Tyttöjen kulttuurikriittinen blogi

Mummotutkimusta tarvitaan, kirjoittaa Vappu Taipale. En voisi olla enempää samaa mieltä. 

Olisipa se sellaista tutkimusta, johon kaikki mummot mahtuvat. Usein nimittäin käy niin, että tehtäessä vanhuutta näkyväksi samalla uusinnetaan tahattomasti käsitystä vanhuuden yhteiskunnallisesta arvosta vain niiltä osin kuin se on niin sanotusti onnistunutta tai menestynyttä vanhuutta. Ihaillaan aktiivisia vanhoja naisia, jotka harrastavat ja hoitavat lapsenlapsia. Ollaan huolissaan, että he jäävät näkymättömiin, kun puhutaan laitoksista, vanhuksista ja kaikesta ikävästä. Ihan pikkuisen (mutta vain ihan ihan pikkuisen) näin käy myös Taipaleen kirjoituksessa. 

Toki on tärkeää tuoda esiin, miten aktiivisia vanhat ihmiset ovat ja miten merkittävää heidän toimintansa on yhteiskunnassa. Mutta on vanhuudella muutakin arvoa. Millaista?

Kun haastattelin väitöskirjaani varten puolisoaan kotona hoivaavia iäkkäitä ihmisiä, kertoi yksi haastateltavista, miten pysähtyy toisinaan katsomaan pitkälle edennyttä muistisairautta sairastavaa puolisoaan. Muistisairaus riisuu ihmiseltä tämän sosiaaliset vaatteet: ilmeet, eleet ja sanat, käytöstavat sekä monet muut elämän mittaan hankitut motoriset, kognitiiviset ja sosiaaliset taidot. Haastateltava kertoi, kuinka puolisoaan katsoessaan näkee tämän paljaana ja puhtaana. Silloin hänessä herää suojeluvaisto, halu olla niin hellä ja hyvä kuin vain suinkin on mahdollista. 

Tunne on varmasti tuttu monelle, mutta hiukan eri yhteydestä - nimittäin vauvan kanssa vuorovaikuttamisesta. Tai miksei vaikka kissanpennun. Tunteessa tiivistyy elämän arvosta ja arvokkuudesta kaikkein olennaisin: jokainen elävä olento ansaitsee tulla kohdelluksi mielihyvään ja kärsimykseen kykenevänä, vaikkei hän (enää, vielä tai milloinkaan) kykenisi viestimään sanallisesti sitä, mikä tuntuu hyvältä ja mikä pahalta.

Tätä megalomaanista valhetta aka Valion ”luomulehmien manifestia”  raivosin tänään aamun hesarin äärellä. Se nyt vaan on biologinen tosiasia, että mikään eläin, EDES LEHMÄ, ei tuota maitoa, jos ei se ensin ole ollut tiineenä ja sitten synnyttänyt. Lehmä on tältä osin ihan samanlainen nisäkäs kuin ihminenkin.

Ihan samanlainen.

Ei mitään eroa.

Ei vaikka meille lehmä = maito. Lehmien ryhmä = lypsykarja. Nimikin sen kertoo: tässä on eläin, jonka kohtalo määrittyy sen tehtävän perusteella.

Siitä seuraa, että lehmän on oltava aika helkutin monta kertaa tiineenä elämänsä aikana.

Joka vuosi se vaan ihmetyttää ihan yhtä paljon: että kansakuntaamme on niin syvään uurtunut tämä tapa juhlia itsenäisyyspäivää tuijottamalla TV:stä, kun toiset juhlii.

Villiä. Ja kertoo jotain olennaista tästä maasta, jonne olen syntynyt.

Toisaalta minua onkin kyllä aina koskettanut hirmuisesti eräs tarina, jonka päähenkilöitä ovat juuri juhlinta, tosielämä, televisio ja Joni Mitchell.

Nimittäin kun legendaarinen Woodstock järjestettiin vuonna 1969, Joni Mitchell jätti sen väliin oman TV-esiintymisensä takia. Hän katseli festivaalijuhlintaa televisiosta. Sitten hän teki siitä biisin, jonka nimi on Woodstock. Sitä kuunnellessa värisee sisuksissa siihen malliin, että tämän lähemmäksi Woodstockia ei ihminen pääse.

Se on minusta vähän mystinen juttu. Oikeasti.

Niin että onko sillä nyt sitten oikeastaan väliä, katsooko toisten juhlintaa vai juhliiko itse.

Jonkin aikaa sitten Kalle Haatasen radio-ohjelmassa – ohjelma jonka ihanuutta en väsy ylistämään – oli vieraana Laura Kolbe. Aiheena oli suomalainen yläluokka ja yläluokkaisuus. Ohjelmasta keskustellessani eri yhteyksissä syntyi ajoittain lievää huvittuneisuutta ilmiön ”suomalainen yläluokka” äärellä. Onko sellaista muka? Kolben ja Haatasen keskustelussa nousi hyvin esiin se, että vaikka suomalainen yläluokka olisikin pieni, ovat yläluokkaiset tavat mieltää, jäsentää ja arvottaa elämäntapoja ja kulutustottumuksia kulttuurisesti voimakkaita ja läpitunkevia.

Tämän aamun (5.10.2014) Hesarin jutusta Mihin Stockmannin vetovoima katosi ne suorastaan puskevat iholle. Jutussa äänessä ovat toimittaja Anna-Stina Nykänen, tutkija Anna Kortelainen ja erittäin hermostuttavalla tavalla elitistiset elämäntapoja ja kulutustottumuksia koskevat arvotukset ja asenteet. Ne elävät ja hengittävät siinä, miten jutussa luonnehditaan erilaisia ostosympäristöjä. Vai mitä sanotte näistä:

Kuitenkin tavaratalossa nainen on normi: kun tulee kuulutus asiakkaille, se tarkoittaa lähtökohtaisesti naisia. ’Se on luksusta, joka tuottaa viihtymistä. Sitä samaa ei ole kauppakeskuksessa tai automarketissa.’

Tai

Nettiostaminen muistuttaa maaseudulla jo ammoin käytettyä postimyyntiä

Ja

Käydään katsomassa, millainen tunnelma tavaratalossa on. Ei kyllä näy halvan näköisiä ’laareja’ tai ’kämäisiä kenkiä’  (…) Eniten hämmästyttävät silti asiakkaat: kaikki ovat äärettömän kohteliaita toisiaan kohtaan, antavat huomaavaisesti tilaa, sanovat kauniisti kiitos ja anteeksi, miehet päästävät naiset hissistä ensiksi ulos.

Ja lopulta jutun sydäntäsärkevänä lopetuksena:

Nyt olemme saavuttaneet ostajina yhden ääripään. Siihen kuuluu nuhjuinen nettikaupan sormeilu. Ja karu kauppareissu, joka (…) kielii jo laitostumisesta. ’Onko mikään ankeampaa kuin automarketin autohallissa kärryjä työntävä ihminen. Siitä puuttuu kaikki aistikkuus'.

Jutussa toistensa vastinpareiksi asettuvat aistillinen ja kallis tavaratalo ja halpojen laarien sekä kämästen kenkien automarketti. Vai pitäisikö sanoa ylemmän keskiluokan legitiimi maku vastaan alaluokan ankea ja karu bulkkimaku? Tai ylemmän keskiluokan naisten helmikaulainen aistillisuus vastaan alemman keskiluokan ja työväenluokan naisten paplarit, ankeat alelaarit ja kämäset kengät? Tai sivistyneet ja kohteliaat kaupunkilaiset vastaan nuhjuisesti nettikauppaa sormeilevat maalaiset?

Jutussa oikeanlainen – aistikas, kohtelias, emansipoivakin – kuluttaminen tapahtuu Stockmannilla. Siellä voi jopa ”pysähtyä elvyttävälle lasilliselle rauhassa”, ilman pelkoa ”pubisoituneesta” ympäristöstä. Oikea naisten huone! Ymmärrän kyllä, että 1800-luvulla tavaratalot todella olivat emansipoivia tiloja (osalle) naisista: siellä saattoi käyttää omaa rahaa ja flaneerata hyvällä syyllä ja oikeutetusti. Mutta voiko naisen mahdollisuutta käyttää omaa rahaa kalliiden luksustuotteiden kuluttamiseen enää 2000-luvun Suomessa pitää emansipoitumisen merkkinä sinällään? Minusta ei. Naiset kun eivät ole mikään yksi joukko, tämänhän on feministinen (luokka)tutkimus niin monin erilaisin tavoin tuonut esiin.

Keitä ovat ne naiset, jotka pääsevät, haluavat tai joutuvat osallisiksi tähän oikeanlaisen kuluttamisen maailmaan? Kärjistäen on kyse aika pienestä joukosta ihmisiä: helsinkiläisestä ylemmästä keskiluokasta. Maaseudulla, ihan jo olosuhteidenkin pakosta, käytetään vaateostoksissa todella varmastikin enemmän nettikauppaa vanhan postimyynnin jatkumona. Veikkaan myös, että kehyskunnassa tai lähiössä asuvalla työssäkäyvällä/työttömällä kolmen lapsen äidillä ei ole varaa tai aikaa laittaa helmiä kaulaan ja lähteä Helsingin keskustaan Stockmannille ostostelemaan. Hänelle ainoa hetki kulutusfiilistellä voi olla juuri iltahetki netissä tai pieni tuokio automarketissa. Ainakin Eeva Jokisen tutkimuksessa (Aikuisten arki, Gaudeamus, 2005) pienten lasten äideille hetki netissä lasten mentyä nukkumaan oli tärkeää omaa aikaa ja tilaa.

En millään, en niin millään soisi, että tähän hetkeen liitetään määre ”nuhjuinen sormeilu”, kuten jutussa tehdään. Se tekee toisten unelmista ja unelmoinnista jotenkin likaisempaa kuin toisten.

Jokaisella on oikeus unelmiin. 

Ja lisään: etenkin heillä, jotka elävät elämän pakkoraoissa.

Tämän sanottuani totean vielä: en minäkään automarketteihin perustuvaa yhdyskuntarakennetta ja kulutusyhteiskuntaa ihannoi. Mutta minusta olisi syytä miettiä asiaa rakenteellisemmasta näkökulmasta ja kysyä, miksi elämme yhteiskunnassa, jonka yhdyskuntarakenne ja päivittäistavarakauppa tällä tavoin keskittyvät. Ja mitä sille voisi tehdä?

Nostaisin esille rahan mahdin ja poliittisen päätöksenteon merkityksen.

Sitä paitsi automarketissa, kauppakeskuksessa ja tavaratalossa asiointi ei ehkä sittenkään ole niin kovin eri asia kuin jutussa annetaan ymmärtää. Ostoksilla käyminen voi olla elämyksellistä toimintaa ympäristöstä riippumatta. En tarkoita tällä ihannoida kaupallisia tiloja – otan vain vakavasti sen tosiasian, että elämme markkinataloudessa jossa kuluttaminen on kuin onkin keskeinen osa elämäntapaamme. Itsessäni en huomaa suurtakaan eroa astuessani automarkettiin, kirpputorille tai Stockmannille. Jos tilanne on otollinen, asetun ohikiitäväksi hetkeksi sisäisen hykerryksen tilaan. Hetken kaikki on mahdollista ja olen kummallisen onnellinen: olisikohan täällä pinkkiä juoksupaitaa? Tai sopivia kangaskenkiä? Ihanan väristä syystakkia? Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Juttu päättyy toteamukseen:

Onko mikään ankeampaa kuin automarketin autohallissa kärryjä työntävä ihminen. Siitä puuttuu kaikki aistikkuus.

