r o b a n h o o d

http://www.inferno.fi/live/haikeaa-ja-sykahdyttavaa-motorhead-viela-kerran-helsingissa

The good ol' goof with proper Motörhead style logo.

Monroen bändin kolmosletulla alkaa jo tehot tippumaan. Soitossa ei ole ihan sitä potkua mitä parilla edellisellä rieskalla ja biiseissä toistuvat vähän turhat tutut kuviot. Todellisia killeriraitoja ei ole, mutta ei toisaalta ihan täyttää rapaakaan. Normipäivämeiningillä siis mennään, mutta eiköhän tämän avulla taas parit Suomen rundit, festarikierrokset ja lyhyet iskut Eurooppaan ja Japseihin heitä :)

Absolutely stunning song & vocals!

Whaddayaknow, Pelle Miljoona United tekee erinomaisen levyn :) Tällä kertaa musa soi rennommin, ilman sen kummempaa rähinää. #pellemiljoona #kinoriviera

Äijän mylvinnästä voidaan olla monta mieltä, ja niin oon itsekin :) mutta tää Vesa-Matti Loirin vuoden 1994 versio Väliaikainen -kappaleesta on huikee. Sovitus, soinnutus, laulun taimaus, KAIKKI. Tää täysin eri biisi kuin esim. Loirin 70-luvun versio tästä - tai Laman sinänsä loistava cover samasta biisistä :P Kunnia taitaa osittain mennä levyn sovittaneelle ja kitaraa soittavalle Peter Lerchelle. #loiri #lerche #väliaikainen #powerplay #dimangia

Mitäsmitäs, mikä ihmeen #Joosua ??? Hyvältä kuulostaa! #vielähetkensinun #enämpitällästsuomirokkia

Hookin nahkahousut ja lasvegas-bassottelu puuttuu, muuten okei

Mielestäni nykyisen markkinalaskelmointimeiningin aikana tällaisia hulvattomia leiskautuksia nimenomaan pitäisi tehdä enemmän!

Kymmenen nappibiisiä, parempi ku Regina.

Ihmeellistä hommaa tapahtuu Suomessa. Tälläsiä tehdään. Levyn myynti lienee luokkaa 260 kpl. Perässä saisi olla helpostikin pari kolme nollaa lisää.

Tästä levystä mainitaan aina, että lähtökohta oli se, kun J. Karjalaisen rumpali Janne Haavisto hokasi, että levyn pohjana olevan Et ole yksin -levyn “rytmeistä löytyi soul- ja jopa hiphop-vibaa”. No siis ei nyt ihmeemmin löydy, sen enempää kun mistään muustakaan musasta, joka ei ole Metallicaa. Tarkoitan, että ei nämä tällä levyllä veivaavat räppärit ja J. Karjalainen peruspoppis niin sulavan sopuisasti solju yhdeksi kokonaisuudeksi, kuin voisi ennakkohypestä kuvitella. Mutta nou problem, ei se haittaa lainkaan. Hyvää musaa on syntynyt ja ihan win-win juttu kaikille osapuolille. Lisää tällaista!

Tää on aivan hillittömän hienoa ja majesteettista mjusaa ja tekee gutaa sekä sydämessä että nivusissa! Gingerin touhut on jotenkin aina jättänyt kylmäksi ehkä sen pikkunäppärän kikkailun takia, mutta myöhemmällä iällä - ja raitistuttuaan - äijä on saanut mopon raiteilleen ja ralleissa pysyy fokus sihdissä. Superihana Victoria Liedtke laulaa ja ulkonäköistää suloisesti, mutta ilmiselvää on ettää Kinkerisetä vetää kaikista naruista. Biiseihin on kaadettu melodiakontenttia runsaalla kauhalla eikä joka kohdassa mennä siitä ilmeisimmästä aidanraosta läpi. Kiva kiva ja kyllä maistuu! Vähän sisäsiisti ote johtunee siitä, että Ginksu on soitellut kaikkien instrumenttien raitoja itse sisään. Enemmänkin olisi saanut roimia. Mutta kyllä tämä kestoklassikkolootaan menee, siis kamaan ILIMAN MUUTA!

Olisi hiukka alentavaa sanoa, että tää levy on kertakäyttökamaa, joten sanon, että tää on yhden kuuntelun juttu. Heavy Tiger tsekkaa kaikki rastit ja meininki on koko ajan ihan mainio, paikoitellen jopa mahtava, kaunis ja liikuttavakin. Silti tietää koko ajan, että levyn loputtua me ei tulla tapaamaan enää koskaan uudestaan. Jos mun tulee joskus Heavy Tigeria ikävä, kaivan esiin vaikkapa The Donnasin Spend the Nightin (joka on sen bändin AINOA hyvä levy, tarkistakaa vaikka) tai - huh huh - Joan Jettiä, joka on sentään se aito alkuperäinen mimmi (ja Nirvanan laulaja vuonna 2014, tarkistakaa vaikka, kaikkee tapahtuu). Ja hei, Stalingrad Cowgirls takaisin!!! :)

Siitä lähdetään, että SMG on ollu ihan dead to me alusta lähtien lukuun ottamatta sitä mahtavaa “hullu poika tyhmä tyttö” -biisiä, joka oli ihan mieletön. Mutta muuten ei vaan lähteny, ei vaan lähteny. Jotain Ultra Bra ja keltaiset sadetakit -allergiaa tuli vissiin podettua ja pahasti, hyi helvetti, puistattaa vieläkin. Mutta tässä. Tässä on vuoden paras kotimainen. Kevyesti. Kaunis. Haikea. Mystinen. Intiimi. Vähän niin kuin mun oma salaisuus, josta en teille enempää haluaisi kertoakaan. Mutta kuunnelkaa nyt sitten. Tää on totaalisen nerokas levy. Voin kuvitella, että Joel Melasniemi katsoo tätä kiekkoa kymmenen vuoden päästä, eikä tajua miten se teki tän. Teoksen mestarillisuutta ei yhtään vähennä se seikka, että kesto on ymmärretty jättää 40 minuutin hujakoille. Kokonaisuus on kuin yksi kappale. Tai oikeastaan yksi katse. Sä istut autossa, joka lähtee Las Vegasista auringonlaskun aikaan. Olo on sekava, mielessä on näetsen kipeitä muistoja. Pysähdyt kaupungin ulkopuolella valtatien reunaan ja katsot vielä kerran taaksepäin kaupunkiin, johon et enää koskaan ole menossa takaisin. Se on tää levy. Ei voi kun nauraa, kun aattelee, miten hienon suunnankäännön nää tekee. Tosta vaan kypsyy omaan keskinkertaisuuteensa ja alkaa tekemään jotain muuta. Miksen mä tee samaa????