#apuraha

This week Leo travelled to the beautiful city of Kouvola to receive a grant from the Finnish Cultural Foundation. Giving a chance to radical projects that have no certainty of (economical) success or future applications but only a strive to study and understand is something that we value greatly.

Thank you for believing!

Hevoslinja projektin mahdollistaa Koneen Säätiön tuki. Säätiö tukee tänävuonna monia eläinteemaisia teoksia ja tutkimuksia. Käynnissä on oikea eläintrendi. Sain mahdollisuuden osallistua KAIVO-iltamaan, apurahansaajien keskustelutilaisuuteen jossa puhuttiin eläinsuhteista poikkitieteellis-taiteellisessa seurassa.

“Kuinka maailmaa katsotaan eläimen näkökulmasta? Miten tällaiset katsantotavat vaikuttavat etiikkaan ja ajatteluun? Millainen on eläimen ja ihmisen suhde?" KAIVOn esite kysyi.

Johdannot iltamaan antoivat Cambridgessä oikeustieteen väitöskirjaa tekevä Visa Kurki ja tällähetkellä New Yorkissa residenssissä asuva taiteilija Terike Haapoja.

Visa on perehtynyt eläimien oikeuksiin ja tutkinut voiko eläin olla oikeussubjekti. Hän avasi alkuun alan käsitteistöä. Karkeastiottaen vain henkilöt voivat olla oikeussubjekteja ja heillä on oikeuksia. Esineillä ei oikeuksia ole. Henkilöiksi luokitellaan esimerkiksi järjestöt, ihmiset, valtio ja esineiksi lukeutuvat esim. kasvit, orjat (vanhastaan), eläimet. Jaon mukaan esineet ovat kaupan kohteita mutta eivät itse käy kauppaa. Jako ei ole pläkkiselvä sillä esimerkiksi yritykset kuuluvat molempaan luokkaan.

Eläin ei tämän jaon mukaan voi olla oikeuksien haltija, joten sen oikeuksia ei voi loukata. Lain silmässä eläinten oikeudet huomioidaan ainoastaan sen omistajan tarpeista, joka sitoutuu pitämään eläimestään huolta eläinsuojelulain puitteissa. Eläinsuojelurikokset eivät kuitenkaan ole rikoksia eläintä kohtaan vaan rikoksia eläinsuojelulait säätänyttä valtiota kohtaan. 

Eläimiä “ei saa” käsitellä niin, että niille aiheutuisi turhaa kärsimystä mutta “niillä ei ole oikeutta” tulla kohdelluksi hyvin. Ero vaikuttaa pieneltä mutta sillä on iso merkitys kun lakia tulkitaan.

Terike jatkoi keskustelua verkkovideon yli, tuoden esiin yhdessä Laura Gustafssonin kanssa järjestämänsä Naudan historian Museo näyttelyn sekä Toisten historia projektin. Molemmat projektit olivat entuudestaan hyvin tuttuja. Terike puhui hyvin. Taiteilijoilla on valmistumassa esitys Baltic Circle festivaalille, jota innoittavat keski-aikaiset oikeusjutut eläimiä vastaan. 

Toisten historian esittely käynnisteli keskustelua. Terike totesi, että Naudan historian Museon tekeminen oli ongelmallista sillä menneisyyden naudat eivät ole tuottaneet artifakteja tai jättäneet viestinnällisiä merkkejä itsestään. Näinollen niiden kulttuuri ei ole säilynyt sukupolvi katkosten yli. Museo oli keskittynyt viimeiseen 150 vuoteen, eli aikaan kun eläimet ovat olleet modernin tuotantotalouden historiattomassa ikeessä.

Bruno Latour nousi puheenaiheeksi ja tätä myötä eläinten sekä ihmisten yhteen nivoutunut kulttuuri. Keskusteluissa palloteltiin ajatusta, että eläinten käyttämät tekniikat ympäristön muokkaamiseen voitaisiin ymmärtää artifaktien veroisina merkkejä. Kädellisyys esittäytyi turhan inhimillisenä rajauksena. Esimerkiksi hevoset muokkaavat ympäristöään hampaillaan, tuhoten puustoa, yrityksessään luoda metsään laakeita tasantoja, joilla liikkuvia saalistajia on helppo pitää silmällä. Kulumat hampaissa kertovat tämän tekniikan historiasta.

