Työväenluokan suora toiminta
Suora toiminta haluaa muuttaa asioita pakolla. Teemme vaatimuksiemme kieltämisestä liian kallista pomoille ja vuokraisännille. Se toimii, koska heidän tarkoituksenaan on tehdä voittoa. Iske voittoihin, ja silloin he ovat satimessa. Miten me oikeasti sen teemme? Tässä on lista taktiikoista. Mutta ennen sitä, tarvitaan suunnitelma…
Riidan suunnittelemiseksi tarvitaan lista vaatimuksia ja idea siitä mitä tehdä jos niistä kieltäydytään. Suunnitteluun tulee kuulua niin monta ihmistä kuin mahdollista (mutta johtoa ei oteta mukaan!). Voit pitää suurella porukalla tapaamisen, tai vain puhua kaikille erikseen kasvotusten — miten vain haluat. Kun sinulla on suunnitelma, sinun pitää antaa vaatimukset. Paras tapa tehdä niin on kävellä suoraan pomon juttusille. Työpaikkariidalle kannattaa valita aika, lopeta kaikkien työtehtävien tekeminen, menkää yhdessä pomon luokse ja vaatikaa tapaamista. Yhteisökampanjoissa voidaan marssia suoraan virkamiehen tai poliitikon luokse. Selittäkää vaatimuksenne ja se miksi ne ovat teille tärkeitä. Vaatimuksia EI tule esittää ainoastaan yksi puhuja. Kieltäytykää puhumasta heille yksi kerrallaan. Sen sijaan, pysykää yhdessä ja sanokaa KAIKKI vuorotellen asianne. Tällainen organisointikyky pelottaa heitä, ja se ei mahdollista heidän ottaa yhtä ainoaa “johtajaa” uhrikseen. Jos he kieltäytyvät kuuntelemasta, jättäkää vain vaatimuksenne vaikka paperilla ja kävelkää pois.
Mielenosoitus, jossa pidetään banderollia ”jos hyödynnätte meitä, me suljemme teidät”.
Antakaa heille aikaraja vastata vaatimuksiin. Kun aikaraja on ylitetty, aloittakaa toiminta pienesti ja lisätkää toimintaa siitä. Se on oikeasti noin yksinkertaista!
Meidän ei aina ole pakko ryhtyä suoraan toimintaan. Pomot ja vuokraisännät saattavat suostua vaatimuksiimme ennen kuin niin pitkälle edes päästään, koska he näkevät, että meillä on valta ja he eivät voi tehdä sille mitään. Tärkeää on näyttää, että me olemme valmiita ryhtymään toimiin. Toinen asia mitä he etsivät on sisu. Näyttäkää heille, että ette aio lopettaa JA että tulette lisäämään toimintaa aina kun tarpeen, ja useimmat omistajat taipuvat. Kyse on yhdistelmästä, jolla on merkitystä — ei militanttius eikä sisu yksin saa sitä aikaan. Tarvitaan molemmat.
Jotkut omistajat ovat kovapäisiä ja mieluummin menettävät rahaa kuin antavat periksi. Tähän on kaksi syytä: Joko koska heitä huolettaa, että se johtaa lisävaatimuksiin tulevaisuudessa, tai koska heidän omistavan luokan ystävänsä pyytävät heitä tekemään meistä esimerkin, pysäyttämään suora toiminta ja inspiroimaan muita sillä. Ensimmäisessä tapauksessa me joudumme vain eskaloimaan tilannetta pidemmälle. Kun heidät on pakotettu tekemään valinta neuvottelun ja liiketoiminnan lakkauttamisen välillä, he istuvat alas ja neuvottelevat. Toinen tapaus on paljon vaikeampi. Se on harvinainen, mutta sitä tapahtuu. Kun se tapahtuu, he saavat apua toisilta firmoilta ja valtiolta. Joten meidän tulee tehdä sama asia ja saada työväen suurempi tuki puolellemme. Se ON mahdollista voittaa, mutta se on vaikea kamppailu ja siinä joutuu mahdollisesti kärsimään tappioita, jos ulkomaailma ei tule tueksemme. Se on perseestä, mutta muistakaa, että suurin osa riidoista ei koskaan mene näin pitkälle! Kun me käytämme suoraa toimintaa, sisukkaalla ja harkitulla eskaloinnilla saadaan voittoja melkein joka kerta.
On olemassa keinoja estää omistajia muuttumasta jääräpäiksi. Anna heille keino pelastaa kasvonsa. Saakaa heidät tuntemaan, että ei ole täysi menetys hyväksyä vaatimuksianne. Omistajat kaipaavat syytä sille miksi myönnyttiin, joten kyse ei ole mistään “Olin voimaton eivätkä he antaneet muuta vaihtoehtoa”. Anna heille vaihtoehto. Joskus meillä on esittää juridisia tai rahoituksellisia argumentteja. Jos ei, voit koittaa vedota moraaliseen argumenttiin sille miksi tilanteesi on epäreilu. Sen ei tarvitse olla vedenpitävä! Eikä sillä ole väliä oliko se sellainen. Pointtina on antaa heille tekosyy suostua vaatimuksiin.
Puhuttaessa vaatimuksista, he haluavat neuvotella. Joten aloittakaa neuvottelu mielessä pitäen ja pyytäkää enemmän kuin odotatte heiltä saavan. Voitte pitää sitä tinkimisenä autokaupoilla. Aloitatte reunalta, he aloittavat toiselta laidalta ja sitten tapaatte jossain puolivälissä, molemmat tuntien että saitte siitä jotain irti. Yhteisökampanjat voivat käyttää suurten vaatimusten taktiikkaa. Pyytäkää jotain joka heitä oikeasti pelottaa. He ovat huolissaan siitä, että mobilisoitte enemmän ihmisiä ja saatte sen jotenkin aikaan, ja he kiireesti ryhtyvät neuvotteluihin ennenkuin se leviää! Puhtaissa puolustuskampanjoissa tämä harvoin toimii. Jos omistajien pahin skenaario on se, että palataan takaisin siihen kuin asiat ennenkin olivat, he mieluusti istuvat perseellään ja odottavat, että teiltä loppuu höyryt. Pyytäkää aina enemmän.
