehottaa ”tyttöä” laittamaan persoonallisuutensa ruotuun ja keskittymään musiikkiin. Wangin ruumis nähdään siis musiikkia häiritsevänä elementtinä.

Kenen ruumis on sitten sopiva musiikin esittämiseen? Onko valkoisen miehen ruumis oletus ja kaikki siitä poikkeavat kehot ”häiritseviä”? Vai onko kyse pelkästään vaatetuksesta? Tätä tekstiä kirjoittaessani viimeistelen myös pro graduani siitä, miten naiseksi identifioituvat pianistit kokevat sukupuolen, ruumiillisuutensa ja seksuaalisuutensa. Haastatteluaineisto viittaa siihen, että pianistit ovat kyseenalaistaneet oman soittonsa vakuuttavuutta juuri sukupuolestaan johtuen.

Eihän se sinänsä yllätä, sillä onhan suurin osa pianisteista soittanut ennen kaikkea miesten säveltämiä teoksia. Äänitysteknologian kehittyessä 1900-luvun puolessa välissä, ikuistivat erityisesti (valkoiset) miehet Bachin ja Beethovenin pianomusiikkia, samalla ikuistaen itsensä näiden mestarisäveltäjien mestaritulkitsijoiksi. 

Voiko Beethovenin suurimpia teoksia soittava nainen koskaan olla vakuuttava? Toki vakuuttavan Beethoven-soiton voidaan ajatella olevan haasteellista muillekin sukupuolille. Muille sukupuolille historia kuitenkin näyttää hieman synkemmältä.

Miten tätä sitten rikkoa? Miten muusikko voi välttyä olemasta konserttilavoilla kulttuuristen merkitysten työväline?  

Barbara Hannigan[6] kertoo hänestä tehdyssä dokumentissa, että ollessaan luovassa tilassa hän ei koe itseään naispuoliseksi ihmiseksi, vaan eläimeksi. Hän voi musiikin mukana muuttua mielessään milloin sudeksi ja milloin linnuksi. Tavallaan luopumalla ajatuksesta ihmisyydestä hän luopuu myös sukupuoleen liittyvistä ongelmista. Hanniganin ajatus on kutkuttava ja mielenkiintoinen. Toisaalta on hieman surullista, että ihmisyyttä on niin vaikea kokea ilman sukupuoleen liittyvää painavaa taakkaa.  

Musiikintutkija Suzanne G. Cusick[7] kutsuu kaikkia muusikoita tarkastelemaan kriittisesti omaa suhdettaan musiikkiin. Cusickin mukaan vain pohtimalla ja kriittisesti tarkastelemalla musiikin esittämiseen liittyviä ongelmia, voi niistä vapautua. Hän kirjoittaa ymmärtävänsä, että analysoimalla musiikkiin yhdistyviä sosiaalisia rakennelmia saatetaan pelätä musiikista etääntymistä. Voiko musiikista enää sitten nauttia?

Pianon kulttuurihistoriallinen tausta osoittaa, että soittimeen liittyvät sukupuolen merkitykset ovat rakentuneet toistuvien esitysten kautta. Konserttisalit ovat tiloja, joissa vallitsevat sosiaaliset rakenteet sekä esitetään että rakennetaan. Kuten Svavárdyn resitaalin saama vastaanotto osoittaa, konserttisali on myös tila jossa sosiaalisia rakennelmia voidaan haastaa ja rikkoa. Jokainen esitys on siten myös mahdollisuus luoda uusia rakennelmia. Toistamalla perinteitä haastavia esityksiä, voidaan rakentaa uuttaa maailmaa, jossa konserttisali olisikin binaareista sukupuolirakennelmista vapaa ilmaisun ja musiikista nauttimisen tila!

 Anna Ramstedt (MuM, HuK) Kirjoittaja on pianisti, pianonsoitonopettaja ja musiikkitieteen opiskelija.

[1] Lucy Green 1997: Music, gender, education. Cambridge: Cambridge University Press. s. 58-59.  

[2] Öhrström, Eva 1987: Borgerliga kvinnors musicerande i 1800-talets Sverige. Göteborg: Skrifter från Musikvetenskapliga institutionen, Göteborg, nr 15. Vapaa käännös Öhrströmin käännöksestä s. 107.