Miten se ihminen nyt voisi olla yhtään sen ankeampi tai vähemmän aistikas kuin joku toinen? Mitä tähän edes voi sanoa? 

Suututtaa ja surettaa. 

Ainoa sanottava, jonka juuri nyt keksin, on: minä rakastan sinua, automarketin autohallissa kärryjä juuri nyt tälläkin hetkellä työntävä ihminen, etkä sinä minusta ole yhtään ankea.

                                                   * * *

Suosittelen lopuksi vielä paria yhteiskuntatieteellistä kulutustottumuksia, ostosympäristöjä, ostostelua ja elämäntapaa avaavaa ja elähdyttävää lukukokemusta:

Järvinen, Katriina & Kolbe, Laura (2012) Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta. Helsinki: Kirjapaja.

Lehtonen, Turo-Kimmo (1999) Rahan vallassa. Ostoksilla käyminen ja markkinatalouden arki. Helsinki: Tutkijaliitto.

Uusi blogi, jossa Viva-kollektiivina tunnettu tutkijaverkosto esittää hoiva(n)kumouksellisia puheenvuoroja ajankohtaisiin kysymyksiin ja keskusteluihin. Kollektiivin jäsenen ja ensimmäisen bloggauksen kirjoittajan Tiina Vaittisen sanoin:

"Blogitaivaalle on syttynyt uusi tähti. Himmeä, mutta toivottavasti pitkäikäinen ja kriittisesti maailmaa syleilevä."

HUOM! Tämä teksti sisältää joitain juonipaljastuksia. Jos olet sellaisille herkkä,  suosittelen lopettamaan lukemisen tähän ja siirtymään suoraan itse kirjaan. 

Enpä ole pitkään aikaan lukenut mitään näin viihdyttävää ja samalla vaikuttavaa kuin Hans Falladan Yksin Berliinissä (suom. Ilona Nykyri). Heti ensimmäiset virkkeet vievät mukaansa toisen maailmansodan aikaiseen Berliiniin, jossa:

"Postinkantaja Eva Kluge nousee hitaasti portaita Jablonskikatu 55:n rappukäytävässä. Ei hän siksi niin hidas ole, että olisi uupunut kovasti kierroksellaan, vaan siksi, että hänellä on laukussaan yksi niistä kirjeistä, joiden viemistä hän vihaa ja joka hänen on nyt heti, pari kolme kerrosta ylempänä, jätettävä Quangeleille."

Quangelit, Anna ja Otto, saavat kirjeessä ilmoituksen poikansa kuolemasta rintamalla. Menettäessään poikansa he samalla menettävät halukkuutensa myötäsukaisuuteen vallitsevan totalitaristisen poliittisen järjestelmän kanssa. He eroavat natsipuolueesta, ja Otto alkaa jättää hallintoa ja Hitleriä kritisoivia postikortteja julkisille paikoille ihmisten luettaviksi. Ensimmäinen alkaa sanoilla: “Äiti! Führer on murhannut minulta pojan…” Tällaisten postikorttien kirjoittaminen on poikansa kuolemaa raivoisasti surevan Annan mielestä aluksi:

”(…) naurettavan pientä, jotakin mikä oli [Otolle] niin tyypillistä, jotain hiljaista, huomaamatonta näperrystä”

Pian postikorteista kuitenkin muodostuu myös Annalle elämää kantava voima.

Quangelien vastarinta, niin mitättömältä kuin se saattaa vaikuttaa, on  hengenvaarallista. Postikorteista alkaa tapahtumavyöry ja takaa-ajo, jonka näyttämöinä ovat Berliinin rappukäytävät ja asunnot, kadut, aukiot, maanalaiset, tehtaat, kapakat, poliisiasemat, tyrmät ja sellit.

Fallada kirjoittaa tarinaansa valtavan inhimillisen kirjon. On isiä ja äitejä, lapsia, nuoria ja vanhoja ihmisiä, työläisiä, työnjohtajia, pikkunilkkejä, rikollisia, juoppoja, prostituoituja, pikkunatseja ja tosinatseja, sadisteja, tyhmyreitä, toisinajattelijoita. On niitä jotka kokevat velvollisuudekseen toimia oikein ja niitä jotka eivät halua puuttua toisten asioihin. On niitä jotka haluavat ryhdistäytyä ja tulla paremmiksi ihmisiksi. On väsyneitä ja surullisia, työteliäitä, päättäväisiä ja epävarmoja ihmisiä. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Käydään kamppailua elannosta ja hengissä pysymisestä, mutta myös arvokkuudesta ja elämän mielekkyydestä totalitaristisessa yhteiskunnassa. Quangelien mielettömäksi muuttunut elämä saa uuden mielekkyyden vastarinnan myötä. Kun Otto Quangelilta kysytään, miksi hän ryhtyi “järjettömään” vastarintaansa, kirjoittamaan postikortteja, hän vastaa:

"Ainakin minä pysyin kunniallisena (…) Minä en mennyt siihen [kansallissosialismiin] mukaan."

Kun hänen vastarintansa nimetään mielenvikaisuudeksi, hän jatkaa:

"Kutsutteko te mielenvikaisuudeksi sitä että pysyy kunniallisena, hinnalla millä hyvänsä?" 

Missä määrin Quangelien vastarinta sitten tuottaa “tuloksia” ja millaisia, se on toinen kysymys. Osa seurauksista on sydäntäsärkevän kohtalokkaita joillekin kirjan hahmoista. Eivät siis todellakaan sellaisia, joita Quangelit vastarinnallaan lähtivät tavoittelemaan. Mutta ihmisen on tehtävä mitä ihmisen on tehtävä.

Ja yksi toivottu kääntymyskin postikorttien seurauksena tapahtuu. Se tapahtuu pariskuntaa jahdanneessa komisariossa tämän saatua Quangelit viimein kiikkiin. Vuosia kiinnisaamisen hetkeä odottanut komisario ei lopulta haluakaan osallistua jahtaamansa “rikollisen” pahoinpitelyyn. Hänet kuitenkin painostetaan lyömään viinalasinsa rikki miehen päähän. Lasi ei säry ensimmäisestä, toisesta tai kolmannestakaan iskusta:

"Ja joka iskulla, jonka komisario Escherich oli epätoivoisena ja ahdistuneena lyönyt, hänestä oli tuntunut kuin hän hakkaisi oman olemassaolonsa perustaa, kuin kirves osuisi hänen elämänpuunsa juuristoon."                 

Ja niin (myös) komisario Escherichin elämästä katoaa mielekkyys.

Suomennoksen nimessä korostuu Berliini, mikä heijastelee kaupungin keskeisyyttä kirjassa. Sisäkansissa on Berliinin vanha kartta, josta voi tarinan edetessä seurailla tapahtumien kulkua kaupungissa. Kirjalla on kuitenkin toinenkin nimi ja se kuvastaa vähintään yhtä osuvasti kirjan tematiikkaa ja tunnelmaa: jokainen kuolee yksin. Kuolemaa on kirjassa paljon. Sitä uhmataan, sitä toivotaan, siihen valmistaudutaan ja sitä odotetaan. Sen äärellä käydään kamppailuja siitä, miksi, miten, milloin, missä ja kenen kanssa kuollaan jos kuollaan, ja kenellä on valta päättää näistä seikoista. Sitä vasten puntaroidaan elämän arvoa. Ja kun kuolema sitten tulee, on se jokaiselle ikioma.

Ennen kuolemaansa henkilöhahmot kuitenkin elävät ja eläviä he Falladan kerronnassa todella ovat. Henkilökuvauksessa on tarkkasilmäisyyttä ja myötätuntoa, joka ylittää ajan ja paikan. Elämä on kovaa ja synkkiä hetkiä on paljon, mutta kuitenkin niitä lieventää huumori tai jokin odottamattomalla hetkellä tapahtuva inhimillisen lempeyden pilkahdus. Henkilöiden elävyyttä lisää varmasti myös hieno suomennos.

Kirjassa on sekä onnellinen että onneton loppu, eivätkä ne ole toisilleen vaihtoehtoisia vaan yhtäaikaisia ja rinnakkaisia. Vähän kuin tosielämässäkin. Ja vaikka kuolema on läsnä, on kirja kuitenkin lopulta elämälle omistettu: 

"Mutta tätä kirjaa ei päätetä kuolemaan, se on omistettu elämälle, voittamattomalle elämälle, jota nöyryytykset ja kyyneleet, kurjuus ja kuolema eivät milloinkaan pysty kukistamaan. On kesä, vuoden 1946 alkukesä."

Kirja päättyy toiveikkaasti: sota on päättynyt, on kesä. Eräällä maatilalla Berliinin liepeillä näytellään vielä muuan sydäntälämmittävä kohtaus. Mutta kirjailija itse, hän kuoli alkoholisoituneena ja masentuneena juuri ennen kirjan julkaisemista vuonna 1947. 

Tänään on iki-ihanan Margaret Atwoodin syntymäpäivä ja minä luritan hänelle nyt pienen kotikutoisen onnittelulaulun. Olen nimittäin tänään hommieni lomassa kelaillut tätä Atwoodin ja mun juttua. Se oli menoa heti ensi silmäyksellä ja hyvin ollaan viihdytty yhdessä viimeiset 15 vuotta. Että mikä siinä nyt sitten on niin erityistä, että sitä kipinää riittää.

No, ei tämä juttu tietenkään ole vain minun ja hänen välinen: Atwoodhan on suomenkielisen populaation kestosuosikkiehdokas Nobelin kirjallisuudenpalkinnon saajaksi. Tästä kiitos kuuluu varmasti myös erinomaisille suomentajille Kristiina Drewsille ja Hanna Tarkkalle. Heidän ansiostaan ilo onkin aina uuden Atwoodin ilmestyessä kaksinkertainen!

Yksi suuri syy Atwoodin suosioon (sekä omassa että muiden keskuudessa) on varmastikin se, että hänen kirjojaan voi lukea ilman tolkutonta ahdistusta silloinkin, kun aihe on äärimmäisen vakava. On kirjailijoita, joita arvostan ja joiden teoksista olen ollut syvästi vaikuttunut - sikäli kun olen pystynyt teoksia lukemaan. Sellaisia kuin esimerkiksi Joyce Carol Oates, joka sukeltaa sellaisiin ihmiselämän syviin ja pimeisiin vesiin, että sieltä pinnalle pääseminen ei aina lukijalle ole lainkaan itsestäänselvää. Atwood on kepeämpi ja useimpia hänen kirjojaan voi kutsua niin sanotuiksi lukuromaaneiksi. 

Atwoodia voisi luonnehtia kirjailijana otteeltaan eettisesti vakaumukselliseksi sosiologiksi. Hän maalaa maailmoja, jotka ovat syvän inhimillisiä ja samalla häiritseviä, etenkin silloin kun niissä käsitellään mahdollista (mutta epätoivottavaa) tulevaisuutta tai rinnakkaistodellisuutta (kuten Orjattaresi -teoksessa). Atwoodin maailmanparannusprojekti nojaa ymmärtämiseen ja sen keskeisyyteen. Etenkin nyt ihan tuoreeltaan päätökseen saapunut MaddAddam -trilogia on paitsi viihdyttävää kaunokirjallisuutta ja inhimillisen elämän tutkielmointia myös kysymys: tällaisen maa(ilma)nko me haluamme? Atwood itse sanoo, ettei kirjoita science fictionia vaan spekulatiivista fiktiota: hänen tulevaisuutta koskeva spekulaationsa nojautuu aina sille, minkä nykyhetki mahdollistaa, minkä ensiaskeleet on jo otettu. 

