pitää miettiä

nykyinen suunnitelma on et mä otan muutaman eri alan kursseja "sivuaineopinnoiks" ja sit päätän mihin mä haen keväällä, joko siirtohaussa tai muuten. mua pelottaa, mä oon tästä kaikesta niin epävarma. mä en usko itseeni tai siihen et tässä käy hyvin

yleisesti ku mä keskustelen ni mä puhun jo jostain asiasta mikä herätti mussa ajatuksia, niin en usko et tää tulee olemaan kovin vaikeaa. se haaste on kai enemmänkin siinä, et kirjoittaminen on hidasta verrattuna tiktokin selailuun

sit tässä on vielä tää mun vasta-kehitetty/huomattu Älyttömän Huono itsetunto... jos sääntönä olis et jos mä jotain kirjotan ni mä en saa poistaa sitä, vaan tallennan sen luonnoksena? mulla kun on uutena tapana kommenttia kirjoittaessa ajatella "ei mulla oo mitään väliä, ei ketään kiinnosta", ja sit mä scrollaan pois

esimerkiksi googlasin joku päivä et miten peliohjainta voi käytää pöytäkoneen hiirenä, miten sillä voisi liikuttaa kursoria. ni nää nerot vastaa et "no osta kympillä langaton hiiri". mitä vittua sä selität? toinen just äsken. pelaan witcher 3, siinä on joskus kohtia missä voi navigoida dialogipuuta. mä haluan joskus kuulla/nähdä kaikki vaihtoehdot, joten etsin modia mikä helpottaa tätä selaamista. se et jatkaa aikaisemmista tanteista on tosi aikaavievää. ja taas: "witcher 3:n idea on et joutuu elää valintojensa kanssa. et valitse vaan jotain, älä mieti liikaa". mitä vittua nyt taas?? onko aivan vieras konsepti et eri ihmiset pitää kivaa eri tavoin? et mulle voi olla kivaa et nään kaikki keskustelut?? mä en vaan käsitä

oon ollu mun äidin luona joulusta asti. joulun alla olu useampi yksittäinen tapaus millon musta tuntu siltä et kun mä sanon jotain ni se joko ohitetaan tai sille nauretaan minun kustannuksella. tää on vähitellen rapistanu mun itsetuntoa ja mielenterveyttä

pari päivää sitte katsoin äidin kanssa sarjaa. me oltiin sit lähdössä jonnekin, ja siinä samalla kun puin niin kommentoin näkemäämme jaksoa jotenkin. tähän äiti vastaa "pueppas nyt/nyt mennään/tmv.", eli ohitti mun sanomisen. mä triggeröidyin tästä (joo, herkkis, tiiän) ja sit seuraavat päivät olin lähinnä hiljaa, en sanonut mitään mitä ajattelin koska uskoin että se ei ole kenenkään mielestä kiinnostavaa

unohdin koko asian tänään. selitin äidille jotain, ja hän sanoo että menee nyt toiseen huoneeseen. loukkaannun tästä, koska tuntuu että äiti vain lähtee keskustelusta kesken lauseen. triggeröidyn, mutta rystyset valkoisena koitan odottaa että josko äiti huikkaa minulle että haluaa minun jatkavan. hän ei huikkaa. mielenterveyden syöksykierre, menen huoneeseeni piiloon ja nukahdan. (minulle on tyypillistä nukkua/pyörtyä kun koen suurta surua)

tästä pääsen ahdistuksen aiheeseen: minun oli pakko poistua huoneestani syömään samaan aikaan kun äiti on keittiössä, koska en voi häiritä häntä kun hän nukkuu (liittyy myös Ongelmiin™). no, keskustelu etenee siihen että tunnustan että minulla on paha mieli, ja että alan kertomaan miksi. käyn aiemmin selittämäni tilanteet läpi. äitini vastaus on pähkinänkuoressa "perheen kesken voi olla röyhkeämpi ja ottaa puheenvuoroja, vaatia että toiset kuuntelee. me ollaan kaikki kummallisia, niin sinäkin saat olla. sun ei tarvi olla semmosen ihmisten kanssa jotka ei pidä/ymmärrä sua. sä et voi ottaa aina kaikkea niin vakavasti. mun ei ollu tarkoitus loukata sua". eli... lähes kaikki satuttaa lisää, menee ohi pointin tai on irrelevanttia

mä pidätän itkua koko keskustelun ajan. mutta loppua kohden mä kai turhaudun, kun haluan sanoa jonkin lauseen loppuun. pakotan itseni sanomaan sen, mutta samalla purskahdan itkuun. mitä seuraa on... kamalin huutoitku/paniikkikohtaus mitä mä oon koskaan todistanut missään. mä... napsahdin. huudan kurkku suorana, itken... tässä meni kai muutama kymmenen sekuntia. pakenen huoneeseen, sängylle kyljelleen itkemään. tässäkin menee kai vain alle kymmenen sekuntia? ja sitten se kaikki loppuu. mun päässä napsahtaa taas ja itku loppuu. nousen ylös ja kävelen takaisin keittiöön selittämään mitä olin sanomassa, pyytämään anteeksi että huusin, ja kertomaan että olen pahoillani koska uskon että äiti säikähti tilannetta todella paljon

mua ahdistaa koska mulla on todella... hullu olo? tässähän on todella voimakasta dissosiaatiota, mieliala muuttuu todella nopeasti, mun olemus muuttuu, ja mun muisti menee... mua pelottaa et mun äiti säikähti pahasti, että sille tulee paha mieli. että se ajattelee musta toisin nyt kun se näki et mä "hajosin". mua huolestuttaa et meidän seinänaapuri kuuli ton koko episodin ja kysyy mun äidiltä myöhemmin mitä tapahtui...

jos mä sit vuorostani kysyn "no tiedätkö sä mikä on molekyyli?" ni siihen ei voi vastata. ja Se on leveilyä. "en minä noista sinun vaikeista tiedä. mut sinä en tienny tuota mun juttua. entä tiedätkö mikä on väkiluvultaan pienin valtio?"

muuten ruoka oli tosi jees. keitin riisiä ja paistoin paljon kasviksia. oon nyt aikuisiällä opetellu paistamaan kasvikset oikein. mun lapsuudessa ne oli aina semmosia vetisiä... hyi. nii ja nää kasvikset on suurimmaks osin mun pilkkomia ja pakastamia! parsakaalin ostin valmiina pakasteena