Kirjeitä taivaalta ja haarukasta

Loukkaannuin

ja siitä kumpuavasta oikeutuksesta seuraa syytösten ryöppy

Vaikuttaa, aivan kuin se puhuisi totta, mutta kokemuksesta tiedän. Se valehtelee

Tunnustelen sen sävyä ja se on pimeä

Se on kuin vimmainen tuuli ja annan sen puhaltaa lävitseni. Viina yllyttää puhurin myrskyksi ja minä joikaan ja tanssin sen voimasta.

Olen jo voittanut sen. Tiedän ettei se ole totta.

Goethe puhuu pimeän valon spektristä. Jos katsot prisman läpi pimeää, se avautuu väreinä: syaanin sinisenä, magentana ja keltaisena.

Luonnontieteilijä tuhahtaa, ei se ole mahdollista. Pimeä tarkoittaa sitä että mitään ei ole; ei ole mitään mikä avautuisi väreinä.

Runoilija inspiroituu aiheesta, ah muistan Ollen kertoneen eräästä pimeästä: Se on musta, kulmikas ja viiltävän terävä. Kriittisyys. Siitä tulee mieleen ääriviivat.

Sydämen rauha taitaa olla maailman arvokkain asia.

Tuntuu että sellaista on vaikea saavuttaa omasta takaa, siitä tulee sellainen tavoittamaton olo, niinkuin se olisi jossain taivaanrannassa, muttei omassa sydämessä.

Seria sanoi, Jumalassa ei voi olla mitään pimeää.

Mietin vastarannan kiiskeä, että värit ovat kuitenkin valon varjoja, ja minä ainakin pidän väreistä.

Luonnontieteilijä oli ollut pitkään hiljaa, ja katsoi sopivaksi havahtua nyt. Eivät varjot ole pimeyttä. On vain valoa, ja valon puutetta.

Pimeys on sinun keksimääsi, se täyttää ne kohdat mistä puuttuu valoa. Pelkäät tuntematonta, koska epäilet sitä, ja pelkosi väri on pimeä.

Sielussa pimeydellä on valta ja voima vastustaa valoa. Se sanoo että sillä on oikeutuksensa, ja siitä sen voima kumpuaa, mutta kun pimeyden alkusyy valaistaan, koko hirviö haihtuu olemattomiin.

Viimeisetkin lehdet ovat riistetty puista ja alastomat rangat kohtaavat marraskuun armottomuuden sellaisenaan.

Aamuna jona sielunsa rakkaus on kuin pudonneet lehdet, viimeisen tuivertavan tuulen jälkeen rauhassa maahan laskeutuneena.

Jäljelle jää vain maailma, ja kun ei ole jäljellä mitään muuta, ei mitään toista unelmaa, minkä vuoksi pinnistellä, ei mitään toivoa hetken tuolla puolen, ei mitään sen tärkeämpää.

Oksat eivät pidä kiinni enää yhdestäkään lehdestä, ne on kaikki tuuli irroittanut, niinkuin armo.

Jää vain, mitä ikinä tuleekin.

Tiedätkö tunteen, kun joku jättää vastaamatta? Siihen jää tyhjä, tuntematon kohta, joka tummuu pimeydeksi, mustan puhuvaksi aukoksi, pimeyden kuiskuttelijoiden astua sisälle.

Seria vastasi, Jumalan kirkkaus ja rakkaus täyttää kaikki mustat aukot, jos sen sallii tehdä niin.

Sieluni toimii kuitenkin niin, että kun pimeyden kuiskuttelijat tiedostaa, niihin voi ottaa etäisyyden ja palata viattomuuteensa. Sieltä käsin voi katsoa niiden yli, ja huomata toisen olevan jotain aivan muuta, kuin mitä hänestä kuiskutellaan.

Siihen maisemaan saattaa kuitenkin jäädä elämään se kaikki, ja joka hetki on valittava mihin uskoo.

Mietin voisiko siinä kohtaa sallia Jumalan valon täyttää se.

Luokkakaveri puhui pirteästi, kehui kuinka erinomaista leipää ja kauhoi lusikalla voita, vaikka leipä oli lautasella.

Se sattui, eihän se ollut totta, mutta en halunnut särkeä, sitä mikä halusi ilahduttaa.

Taivas on tausta, jonka keskellä näen itseni.

Tuuli ja sen mukana keinuvat lehdet virtaavat viattomina ja huolettomina syksyn hehkeissä väreissä hänen ympärillään.

Virtaan syksyn sävelien kanssa hartaan rukouksen soidessa, en halua langeta sen keskellä kulkevan olennon synkempiin mietteisiin.

Taivas tuntuu tyhjältä.

Meillä on kylässä joogi, jolla ei ole mitään syytä puhua, hän on päättänyt olla tuolla

Jos kädessäni olisi sapeli, sen terä olisi häilyvä. Kärki ei tarkennu teräväksi viiltoreunaksi.

Päätän langeta takaisin omaan haavoittuvuuteeni.

Steiner sanoo: Sana 'minä' eroaa kaikista muista nimistä. Sitä ei kukaan voi käyttää tarkoittamaan mitään toista; jokainen voi nimittää minäksi vain itseään.

Lankean takaisin, en nimien keskinäisten järjestysten maailmaan, vaan hyvin yksinkertaisena. Mikä sattuu, se tuntuu ja terävöittää viiltoreunani kärjen.

Katselin lammen yllä leijailevia lehtiä, miten herkkinä vaappuillen ne lentävät, ja se kohta kun ne koskettavat lammen pintaa, ja pienenpienet aallot värähtävät.

Mietin miten luonto kiertää vuodenajasta toiseen, niin kauniina, täyteläisin värein ja aivan itsestään.

Ja sen ympäröimänä ihminen, ongelmineen, talousjärjestelmineen, huolineen ja juttuineen, ja samaan aikaan luonto kiertää, uudet lintusukupolvet syntyvät, ja lehdet maatuvat talven aikana, kaikki aivan itsestään.

Talon pihalle saapui uskovainen nainen, kysyen jos saisi tilkan vettä. Ovi oli lukossa joten jäimme odottamaan avainta.

Kysyin häneltä syntiinlankeamuksesta. Eikö ihminen parjaa itseään koska on sanottu hänen olevan syntinen, että kohdella itseään niinkuin väärää, perisyntistä, eikö siitä johdu ettei osaa rakastaa edes itseään, kuka täällä osaisi? Kuulin ruotsalaiselta tytöltä että voi pitää itseään sylissä, niinkuin pitäisi toista ihmistä. Eikö olisi parempi ottaa syliin kuin rääkätä?

Mitä se on se syntiinlankeamus? On kirjoitettu että niin kävi, mitä se tarkoittaa täällä elävässä elämässä?

Nainen vastasi: Syntiinlankeamus on nimenomaan jatkuvaa, lankeamme jatkuvasti, joka päivä uudestaan ja uudestaan. Siitä tulisi olla kyse, että loppuu se lankeaminen. Jos voimme lakata lankeamasta, tulee elämästä ihmeellistä, niin on kirjoitettu, kun lakkaamme lankeamasta elämme onnessa, rauhassa ja rakkaudessa.

Mietin sitä näkyä lammella, värejä tuulen pystytkö sä maalaamaan. Mietin mitä on lankeaminen, mihin minä lankean jos en näe siltä taivasta joka ympäröi minua, ja luota.