Atwood on nainen, joka ammentaa myyteistä. Muutama vuosi sitten hän kirjoittikin Canongate-kustantamon myyttisarjassa Penelopeian, vaihtoehtoversion Odysseyksen seikkailuista. Näkökulma on Odysseuksen vaimon Penelopen. Kirja alkaa Penelopen sanoilla "Nyt kun olen kuollut, tiedän kaiken". Penelope puuttuu siinä:

 "ilkeämielisiin juoruihin, joita [hänestä] on kiertänyt viimeksi kuluneet kaksi-kolmetuhatta vuotta. Ne tarinat ovat täyttä puppua. Monet ovat sanoneet, ettei savua ilman tulta mutta väite on järjetön. Me olemme kaikki joskus kuulleet huhuja, jotka ovat myöhemmin osoittautuneet perättömiksi" (suom. Kristiina Drews).

Atwood puhuu Penelopen ja 12 hirtetyn palvelustytön suulla, mutta samalla hän puhuu kenentahansakadunnaisen suulla. 

Kaikki Atwoodin kirjat hyödyntävät myyttejä. Myyttinen (ja mystinenkin) ulottuvuus oli ehkä eniten läsnä omassa lukukokemukseni sellaisissa teoksissa kuin Ryövärimorsian ja Yli veden. Niissä ei ole mitään "yliluonnollista" ja kuitenkin ne tuntuvat "yliluonnollisilta". Ne ammentajat jostain kaukaa. Ehkä siksi lukiessa muodostuu tuntu jostain kaukaa kurottuvasta läsnäolevasta, jostain joka ei ole "tässä ja nyt". Muistan, että erityisesti Yli veden oli  lukukokemuksena etenkin loppuhuipentumaa läheistyessä yhtä kylmää väreilyä, mikä teki lukukokemuksesta vaikuttavan mutta myös kauhean.

MaddAddam -trilogiassa lukija pääsee kurkistamaan myös siihen, miten myyttinen maailmanselitys luodaan silloin, kun minkäänlaista edeltävää tietoa maailmasta ja sen ilmiöistä ei ole. Atwood tekee tämän lempeästi ja huumorilla, mutta samalla osoittaen selvästi, millainen valta kätkeytyy totuuden asemaan pääseviin tarinoihin. Ylipäänsä Atwood käsittelee teoksissaan hyvää ja pahaa, mutta asetelmat ovat liikkuvia ja monitulkintaisia. Ja siihen myytit tietysti sopivat kuin nenä päähän.

Atwoodin romaaneissa äänessä ovat naiset. Monenkirjavissa elämäntilanteissa ja yhteiskunnissa elävät, monenikäiset naiset ja heidän (usein keskinäiset) suhteensa. Eivät varmastikaan kaikenlaiset ja kaikenlaisissa elämäntilanteissa elävät naiset, mutta sellaiset naiset, joiden maailmaa Atwood tuntee ja osaa tulkita.  

Sekin pitää vielä sanoa, että humoristikin Atwood on, sellaisella vähän kuivakalla, suupieliä nostavalla tavalla. MaddAddamia lukiessa nauroin kyllä ihan vedet silmissä, kun kloonatuille ihmistaimille selvitettiin varomattomasta kirosanasta ("Oh, fuck") syntynyttä "Fuck-jumalaa" ja merkitystä osana kosmista järjestystä. "Fuck-jumala" päätyikin sitten luontevaksi osaksi heidän maailmankäsitystään.

Saattaapa Atwood toisinaan myös puijata varomatonta lukijaansa. Mutta en tohdi paljastaa missä ja miten, ettei mene kenenkään lukukokemus pilalle.

Että eipä tässä muuta kuin hyvää syntymäpäivää, Margaret Atwood! Nyt kun onnittelulaulu on luritettu, voisin raapustaa vielä syntymäpäiväkortin ja siihen Atwoodin omat sanat: 

 "we want to be able to place ourselves within a larger story" 

Tämä teksti on syntynyt erään ajankohtaisen keskustelun äärellä. Keskustelu alkoi täältä ja jatkui täällä. Lisää vauvoja, kyllä kiitos! -vastinetta lukiessa ja keskustelua seuratessa jokin minussa alkoi hiertää ja kaihertaa. Hiertää ja kaihertaa, niin kuin pieni kivi kengässä, joka muuttuu suuremmaksi ja terävämmäksi jokaisella askeleella. Niinpä ajattelin nyt poistaa sen kiven kirjoittamalla aiheesta hiukkasen. 

Olen täydellisen samaa mieltä siitä, että tarvitsevuus olisi tunnistettava keskeiseksi osaksi (ihmis)elämää. Se, että näin ei tehdä, aiheuttaa monenlaisia ongelmia. Kuten sellaisia, että iäkkään naisen on vaikea liikkua miehensä kanssa kaupungilla, koska hänen olisi päästävä miehensä mukana vessaan. Mies kun ei enää selviä täysin vailla apua WC-toimituksesta. Mutta kumpaan vessaan, miesten vai naisten, he voivat yhdessä mennä? 

Otetaan toinen esimerkki, tällä kertaa lasten hoivan maailmasta. Ihan hiljattain oli erästä äitiä eräässä tamperelaisessa ravintolassa pyydetty siirtymään sivummalle imettämään. Onneksi äidit ovat näinä päivinä valveutuneita ja organisoivat sosiaalisen median välityksellä protestin, jossa menivät julkiselle paikalle imettämään.

Kummassakin tapauksessa on kyse siitä, että ihmiselämään väistämättä kuuluva tarvitsevuus ei tule huomioiduksi. Tämä eristää tarvitsevia ja heidän läheisiään - myös omalla tavallaan tarvitsevia - yhteisöistä ja julkisesta tilasta: ystävien seurasta, tuntemattomien kanssakansalaisten seurasta ja ylipäänsä mahdollisuudesta käyttää julkista tilaa vapaasti. Ja todellakin, se on iso vääryys jonka soisin tulla korjatuksi. Osallistuisin itsekin imetys-flashmobiin, jos vain sattuisin olemaan potentiaalinen imettäjä. 

Mikä ihme tuossa Ei kiitos äitiydelle -kolumnin saamassa vastaanotossa nyt sitten oikein kaihertaa, kun periaatteessa olen samaa mieltä siitä, että riippuvaisuus ja tarvitsevuus on aivan ehdottomasti tärkeää tunnistaa inhimillisen elämän luonnollisiksi ulottuvuuksiksi? 

Vaikea sitä on kaiherrustaan sanoiksi laittaa, mutta jotenkin se liittyy siihen, millaisella vauhdilla lapsettoman äitipuolen kirjoittamaksi julistautuva kolumni saa osakseen paheksuntaa siitä, että siinä irrottaudutaan lapsista (ja äitiydestä). Olihan se kolumni provosoiva, ei siitä mihinkään pääse. Enkä minäkään kannata sen tyyppistä ajattelumaailmaa, jossa julistetaan, että ”en pidä niistä” tai ”en pidä noista”. Silti kolumnin saama kritiikki tuntui vyöryvän yli äyräiden. Natsikorttikin (= eugeniikka) lävähti pöytään varsin varhaisessa vaiheessa. Jo vastineen otsikko Lisää vauvoja, kyllä kiitos! tuntuu kohtuuttomalta vastaukselta alkuperäisen Ei kiitos äitiydelle -otsikkoon nähden. 

Luoja tietää, että tähän vaatimukseen on yksi jos toinenkin nainen elämänsä varrella kompastunut.

Olisinkin siis ollut valmis katsomaan läpi sormien Ei kiitos äitiydelle -kolumnin kärjekästä ilmaisutapaa. Miksi?

Koska minusta meillä pitäisi olla enemmän sellaisia puheenvuoroja, joissa lasten ja naisten välistä pyhää kaksinaisuutta heilutellaan liitoksistaan. Olin yllättynyt, että kun tällaista heiluttelua ilmenee, syntyi kitkaa juuri feministisessä kehyksessä. Olin yllättynyt, ja toisaalta en ollut.

Lapsettomalle naiselle ei ehkä ole ollut suomalaisessa (feministisessä) keskustelussa luontevaa sijaa. Suomalaisittain tärkeät teemat ovat koskeneet historiallisesti ottaen hyvinvointivaltiota, yhteiskunnallista äitiyttä, hoivan yhteiskunnallista organisoimista sekä työelämää. Ja hyvä niin, ne OVAT tärkeitä kysymyksiä jokaiselle. Aivan erityisesti ne ovat tärkeitä kysymyksiä naisille. Sillä jos hoivavastuu ei olisi jaettu julkisen sektorin kanssa, lankeaisi se melkolailla automaattisesti naiselle. Niin kuin se toki lankeaa nytkin, mutta ainakin sitä kompensoidaan rahallisin etuuksin ja palveluin. Ja naisvaltainen hoiva-ala, niin matalapalkkainen kuin se onkin, on kuitenkin palkkatyötä. 

Mutta onko samalla käynyt niin, että nainen ei ole päässyt irtautumaan lapsista?   

Tähän naisen ja lapsen pyhään liittoon liittyen nostan nyt esiin erään aiheen, jota keskustelussa ei vielä ole sivuttu. Ja se onkin varsin räjähdysherkkä aihe: hedelmöityshoidot ja niihin kiinnittyvä vaihtoehdoton ja rajoittava lapsettoman naisen mallitarina.

(Aihe on herkkä ja muistutan tässä vaiheessa, että nostan asian esiin rakenteellisena, yhteiskunnallisena kysymyksenä. Tarkoituksenani ei todellakaan ole arvostella kenenkään valintoja tämän asian suhteen.)

Minusta hedelmöityshoidoista pitäisi keskustella nykyistä laajemmin yhteiskunnallisena ja feministisenä kysymyksenä. Suomessa hedelmöityshoidot ovat osin nousseet feministiseksi kysymykseksi, mutta osin eivät. On nostettu esiin tärkeitä asioita, kuten se että naisparit ovat heteropareihin nähden eriarvoisessa asemassa hoitoihin pääsyssä. Ja hyvä niin, tämä on epäkohta ja vääryys, jonka soisin tulevan hetimiten korjatuksi.

Toistaiseksi on kuitenkin keskusteltu pääasiassa siitä, kenellä on oikeus hoitoihin. Mutta olisiko syytä keskustella myös siitä, kenellä niihin on pakko? Pakolla viittaan voimakkaseen velvollisuuteen tai haluun (voiko näitä kahta aina erottaa?) tulla äidiksi. Sen taustalla on vahva normatiivinen odotus siitä, että naisen on oltava äiti täyttääkseen kypsän aikuisen ja kansalaisen saappaat. Ja että äitiys täyttää naisen onnella, jota ilman nainen ei vain voi olla kokonainen.

Siitäkään ei liiemmin ole julkisesti keskusteltu, mitä hoidot merkitsevät naisen elämälle, keholle ja sosiaalisille suhteille. * Hoidot alkavat näennäisen ”pienillä” interventioilla, kuten hormonilääkitysellä, pääosin naisen kehoon. Monesti nämä interventiot ovat ohimeneviä ja keho palautuu ylimääräisistä hormonitujauksista suhteellisen nopeasti. Toisinaan pienilläkin kajoamisilla voi kuitenkin olla seurauksia tai ainakaan seurauksista ei ole saatavilla tutkittua tietoa.