On kuitenkin hyvä saada jotain koulutusta ennen toimiin ryhtymistä. Britanniassa voi ottaa yhteyttä joko Solidarity Federationiin tai IWW:n ja voitte kysyä heidän työpaikkajärjestäytymiskoulutuksesta. Tai voitte lukea oppaita Libcomin sivuilta — järjestäytyminen työpaikalla; sekä järjestäytyminen yhteisöissä.
Seuraavaksi suoran toiminnan taktiikat [1] joita käytetään KAMPPAILUSSA ja VOITTAMAAN.
Viestintäsulussa me valitsemme ajan ja sitten hankimme niin monta ihmistä kuin mahdollista soittamaan/sähköpostittamaan/viestittämään yhtiölle kerralla. Modernit yritykset eivät voi toimia ilman viestintää eikä vaadita kauhean montaa ihmistä tukottamaan kaikkia puhelinlinjoja. Tämä aiheuttaa liikevoiton menetystä, ja se on pirun ärsyttävää. (Muista olla kohtelias puhelintyöntekijöille — he eivät ole vastuussa eivätkä he ole kohteena!) Kuka tahansa voi osallistua, muistutetaan omistajia siitä, että he voivat menettää asiakkaita jos he eivät suostu vaatimuksiimme. Kansainvälinen solidaarisuus auttaa myös — kun pienyritys saa viestejä liitoilta ympäri maailman, he istuvat alas ja huomioivat sen kyllä.
Sosiaalisessa mediasssa eskalaatio voi aiheuttaa mainehaittaa. Useimmilla yrityksillä on profiili, jonne voi jättää julkisen arvion. Liian monta negatiivista arviota, ja he menettävät uutta liiketoimintaa.
Viestintäsulku on hyvä taktiikka pienissä vaatimuksissa. Solidarity Federation käyttää sitä kaiken aikaa saamaan takaisin varastettuja vuokravakuuksia vuokraisänniltä tai maksamattomia palkkoja pomoilta.
Italialainen lakko ja istumalakko
Ota iisisti -taktiikassa ihmiset työskentelevät niin hitaasti kuin mahdollista. Tämä voi olla turvallisempaa kuin täysimittainen lakko. Toisaalta lakot ovat paljon näkyvämpiä — on helpompaa saada kaikki mukaaan kun he näkevät lakkovartiot ja sen ettei kukaan ole töissä.
Solidaarisuusliiton julkaiseman pamfletin Workmates: Organising on the London Underground kansi.
Turvallisin tapa tehdä tämä on italialainen lakko (engl. work to rule). Jos me noudatamme työpaikan sääntöjä prikulleen, kieltäytyen kaikesta mitä työsopimuksessa ei mainita, monen yhtiön toiminta pysähtyy. Ne ovat riippuvaisia hyvästä tahdostamme ja maksamattomasta ylityöstä sekä muista säästöistä. Ne ovat myös riippuvaisia taidoistamme huomaamattamme — monet yritykset toimivat ylipäätään vain siksi, että jätämme tietämättömät johtajat huomiotta ja ryhdymme tekemään työtä, joka on oikeasti tehtävä. Minimityönteossa tuo yhteistyö lakkaa. Kaikkein kuuluisin esimerkki on “pissalakko”, johon Lontoon metron työntekijät ryhtyivät 1990-luvun lopulla. Solidarity Federationin jäsen selittää:
“Yksi työturvasäännöistä sanoi, että raiteilla ollessa kaikkien työntekijöiden läsnä tulee aina olla ‘Suojamestari’– työntekijä, joka on saanut turvakoulutuksen raiteisiin ja ajovirtaan liittyen. Tämä tarkoitti, että jokaisella joukolla oli vain yksi Suojamestari, sillä johto ei halunnut haaskata rahoja kouluttamaan enempää työntekijöitä kuin oli tarvis […]
“Vessa saattoi olla kaukana oikeasta työntekopisteestä raiteilla, mikä tarkoitti pitkää kävelymatkaa. Tottakai vessaan menijöiden mukana piti olla Suojametari. Muu porukka jäi ilman suojaa, joten heidän piti tulla mukaan vessaan. Koko porukka sitten ramppasi vessaan ja takaisin, ja aina joku tajusi palatessa, että hänen ‘tarvitsi’ mennä myös!
“Pissalakko osoittautui uskomattoman tehokkaaksi, työtä saatiin tehtyä todella vähän. Muiden minimityömääräntekojen rinnalla tällä oli melkein täysimittaisen lakon teho — mutta ilman tulonmenetyksiä ja ilman riskiä siitä, että saisi potkut osallistuttuaan sopimusta rikkovaan epäviralliseen työtaisteluun.
Se pakotti johdon täysin antautumaan kahden päivän päästä, ja yritys purkaa kotiin-tehdyn-työn-jälkeen -järjestelmä hyllytettiin” — Workmates: direct action workplace organising on the London Underground
Lakot ovat suoran toiminnan keino, josta kaikki ovat kuulleet. Työntekijät kävelevät ulos työnseisauksessa, esittävät vaatimuksensa ja asettavat lakkovahdit pitämään muita työntekijöitä poissa työpaikalta. Lakot, joista kuulemme nykyaikana, ovat virallisten ammattiliittojen järjestämiä, jotka informoivat yritystä monta kuukautta ennen työtaistelua, ja vasta monimutkaisten äänestysten ja neuvottelujen jälkeen ihmiset lopettavat työnteon työpaikalla. Liiton johto hoitaa kaikki neuvottelut, joskus voittaa paljon myönnytyksiä. Liian useasti liitto on lähettänyt jäsenet takaisin töihin ilman minkäänlaista voittoa.