Terraformin – Horseformin

Heräsi kysymys voiko eläin tuottaa objekteja (ainakin se tuottaa energiaa ja energiaobjekteja kuten lantaa). Saimme kuulla, että hiljattain on käynnistynyt esimerkiksi apinoiden käyttämiä työkaluja koskevia arkeogisia kaivantoja. Tutkimukset kuuluvat zooarkeologian kentälle. Hevosten ja muiden laiduneläinten rooli biodiversiteetin varjelemisessa tunnustettiin. Eläimet luovat ympäristöä oman kulttuurinsa mukaisesti.

Päädyimme puhumaan sioista ja tutkija, tietokirjailija Helena Telkänranta kertoi projekteista, joiden myötä eläintieteilijät olivat päässeet vaikuttamaan sikakarjan hyvinvointiin. Sikaloita oli saatu muokattua mahdollistamaan eläinten laijityypillistä käyttäytymistä. Eläimille suotiin mm. puremisen ja pesänrakentamisen tarvetta helpottavia tarpeita. Hyvinvointia edistävissä investoinneissa oli onnistunut luomalla keskusteluyhteys yritysten omistajiin ja kertomalla heille sikojen laijityypillisesta käytöksestä. Keskustelussa oli vältetty syyllistämästä.

Tunnustelimme hetken aktivismin ja tieteen rajapintaa. Keskustelut jatkuivat rennoissa merkeissä. Tarjolla oli falafel-pyöryköitä, humusta ja viiniä. Vieraat kertoivat vuoronperään projekteistaan, joista pari hevoslinjan kannalta kiinnostavaa poimintaa alla.

Tutkija FT Roni Grén on tekemässä tutkimusta “eläimen kuvan asema modernissa taideteoriassa” ja “pyrkii kartoittamaan eläimen paikkaa modernin taideteorian diskursseissa aina 1700-luvun lopulta 1970-luvun alkuun”. Tämä tuntui tärkeältä tuottamiemme “lajisensitiivisten kuvastojen myötä”.

Kääntäjä FM Ella Vihelmaa käynnistelee tutkimusta siitä miten “eläinten äänet välittyvät ihmiskieleen ja millaisena ihmisen sekä toislajisen eläinten vuorovaikutus näyttäytyy kääntämisen näkökulmasta”. Olisin mielelläni kuullut lisää Ellan tutkimuksesta. Ratsastamisen opiskelua on verrattu uuden kielen oppimiseen, joten löysin heti yhtymäkohtia. Juolahti myös mieleen, että mitä kieltä Joseph Beuys puhui kuolleelle jänikselle? Saksaa vai englantia? Pupu kieltä? Kuka toimi tulkkina?

TaM Kaisa Illukka oli valmistelemassa toimintaa mehiläisten kanssa. Kiinnostavaa oli teoksen motiivi palvella ei-inhimillistä luontoa taiteen ja aktivismin avulla. Painotuksena oli tunteet ja Kaisa painotti muutamaan otteeseen parviälyä. Tätä on tullut mietittyä myös suhteessa hevoslaumojen viestintään. 

Ph.D., Professori Pauliina Raento kertoi hankkeestaan “Hevonen Suomessa: yhteiskunta, kieli ja kulttuuri”. Tämä pyrkii tutkimuksensa avulla luomaan ymmärrystä hevosalan järjestöjen, harrastajien, akateemisen tutkimuksen sekä hevosammattilaisten välille. Pauliina on opiskelemassa hevoshoitajan koulutusta Ypäjän hevosopistolla ja pääsee siten näkemään hevoskenttää eri vinkkeleistä. Raento on jo tukenut Hevoslinjan kehitystä yhyttämällä meitä hevosalan toimijoihin. Palaan Pauliinan tutkimukseen myöhemmin syvällisemmin.

Mukana oli myös muita kiinnostavia puhujia mutta en käy kaikkia tässä läpi. Huomasin itse keskittyväni eniten kieleen, merkkeihin ja määrittelyn menetelmiin. Eläimen määrittely (kielessä) toteutetaan erottelemalla systeemeistä itsenäisiä toimijoita (kuten yksi nauta) mutta rajaukset ovat turmiollisia luonnon toiminnan ymmärtämisen kannalta. Tätä ongelmaa on alleviivattu ekofeministisen ajattelun piirissä. Aiheesta on järjestetty tapahtumia mm. Pixelversityn toimesta.

Muistaakseni FT Petri Tervo nosti esiin, että miten ihmeessä pystyisimme erottelemaan “tietyn eläimen tämän vatsalaukussaan kantamistaan mikrobeista”. Elolliset ovat riippuvaisia toisistaan ja lajiluokittelut näyttäytyivät epäkelpona tapana jäsentää ympäristöä. Toisaalta mitä eläimet ovat tästä mieltä? Ehkä ne arvostavat sitä, että tulevat kohdatuiksi yksilöinä. 