[3] deNora, Tia 2002: Music in the action: performing gender on the Viennese stage 1790-1810. Poetics. Vol 20. 19-33.

[4] Ellis, Katharine 1997: Female pianists and their male critics in Nineteenth-Century Paris. Journal of the American Musicology Society. Vol: 50/2-3. Vapaa käännös Ellisin käännöksestä s. 370.

[5] https://www.theguardian.com/music/2017/apr/09/yuja-wang-piano-interview-fiona-maddocks-royal-festival-hall

[6] https://www.medici.tv/en/documentaries/barbara-hannigan-documentary-creative-animal/

Millainen kirjoittamaton käsikirjoitus säätelee sitä, miten muusikot esiintyvät konserttilavoilla naisina ja miehinä? Entä jos siitä poikkeaa? Miksi niin harva muusikko tuo homoseksuaalisuutensa julki? Miten sukupuolta ja seksuaalisuutta esitetään ja tuotetaan klassisen musiikin konserttitilanteissa? Kun mietin tällaisia kysymyksiä ääneen – mitä teen varsin usein, koska työskentelen niiden parissa – yllättävän usein saan vastaukseksi, että sukupuolella tai varsinkaan seksuaalisella suuntautumisella ei ole musiikin kannalta mitään merkitystä. Vain sillä on merkitystä, miten muusikot soittavat tai laulavat. Vain musiikki merkitsee.

Kuitenkin on selvä, että siellä missä ihmiset esiintyvät, he esiintyvät sukupuolisina ja seksuaalisina olentoina; ruumiillisuutta ei voi olla ilman että sukupuoli ja seksuaalisuus ovat jollain lailla läsnä. (Jos vaikuttaa, että ne eivät ole, se johtuu siitä, että niiden ilmaisu noudattaa kaavoja, jotka tavanomaisuutensa vuoksi jäävät huomaamatta.) Tiedetään myös, että musiikilla ja seksuaalisuudella on läheinen suhde. Musiikki herättää välittömiä, tuntuvia reaktioita: koskettaa, kiihottaa. Musiikkia on historian saatossa pidetty mahdollisesti yhteiskunnan järjestystä ja yksilöiden tasapainoa horjuttavana, koska se saattaa temmata mukaan johonkin, mitä järki ei hallitse.

Kuten tunne ja ruumiillisuus yleensä, musiikkiesitysten arvaamaton energia on kulttuurissamme kytketty naiseen ja feminiinisyyteen. Onpa arveltu, että klassisen musiikin konserttien käyttäytymiskoodit ja rituaalit on rakennettu nimenomaan musiikin feminiinisen voiman hallitsemiseksi. 1800-luvulla syntynyt kuuntelukulttuuri luo konserttisalissa istujalle – joka oletetusti on etuoikeutetussa asemassa oleva maskuliinihahmo – mahdollisuuden antautua musiikin feminiinisen energian valtaan ilman, että identiteetin ja vallan rakenteita uhkaisi mikään todellinen mullistus. Samansukuisia hallintapyrkimyksiä liittyy myös taiteen tiukasti rajattuihin naiskuviin, kuten Ave Virgo, Ave Vos -projektin teemana olevaan Maria-hahmoon.

Ave Virgo, Ave Vos -hankkeessa musiikin naiskuvien tutkiminen tuo mukanaan kysymyksiä siitä, mitä seuraa, kun klassisen musiikin konsertti haastaa yleisönsä ottamaan kantaa. Burleskitanssijan vapaasti rönsyävä liike konserttilavalla hämmentää sekä konsertin kaavoja että musiikin naiskuvia (musiikissa esitettyjä ja muusikkojen esittämiä). Häiritseekö se? Keskittymistä musiikkiin itseensä?          

Se 1800-lukulainen ideologia, joka edelleen pitkälti määrittää klassisen musiikin konserttien käytäntöjä, perustuu ajatukseen musiikin autonomiasta: musiikki – ”musiikki itse” – on irti yhteiskunnan maallisista ongelmista. Musiikki on ylevää, oma maailmansa. Siksi esittäjän sukupuoli ja seksuaalisuus eivät saa tulla esiin muilla kuin normien mukaisilla tavoilla, jotka näyttäytyvät neutraaleina eivätkä näin ollen kiinnitä liikaa huomiota itseensä tai esittämisen ruumiilliseen tapahtumaan. En tarkoita nyt pelkkää esittäjien ulkoista olemusta vaan myös sitä, miten he ilmaisevat itseään musiikin tulkinnassa.