Se, mikä hoidoissa minusta on kuitenkin niitä läpikäyvän ihmisryhmän kannalta erityisen huolestuttavaa, on se että ensimmäistä askelta otettaessa ei voi tietää kuinka pitkälle hoitoja on jatkettava, jotta ne tuottavat tulosta. Aivan kaikilla ne eivät koskaan tuota tulosta. Vaikka tuo ryhmä on pieni, mistä voi olla varma, ettei sittenkin kuulu tuohon ryhmään. Millaisia elämiä hoidoilla tuotetaan? Enkä nyt viittaa niihin elämiin, joihin hoidoilla tähdätään (=lapsen elämä), vaan niihin toisiin. Niiden naisten elämiin jotka käyvät hoitoja läpi ja joiden elämät, hormonitoiminta ja ihmissuhteet jäsentyvät pisimillään vuosikausiksi hoitojen ympärille.

Hedelmöitysteknologian olemassaololla tuotetaan lapsen mahdollisuus, mutta ei takeita lapsen saamisesta. Samalla tuotetaan myös normeja, odotuksia ja lapsettomuuden mallitarinaa. Kyseessä on kasvavaa naisjoukkoa koskeva yhteiskunnallinen ja feministinen kysymys, jota sietäisi miettiä. 

Ja miten koko tähän keskusteluun suhteutuu esimerkiksi childfree -termi (lapsivapaa), joka on luotu positiiviseksi vaihtoehdoksi childless-termille (lapseton), joka määrittää naisen puutteen kautta. Onko childfree-termikin liiallinen irtiotto riippuvuuden ja tarvitsevuuden tunnustamisesta?

Minusta ei. Meillä on tavattomana voimakas mallitarina siitä, miten nainen kasvaa kypsäksi ja vastuulliseksi kansalaiseksi äitiyden kautta. Mutta missä ovat tarinat naisista, jotka kasvavat kypsiksi ilman lapsia ja äitiyttä? Minusta meillä tarvitaan äitiydelle vaihtoehtoisia tapoja olla nainen. Eikä niiden olemassaolo pitäisi olla pois niiltä, jotka kasvavat aikuisiksi äiteinä. Moni nainen kasvaa. Kaikki eivät. Äitiys ei saisi olla ainoa mahdollinen pääsylippu kypsään aikuisuuteen. Toimii toisilla, toisilla ei. Toiset eivät saa mahdollisuutta, vaikka kovasti haluaisivatkin. Toiset kieltäytyvät kertakaikkiaan. On niitäkin, joille on niinsanotusti ihan sama. 

Toivoisinkin, että jatkossa kuulisimme lisää lapsettomien naisten puheenvuoroja. Naisten jotka ovat lapsettomia tahtoen, tahtomattaan ja koko sillä harmaalla alueella, joka siihen väliin jää.

Toki olisin iloinen siitä, että puheenvuorojen ei tarvitsisi niin kärjekkäästi irrottautua lapsista ja hoivavastuista. Jos jostain kritisoisinkin Ei kiitos äitiydelle -kolumnia,  niin sellaisen kahtiajaon uusintamiseen kutsuvasta provovoinnista, jossa äidit ja lapsettomat, hoivaviettiset ja -vietittömät, asetetaan vastakkain. Tässä kahtiajaossa lapsettomat helposti määrittyvät juurikin kylminä, kolkkoina, itsekeskeisinä ja lapsellisena. Juuri näinhän tässäkin keskustelussa nyt vähän kävi, vaikkakin vähän monimutkaisemmassa loogisessa kuviossa. Se on valitettavaa. 

Ehkä sellaisessa maailmassa, jossa lasten hoiva ei enää niin voimakkaasti liity naisiin ja jossa äitiys ei enää ole niin vahvasti normatiivinen naisiin kohdistuva odotus, on tilaa ja aikaa kirjoittaa pehmeämmin ja kohteliaammin. Mutta siihen asti soisin, että tällaisillekin puheenvuoroille olisi tilaa.

  *SUNS:n gradupalkinnon vuonna 2012 voittaneet Elina Helosvuoren pro gradun -tutkielman soisi synnyttävän keskustelua aiheesta.

Statues, those metal or stone objects, have never really been my great interest.  There seems to be no life in statues like there is in music, and even in paintings. I find it hard to have contact with these silent, firm, hard, cold objects.

The past week, however, I connected with a certain statue. Here is a picture:

  It is a statue in honour of artist Käthe Kollwitz by Gustav Seitz. Kollwitz was an artist who died soon after the Second World War. She used to live in Prenzlauer Berg, Berlin, across the street from a square now known as Kollwitzplatz where her statue sits. (Sits, yes, because it does not stand, but sits.)  I will skip Kollwitz’s biography, apart from a couple of significant events. You can find her story on the internet or in books. Or if you happen to be in Berlin, there is a museum dedicated to her. 

And so I went to the museum.

Passing through the museum was a tearful journey. For Käthe Kollwitz’s art is both humane and socially aware. It’s incredibly compassionate for the human condition and the vulnerability of human life in the face of violence, hunger, war and death.

Especially vulnerable are of course those who have nothing with which to protect themselves: the working class and the poor. But also children, who run as a thread through her work, playing and dying.

Kollwitz’s work portrays the working class life in the first decades of the 1900’s. It portrays hard life and the conditions the working class had to live under. The harsh life gets an expression in the bodies and in the grim faces. There’s hunger and violence. There’s rape, which is also a name of one of the works. It portrays  a woman lying on the ground with her legs spread open. 

From time to time, there are also women with children, talking, laughing. Holding each other. And men in pubs.

But most of all, there’s death. Women, men and children walking towards their death.

Death reaching out its hand from somewhere in the outskirts or corner of what we see. Lurking and waiting, coming to claim those who no longer belong to Life.

Death seizing children in the middle of movement. Children with horror in their eyes. Hungry children. Horror of war.

Children hanging and clutching onto their mothers’ skirts.

Still, even if people taken by death seem horrified, most often they look tired. It seems that death itself is not scary after all. In some of the works death is a (woman) figure tenderly closing the victims into her arms, holding and embracing them. Giving them comfort and consolation. 

I don’t know what most visitors do but I started crying not two minutes after I had stepped into the museum. Luckily I was having a flu so I could blame that for my sobbing and sneezing. There were not many people, the weather outside was so lovely. There was an elderly man, he was calm and quiet, and seemed to be in no hurry. I got the impression that he was not there for the first time. 

It was impossible to avoid thinking about the different situations where each of us, sooner or later, face our death. I believe each death experience is unique, but we don’t really know too much about it - for obvious reasons: there is no one left to tell. And yet, there are some shared elements. Perhaps the most widely shared is the uncertainty of a living creature who has no way of knowing what happens after the line is crossed. We have different beliefs, of course, and we have doubts. None of us knows for sure. And even if we think we do know, we still cannot understand it. How could we? I think deep down there’s a certain amount of insecurity surrounding death.

Or is it the wonder of death?

I know the idea of death as a nurturing figure is ancient but to me this figure only came alive through Kollwitz’s work. I’m glad it did because now I have an alternative to that cruel, cold and scary figure of death. When the time comes, I would much rather have a consoling presence taking me into its arms than a Grim Reaper type of character. I’m guessing there is a good chance of feeling that warm and safe presence when that vital engine that has been known to me as, well, me, finally shuts down for good. That is because I’m also a big believer in the body and its power to produce endorphins as a response to the shock. Because a shock it must be when one realizes that it really is time to go. If there is time for that, I hope there is. On that moment (which probably will be completely different from what I could ever imagine) I would like it to be Kollowitz’s Death that reaches her hand to me. 

Kollwitz was haunted by death herself in her real life. She lost her younger son in the First World War. He was a volunteer in the war. In a way Kollwitz herself opened a door for him to walk into his death: he was so young that he needed his parent’s approval in order to volunteer. And then in the Second World War she lost her grandson, son of her other son, named after her younger son who had died in the first war.

Kollwitz’s art is fiercly pacifist. It calls for the end of war and injustice. It demands bread for hungry children who are being deprived of safety, food and, ultimately, life, by war and violent injustices in the society. But not in a simplistic way. For the young men walk to their battle with their own feet, yet they are pulled by something that is bigger than them.

Now, back to the statue. The statue is in a small park or square, and it is surrounded by a children’s playground. There are lots of children in Prenzlauer Berg nowadays. I’m guessing there were lots of children back in Kollowitz’s days too, and in between our lives, after she was gone and before I was born. Today there are lots of men with children in that area, I noticed. Men picking up their kids from kindergarten and sitting in the corner cafés with friends. Very different life from what it must have been 100 years ago. 

The artist has sculpted Kollwitz as an old woman sitting firmly in the middle of the park. I went there a day after I had gone to the museum, and sat down to face the statue. All the time there were lots of children around her, their voices surrounding her. Laughter, screams, German words I did not understand, and crying. There was this one little girl, she came from the playground to sit on the fence behind the statue, crying helplessly. She sat there all alone for a long while. Probably she had been hurt, or had experienced an injustice. But I have no doubt about where her tears were flowing from - they were flowing from the same place where they always do, whether you are five years or forty years old.

After a while the girl stood up and headed back to the playground.

So, I was sitting next to the statue, thinking about what this artist had given me.  There’s no point in trying to give it a name. These things, I don’t think they have names. We experience them and they stay with us as we gradually but constantly change, taking in other things. I was also thinking whether I might be bold and climb into her lap. But it did not feel right as there were so many actual children around. Then I decided to do what every good tourist would do – I would climb to sit beside her, and take a picture.

While I was setting my camera on automatic, a little girl came and ran to her. She climbed all the way up, stood in the statue’s lap, took the head between her hands and gave kisses all around the statue’s face.

  I ended up talking to her. She told me her name and I told her mine. She told me that she was five years old. I tried to tell her that I am 34 years old. She taught me how to pronounce Käthe Kollwitz the German way. We counted to ten in German and she continued up to 100. I told her with not so many words that I don’t understand German very well. She started talking very slowly and loudly, it made me laugh. Her mother waved at us and we waved back. Her little body was warm as she leaned on me, with that innocent familiarity that we only accept from children when strangers are concerned. Such a contrast to this huge cold bronze statue that we were leaning on. Such a contrast to those horror filled eyes in the museum. 

I think Käthe Kollwitz would like the fact that the statue in her honor is being kissed by happy and confident children, and that they climb to sit on her lap. (The statue’s lap wears signs of this.) And that they sometimes come crying to her. It does’t mean that all the children in the world would be happy, but it is certainly a good start. 

The statue and the way it is situated honors Kollowitz’s work and spirit very beautifully. And so I now have a favorite statue and it is this one.

*I made an exception this time and wrote in English. It seems appropriate as I’m writing this while I’m still traveling. Next time, Finnish again. 

Äitienpäivänä juhlitaan äitiä ja äitiyttä. Päivä on symboliikalla ladattu, siihen liittyy hetkellinen pysähdys sen perustavanlaatuisen onnen* äärellä, että perheessä on joku, joka on äiti ja/tai että itsellä on äiti ja/tai että on itse äiti. Arjessa tämä perustavanlaatuinen onni häipyy usein taka-alalle. Ihmisten väliset suhteet ovat usein täynnä pienempää ja suurempaa kaoottisuutta, sujuvaa tai sujumatonta tottumusta, rutiineja, tavanomaisuutta, epätäydellisyyttä, hämmennystä, konfliktejakin.