Loukkaantuuko Mansikki jos puhuttelemme sen pötsin mikrobeja kysymättä siltä? Ovatko ne sen omia mikrobeja vai mitä?

Keskusteluissa kiiteltiin sitä, että samassa pöydässä istui tutkijoita, taiteilijoita ja filosofeja. Porukka oli monitieteellistaiteellista ja yhtymäkohtia oli sitä kautta paljon. Keskusteluissa oli jännä käänne kun edustamamme tiedollinen ja taidollinen moneus näyttäytyi samanlaatuisena kirjavuutena kuin ekosysteemi. Yhteisten tavoitteiden ja jaettujen menetelmien myötä tuntui vaikealta erottaa oma yksityinen taiteilijaidentiteetti poikkitietävästä ammattiporukasta – Samaan tapaan kuten oli vaikea erottaa yksi eläin laumastaan.

Tämä ei ole ongelmatonta.. Monialaisuuden johdosta porukka oli hitusen vieraskoreaa. Kenenkään erikoistuminen ei astunut toisen varpaille. Toisaalta koko pöytäseurue varmaan kohtaa aikamoisia haasteita poikkitiedollisten tutkimustapojensa ja menetelmiensä takia, joten positiivisia kannustimia tarvitaan.

Viime vuonna taiteen keskustoimikunta muuttui opetus- ja kulttuuriministeriön alla toimivaksi Taiteen edistämiskeskukseksi (Taike). Taiken tehtävänä on edistää taidetta kansallisesti ja kansainvälisesti sekä kulttuuria siltä osin kuin se ei ole minkään muun viranomaisen tehtävänä. Samalla uudistettiin Taiken yhteydessä toimivia valtion taidetoimikuntia: vanha taideteollisuustoimikunta yhdistettiin arkkitehtuuriin arkkitehtuuri- ja muotoilutoimikunnaksi ja samalla luotiin uusi media-, sarjakuva- ja kuvitustaiteen toimikunta. Kun viime kesänä aloitin uudessa valtion arkkitehtuuri- ja muotoilutoimikunnassa, osasin jo odottaa, että graafisen suunnittelun jako kahteen eri toimikuntaan vähentäisi graafisten suunnittelijoiden muotoiluun kohdennettuja hakemuksia. Mutta se, että hakemuksia oli vuoden mittaan läpikäytyjen satojen hakemusten joukossa vain tusina, oli pettymys. Mikä on syynä hakemusten vähyyteen? Toimikuntien sekavuus, tiedon puute vai se, ettei tarvetta apurahaan ole? Kuvittajille ja varsinkin sarjakuvantekijöille apurahat ovat merkittävä tulonlähde ja apurahasysteemi siksi tuttu. Graafisilla suunnittelijoilla taas on ollut tapana ylpeillä siitä, että elättää itse itsensä eikä apurahoihin tarvitse turvautua. Osaamisen puutteesta tuskin on kysymys. Jokaisella graafisella suunnittelijalla kun tuntuu olevan takataskussaan mahtavia idiksiä ja luontainen kyky kiteyttää suunnitelmat projektiksi, joka vakuuttaa. Miksi hakea apurahaa? Yksinkertaisesti siksi, että apuraha on mahdollisuus: se antaa tilaa ja aikaa luovalle työlle. Apuraha on loistava vaihtoehto niin omista taideprojekteista innostuneelle nuorelle designerille kuin uutta etsivälle ammattilaiselle. Hyvä hetki apurahailuun voi olla myös silloin, kun elämäntilanne muuttuu, irtisanominen tai leipiintyminen uhkaa. Milloin graafisen suunnittelijan kannattaa hakea tukea valtion tai alueellisesta taidetoimikunnasta? Silloin, kun haluaa löytää aikaa luovalle työlle, esimerkiksi mittavamman projektin kuten näyttelyn toteuttamiseen. Taiteilija-apuraha antaa aikaa luovaan työhön, suunnitteluun, josta ei suoranaisesti ole tuotto-odotuksia, mutta joka vahvistaa tekijän mahdollisuuksia tehdä merkittävää innovatiivista muotoilua joko apurahakauden aikana tai tulevaisuudessa. Taitelija-apurahaa kannattaa hakea, jos voi kutakuinkin päätoimisesti keskittyä luovan työn tekemiseen. Sitä ei myönnetä päätoimisesti työssäkäyville. Lyhyiden ½- ja 1-vuotisten taiteilija-apurahojen saajat ovat usein lupaavia nuoria kykyjä, pitkien 3- ja 5-vuotisten jo meritoituneita