CWU-ammattiliiton työntekijöiden lakkovahteja, pääosin vaaleanpunaiseen pukeutuneina ja vaaleanpunaisen banderollin kanssa.
Ei kuitenkaan dumata täysin virallisia lakkoja — ihmiset ovat voittaneet PALJON parannuksia tällä tavoin. [2] Mutta se ei ole ainoa tapa tehdä asioita. Kun menemme lakkoon ilman virallista liiton lupaa, se on korpilakko. Vanhoina liittoaikoina korpilakot olivat yleisempiä kuin viralliset. Ne olivat myös tehokkaita. Usein neuvotteluja hoiti lakkokomitea, jonka työntekijät olivat keskuudestaan valinneet, ja kaikkien lakkolaisten massakokous päätti milloin palattiin töihin — liitto ei sanonut asiaan mitään. Lakot tulee päättää äänestämällä, olivat ne sitten virallisia tai ei, eikä niinkään liiton mielenliikkeiden johdosta.
Vanhojen päivien eräässä lakossa mies melkein aiheutti yksin lakon pelkästään menemällä lääkärille! Siihen aikaan työväenliikkeen sääntö oli “jos yksi menee, niin kaikki menee”. Joten kun työkaverit näkivät hänen hakevan takkinsa, he ajattelivat hänen menevän lakkoon ja he liittyivät mukaan. Sellaista taisteluasennetta mekin tarvitsemme jälleen.
Kaikkein tehokkain korpilakko on ulosmarssi. Tässä työntekijät lopettavat työnteon ilmoittamatta mitään. Laki Britanniassa sanoo, että liitot voivat joutua oikeuteen tästä, joten ulosmarssi on aina epävirallinen. Ilman mitään aikaa valmistautua tämä iskee pomoihin kaikkein koviten. Ei ole aikaa palkata uusia työntekijöitä lakkorikkureiksi. Koska ulosmarssit voittavat helpommin, ihmiset eivät ole niin kauaa ilman palkkaa.
Ranskalaisten kokkien syndikaatti Lontoossa oli liitto, joka käytti pelkästään ulosmarsseja, lähinnä keittiöhenkilökunnan ja tarjoilijoiden tapauksessa. Muutaman vuoden olemassaoloaikanaan liitolla oli 38 lakkoa. He voittivat jokaikisen. Yksikään työntekijä ei loukkaantunut, joutunut pidätetyksi tai saanut potkuja. Se on ulosmarssin voima. Tätä heidän jäsenensä Wilf McCartney kirjoitti kirjassaan Dare to be a Daniel:
Kello 19:15 kaikki illallistajat saivat tarjoilua, kun yhtäkkiä tarjoilija taputti käsiään ja kaikki työntekijät lopettivat työnteon. Tarjoilija etsi johtajaa. Johtaja oli raivona, mutta tarjoilija antoi vaatimukset paperilla tarkalleen kuten viime kerralla. Hän kieltäytyi, hän epäröi, hän luki, hän allekirjoitti
Toinen taktiikka on valikoiva lakko. Kun koko yhtiö menee lakkoon, kaikki menettävät palkkaa. Mutta isoilla työnantajilla ei tarvita täyslakkoa tuotannon pysäyttämiseksi. Tätä taktiikkaa alettiin käyttää Italiassa, jossa aktiot kiersivät osastosta toiseen, yhtenä päivänä käveltiin ulos yhdeltä osastolta ja toisena toiselta. Koska suurin osa työntekijöistä meni töihin, heille piti maksaa palkkaa, vaikka työnteko ei ollut sinä päivänä mahdollista.
Meemi: ilmoittaudun tänään sairaaksi. Silmässäni on jotain vikaa. En vain näe itseäni töissä tänään!
Sairaspoissaoloja tai turvallisuussäädöksiä voidaan käyttää lakkoihin. Vuonna 2006 sata norjalaista lentäjää saikutti solidaarisuudenosoituksena muille lakossa oleville lentäjille — laki tuohon aikaan sanoi, että he voisivat saada 8 sairaslomapäivää ilman lääkärintodistusta. [3] Britanniassa Employment Rights Act 1996:n luku 44 antaa oikeuden kävellä miltä tahansa työpaikalta ulos, jos sen “kohtuudella uskotaan” olevan turvaton. Niin kauan kuin pysymme “työhön käytettävissä” — esimerkiksi odottamalla ruokalassa tai puistossa — ja niin kauan kuin vaara on “vakava ja välitön”, he joutuvat edelleen maksamaan palkkaa. Meidän tulisi olla valmiita siihen, että työnantaja rikkoo lakia ja antaa potkut jokatapauksessa. Mutta se on paljon turvallisempaa kuin yleinen ulosmarssi, ja se rohkaisee vähemmän itsevarmoja työkavereita liittymään mukaan.
Sitten on myös tukilakko, eli “sekundääritoimi”. Tässä kohtaa lakko laajenee ja muut työpaikat liittyvät mukaan tukemaan. Se voi tarkoittaa yrityskohtaista ulosmarssia painetta lisäten, tai se voi olla spesifimpi: posteljoonit kieltäytyvät jakamasta postia riitayhtiöön, sähkötyöläiset kytkevät sähköt pois. Pitkässä lakossa tämä voi olla kamelin selän katkaiseva neulanen. Pitkässä lakossa tämä voi olla ratkaiseva tekijä voiton ja tappion välillä. Ongelma on, aivan kuten ulosmarssin kanssa, liitot eivät voi tukea sitä joutumatta syytteeseen. Sen ei tulisi estää meitä organisoimasta tukilakkoja ilman heitä. Niin kauan kuin olemme määrätietoisia, työnantajat eivät voi antaa meille potkuja, sillä siitä seuraa lisää lakkoja.