Äitienpäivä on ihan hyvä olla olemassa: voi pysähtyä tajuamaan tämän perustanlaatuisen onnensa. Siksi en jaksa kirjoittaa tätä lempeän kriittistä tekstiäni keskittyen jankuttamaan sellaisista asioista kuin vaikkapa "kaupallisuus" tai "tekopyhyys". En jotenkin jaksa kyynisesti todeta, että olisi jotenkin tekopyhää juhlia äitiä yhtenä päivänä vuodessa ja kaikkina muina päivinä ottaa äiti itsestäänselvyytenä. Vaikka on totta, että esimerkiksi kotityöt jakautuvat perheissä edelleen epätasa-arvoisesti, en jaksa nähdä että äitienpäivällä olisi paljoakaan tekemistä tämän epäkohdan kanssa.

Ja toki äitienpäivää voisi kritisoida siitäkin, että nostaessaan äitiyden jalustalle se samalla pönkittää ajatusta, että äitiys on hienoa ja ruusunpunaista ja ehkä samalla jokaisen naisen unelmien täyttymys. Äitiys on tavattoman vahva kulttuurinen mallitarina siitä, miten nainen voi tulla kokonaiseksi ihmiseksi. Se ei todellakaan tarvitsisi yhtään ylimääräistä pönkitystä. Tätä mallitarinaa vasten inhimilliset todelliset naiset tulevat asetetuksi ja asettavat itsensä, tulevat arvioiduksi ja arvioivat itseään, unelmiaan, elämänkulkuaan ja identiteettiään. 
Toiset enemmän, toiset vähemmän. Toiset pakosta, toiset valintojensa tähden. Uskoisin, että harva nainen voi tätä kokonaan välttää. 

Tärkeä asia, mutta olen hempeällä tuulella enkä jaksa meuhkata.


Sen sijaan haluaisin pohtia äitienpäivää vähän siltä kantilta, mikä on tai voi olla se äiti, jota äitienpäivänä juhlitaan. Tarvitseeko sen aina olla oma äiti? Joku inhimillinen, konkreettinen äiti? Tarvitseeko itse olla äiti voidakseen osallistua päivän juhlintaan?

Kohdistan huomioni toisenlaisiin äiteihin ja äidintuntuun, jolla ei välttämättä tarvitse olla mitään tekemistä konkreettisten, inhimillisten äitien kanssa. Toki ehkä siinä määrin on, että usein (mutta ei suinkaan aina) oma äiti on se henkilö, joka toiminnallaan istuttaa siemenen – sallikaa nyt pliis tämä paljonpuhuva metafora - sille, mitä voisimme kutsua vaikkapa juuri äidintunnuksi. 

Se on tuntu jota voi löytää vähän sieltä sun täältä. Mutta siihen täytyy vain ensin havahtua. 


Antti Nylén kirjoittaa esseessään Nicosfääri siitä, miten löysi äitinsä Nicon. Nylén kirjoittaa, että löydettyään hänet:

“Sain uuden äidinkielen. Löysin tutun maaston, vanhat maat ja tienoot, jotka eivät kuitenkaan pelkän tuttuutensa vuoksi koskaan menetä hedelmällisyyttään. Siellä viljellään loputtomasti. Yön pimeydessä jauhetaan jatkuvasti jotakin. Sillä kun minä kuolen tästä ja samalla siitäkin maailmasta pois, muut jatkavat, ainakin niin kauan kuin tässä maailmassa on äänitallenteita ja laitteita, jotka vapauttavat äänet tilaan, ja sähköä, jota nuo nöyrät laitteet pyytävät palveluksestaan.” (s. 21, Nylén: Halun ja epäluulon esseet).

Nylén pukee sanoiksi sen, mitä tarkoitan äidintunnulla. Lukiessani esseetä tajusin välittömästi mitä Nylén tarkoitti, vaikka en ollut koskaan ajatellut asiaa. Minullakin on tällaisia äitejä. Näiden äitien kanssa olen käynyt ja käyn edelleen lukemattomia ja toisinaan melkolailla sanattomia keskusteluja siitä kuka olen, mitä olen tullut tähän maailmaan tekemään, kykenenkö siihen, ja niin edelleen ja niin edelleen.

Nylén jatkaa:

“On mahdollista väittää, ja väitänkin nyt, että ihmisyksilön elämä on todellisen äidin ja todellisen isän etsimistä. Meidät on adoptoitu jonnekin muualle.  - -  Äitejä voi olla leegio. On myös muita kuin biologisia äitejä, se ainakin on varma, arkinen, luja totuus. On läsnä ja poissa olevia etäisiä ja kaukaisia, todellisia ja kuvitteellisia, käytännöllisiä ja teoreettisia äitejä.” (s.26, Nylén: Halun ja epäluulon esseet)

Nylén tavoittaa kuvauksessaan jotain hirmuisen olennaista inhimillisen elämän luonteesta ainakin sellaisena kuin se minulle näyttäytyy. Äiti ei ole itsestäänselvyys. Niillekin, joille kuvio vaikuttaa jokseenkin selvältä alusta lähtien, nousee jossain elämänvaiheessa olennaiseksi kysyä, kuka oikeastaan on se nainen, se ihminen, jota pidän äitinäni. Joillekin tämä kulminoituu todellisen äidin (tai isän) etsintänä, sen kysymisenä, kuka on se ihminen, jonka tunsin äitinäni tai isänäni. Jotkut tekevät tämän teini-iässä, toiset aikuisuudessa tai vasta äidin tai isän kuoleman jälkeen.

Luin hiljattain romaanin White Oleander (Janet Fitch: suom. Valkoinen Oleanteri). Siinä etsitään äitiä. Se on tarina Astrid-tytöstä, joka kasvaa kirjassa naiseksi ja kohtaa matkansa varrella monenlaisia ihmisiä, joista osaa voi ajatella hänen äiteinään. Biologiseen äitiinsä Astridilla on tavattoman vaikea suhde: äiti joutuu vankilaan murhattuaan miesystävänsä.

Äidin vankilaan jouduttua alkaa Astridin matka halki erilaisten sijaiskotien, joissa Astrid kokee lähestulkoon kaikenlaista mahdollista henkistä ja fyysistä kaltoinkohtelua. Hän ei löydä sijaisperheistä äitiä, mutta aina siellä täällä on hahmoja, usein yhteisön paheksumia tai moraalisesti arveluttavia, joka jollain tapaa näkee Astridin paremmin kuin yksikään perheenjäsen. Heitä vasten Astrid voi hahmottaa itseään, saada osakseen hyväksyntää ja piirtää ääriviivojaan. Astridin oma äiti on hallitseva ja tuhoava voima, joka mustasukkaisuudessaan sabotoi Astridin suhteen siihen yhteen ainoaan sijaisäitiin, johon Astridilla on lämmin suhde.

Lopulta Astrid päätyy sijaiskotiin, joka ei missään nimessä ole täydellinen mutta ei suorastaan aikaisempien kaltainen painajainenkaan. Perheen äiti ei ole sanottavan kiinnostunut Astridista, kuten ei omista biologisista tyttäristäänkään. Hän ei kuitenkaan ole samalla tavoin paha kuin vaikkapa se sijaisäiti, joka piti Astridia nälässä. Perheessä on tyttäriä, joihin Astrid muodostaa suhteita. Yksi näistä (ala-ikäisistä) tyttäristä tulee raskaaksi ja Astrid menee hänen mukanaan synnytykseen.

Siellä, synnystysosastolla, kuunnellessaan synnytystuskissaan huutavia naisia, Astrid viimein löytää itselleen äidin.

Synnyttävät naiset huutavat avuksi äitiä. Astrid kuuntelee ja pohtii omaa äitiään tämän synnyttäessä häntä. Oliko tämä huutanut avuksi äitiään? Entä jos Astrid itse synnyttäisi, huutaisiko hän omaa äitiään avukseen? Entä sisarpuoli, miksi tämä huutaa synnytykseen äitiään, jota ei niin sanotusti vähempää voisi kiinnostaa. Joka on niin epätäydellinen ja inhimillinen, kuten kaikki muutkin ihmisäidit ovat omalla tavallaan ovat. Narkomaaneja, alkoholisteja. Naisia jotka katselivat televisiota ruokaa laittaessaan. Arvostelijoita. Naisia jotka toivoivat elämältään jotain muuta, enemmän, toisella lailla. Mitä hyötyä näistä inhimillisistä äideistä synnytyksessä edes olisi?

Ja silloin Astrid tajuaa: eivät naiset suinkaan huuda avukseen omia inhimillisiä äitejään. He huutavat avukseen jotain suurempaa. Huuto kumpuaa heistä ja kurottautuu suureen syvyyteen, kohti sitä mitä voisi kutsua vaikkapa Suureksi Äidiksi:

“They wanted the real mother, the blood mother, the great womb, mother of fierce compassion, a woman large enough to hold all the pain, to carry it away. What we needed was someone who bled, someone deep and rich as a field, a wide-hipped mother, awesome, immense, women like huge soft couches, mothers coursing with blood, mothers big enough, wide enough, for us to hide in, to sink down to the bottom of, mothers who could breathe for us when we could not breathe anymore, who could fight for us, who would kill for us, die for us.” (s. 353, Fitch: White Oleander)

Astridin pitkä polku johtaa siis lopulta äidin luokse, mutta äiti ei löydy kenestäkään konkreettisesta ihmisestä sinällään. Äiti on universaali, kaiken elämän (ja kuoleman) pitelijä, elämä itse, syvä yhteys ja kokonaisuuden tunne.

Sellainen äiti on tuntu tai voima, joka tuntuu joskus voimakkaampana, joskus heikompana. Parhaimmillaan se ilmaantuu silloin, kun sitä tarvitaan. Yksi sen lukuisista nimistä on itsesuojeluvaisto. Se on voima, joka suojelee, ravitsee ja pitää huolta. Se on äiti, joka kaikessa hiljaisuudessa tai metelissä kysyy: mitä kuuluu? Onko kaikki hyvin? Mitä tässä nyt oikeastaan on tapahtuu? Sille voi myöntää, että nyt väsyttää, surettaa, suututtaa, hävettää ja nolottaa, eikä oikein jaksaisi. 

Se lohduttaa ja peittelee lapsensa peiton alle lepäämään. Ja voihan se vaikka laittaa televisionkin päälle.

Televisiossakin voi nimittäin olla äidintuntua,sanoo Eeva Jokinen. Tai oikeastaan hän kirjoittaa äititapaisesta televisiosta, television kyvystä ”toimia äititapaisen hahmon sijaisena”. Lapsiperheiden arjessa televisiota voidaan käyttää lapsenvahtina, mutta myös aikuiset käyttävät televisiota tuottamaan itselleen turvallisuudentunnetta:

”Televisio laitetaan päälle heti heräämisen jälkeen ja sen ääni- ja musiikkimaisema muodostaa jonkinlaisen äänitapetin, joka ikään kuin vastaa aina tuttuna ja turvallisena läsnä olevaa äitiä.” (s. 113, Jokinen: Aikuisten arki).

Juhlikaamme siis tänään äitiä, kaikissa sen olomuodoissaan. 

                                            * Onnen vastinparina lymyää onnettomuus: äitienpäivä voi toisille merkitä pysähtymistä perustavanlaatuisen onnettomuuden äärelle.

  Tämä teksti on syntynyt vaivautuneisuudesta hoivan kuvien äärellä. Tällaisten kuten tämä.

Etenkin vanhojen ihmisten hoivaa kuvattaessa kuvataan usein käsiä, jotka pitävät kiinni tai koskettavat toisia käsiä. Jos et usko, kokeile hakea kuvia internetin hakukoneissa. Takaan, että kuvia löytyy. Olen itse testannut.