Klassisen musiikin esityksiä rajoittavat monissa piireissä hämmästyttävän tiukat normit. Jos musiikin esittäjä tulkintoineen tulee jotenkin poikkeavasti kuuluviin, ajatellaan helposti, että muusikko tulee musiikin ja kuulijan väliin ja kiinnittää huomion narsistisesti itseensä. Professori Daniel Leech-Wilkinson, jonka tapasin heinäkuussa Oslossa, oli Gramophone-lehden musiikkikritiikkien verkkoarkistoa tutkiessaan kiinnittänyt huomiota siihen, miten usein vähänkin normeista poikkeavia musiikin esittäjiä syytetään maneereista – ja miten usein katsotaan aiheelliseksi mainita erikseen maneerien poissaolo. Hän totesi, että vaikka hyvän maun ja tyylin mukaisten esitysten kriteerit ovat muuttuneet moneen kertaan, niistä poikkeamisen tuomitseva kielenkäyttö on aina ja yhä edelleen samankaltaista. Pohdimme yhdessä, että se toistaa monista muista yhteyksistä tuttua retoriikkaa, joka ei ole ainoastaan homofobista vaan myös naisvihamielistä.

Tämä ei ole mikään yllätys, koska musiikki on aina vaarassa määrittyä feminiiniseksi ja, kuten musiikintutkija Philip Brett kerran lausahti, miehisessä pukuhuonepuheessa kaikki muusikot ovat hinttejä. Manerismisyytökset ja niiden ympärillä pyörivät adjektiivit ovat samoja, joilla homoseksuaaleja on ollut tapana halveksuen kuvata. Mutta lisäksi rakennelma, jossa oletetaan jonkinlainen normatiivinen musiikin tulkinta oikeaksi ja luonnolliseksi, kuin se ei olisi tulkinta lainkaan, ja osoitetaan toisenlaiset tulkinnat vääristyneiksi poikkeamiksi, toimii samoin kuin se kulttuurinen kahtiajako, jossa heteroseksuaalisuus näyttäytyy luonnollisena ja kaikki muu poikkeamana.

Kaikki musiikkiesitykset ja kaikki ihmiset ovat tietenkin erilaisia – täydellisesti jotakin normia ei vastaa juuri kukaan eikä mikään, ja kaikki esitykset ovat tulkintaa. Ave Virgo, Ave Vos muistuttaa tästä haastamalla yleisönsä ajattelemaan tulkintojen mahdollisuuksia ja rajoja. Se on tärkeää paitsi lukkiutuneiden rakenteiden haastamiseksi myös siksi, että se muistuttaa siitä, että musiikki (edes klassisen musiikin konsertti) ei ole mikään erillinen saareke vaan elävä ja vaikuttava osa yhteiskuntaa. Jokainen konsertti on kannanotto.

Avautukoon esirippu ja valloittakoot erilaiset Mariat lavan. Ave Virgo, Ave Vos!

Nousin aamulla puoli kymmenen aikaan, otin aamulääkkeeni ja pakotin itseni menemään pesulle. Pukeuduin.

Ruokin ja juotin Fantomin ja vein sen ulos aamuvirtsalle. Palasin kotiini, keitin Antonille kahvia, ja pelasimme Pokémon GO!- peliä ja teimme party- haasteita.

Kun Elise ja Anton olivat hoitaneet aamutoimensa, lähdimme yhdessä kävellen paikallisille musiikkifestivaaleille. Ne ovat ilmaiset yhden päivän festivaalit jotka järjestetään joka vuosi näihin aikoihin.

Olimme Elisen kanssa jonkin aikaa siellä, sitten palasimme kotipitäjääni.

Kävimme LIDLissä ja Citymarketissa ruokaostoksilla. Palasimme kotiini.

Katsoin elokuvaa Ghost World DVD:ltä, ja puleerasin pyykkikoneen.

Otin iltalääkkeeni.

Anton ja Mirette tulivat keikalta luokseni. Laitoin koneellisen pyykkiä pyörimään ja vein Fantomin iltalenkille.