Valtava väkijoukko marssimassa tietä pitkin. Banderolleissa luki ”wanted out” ja Royal Group of Docks Shop Stewards Committee. Nouskaa, työläiset
Vuonna 1972 valtio pidätti viisi lastaajaa laittomasta lakkotoiminnasta (nk. Pentonvillen viisikko). Mutta ympäri Britanniaa laitettiin toimeen lisää lakkoja. Työntekijät alkoivat suunnitella yleislakkoa, joka sulkisi jokaisen työpaikan maassa. Tämä oli valtiolle liikaa: kaikki viisi päästettiin vapaaksi. [4] Tällainen solidaarisuus on se, missä valtamme lepää, ei lainsuojassa. Pentovillen viisikon kampanja kertoo, että lakot eivät rajoitu vain palkka- ja työolovaatimuksiin. Ne voivat olla yhtä lailla yhteiskunnallisia ja poliittisia vaatimuksia. Yhteiskunnallisten vaatimusten lakkoa kutsutaan yhteiskunnalliseksi lakoksi.
Lakot näyttävät pomoille, että he tarvitsevat meitä. Me pärjäisimme aivan hyvin ilman omistavaa luokkaa, mutta ilman työväenluokkaa heidän omistuksensa hajoaisivat. Se on syy sille, miksi lakot ovat työväenliikkeen tunnetuin ase. Mutta se ei tarkoita, että se on aina paras keino. On aina hyvä yllättää omistajat virkistävällä vaihtelulla!
Hyvän työn lakko ja istumalakko
Istumalakossa tulemme työpaikalle, mutta emme tee töitä. Hyvän työn lakossa keksimme toisia tapoja tehdä työtä. Saatamme jatkaa työntekoa, mutta kieltäytyä veloittamasta asiakkailta rahaa. Tai että työn tekeminen kestää epätavallisen kauan, ja liikevoittoa ei synny. Tätä ei ole helppoa suorittaa. Jos liitto tekisi tätä, se haastettaisiin kaulaa myöten oikeuteen. Tämä joudutaan järjestämään hissuksiin. Kaikkien tulee valmistautua oikeustoimien uhkaan ja muuhun uhitteluun. Jos pomot tekevät edes yhdestäkään esimerkin, lakko saattaa kuihtua kokoon kun kaikki ajattelevat “olenko minä seuraava?”. Työvoiman on seistävä yhdessä rintamassa ja puolustettava jokaista viktimisaatiolta.
Tästä huolimatta kuljetustyöntekijät kaikkialla maailmassa ovat käyttäneet hyvän työn lakkoa ja voittaneet. Koska kyse on julkisesta palvelusta, josta muut työntekijät ovat riippuvaisia, on parempi pitää bussit ja junat käynnissä, jos se on mahdollista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että omistajien on tehtävä voittoa!
“Lissabonin bussi- ja junatyöntekijät päästivät matkustajat ilmaiseksi koko päivän. He protestoivat, koska brittiomisteinen Lisbon Tramways Company ei ollut nostanut heidän palkkojaan. Tänään konduktöörit ja raitiovaunukuskit saapuvat töihin tavalliseen tapaan, mutta konduktöörit eivät keränneet lippurahaa. Kokonaisuutena kansa tuntuu olevan näiden rahaa keräämättömien lakkoilijoiden puolella. Lomat ovat alkaneet ja koululaiset hyppäävät kyytiin ajankuluksi.” – The Times, 2.7.1968
Sama tapahtui Brisbanessa, Australiassa 2017 kesällä, ja jälleen Japanin Okayamassa keväällä 2018. [5]
Sana “boikotti” on peräisin Irish Land Leaguen toimista 1800-luvulla. Liigaan kuului köyhiä maalaisia, jotka puolustivat oikeuksiaan asunnon omistajia vastaan. Kun vuokraisäntä hääti asukkaan, liiga boikotoi uutta asukasta ja vuokraisäntää. Kotiapulaiset lähtivät kodeistaan, jättivät peltotyöntekijät, pellot, karjan ja kauppiaat, teurastajat ja jopa lääkärit kieltäytyivät palvelemasta heitä. Siitä tuli tehokas keino maanviljelijöiden oikeuksia ajettaessa.
Nykyään boikotti liittyy enemmän tietyltä yritykseltä ostamatta jättämiseen kuin myymättä jättämiseen. Kaikkein kuuluisin esimerkki Englannista on todennäköisesti Bristolin bussiboikotti. Vuonna 1963 bristolilainen bussiyhtiö piti “värirajaa”. Tämä tarkoitti, että mustat työntekijät eivät saaneet toimia bussikuskeina Bristolissa. Länsi-intialaisten yhteisön kampanjan avulla saatiin aikaan usean bussin boikotti, ja tuhannet ihmiset kieltäytyivät matkustamasta. Saman vuoden syyskuuhun mennessä liitto antautui, ja ensimmäinen ei-valkoinen bussikuski aloitti työnsä Bristolissa. [6] Niin kauan kuin se on osa hyvin organisoitua kampanjaa (eikä satunnainen homma ilman, että sen onnistumista seurataan), boikotti voi olla edelleen tehokas ase yhteisön käsissä.
Lakossa lakkovahdit taivuttelevat muita työntekijöitä olemaan menemättä töihin (tai estävät heitä fyysisesti). Voimme myös käyttää yhteisölakkovahteja iskemään firmojen liikevoittoihin pitämällä asiakkaat poissa heidän luotaan. Tämä toimii parhaiten yrityksiiin, joilla on liikehuoneistoja keskustassa. International Workers’ Association käyttää yhteisölakkovahteja tukemaan työpaikan riitoja. Monikansallisen yhtiön pomot kun kohtaavat muutaman paikallistyöntekijän vaatimukset, se ei juuri hetkauta. Mutta on aivan eri asia, kun heidän pomonsa toisella puolella maapalloa valittaa, että mielenosoittajat ovat ajaneet heidän asiakkaansa pois!