Toisistaan kiinni pitävissä käsissä ei kai pitäisi olla mitään häiritsevää sinänsä. Kädet ovat siisti ja selkeä tapa esittää hoiva. Käsien piteleminen symboloi tasaveroisuutta, läheisyyttä, lämpöä, kosketusta, rakkautta, turvaa ja kuulumista. Monet näistä asioista liittyvät vahvasti hoivaan ja huolenpitoon ja tämä tekee toisiaan kiinni pitävistä käsistä osuvan hoivan metaforan.

Jotain tässä nimenomaisesa metaforassa silti häiritsee, mutta selvästikään syynä ei ole se, etteivätkö toisistaan kiinni pitävät kädet kuvaisi tai kertoisi hoivaa osuvasti ja korrektisti.  Ehkä vastaus löytyy pikemminkin pohtimalla sitä, mitä kuvat eivät kerro hoivasta kuin siitä, mitä ne kertovat.

Katselenkin tässä kirjoituksessa nyt lähemmin toisiaan piteleviä käsiä hoivan metaforana ja pohdin, mitä tuo metafora hoivasta tuo esiin ja mitä se piilottaa.

Hoiva, niin kuin mikä tahansa maailmamme ilmiö on tavattoman sekava vyyhti sitä-sun-tätä ainesta. Toisiaan pitelevät kädet ovat yksi mahdollinen – ja ilmeisen paljon käytetty - hoivan metafora, yksi mahdollinen kulttuurinen tapa ymmärtää ja esittää hoiva. George Lakoffin ja Mark Johnsonin (1980) mukaan metafora paljastaa aina jotain kuvaamastaan kohteesta. Näin tässäkin tapauksesa, tämänhän jo edellä totesinkin. Mutta Lakoffin ja Johnsonin mukaan metafora samalla myös aina peittää jotain kuvaamastaan kohteesta.

Mitä toisiaan pitelevät kädet sitten peittävät?

Hoivan esittäminen toisiaan kiinni pitelevinä käsinä typistää tai pelkistää hoivan käsiin. Kädet vihjaavat kosketuksen ja kehojen olennaisuuteen hoivassa. Samalla mittaamaton määrä sitä koskettamista, joka nimenomaan on olennaista hoivassa, jää kuvan ulkopuolelle. Hoivaa tarvitaan siinä vaiheessa, kun ei enää itse kyetä huolehtimaan omasta hyvinvoinnista ja siihen liittyvistä asioista ja perustarpeista. Kuten puhtaudesta. Hoivatutkijat, Suomessa erityisesti Silva Tedre, ovat kirjoittaneet siitä, miten hoivan antaminen ja saaminen tapahtuu ruumiillisessa ihmisten välisessä suhteessa.

Hoiva sijoittuu ihmiselämän alueelle, joka on monimutkainen kimppu emotionaalisia, sosiaalisia ja fyysisiä tarpeita. Siellä liikutaan ihmiselämän haavoittuvaisimmilla alueilla, jossa on paljon tabuja ja häpeänkin uhkaa. Siellä liikutaan myös ihmiselämän rajamailla, usein kuoleman ja hajoamisen uhan maastossa.* 

Koska tarvitseminen on kokonaisvaltaista, on myös hoivaaminen yhtälailla kokonaisvaltaista. Kukaan ei hoivaa pelkillä käsillään. Hoivaa toiselle antava käyttää koko kehoaan (silmiä, nenää, jalkoja, selkää, sydäntä, aivoja ja niin edelleen) toisen ihmisen tarpeeseen vastatessaan. Samalla tavoin hoivaa saava tulee kosketetuksi koko kehoon, ei vain käsiin.

Toisiaan pitelevistä käsistä on siivottu ulos hoivan ja hoivatyön konteksti: muut, likaisemmat ruumiinosat ja ne materiaaliset, sosiaaliset ja yhteiskunnalliset olosuhteet, jossa hoivatyötä tehdään ja hoivaa saadaan. Ikään kuin hoivatyö olisi (vain) käsistä pitelemistä. Sitä se ei tietenkään ole. Miksi se sitten täytyy esittää puhtaana käsityönä?

Yksi syy voi löytyä hoivan likaisuudesta. Julia Twigg on kirjoittanut hoivasta likaisena työnä. Hoiva on likaista työtä kahdessakin merkityksessä. Ensinnäkin hoivassa operoidaan ihmiselämän likaisilla alueilla, huolehtien henkilökohtaisesta puhtaudesta, joista ihminen tavanomaisesti - niin pitkään kuin siihen itse kykenee - huolehtii itse. Siten hoivaa tekevät ihmiset työskentelevät lian parissa konkreettisesti. Toiseksi hoiva on likaista työtä abstraktimmassa mielessä: ne jotka huolehtivat näistä yksityisiksi mielletystä tarpeista, palkallisesti tai palkattomasti, tekevät työtä joka on kulttuurisesti likaista. Siis jonkinlaista kulttuurista tai yhteiskunnallista puhtaanapitotyötä. He toimivat alueella, jonka näkeminen tai jossa nähdyksi tuleminen on haavoittumiselle altista ja uhkaavaa.

On kokonaisia ammattikuntia, joiden tehtävänä on piilottaa sellaisia ihmiselämän puolia, joita meidän on vaikea kohdata itsessämme ja muissa. Ja osin juuri siksi, huomauttaa Twigg, lian kanssa työskentelevät ammattikunnat  - lähihoitajat, perushoitajat, laitoshuoltajat, siivoojat - eivät ole vahvoissa neuvotteluasemissa yhteiskunnallisen tulonjaon suhteen. Yhteiskunnallisessa työnjaossa nämä tehtävät liitetään naisiin ja naiset ne yhteiskunnassamme pitkälti tekevätkin.**

Mutta hoivaa kuvissa esittävät kädet ovat siistit. Yhdessäkään löytämässäni kuvassa ei näy sitä likaa, jonka käsittely (!) niin väistämättömästi on osa hoivaa. Juuri siksihän hoivaa usein tarvitaan. Kädet ovat siistit ja inhimilliset. Se on jokseenkin ymmärrettävää. Hoivan esittäminen näin, niin ongelmallista kuin se yhtäältä onkin, suojelee hoivan tarvitsijaa. Hänen syvän inhimillistä mutta potentiaalisesti häpeällistä tarvettaan ei näytetä, vaan se pidetään piilossa laajalta yleisöltä.  Eettisesti olisikin jokseenkin vaikeaa esittää asia toisin. Toisiaan piteleville käsille on vaikea keksiä vaihtoehtoista kuvaa, vaikka pitäisin sellaista tarpeellisena.

Jotain häiritsevää on siinä, miten toisiaan pitelevissä käsissä siivotaan tai lakaistaan maton alle jotain ihmisenä elämisen "sotkuisuudesta". Luodaan siistiä, ehjää ja hallittua inhimillisyyttä. Juuri tämä siisti inhimillisyys onkin seikka, johon haluan seuraavaksi tarttua.

Kädet ovat inhimillisyyden symboli. Eläinkunnassakin kädelliset eläimet määrittyvät ihmisen sukulaisiksi.*** Ihmisyyden mittapuuna toimivat kognitiiviset taidot ja kyvyt.  Toisiaan kiinni pitelevät kädet korostavat kognitiivisuutta, aivojen ja ajattelijoiden kohtaamista, hallintaa. Mutta hoivassa liikuskellaan ihmisen eläimellisyyden rajamailla,  joka samalla on syvästi kulttuurista.

Kädet, yhtäältä aivan osuvasti, viestivät inhimillistä kohtaamista, mutta toisaalta ne pakottavat inhimillisyyden kognitiiviseksi ja siistiksi ihmisisyydeksi. Kuvan ulkopuolelle rajautuvan loppukehon mukana kuvasta rajautuu ulos ihmiselämässä ja hoivassa olennaista ainesta. Joka sekin on osa inhimillistä kokemusmaailmaa ja todellisuutta. Johonkin tämänkaltaiseen päätelmään yritän päätyä, vaikka en saa sitä tähän kirjoitettua riittävän selkeästi.

                                                             *  *  *

Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, sanotaan. Totesin kirjoituksen alussa, että toisiaan kiinni pitelevät kädet tavoittavat jotain olennaistakin hoivasta. Tämä jokin on se perustavanlaatuinen yhteys, joka kosketuksessa syntyy ihmisten ja ylipäänsä elävien olentojen välille. Tämä yhteys säilyy, silloinkin kun ihminen on menettänyt kognitiiviset kykynsä, kuten pitkälle edenneessä dementiassa. Kuten myös silloin, kun ihminen ei vielä ole saavuttanut monimutkaisia kognitiivisia kykyjä tai ei koskaan saavuta niitä.

Kosketus yhdistää silloinkin, kun elävällä olennolla on toisenlaiset kognitiiviset kyvyt, kuten muilla eläimillä kuin ihmisillä. Kosketuksessa voi tunnistaa sen samuuden tai ykseyden, jonka elävät olennot pohjimmiltaan keskenään jakavat: elämän. Kosketuksessa koskettaja ja kosketettava sulautuvat hetkellisesti yhteen - kummatkin koskettavat toisiaan ja tulevat kosketetuksi.

Näin ollen kosketuksessa syntyy mahdollisuus olla yhteydessä toiseen tavalla, joka tuottaa kummallekin osapuolelle mielihyvää. Mutta yhtälailla siihen sisältyy mahdollisuus tulla loukatuksi ja satutetuksi. Myös tämä koskee yhtälailla kumpaakin osapuolta.

Hoivan yhteydessä olennaista on tunnistaa se, että koskettaminen edellyttää resursseja: aikaa, hoivaajan fyysistä ja emotionaalista hyvinvointia ja niin edelleen. On kyse työolosuhteista, työn organisoinnista, palkkauksesta ja muista konkreettisista asioista. On oltava aikaa ja mahdollisuus koskettaa. Hoivaajalla on myös oltava kokemus siitä, että hänellä on jotain annettavaa, että koskettaminen on olennainen ja arvokas osa työtä. Pitää olla aikaa neuvotella siitä, mihin ja miten kosketaan silloin, kun koskettaminen on välttämätön paha. Nämä asiat, esimerkiksi, on sitä hoivan materiaalista, sosiaalista ja yhteiskunnallista kontekstia, joka on vaarassa rajautua kuvan ulkopuolelle.

Mutta toisiaan pitelevät kädet voi myös tulkita - ja sen nyt aion tässä tehdäkin samalla päättäen kirjoitukseni - vahvana ja poliittisena ehdotuksena tulkita hoivaajan ja hoivaa tarvitsevan hyvinvointia yhteydessä toisiinsa. Kunhan muistaa samalla lukea kuvaan sen ulkopuolelle jäävän kontekstin: käsiä ja "kognitiivista älyä" monimutkaisemman inhimillisen yhteiskunnallisen todellisuuden ja toimijat.

    Loppuhuomioita:

* Etenkin kun on kyse aikuisten hoivasta. Pienten lasten hoiva saa myönteisempiä merkityksiä, koska ollaan matkalla kohti ruumiillista itsenäistyistä ja omatoimisuutta. 

** Tämä naisen, hoivan ja kuoleman kulttuurinen liitto on aihe, joka kutsuu pohtimaan vaikka mitä, mutta pysykäämme asiassa. Jos aihe kiinnostaa, niin sitä on käsitellyt ainakin Terhi Utriainen (1994) artikkelissaan Kohdun hauta. Naisen ja kuoleman jatkumosta. Teoksessa Sara Heinämaa & Sari Näre (toim.) (1994): Pahan tyttäret. Sukupuolitettu pelko, viha ja valta. Gaudeamus.