tunnettuja tekijöitä. Kohdeapuraha on taas oiva tapa saada rahoitusta tarpeellisiin hankintoihin ja projekteihin kuten fonttisarjan loppuunsaattamiseen, graafista suunnittelua käsittelevän näyttelyn toteuttamiseen tai uuden palvelukonseptin teknisiin toteutusvaiheisiin. Matka-apurahaa kannattaa hakea, mikäli suunnitelmat ovat jo selvät, pidät näyttelyn ulkomailla tai olet menossa messuille esittelemään osaamistasi. Matka-apurahaa ei myönnetä esimerkiksi ”New Yorkissa tapahtuva markkinoiden selvitystyö” -tyylisiin hankkeisiin. Yleisten jakoperusteiden lisäksi­ ­– jotka löytyvät Taiken kotisivuilta – jokainen toimikunta miettii, miten suomalaista visuaalista suunnittelua tulisi parhaiten edistää. Tällä hetkellä arkkitehtuuri- ja muotoilutoimikunta myöntää mielellään tukea hankkeille, joilla on visuaalista kulttuuria näkyvästi edistävä, jopa kansainvälinen ulottuvuus. Apurahoilla kannustetaan nuorta lupaavaa kykyä uran alkuun, pitkän linjan kulkijoita tukemalla taas osoitetaan arvostusta. Toimikunta vaikuttaa myös sillä, mihin se ei myönnä tukea. Emme ole myöntäneet tukea ulkomailla tapahtuvaan opiskeluun siksi, että  arvostamme suomalaista muotoilukoulutusta, mutta myös siksi, että haluamme, että vähäiset määrärahat suuntautuvat jo alalla olevien tekijöiden työn edellytysten turvaamiseen. Emme ole myöntäneet kohdeapurahaa kotisivujen laatimiseen tai tietokoneen hankintaan: niitä pidämme suunnittelijana toimimisen perusedellytyksinä. Valtion ja alueelliset taidetoimikunnat myöntävät apurahaa ensisijaisesti luovaan työskentelyyn ja siitä koituviin kuluihin. Yritystoiminnan kehittämiseen ja start-upin pystyttämiseen kannattaa hakea tukea esimerkiksi Tekesista. Unelmien toteuttamiseksi voi hakea apurahaa myös monilta säätiöiltä ja järjestöiltä kuten Grafialta. Mihin kannattaa kiinnittää huomiota kun haet apurahaa? 1. Kun tuntuu siltä, että tarvitset tilaa luovalle työlle, hae apurahaa. Ole rohkea. Mieti projektin vaikuttavuutta, etsi yhteistyökumppaneita ja pistä kavereiden kanssa hynttyyt yhteen.  2. Suunnittele hyvin. Vaikket tiedä tulevasta, tee selkeä suunnitelma siitä, miten työ etenisi apurahakauden aikana. Joihinkin apurahoihin tarvitaan selvitys rahoituspohjasta eli mistä muualta olet rahoitusta hakenut ja mikä on omarahoitusosuus. Kohdeapurahoihin tarvitaan selkeä kustannusarvio ja myöhemmin toimitettavat tositteet. 3. Apurahojen jakoperusteisiin kannattaa perehtyä hyvin. Kannattaa katsoa kenelle ja mihin apurahoja on myönnetty edellisinä vuosina ja kysellä apurahan saajilta vinkkejä hyvän hakemuksen tekemiseen. Hakemuksen tekoa ei kannata jättää viimeiseen iltaan. 4. Pidä hakemus lyhyenä. Meillä hakemusten käsittelijöillä on edessään satojen hakemusten paperipinot. Yhden hakemuksen käsittelyyn on aikaa pari-kolme minuuttia. Myyntipuheet siis kannattaa jättää pois. Huom! Koska Taike ei ole vielä siirtynyt sähköiseen järjestelmään, linkki web-portfolioon ei riitä, siksi liitä tulostetut kuvat mukaan. 5. Meille päättäjille, jotka olemme visualisteja, kuvat jäävät mieleen. Keskity siis visuaalisuuteen ja laita mukaan selkeät  havainnekuvat projektistasi. Myös työn kulku kannattaa visualisoida. 6. Onnea matkaan. Kuten vanha mainosmies sanoisi: ”Jos et veikkaa, et voi voittaa.”

Taiteilija-apurahat (31.3.2014 mennessä)

Miten tämä on mahdollista: apurahat joiden maksupäivä oli 20.10. eivät vielä viikkoa myöhemminkään, 27.10. ole tililläni - edes monien puhelinsoittojen ja "nyt-täältä-pistettiin-ne-sulle-maksuun"-lupauksen jälkeen?