Yhteisö osoittaa mieltään banderollilla ”Workfare on hyökkäys meitä kaikkia vastaan”.
Yhteisöjen lakkoilu oli myös tärkein väline työmarkkinatukitaistelussa 2010-luvulla. Workfare oli Britannian hallituksen suunnitelma, jonka tarkoituksena oli pakottaa etuuksien hakijat työskentelemään ilmaiseksi, mikä oli heille kurjaa ja alensi myös palkattujen työntekijöiden palkkoja. Kampanjan sitä vastaan järjestivät useat ryhmät, kuten Boycott Workfare, Bristolin anarkistiliitto, Disabled People Against the Cuts ja The Solidarity Federation. Kun yhteisölliset mielenosoitukset kohdistettiin yhden yrityksen myymälöihin kerrallaan, ne pakottivat ne taipumaan yksi kerrallaan, kunnes koko järjestelmä romahti. Työhön osallistuminen oli suuri osa hallituksen säästösuunnitelmia, jotka työväenpuolue suunnitteli vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen ja jotka konservatiivit sitten toteuttivat. Ilman yhteisöllisiä lakkoilijoita olisimme edelleen työvelvoitteen edessä. [7]
Vuokralakot ja vuokranmaksun laiminlyönti
Vuokralakko on yksinkertainen — lakkaamme vain maksamasta vuokraa kunnes vuokraisäntä suostuu vaatimuksiimme. Vuoden 1915 Glasgowin vuokralakko oli Britannian suurin siihen mennessä, jonka järjesti Glasgow’n naisten asuntoyhdistys. 20000 asukasta lopetti vuokranmaksun ympäri kaupunkia, ja he taistelivat oikeudessa häätöjä vastaan. [8] Lisää vuokralakkoja syntyi heidän tuekseen. Lopulta Glasgowin naisten onnistui pakottaa valtio lopettamaan vuokralakko ja rajaamaan vuokria. Vuonna 1919 valtion asunnontarjonnasta tehtiin ihmisoikeus.
Vuokralakkoja tapahtuu yhä nykyäänkin — näimme pandemian aikana opiskelijoiden vuokralakkojen aallon. Eri puolilla Britanniaa kampanjoilla saatiin aikaan merkittäviä vuokranalennuksia. [9]
Vuokralakot eivät ole ainoan tyyppistä maksun laiminlyöntiä. Kaikkein suurin oli vuosien 1989-1991 kunnallisverokapina. Kapinaa yllytti kunnallisverokapinaliitot jokaisessa kunnassa Britanniassa, 17 miljoonaa ihmistä kieltäytyi maksamasta veroa. Ihmiset jatkoivat kieltäytymistä jopa silloin, kun heitä uhkailtiin vankilalla, he järjestäytyivät suojaamaan itseään ulosottomiehiltä, jotka oli lähetetty keräämään veroa väkivalloin. Eräs protesti Lontoossa muuttui pahamaineiseksi kunnallisveromellakaksi. Vero pian lakkautettiin ja pääministeri Margaret Thatcher pakotettiin eroamaan. Tähänkään päivään asti valtio ei ole yrittänyt koskaan tuoda takaisin yhtä epäreilua veroa. [10]
Saarto tarkoittaa infrastruktuurin sulkemista, esim. liiketoiminnan tai teiden käytön, millä pysäytetään työnteko. Se tarkoittaa, että meidän tulee varmistaa, että tavallinen kansa ei kärsi enemmän kuin omistava luokka. Jos se ei onnistu, silloin monet ihmiset kärsivät syyttä, joten saarto täytyy toteuttaa harkiten. [11]
1990-luvulla Direct Action Networkin invalidit sulkivat teitä, erityisesti bussireiteiltä, joissa ei tuohon aikaan vielä sallittu pyörätuolilla matkustamista. He olivat laajemman invalidiliikkeen militantti siipi, jossa oli arviolta 200 tuhatta ihmistä ruohonjuuritason toimintaryhmissä, joiden kattojärjestönä toimi British Council of Organisations of Disabled People. [12] Saarrot ja muut protestit olivat se miten saimme ajettua vammaisten syrjinnän kieltävän Disability Discrimination Act -lain läpi sekä muita oikeuksia invalidityöntekijöille. [13]
No Borders -liike käyttää kohdennettua sulkua estämään pakolaisten pakkopalautuksia, he menevät jopa niin pitkälle, että he tukkivat lentokentän kiitoradan. Monet ihmiset ovat sittemmin saaneet luvan pysyä Britanniassa, joskus tunteja sen jälkeen kun lennon olisi pitänyt lähteä, mikäli sulkua ei olisi ollut. Anti-Raids Network tekee samaa, estää maahanmuuttoviranomaisten toimintaa. Kokonaiset naapurustot ovat lähteneet mukaan suojelemaan omia naapureitaan!
Saartoja ei ole käytetty paljoakaan Britannian leikkauksia vastustaneissa liikkeissä, poislukien muutamat Disabled People Against the Cutsin mielenosoitukset. Mutta ne olivat suuressa roolissa ulkomailla. Leikkauksien vastaiset mielenosoitukset Ecuadorissa vuonna 2019, lähinnä alkuperäiskansojen aktivistien pitämät, sisälsivät myös massiivisia saartoja — osa niistä muuttui mellakoiksi poliisien hyökätessä. Saartojen kasvettua niin suuriksi, että ne käytännössä pysäyttivät koko maan, hallitus myöntyi ja kumosi leikkaustoimet. [14] Vuosikymmenten rauhallisten leikkauksia vastustaneiden mielenosoitusten jälkeen Britanniassa, olisivatko saarrot hyvä tapa eskaloida?