*** Mielenkiintoista tätä vasten on pohtia sitä, miksi dementoituminen kohtalona määrittyy keskusteluissa toisinaan vanhuuden kohtaloista julmimpana. Miksi tällainen kohtalo edustaa meille pelottavinta mahdollista vanhenemista? Pelon täytyy liittyä jotenkin siihen yhteiskunnalliseen kontekstiin jossa elämme: yhteiskuntaan ja kulttuuriin jolla ei ole riittäviä valmiuksia huolehtia "järkensä" menettäneestä ihmisestä.

Kirjallisuutta

Lakoff, George & Johnson, Mark (1980) Metaphors We Live By. University of Chicago Press.

Tedre, Silva (1999) Hoivan sanattomat sopimukset. Tutkimus vanhusten kotipalveluntyöntekijöiden työstä. Joensuu yliopisto. 

Musiikki on omiaan liikuttamaan ihmistä, tästä kirjoitin täällä viimeksi varsin hilpeissä tunnelmissa. Tällä kertaa kirjoitan ihmistä liikuttavista lauluista vähän toisenlaisesta näkökulmasta. Kirjoituksen kipinä on laulussa Swing Low, Sweet Chariot. Se sattui olemaan yhdellä soittolistoistani tässä hiljattain ja huomasin sen kuullessani aina tunnistavani jotain tuttua ja lohdullista. Tunnetta kuvaillaan osuvasti täällä sielun ja maan sekoitukseksi. Laulussa on jotain sellaista lämpöä, jota voi olla vain surussa tai ihmiselämän koetteluksessa – miksikä tätä nyt kuvaisi -  joka kaiken toivottomuuden keskellä kurottautuu toivoa kohden.

Swing Low, Sweet Chariot on negrospirituaali, joka on nimi hymneille, joita Pohjois-Amerikkaan pakkosiirretyt afrikkalaiset ja heidän jälkeläisensä lauloivat raataessaan valkoisten plantaaseilla ja ollessaan heidän omaisuutta. Ne ovat syntyneet erityisessä historiallisessa kontekstissa, jossa niitä laulavan ihmisryhmän ilmaisun- ja kokoontumisenvapaus  on ollut äärimmäisen rajattua sekä ihmisarvo ja -oikeudet täysin riistetyt. Siihen pisteeseen asti, ettei ole ollut oikeutta omaan ruumiilliseen koskemattomuuteen, ruumiiseen tai edes omaan nimeen.*

Historiassa on muitakin esimerkkejä laulun yhdistävästä voimasta tilanteissa joissa jonkin ihmisryhmän ilmaisunvapaus on ollut rajoitettua. Tällaisesta laulusta on hyvä esimerkki on argentiinalaisen Charly Garcian Los Dinosaurios. 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa Argentiinaa hallinneen oikeistolaisen sotilasjuntan aikana kaikenlainen poliittinen toiminta, kuten meille itsestäänselvät ammattiyhdistykset ja opiskelijayhdistykset, oli kiellettyä. Vuosina 1976-1982 arviolta 30 000 ihmistä katosi jäljettömiin. Garcian laulun dinosaurukset on koodinimi, joka viittaa sotilasjunttaan. Laulussa lauletaan muun muassa (vapaa suomennos) näin:

  ”Ystävät naapurista voivat kadota,

laulajat radiosta voivat kadota,

ne jotka ovat lehdissä voivat kadota,

ihmiset jotka ovat kadulla voivat kadota,

ihminen jota rakastat voi kadota,

mutta dinosaurukset tulevat katoamaan”

  Voidakseen ymmärtää laulun merkityksen täytyy ymmärtää yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa laulu on syntynyt. Sitä laulu itse kuvaa hyvin: kuka tahansa voi kadota, milloin tahansa, minne tahansa. Argentiinassa kerrotaan, että ihmisiä käytiin öisin pudottamassa lentokoneesta hyiseen Atlanttiin.

Vaikea kuvitella yksinäisempää ihmiskohtaloa kuin kuoleminen yksin pimeään valtamereen. Tai johonkin niistä kymmenistä kidutuskeskuksista, joissa harjoitetun järjestelmällisen väkivallan seurauksena niin moni kuoli.

Laulun toiveikas, painava sanoma on, että vaikka nyt kuka tahansa tuttu tai tuntematon – tai sinä itse - voi kadota, niin jonain päivänä sotilasjuntta (dinosaurukset) tulevat katoamaan. Se on toivon pilkahdus toivottomalta vaikuttavan tilanteen keskellä ja se yhdistää toisiinsa ihmisiä, joiden keskinäinen kommunikaatio on rajoitettua ja jotka eivät muutoin tavoita toisiaan eivätkä voi taata turvaa toisilleen sen paremmin kuin itselleenkään. Ihmisiä joiden perusturvallisuus on pahasti järkkynyt. 

Mutta ne negrospirituaalit. Ne jos mitkä ovat täynnä toivetta ja lohtua, joka voi olla hengellistä laatua, mutta toisaalta myös jotain aivan konkreettista. 

Muutama sana konkreettisen toivon ja pelastuksen mahdollisuudesta.

Negrospirituaaleista on puhuttu koodattuina lauluina. Toisin sanoen, on esitetty että niiden avulla orjuudessa elävät ovat voineet kommunikoida ilman, että heidän ”herransa” olisi ymmärtänyt mistä on kyse. Sama idea siis kuin Charly Garcian laulun yhteydessä. Lauluihin on voitu koodata selviytymisen ja pelastumisen kannalta olennaista tietoa. Sanotaan, että noihin aikoihin Pohjois-Amerikassa toimi Underground Railroad, salainen maanalainen verkosto, joka koostui ihmisistä jotka auttoivat toisiaan pakoon etelän plantaaseilta kohti pohjoisen ei-orjavaltioita ja Kanadaa. Laulut välittivät tietoa siitä, milloin edessä saattoi olla pakenemisen mahdollisuus, mihin silloin pitäisi mennä ja milloin pitäisi olla varuillaan. Ne toimivat siis eräänlaisina signaaleina tai karttoina. Swing Low, Sweet Chariot –tulkintaa  tästä näkökulmasta löytyy täältä:

  Swing low, sweet chariot

Coming for to carry me home,

Swing low, sweet chariot,

Coming for to carry me home.

I looked over Jordan, and what did I see

(Coming for to carry me home?)

A band of angels coming after me,

(Coming for to carry me home.)

  Sometimes I'm up, and sometimes I'm down,

(Coming for to carry me home)

But still my soul feels heavenly bound.

(Coming for to carry me home)

If I get there before you do,

(Coming for to carry me home)

I'll cut a hole and pull you through.

(Coming for to carry me home)

  If you get there before I do,

(Coming for to carry me home)

Tell all my friends I'm coming too.

(Coming for to carry me home)

  Emme voi täydellä varmuudella tietää, onko verkostoja todellisuudessa ollut olemassa vai ei. Pidän kyllä sitä hyvin mahdollisena. Ainakin ajatus niiden mahdollisuudesta heivauttaa Swing Low, Sweet Chariot’issa mainitun taivaan uusiin ulottuvuuksiin: kyseessä on voinut olla varsin todellinen taivas, orjuudesta vapaat maat, mahdollisuus elää vapaana ja turvassa. 

Mutta on se voinut olla taivas metaforisemmassakin mielessä.

Laulun toiveikkuus tällaisessa tilanteessa rakentuu ajatukselle, että vaikka ruumis raataa ja nääntyy, on sielu kuitenkin ”oma” ja se kuuluu jonnekin jossa on hyvä olla. Laulu vaalii tätä ajatusta ja pitää yllä toivoa. Hymnit ovat olleet rukouslauluja, joissa laulaja(t) kääntyvät jumalan puoleen. Kristillisessä kuvastossa – jota negrospirituaalit käyttävät - se on taivas. Taivas on koodinimi ja/tai metafora vapaudelle. Kun ihminen silloin laulaa toivovansa ’taivaan vaunujen keinuvan alhaalla ja hakevan kotiin’, on kyse (myös) kuolemaan liittyvästä toivosta. Se ajatus ylipäänsä on kristinuskossa vahva.  (Muistan isoisotätini seinällä ja nyttemmin isoäitini sängyn yllä olevan taulun, johon on kirjailtu: Kristus on minulle elämä, mutta kuolema on minulle voitto.) Väkivallan, alistuksen ja raadannan keskellä kuolema on vapautus, etenkin liittyessään ajatukseen jossain odottavasta Taivaasta.

Tilanteessa, jossa ihminen elää toisten mielivallan ja väkivallan uhrina ja jossa hänellä ei ole oikeuksia juuri mihinkään, on tuollainen toivo erityisen tärkeä ja ymmärrettävä. Se myös värähtelee kuulumista ja kuulumisen tunnetta. Kuuluminen on ihmiselämässä ehkä yksi keskeisimmistä lohdun lähteistä. Se tunne, että kuuluu jonnekin, jollekin. Kuulumisen tärkeyden voi olettaa olevan erityisen tärkeä sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka on viety toiselle mantereelle. Pakkosiirron on täytynyt olla kollektiivinen trauma, vaikka ihmiset keskenään olisivat olleet miten erilaisia tahansa. Siten myös laulut ovat olleet kollektiivinen lohtu, joissa ajatus pelastuksesta ja toivo paremmasta tulevaisuudesta ovat pysynyt yllä täysin lohduttomalta vaikuttavassa tilanteessa. Ehkä laulaja on voinut siitä tuntea palasen taivasta, niin kuin musiikin kautta voi joskus tapahtua.

Eräänlainen hengellinen kartta siis.

Ihmisen erityislaatuiseksi eläimeksi tekee kuvittelun ja mielikuvituksen voima. Ehkä juuri siksi muiden eläinten kärsimys tuntuu niin pahalta. Ne kun (tietääkseni) eivät voi kuvitella itselleen toivoa ja parempaa tulevaisuutta.

Kuolemassa piilevä toivo ja lohtu ovat tuttuja myös (suomalaisesta) kansanperinteestä, jossa äidit ovat laulaneet lapsilleen kuolema-aiheisia kehtolauluja. Kun kurjuus, vilu, kipu ja nälkä ovat olleet alituisena uhkana, on kuolemassa ollut erityistä hohtoa. Silloin ruumiin kärsimys päättyy. Ei siis ihme, että äidit ovat voineet - paradoksaalista kyllä - toivoa lapselleen ennemmin kuolemaa kuin sitä kovaa elämää jota he itse elivät. Tokihan voi myös olla, että kuolema-aiheiset kehtolaulut käsittelivät lapsen kuoleman uhkaa, sillä lapsikuolleisuus on ollut niin kovin yleistä.

Negrospirituaalien lohtu on niin universaalia, että sen tuntee aivan toisenlaisessakin – paljon onnekkaammassa – todellisuudessa elävä kuulija. Ehkä sekin viestii (hengellisen tai henkisen) musiikin voimasta: laulujen lohdusta. Se laittaa jonkun perimmäisen osan meissä värisemään toivoa, jossain syvällä ytimessä, joka pysyy vahingoittumattomana ja ehjänä silloinkin, kun sen ympärillä niin paljon särkyy tai on vaarassa särkyä. Samalla se yhdistää meitä muihin eläviin olentoihin tai johonkin abstraktimpaan yhteyteen (taivas, koti, turva).

