#äidintuntu

Äitienpäivänä juhlitaan äitiä ja äitiyttä. Päivä on symboliikalla ladattu, siihen liittyy hetkellinen pysähdys sen perustavanlaatuisen onnen* äärellä, että perheessä on joku, joka on äiti ja/tai että itsellä on äiti ja/tai että on itse äiti. Arjessa tämä perustavanlaatuinen onni häipyy usein taka-alalle. Ihmisten väliset suhteet ovat usein täynnä pienempää ja suurempaa kaoottisuutta, sujuvaa tai sujumatonta tottumusta, rutiineja, tavanomaisuutta, epätäydellisyyttä, hämmennystä, konfliktejakin.


Äitienpäivä on ihan hyvä olla olemassa: voi pysähtyä tajuamaan tämän perustanlaatuisen onnensa. Siksi en jaksa kirjoittaa tätä lempeän kriittistä tekstiäni keskittyen jankuttamaan sellaisista asioista kuin vaikkapa "kaupallisuus" tai "tekopyhyys". En jotenkin jaksa kyynisesti todeta, että olisi jotenkin tekopyhää juhlia äitiä yhtenä päivänä vuodessa ja kaikkina muina päivinä ottaa äiti itsestäänselvyytenä. Vaikka on totta, että esimerkiksi kotityöt jakautuvat perheissä edelleen epätasa-arvoisesti, en jaksa nähdä että äitienpäivällä olisi paljoakaan tekemistä tämän epäkohdan kanssa.

Ja toki äitienpäivää voisi kritisoida siitäkin, että nostaessaan äitiyden jalustalle se samalla pönkittää ajatusta, että äitiys on hienoa ja ruusunpunaista ja ehkä samalla jokaisen naisen unelmien täyttymys. Äitiys on tavattoman vahva kulttuurinen mallitarina siitä, miten nainen voi tulla kokonaiseksi ihmiseksi. Se ei todellakaan tarvitsisi yhtään ylimääräistä pönkitystä. Tätä mallitarinaa vasten inhimilliset todelliset naiset tulevat asetetuksi ja asettavat itsensä, tulevat arvioiduksi ja arvioivat itseään, unelmiaan, elämänkulkuaan ja identiteettiään. 
Toiset enemmän, toiset vähemmän. Toiset pakosta, toiset valintojensa tähden. Uskoisin, että harva nainen voi tätä kokonaan välttää. 

Tärkeä asia, mutta olen hempeällä tuulella enkä jaksa meuhkata.


Sen sijaan haluaisin pohtia äitienpäivää vähän siltä kantilta, mikä on tai voi olla se äiti, jota äitienpäivänä juhlitaan. Tarvitseeko sen aina olla oma äiti? Joku inhimillinen, konkreettinen äiti? Tarvitseeko itse olla äiti voidakseen osallistua päivän juhlintaan?

Kohdistan huomioni toisenlaisiin äiteihin ja äidintuntuun, jolla ei välttämättä tarvitse olla mitään tekemistä konkreettisten, inhimillisten äitien kanssa. Toki ehkä siinä määrin on, että usein (mutta ei suinkaan aina) oma äiti on se henkilö, joka toiminnallaan istuttaa siemenen – sallikaa nyt pliis tämä paljonpuhuva metafora - sille, mitä voisimme kutsua vaikkapa juuri äidintunnuksi. 

Se on tuntu jota voi löytää vähän sieltä sun täältä. Mutta siihen täytyy vain ensin havahtua. 


Antti Nylén kirjoittaa esseessään Nicosfääri siitä, miten löysi äitinsä Nicon. Nylén kirjoittaa, että löydettyään hänet:

“Sain uuden äidinkielen. Löysin tutun maaston, vanhat maat ja tienoot, jotka eivät kuitenkaan pelkän tuttuutensa vuoksi koskaan menetä hedelmällisyyttään. Siellä viljellään loputtomasti. Yön pimeydessä jauhetaan jatkuvasti jotakin. Sillä kun minä kuolen tästä ja samalla siitäkin maailmasta pois, muut jatkavat, ainakin niin kauan kuin tässä maailmassa on äänitallenteita ja laitteita, jotka vapauttavat äänet tilaan, ja sähköä, jota nuo nöyrät laitteet pyytävät palveluksestaan.” (s. 21, Nylén: Halun ja epäluulon esseet).