Istumamielenosoitukset ja valtaukset
Ulosmarssin tai saarron sijaan voimme aiheuttaa ongelmia myös kieltäytymällä poistumasta! Istumamielenosoitukset ja valtaukset tekevät juuri näin. Näiden välillä ei ole kauheasti eroa. Istumamielenosoitus tarkoittaa yleensä jotain passiivisempaa ja lyhytaikaisempaa, kun taas valtaus tarkoittaa aktiivista toimintaa, jossa yleensä otetaan tila haltuun ja kielletään sinne pääsy (esim. työpaikalla kielletään pääsy johdolta). Brittiläisillä työpaikoilla oli usein paljonkin istumamielenosoituksia, ja ne ovat taas tulossa takaisin muotiin.
2010-luvulla edunhakijajärjestöt käyttivät istumamielenosoituksia voittamaan riita-asioita. Yleensä tämä tehtiin yksittäisten edunhakijoiden hyväksi, esimerkiksi kun työnvälityskeskukset estivät aktivisteja tulemasta mukaan heidän tapaamisiinsa. Saattajan mukaantuominen on olennaista estettäessä työnvälityskeskuksia kiusaamasta heikossa asemassa olevaa edunhakijaa. Kun aktivistit kieltäytyvät muutaman tunnin ajan poistumasta, se aiheuttaa tarpeeksi kaaosta niin, että johto joutuu myöntymään — paljon nopeammin kuin kuukausien tai vuosien virallisen valituksen läpimenon odottaminen! Turvamiehet ovat valmiina yksittäisten ihmisten ulosheittoon, mutta ei kokonaisen istuvan ja poistumasta kieltätyvän ryhmän roudaukseen.
Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen monista työpaikoista tuli paljon prekaarimpia — kuten aina kun luokkaamme pyydetään maksamaan omistajien virheistä. Vuonna 2009 tämä kävi Visteonin työntekijöille, joka on Fordin perustama yhtiö. Ford potki kaikki Visteonin työntekijät kilometritehtaalle ja kieltäytyi maksamasta palkkoja ja lisiä. Työntekijät eivät voineet mennä lakkoon tehtaiden suljettua, joten he joutuivat olemaan luovia. Työntekijät Belfastissa valtasivat tehtaan ensin, jonka jälkeen vallattiin Basildonin ja sitten Enfieldin tilat. Liitot ja tukijat paikallisella, kansallisella ja jopa kansainvälisellä tasolla lähtivät mukaan solidaarisuudesta. Kieltäydyttyään viikkojen ajan lähtemästä pois entiseltä työpaikaltaan, he pakottivat Fordin antautumaan ja maksamaan potkut saaneille. [15]
Valtausten ei ole pakko pysäyttää koko työpaikkaa. Joissain paikoissa ne ovat eskaloituneet täysiksi työntekijöiden valtauksiksi. Italiassa vuoden 1920 valtauslakkojen aikaan työntekijät hoitivat itse kaiken omaksi hyödykseen. Muina aikoina, kuten myöhemmässä Amazonin istumalakossa Britanniassa, se oli yksinkertaisesti helpoin tapa ryhtyä lakkoon. On myös muita etuja: on helpompaa kokoontua kahvilan tai kaupan lattialle kuin ulos parkkipaikalle. Istumalakko on vaikeampi murtaa.
Kaikkien valtausten ja asukasjärjestöjen äärimmäinen ase on häätöjen vastustaminen. Kun vuokraisäntä menee häätämään asukasta tai valtaajaa, he joutuvat hankkimaan siihen oikeuden luvan. [16] Kun sellainen on saatu, he lähettävät ulosottomiehet murtamaan ovet ja raahaamaan asukkaat pois. Yleensä se tehdään aamuhämärissä, ja jos siinä ei onnistuta, tuodaan paikalle lekat ja lukkosepät. Jos valtaajat ovat onnekkaita, he saavat luvan myöhemmin palata hakemaan tavaransa. Jos he eivät ole onnekkaita, ulosottomiehet hajoittavat paikan kokonaan ja väittävät, että se oli sen näköinen kun he saapuivat sinne. Tämä on omaisuuden omistusoikeuden ja heidän liikevoittojensa taustalla olevaa väkivaltaa.
Mutta yhteisöt voivat taistella vastaan. Se voi tarkoittaa talon ympäröimistä rauhanomaisesti, jolla estetään ulosottomiehiä pääsemästä sisään. Se ei pidättele heitä kauaa, mutta se antaa vuokraisännälle huonoa mainetta ja hidastaa heitä. Se voi toisaalta myös eskaloida tilannetta. Aktivistit ovat taistelleet häätöjä, poliisia ja ulosottomiehiä vastaan naamioituneina samalla, kun ovet on barrikoitu ja katoille ollaan menty istumaan (mene aina katolle! Sieltä sinua on vaikeinta hakea pois). [17] [18]
Häätöä on vaikeaa estää lopullisesti. Kuukausien hyökkäyksien jälkeen on vaikeaa pitää vastarintaa elossa. Useimmat ihmiset tulevat ulosheitetyiksi tai valitsevat poistua itse. Se on silti taistelun arvoista. Vastarinta voi pakottaa vuokraisäntiä ja kunnanisiä neuvottelemaan, koska se maksaa heille rahaa. [19] Ja vieläkin parempaa, se hidastaa kaikkea. Tätä kirjoitettaessa meillä on elinkustannuskriisi ja tuhannet ihmiset ovat joutuneet jättämään laskujaan maksamatta. Jos jokainen ihminen vastustaisi häätöä, edes hieman, ei ole mahdollista, että he saisivat meidät kaikki poistetuiksi. Jokainen hidaste hidastaa systeemiä lisää kaikille, mikä antaa muille taas lisäaikaa etsiä uutta asuinpaikkaa tai elää sen aikaa maksamatta vuokria. Pidätykset voidaan välttää niin kauan, kuin järkevät ihmiset tekevät varotoimia, kuten naamioivat itsensä tai iskevät poliisiin vain silloin, kun poliiseja on huomattavasti vähemmän kuin mielenosoittajia. Kaupungeissa, joissa on vahva valtausliike, häädöt ovat viivästyneet monia viikkoja aina kuukausiin asti yhteisön vastustuksesta johtuen. Ja nämä ovat suljettuja valtaajien yhteisöjä. Kuvittele mitä voitaisiin saada aikaan, jos koko naapurusto lähtisi mukaan?