Palattuani kotiini Mirette lähti Riikalle katsomaan jääkiekkoa, Anton lähti dogelinsa kanssa kotiinsa, ja minä ja Elise olemme täällä viettämässä iltapuhdetta.

Ripustin pyykit ja harjasin hampaani ja puin yöpaidan päälleni.

Jatkossa pitäisi hoitaa iltatoimet ajoissa.

Huomenna saatan Elisen junaansa, menen kuntosalille, ja illalla talonyhtiön naisten lenkkisaunaan.

Näin edellisenä yönä taas painajaisia, ja heräsin aamun pikkutunneilla siihen että kyseenalaistin olemassaoloni merkityksen ja elämäni tarkoituksen.

Nousin aamukymmenen jälkeen, otin aamulääkkeeni, ja vaihdoin yöpaidan kylpytakkiin.

Äiti tuli käymään luonani. Hän toi mukanaan ikkunanpesutarvikkeet ja 20 euroa.

Äidin lähdettyä harjasin hampaani, pukeuduin, ja nautin aamiaista.

Lähdin uimahallille. Ensin kävin tallettamassa sen parikymppisen pankkitililleni talletusautomaatilla.

Uimahallilla jaksoin pulikoida muutaman altaanvälin, ja olisin pulikoinut pidempään jos reiteni eivät olisi tulleet kipeäksi.

Olen harkinnut että menisin myöhemmin tänä vuonna Vandersin aikuisuimakouluun, sillä osaan kyllä jotenkuten uida mutta tekniikkani on vähän kökkö.

Jatkossa aion myös uida ensin sen verran kuin jaksan, sen jälkeen istun hetken lepäämässä, sitten jatkan taas. Pitää myös ostaa uusi uimapuku kun edellisestä olen laihtunut ulos.

Palasin kotiini ruokakaupan kautta, ostin tämän päivän ruuat ja iltapalan ja huomisen aamupalan.

Kotona laitoin tavarat paikoilleen ja join ilt. päiv. kahvit.

Minulle tuli riitaa yhden kaverin kanssa. Olin kirjoittanut WhatsApp- ryhmäämme että minua ei pelota kulkea pimeällä ulkona, ja tämä kaveri tölväisi minulle, että se johtuu siitä etten edes huomaa toisia ihmisiä. Tämä viittasi siis siihen, että hän on joskus paikallisessa kauppakeskuksessa käymässä enkä ole huomannut että hän vilkuttaa minulle.

En kyllä ole ikinä ymmärtänyt, että jos teen 999 hyvää tekoa ja yhden pahan (mikä johtuu vain siitä etten aina osaa toimia oikein) niin olen paha ihminen.

Tulenko ikinä kelpaamaan kellekään?

Jos olisin aina sellainen kuin muut haluaisivat minun olevan, rakastaisiko kukaan minua?

Lähdin allapäin käymään kirjastossa ja muutamassa kaupassa. Sitten menin ilmaiskonserttiin, mutten jaksanut olla kauaa. Hukkasin viitosen ostamalla Fazerin suklaalevyn, ja nyt olen vain murheellinen.

Perillä kotona otin iltalääkkeeni ja pesin koneellisen pyykkiä sillä puhtaat sukat ovat lopussa.

Huomenna aion maksaa Spotify Premium- suoraveloituksen. Käyn ruokakaupassa ostamassa juhlaherkut.

Järjestän kotonani kesäjuhlat klo 16. Sattui hyvin kun on perjantai 13. päivä.

Lauantaina siivoan kotini; vien roskat kierrätykseen, vaihdan pyyhkeet, imuroin ja moppaan näkyvän osan lattiasta, puleeraan kylpyhuoneen, otan lakanat pois sängystäni ja vien sijauspatjan, peiton, ja tyynyn parvekkeelle tuulettumaan.

Jos sää on hyvä, menen Mireten kanssa puistoon ihastelemaan kukkapensaita.

Sunnuntaina on äitini 75- vuotissyntymäpäivät.

Aion viedä sijauspatjani pihalle matontamppaustelineelle ja läimiä sitä mattopiiskalla, sitten imuroin sänkyni ja laitan puhtaat lakanat sänkyyni.

Luottamuskirjeet, 2024

Sommittelu: Paula Raitanen

Se olisi juhannus…