Nylén pukee sanoiksi sen, mitä tarkoitan äidintunnulla. Lukiessani esseetä tajusin välittömästi mitä Nylén tarkoitti, vaikka en ollut koskaan ajatellut asiaa. Minullakin on tällaisia äitejä. Näiden äitien kanssa olen käynyt ja käyn edelleen lukemattomia ja toisinaan melkolailla sanattomia keskusteluja siitä kuka olen, mitä olen tullut tähän maailmaan tekemään, kykenenkö siihen, ja niin edelleen ja niin edelleen.

Nylén jatkaa:

“On mahdollista väittää, ja väitänkin nyt, että ihmisyksilön elämä on todellisen äidin ja todellisen isän etsimistä. Meidät on adoptoitu jonnekin muualle.  - -  Äitejä voi olla leegio. On myös muita kuin biologisia äitejä, se ainakin on varma, arkinen, luja totuus. On läsnä ja poissa olevia etäisiä ja kaukaisia, todellisia ja kuvitteellisia, käytännöllisiä ja teoreettisia äitejä.” (s.26, Nylén: Halun ja epäluulon esseet)

Nylén tavoittaa kuvauksessaan jotain hirmuisen olennaista inhimillisen elämän luonteesta ainakin sellaisena kuin se minulle näyttäytyy. Äiti ei ole itsestäänselvyys. Niillekin, joille kuvio vaikuttaa jokseenkin selvältä alusta lähtien, nousee jossain elämänvaiheessa olennaiseksi kysyä, kuka oikeastaan on se nainen, se ihminen, jota pidän äitinäni. Joillekin tämä kulminoituu todellisen äidin (tai isän) etsintänä, sen kysymisenä, kuka on se ihminen, jonka tunsin äitinäni tai isänäni. Jotkut tekevät tämän teini-iässä, toiset aikuisuudessa tai vasta äidin tai isän kuoleman jälkeen.

Luin hiljattain romaanin White Oleander (Janet Fitch: suom. Valkoinen Oleanteri). Siinä etsitään äitiä. Se on tarina Astrid-tytöstä, joka kasvaa kirjassa naiseksi ja kohtaa matkansa varrella monenlaisia ihmisiä, joista osaa voi ajatella hänen äiteinään. Biologiseen äitiinsä Astridilla on tavattoman vaikea suhde: äiti joutuu vankilaan murhattuaan miesystävänsä.

Äidin vankilaan jouduttua alkaa Astridin matka halki erilaisten sijaiskotien, joissa Astrid kokee lähestulkoon kaikenlaista mahdollista henkistä ja fyysistä kaltoinkohtelua. Hän ei löydä sijaisperheistä äitiä, mutta aina siellä täällä on hahmoja, usein yhteisön paheksumia tai moraalisesti arveluttavia, joka jollain tapaa näkee Astridin paremmin kuin yksikään perheenjäsen. Heitä vasten Astrid voi hahmottaa itseään, saada osakseen hyväksyntää ja piirtää ääriviivojaan. Astridin oma äiti on hallitseva ja tuhoava voima, joka mustasukkaisuudessaan sabotoi Astridin suhteen siihen yhteen ainoaan sijaisäitiin, johon Astridilla on lämmin suhde.

Lopulta Astrid päätyy sijaiskotiin, joka ei missään nimessä ole täydellinen mutta ei suorastaan aikaisempien kaltainen painajainenkaan. Perheen äiti ei ole sanottavan kiinnostunut Astridista, kuten ei omista biologisista tyttäristäänkään. Hän ei kuitenkaan ole samalla tavoin paha kuin vaikkapa se sijaisäiti, joka piti Astridia nälässä. Perheessä on tyttäriä, joihin Astrid muodostaa suhteita. Yksi näistä (ala-ikäisistä) tyttäristä tulee raskaaksi ja Astrid menee hänen mukanaan synnytykseen.