Verrattuna sellaisten ihmisryhmien kärsimykseen, joita tässä kirjoituksessa olen käsitellyt, ovat onnellisempien tähtien alle syntyneiden ihmisten murheet tietysti pieniä. Silti ne ovat suuria, omassa mittakaavassaan. Vapaudessa elävän ihmisen ahdistus liittyy ehkä pikemminkin vapauteen kuin sen puutteeseen. Saan mennä ja tulla niinkuin haluan. Mutta kuulumisen kaipuu on universaali, se ylittää ajan ja paikan. 

Ehkä näitä lauluja voisi kutsua lohtulauluiksi. Lienee hyvä päättää tämä kirjoitus yhteen kauneimmista. Leonard Cohen: Going Home. 

  "Going home

Without my sorrow

Going home

Sometime tomorrow

Going home

To where it's better

Than before

  Going home

Without my burden

Going home

Behind the curtain

Going home

Without this costume

That I wore"

Otsikkokin sen kertoo, että tämä kirjoitus on hajanainen kokoelma ajatuksia, jotka eivät ihan nätisti asetu esseemäiseen muotoon. Kirjoitan, koska tekee mieli kirjoittaa iloinen kirjoitus jokapäiväisestä, tavanomaisesta onnesta: jumppanonnesta.

Tavanomaisuudestaan huolimatta jumpatessa aika usein kanavoituu jotain niin suurta, että se ei tunnu olevan kotoisin tästä maailmasta. Samalla se juuri saa minut tuntemaan oloni kotoisaksi tässä maailmassa. Mistä siinä onnessa on kyse? Miten ja miksi se syntyy? Mitä se on? Miksi ihminen tuntee itsensä vapaaksi ja onnelliseksi jumpatessaan loisteputkivalaistussa, esteettisesti ottaen ei-niin-kovin-kauniissa betonilaatikossa?

Aina silloin tällöin löydän itseni selittämästä jollekulle sitä, miten jumppa tekee hyvää sielulle.  Silloin olen yleensä tullut muistutetuksi, että jumppa tekee hyvää myös ruumiille. Jää vaivautunut olo, ei itsekään tajua miksi on sanonut mitä on sanonut. Kunnes myöhemmin tajuaa:

Tottakai jumppa tekee hyvää niin ruumiille kuin sielullekin. Koska ne ovat toisiinsa upotettuja, yhtäaikaisesti läsnä. Ei niitä voi erottaa.

Jos jumppaonnen tiivistää yhteen sanaan, niin sen täytyy olla rytmi. Rytmissä keho, mieli ja sielu ovat (parhaimmillaan) yhtä. Siinä ruumis toimittaa asiaansa ilman, että tarvitsee ajatella yhtäkään ajatusta. Silti siinä on oma järkensä. Kutsutaan sitä sitten vaikka tajuksi.

Rytmitajusta puhutaan usein ominaisuutena, joka ihmisellä joko on tai ei ole, tai joka on parempi tai huonompi.

Mutta kaikilla elävillä olennoilla on rytmitaju. Eihän sitä voi olla olemattakaan, sikäli kun rytmin ymmärtää jonkinlaisena elämän pulppuamisena. Ei ole hyvää tai huonoa rytmitajua, vaan kyse on siitä – näin ajattelen – että elämä pulppuaa läpi eri ihmisille eri yhteyksissä, eri lähteissä. Jollekulle se tapahtuu jumpassa. Toiselle se tapahtuu puutarhaa hoitaessa tai uidessa. Se mikä näitä yhdistää, on ruumiillisuus. Keho on läsnä kaikessa liikkeessä, jopa sellaisissa pienemmin ruumiillisissa toimissa kuin kirjoittaminen tai piirtäminen. Näistä kahdesta etenkin piirtäminen tuntuu kovin mystiseltä ja kiehtovalta tapahtumalta. Kirjoittaessa kehon tieto jää aika minimiin. Silti, jos ei ole pitkään aikaa kirjoittanut, tuntuu näppäimistön näpyttely ihan verrattoman ihanalta sormissa ja käsissä. 

Takaisin jumppasaliin. Rytmissä on moniulotteisuutta. Se on tilallista ja ajallista, se on ennen kaikkea ruumiillista ja siihen sisältyy tajuamista. Se voi olla myös humoristista.  Joskus alkaa ihan ilman syytä naurattaa joku kuvio, ja voisin vaikka vannoa, että siinä itse kuviossa on jotain perin humoristista vaikka en osaakaan sitä sanallistaa.

Suosikkinauruni on kuitenkin se, kun itse tai joku toinen putoaa rytmistä ja alkaa nauraa itselleen. Jumppasalin peilit ovat silloin kommunikaation mahdollistaja. Niistä voi nähdä toisen nauravan ja ne heijastavat omaa naurua toiselle.

Viime aikoina olen hakeutunut tanssillisiin jumppiin. Niissä saa venkoilla, hetkuttaa ja ketkuttaa, asettua erilaisiin rooleihin. Hiljattain harjoitin sisäistä stuerttiani, joka osana koreografiaa viittoilee matkustajille turvallisuusohjeet. Olen myös ollut poikabändin jäsen useampaankin otteeseen. Broadwayllakin olen ollut. Se jos mikä on ihanaa ihmiselle, joka ei todellakaan ole omannut tai edelleenkään omaa kovin erityislaatuisia tanssillisia lahjoja tai ole koskaan harrastanut tanssia klubiympäristön ulkopuolella.

Tykkään kyllä myös eri jooga-asanoista vähän sen mukaan, mihin niissä samastutaan. Tykkään erityisen paljon puu-asanasta ja kissasta. Asanat, niin kuin rytmitkin, ovat ruumiillisia metaforia. Jotkut ovat vakavia tai ilmaisevat voimaa. Toisissa antaudutaan elämälle ja lakataan pyristelemästä vastaan. Joissakin sinnitellään. Joissain kurotetaan taivasta ja kepeyttä kohden, toisissa painutaan maahan ja tunnetaan elämän paino ja syvyys.

Mistä jumppaonni ja vapaudentunne kumpuavat? Kyllä sekin on kehosta lähtöisin, itsetietoisuuden haihtumisesta ja mielen hiljenemisestä. Jos kuvio on hankala, kehottavat jumppaohjaajat usein olemaan ajattelematta liikaa. Liikaa huomiota sanallisille ajatuksille, liian vähän kehon tietoa siitä, että se osaa kyllä liikkua. Parhaimmillaan, olipa kyse sitten jumpasta, tanssista tai joogasta, itsetietoisuus katoaa. Siis sellainen itsetietoisuus joka kritisoi ja arvioi liikettä suorituksena ja itseä suorittajana. On vain puhdas liike ja olomuoto. (Tällä en viittaa mihinkään puhtaaseen suoritukseen; suorituksella ei voisi olla vähempää tekemistä sen kanssa mitä tarkoitan.)

Itsereflektion painuessa taka-alle kehosta tulee kanava, joka kumpuaa syvempää rytmiä, elämän rytmiä, elämän voimaa. Sellaisina hetkinä on helppo luottaa siihen, että elämä kantaa, tapahtui mitä tapahtui, kävi miten kävi. 

Juostessa tulee joskus samanlaisia tuntemuksia, vaikka juoksun rytmi on ihan erilaista. Se on hienovaraisempaa ja sitkeämpää. Jari Ehrnrooth on kirjoittanut tästä kauniisti kirjassaan Tietämättä uskon. Ehnrooth käsitteellistää kokemusta vähän eri sanoilla kuin itse tekisin - Ehnrooth puhuu jumalasta, itse puhun elämästä. Tulkitsen, että puhumme silti jokseenkin samasta asiasta.

Juoksussa (ainakin itselleni) on erityisen tärkeää jatkuva yhteys ympäröivään maisemaan ja ympäristöön. Juoksuonni - ainakin itselleni - on yksityisempi, yksinäisempi tai yksinolevampi. Juoksuonni syntyy, kun sulautuu maisemaan, kohtaa eläimiä, puita ja kauneutta. 

Sen sijaan jumppaonni syntyy olennaisesti suhteessa toisiin ihmisiin; toisten ihmisten läsnäolo on välttämätön osa kokemusta. Rytmi on sosiaalista, se kokoaa ihmiset liikkumaan samaan tahtiin. Yhdessä liikkumista voikin ajatella eräänlaisena koskettamisen muotona:* Tiedän omassa kehossani, miltä liikkuminen tuntuu. Koska jaan ympärilläni liikkuvien kanssa tietyt perusasiat, kokemuksen kehosta, on se melkein kuin koskettaisin heitä liikkuessamme samassa tahdissa.

Jumpassa voi myös syntyä niin sanottuja korjaavia kokemuksia. Yhdellä suosikkiohjaajistani on ollut tapana eräässä koreografiassa alkaa viittailla vanhempien läsnäoloon yleisössä: ”Kyllä isä ja äiti siellä yleisössä ovat nyt niiiiiiiiin ylpeitä! Näettekö, siellä se äiti vilkuttaa!”

Tiedän, potentiaalinen myötähäpeän paikka. Jos sattuu ottamaan itsensä vakavasti tai jos ohjaaja itse ei usko sanoihinsa. Mutta koska hän mitä ilmeisemmin uskoo ja koska tuossa vaiheessa tapaan olla jo aikoja sitten kadottanut itsetietoisuuteni ei synnykään myötähäpeää vaan korjaava kokemus.

Mikä riemu: Tuntea koko ruumiinsa läpi (kuvitteellisten vanhempien) hyväksyvä katse. Tulla nähdyksi ja hyväksytyksi. Ihmiselle, joka ei koskaan ole kokenut itseään erityisen ”hyväksi” liikunnassa ja joka on joskus ajatellut itsensä ihmiseksi, jolla ”huono” rytmitaju. 

Jotain niin suurta onnea virtaa. Joku pieni naarmu jossain lakkaa kirvelemästä ja paranee.

Jumppaonnessa on varmaankin kysymys samasta ilmiöstä kuin yleensä missä tahansa luovassa tapahtumassa, joka on tekijälleen mielekäs ja luonteva. Piirtämisessäkin on rytmi, puhumattakaan soittamisesta, laulamisesta tai musiikin kuuntelemisesta ylipäänsä. Kirjoittamisessa on myös rytmi, siinä voi päästä vähän samanlaiseen tilaan kuin tanssiessa. Silloin voi tuntea, kuinka joku suurempi liikuttaa, jotain tapahtuu jossain, ja siinä prosessissa minä en typisty mieleeni ja ajatuksiini. Jotain tulee jostain ja puskee läpi. Syntyy tajuaminen, jota ei voi pakottaa itsereflektiolla vaan joka virtaa läpi silloin, kun asiat ovat sopivassa asennossa toisiinsa nähden. 

Jumpan tulokset eivät piirry paperille, muunnu musiikiksi tai sanoiksi, mutta ne ovat olemassa jumpan tapahtumisessa. Jumppa on siis, ei enempää tai vähempää kuin elämän pulppuamista.

Siitä syntyy jumppaonni.

P.S Tämä todellakin on iloinen luritus jumppaonnelle, kulttuurikriittinen anti erittäin vähäinen. Pitää muistaa, että koko liikkumisen kulttuuriin ja jumppasaleihin liittyy monenmoista arveluttavaa, ikävää ja epätoivottavaa, kuten tiukat ja sukupuolittuneet ulkonäkönormit, ulkonäkökeskeisyys ja niin edelleen ja niin edelleen. Merkittäköön tämä pöytäkirjoihin lurituksen lomassa mutta jätettäköön tällä erää sikseen.