Epämuodollinen vastarinta
Kaikilla toimilla ei ole vaatimuksia — joskus paras tapa parantaa elinolosuhteita on vain mennä ja tehdä asiat itse. Eräässä varaastossa työntekijät nukkuivat vuorossa vuorotellen, kun toiset pitivät silmät auki johdon varalta. Yhtiö ei koskaan saanut tietää, ja he kaikki saivat palkkaa nukkumisesta vuorollaan! [20] Pieniä kapinoita tapahtuu kaikkialla. Pieniä sabotaasitekoja ihmisiltä, jotka vastustavat työntekemisen pakkoa. Joskus ihmiset toimivat yksin, toisinaan taas yhdessä.
Johtajat voivat lopettaa epämuodollisen vastarinnan saamalla meidät tuntemaan, että olemme “mukana” tuotannossa. Se tarkoittaisi ystävällistä käytöstä ja heidän sosiaalisiin ryhmiinsä mukaan menoa. Se voi tarkoittaa tiimin muuttamista “itsejohtoiseksi” (mutta kuka kirjaa lomat ja sairaspäivät? esimiehet edelleen tekevät sen). Useimmat yritykset yrittävät saada meitä identifioitumaan niihin ja tuntemaan ylpeyttä niiden brändistä. Tämän vastatoimena me tarvitsemme vastarinnan kulttuuria. Rohkaise työkavereitasi epäluottamaan esimiehiin, sosialisoimaan työkavereiden kanssa ilman esimiehiä ja ratkaisemaan ongelmat itse työkaverien kesken. Tämä ottaa aikansa ja siinä joutuu solmimaan suhteita kaikkien uusien työkaverien kanssa, jos haluaa siinä menestyvän.
Eräs Solidarity Federationin jäsen muistelee:
“Muistan selittäneeni eräälle kaverille, että hän oli tehnyt todella hyvää työtä, mutta jos hän teki niin kovasti töitä, johto odottaisi sitä meiltä joka kerta. Hän näytti niin pettyneeltä kyynisyyteen, että tunsin syyllisyyttä. Mutta kaveri, jonka hän oli korvannut, menetti stressin vuoksi näköaistin toisesta silmästä — työtahdin pitäminen alhaalla oli hänen ja meidän kaikkien parhaaksi.”
Britannian valtion vastaus COVID-19:n oli järkyttävä. Kesti aivan liian kauan saada mitään aikaan, moni invalidi jätettiin ja unohdettiin, ja esitettiin myös väitteitä siitä, että valtion tieteelliset neuvonantajat olivat korruptoituneita. Moni ihminen kuoli, ja kuolee edelleen, samalla kun muutama rikas teki tällä kaikella rahaa. Mutta osa tästä paikattiin työväenluokan yhteisöjen fantastisella toiminnalla. Keskinäisen avunannon ryhmiä syntyi ympäri Britanniaa, ne tarjosivat ilmaista ruokaa ja apua haavoittuvaisille ihmisille, jotka joutuivat eristäytymään. Pahimpaan aikaan näitä ryhmiä oli 4300. [21] Liitot rahoittivat riippumattomien tieteentekijöiden ryhmää, joka raportoi pandemiasta ja piti valtiota tilivelvollisena. Kun valtiot yrittivät pakottaa kouluja avaamaan uudestaan pandemian keskellä, opettajat uhkasivat lakolla. He pitivät oman karanteeninsa, säästivät monen ihmisen hengen ja estivät tuhansia lapsia sairastumasta koronaan.
Tämä ei voi olla ratkaisu jokaiseen ongelmaan — koska rikkaat ovat hamstranneet niin paljon resursseja itselleen, päivässä ei ole tarpeeksi tunteja vapaaehtoistyöhön sen kaiken korvaamiseksi. [22] Jossain kohtaa meidän on pakko alkaa ottaa itsellemme juttuja takaisin. Mutta rajoitetusti, oli kyseessä sitten kriisiin vastaaminen, hyväntekeväisyys, ruokapankit tai keskinäinen avunanto: avun jakaminen on yhdenlaista suoraa toimintaa, jota me voimme käyttää pitämään yhteisöjämme elossa. [23]
Jokainen näistä taktiikoista vaati sen, että jonkun piti ensimmäisenä keksiä se ja ryhtyä toimiin. Jokaiselle asialle on ensikertansa. Olkaa luovia! Listasta on jätetty muutama pois, koska niitä on käytetty vain pariin otteeseen ja on hyvä yllättää esimiehet. Meidän tulee jatkaa omistavan luokan pitämistä varpaillaan, aina yrittää keksiä uusia keinoja taistella vastaan!
Siinä se on. Tämä artikkeli on osa luokkataistelun sarjaa. Aiempi artikkeli käsitteli sitä miksi me käymme luokkataistelua. Seuraavaksi käsittelemme luokkaa ja sortoa. Sama aika, sama paikka!