Siellä, synnystysosastolla, kuunnellessaan synnytystuskissaan huutavia naisia, Astrid viimein löytää itselleen äidin.

Synnyttävät naiset huutavat avuksi äitiä. Astrid kuuntelee ja pohtii omaa äitiään tämän synnyttäessä häntä. Oliko tämä huutanut avuksi äitiään? Entä jos Astrid itse synnyttäisi, huutaisiko hän omaa äitiään avukseen? Entä sisarpuoli, miksi tämä huutaa synnytykseen äitiään, jota ei niin sanotusti vähempää voisi kiinnostaa. Joka on niin epätäydellinen ja inhimillinen, kuten kaikki muutkin ihmisäidit ovat omalla tavallaan ovat. Narkomaaneja, alkoholisteja. Naisia jotka katselivat televisiota ruokaa laittaessaan. Arvostelijoita. Naisia jotka toivoivat elämältään jotain muuta, enemmän, toisella lailla. Mitä hyötyä näistä inhimillisistä äideistä synnytyksessä edes olisi?

Ja silloin Astrid tajuaa: eivät naiset suinkaan huuda avukseen omia inhimillisiä äitejään. He huutavat avukseen jotain suurempaa. Huuto kumpuaa heistä ja kurottautuu suureen syvyyteen, kohti sitä mitä voisi kutsua vaikkapa Suureksi Äidiksi:

“They wanted the real mother, the blood mother, the great womb, mother of fierce compassion, a woman large enough to hold all the pain, to carry it away. What we needed was someone who bled, someone deep and rich as a field, a wide-hipped mother, awesome, immense, women like huge soft couches, mothers coursing with blood, mothers big enough, wide enough, for us to hide in, to sink down to the bottom of, mothers who could breathe for us when we could not breathe anymore, who could fight for us, who would kill for us, die for us.” (s. 353, Fitch: White Oleander)

Astridin pitkä polku johtaa siis lopulta äidin luokse, mutta äiti ei löydy kenestäkään konkreettisesta ihmisestä sinällään. Äiti on universaali, kaiken elämän (ja kuoleman) pitelijä, elämä itse, syvä yhteys ja kokonaisuuden tunne.

Sellainen äiti on tuntu tai voima, joka tuntuu joskus voimakkaampana, joskus heikompana. Parhaimmillaan se ilmaantuu silloin, kun sitä tarvitaan. Yksi sen lukuisista nimistä on itsesuojeluvaisto. Se on voima, joka suojelee, ravitsee ja pitää huolta. Se on äiti, joka kaikessa hiljaisuudessa tai metelissä kysyy: mitä kuuluu? Onko kaikki hyvin? Mitä tässä nyt oikeastaan on tapahtuu? Sille voi myöntää, että nyt väsyttää, surettaa, suututtaa, hävettää ja nolottaa, eikä oikein jaksaisi. 

Se lohduttaa ja peittelee lapsensa peiton alle lepäämään. Ja voihan se vaikka laittaa televisionkin päälle.

Televisiossakin voi nimittäin olla äidintuntua,sanoo Eeva Jokinen. Tai oikeastaan hän kirjoittaa äititapaisesta televisiosta, television kyvystä ”toimia äititapaisen hahmon sijaisena”. Lapsiperheiden arjessa televisiota voidaan käyttää lapsenvahtina, mutta myös aikuiset käyttävät televisiota tuottamaan itselleen turvallisuudentunnetta:

”Televisio laitetaan päälle heti heräämisen jälkeen ja sen ääni- ja musiikkimaisema muodostaa jonkinlaisen äänitapetin, joka ikään kuin vastaa aina tuttuna ja turvallisena läsnä olevaa äitiä.” (s. 113, Jokinen: Aikuisten arki).

Juhlikaamme siis tänään äitiä, kaikissa sen olomuodoissaan. 

                                            * Onnen vastinparina lymyää onnettomuus: äitienpäivä voi toisille merkitä pysähtymistä perustavanlaatuisen onnettomuuden äärelle.