[1] – Tämä taktiikoiden lista perustuu tekstiin Trade Unionism or Syndicalism, jonka on vuonna 1941 kirjoittanut Tom Brown Syndicalist Workers’ Federationista (nykyään Solidarity Federation). Useat muut ryhmät ovat liittyneet mukaan vuosien mittaan. Solidarity Group kirjoitti päivitetyn version vuonna 1971, ja Seattle IWW otti sen käyttöön vuonna 1974 “työläisten oppaana suoraan toimintaan”. The Direct Action Movement (nykyään Solidarity Federation) teki oman versionsa 1980-luvulla: Direct Action in Industry. Me olemme ylpeitä jatkaessamme perinnettä ja päivittäneet sitä muutamalla lisäesimerkillä. Ensimmäistä kertaa yhteisötoiminta on otettu myös mukaan. Yhteisön yhdistäminen työpaikalla järjestäytymiseen on jotain, mitä syndikalistit ovat tehneet jo pidemmän aikaa, mutta tähän mennessä kirjoituksemme eivät ole kertoneet kaikkia toiminnastamme!
[2] – Lisää siitä, miten viralliset lakot toimivat ja mikä tekee niistä hyviä, kts. STRIKE-pamfletti – https://www.thesparrowsnest.org.uk/collections/public_archive/12815.pdf
[3] – https://libcom.org/article/scandinavian-pilots-wildcat-stoppage-spreads
[4] – https://libcom.org/article/how-kill-act-parliament-jack-ray; https://www.fbu.org.uk/magazine/august-september-2022/pentonville-five-arise-ye-workers
[5] – lähteet: https://www.triplem.com.au/story/union-bus-drivers-refusing-to-take-fares-today-as-strike-action-heats-up-46730; https://japantoday.com/category/national/okayama-buses-strike-by-continuing-to-run-and-refusing-to-take-anyone%E2%80%99s-money
[6] – https://www.blackhistorymonth.org.uk/article/section/civil-rights-movement/the-bristol-bus-boycott-of-1963
[7] – Lisätietoa kampanjan taustoista: http://solfed.org.uk/plymouth/why-the-abuse-of-benefits-claimants-is-hurting-all-workers
[8] – https://libcom.org/article/defending-our-homes-against-landlord-tyranny-rent-strikes-then-and-now
[9] – https://web.archive.org/web/20220329204809/http://www.rent-strike.org/
[10] – Kunnallisveroa vastustaneen liikkeen koko historia, kts. Danny Burns: Poll Tax Rebellion – https://libcom.org/article/poll-tax-rebellion-danny-burns
[11] – Britannian kaksi suurinta saartoa ovat kyseenalaisia. Ensimmäinen oli vuoden 2000 mielenosoitukset bensanhintoja ja valtion polttoaineveroa vastaan. Ihmiset tukkivat moottoritiet ajaessaan niin hitaasti, että he aiheuttivat suuria jonoja. Toinen toimi oli kohdistetumpi. Pieni öljynjalostamoiden ja satamien joukko, joita käytetään tuottamaan bensaa koko Britannialle, on helppo saartaa vain muutaman ihmisen avulla. Kartta öljynjalostamoista: https://www.concawe.eu/refineries-map. Aktio onnistui lopulta, ja bensaveroa ei korotettu. Kuitenkin liikkui huhuja, että korotuksia ei tehty, koska muutama polttoaineyhtiö tuki salaa mielenosoituksia alunperinkin. Toinen esimerkki on tuoreempi (2020-luvulta), ilmastomielenosoituksista, erityisesti Insulate Britain. Pikkutiimit ovat laittaneet poikki valikoituja strategisesti tärkeitä teitä, mikä on aiheuttanut jonoja moottoriteille asti niin pahoin, että kaikki liikenne on pysähtynyt. Vaikka ne aiheuttivatkin massiivisen disruption, niitä on myös vastustettu raivoissaan paljon enemmän kuin bensan hintaa, eivätkä ne ole saaneet vielä yhtäkään omaa vaatimusta toteutumaan.
[12] – Colin Barnes, The Disabled People’s Movement and its Future, Ars Vivendi Journal No. 5 (August 2013)
[13] – https://www.bbc.co.uk/news/explainers-54823810
[14] – https://web.archive.org/web/20191014031544/https://www.washingtonpost.com/world/the_americas/ecuador-indigenous-president-open-talks-over-protests/2019/10/13/f3c5b25c-ee17-11e9-bb7e-d2026ee0c199_story.html
[15] – Lisätietoa Ford-Visteonin valtauksesta, kts: https://libcom.org/tags/visteon-occupation
[16] – Lisätietoa prosessista, kts. Advisory Service for Squattersin julkaisema Squatters’ Handbook – https://network23.org/ass/squatters-handbook/
[17] – Student Organisers’ Handbookissa on jotain neuvoja valtauksen häätämistä vastaan: https://studenthandbook.ourproject.org/book/c4.html#the-end
[18] – Onnistunut vastarinta Avonmouthissa, joka päättyi kun paikallishallinto perääntyi ja tarjosi asukkaalle uuden kodin, käytti kattoa alustanaan. Kts. – https://thebristolcable.org/2016/06/council-face-barricades-and-fail-to-evict-avonmouth-protesters/
[19] – Katso 44 Richmond Terracen tarina Avonmouthissa, julkaissut The Bristolian – https://thebristolian.net/tag/44-richmond-terrace/
[20] – https://theviolentminority.wordpress.com/2015/02/06/we-are-a-mass-movement-class-struggle-is-not-dead/
[21] – https://blogs.lse.ac.uk/covid19/2021/05/06/where-next-for-britains-4300-mutual-aid-groups/
[22] – Modernin “keskinäisen avunannon” liikkeen laajempaa kritiikkiä, kts. – https://theanarchistlibrary.org/library/black-flag-sydney-socialism-is-not-charity-why-we-re-against-mutual-aid
[23] – Esimerkkinä loistavat Black Panther Party Community Survival Programit aivan erityisesti tunnustivat heidän avun liittyvän “selviytymiseen ennen vallankumousta”, ei itse vallankumoukseen. Lue lisää – https://bppaln.org/programs
Lähde: https://theotherleft.noblogs.org/post/2023/06/25/working-class-direct-action-how-we-fight-the-class-war/
https://kapitaali.com/tyovaenluokan-suora-toiminta/
