#yths

Sairaanhoitajan kasvattamana olen saanut melkoisesti terveystietopläjäyksiä elämäni aikana. Tietenkin myös rokotukseni on hoidettu aikoinaan kuuliaisesti ja merkattu selvästi ylös pieneen söpöön vihkoseen. Samaa järjestelmällisyyttä voin suositella aikuisiälläkin, ettei tarvitse soittaa kaikkiin mahdollisiin terveyskeskuksiin Kolarista Kallioon kyselläkseen mitähän siellä on mahdollisesti saanut... Mä nyt en kuitenkaan siis tarvinnut välttämättä mitään uusia rokotuksia reissuun. Mulla jo oli mm:

Kurkkumätä-jäykkäkouristus. Uusittava 10 vuoden välein, itse sain tehosteen silloisen työterveydenhuollon kautta. Mikä olikin tosi hyvä, sillä vain muutama kuukausi sen jälkeen minua puri rotta eräässä jännässä tapahtumasarjassa, jota en viitsi täällä toistaa...

MPR eli tuhkarokko, sikotauti ja vihurirokko (annetaan lapsena)

Polio (annetaan lapsena, tehoste tarpeen aikuisena jos menee mm. Intiaan tai Egyptiin)

Hepatiitti A+B (voimassa yli 20 vuotta, nämä sain kun menin Dominikaaniseen Tasavaltaan, tuota, vuonna 2001?)

Opiskelijan tositarina siitä, millaista mielenterveyshoitoa YTHS:ltä voi saada.

OLI ahdistavan sateinen marraskuun päivä, kun soitin YTHS:n mielenterveyspuolen hoidontarpeen arviointiin pitkällisen harkinnan jälkeen. Juttelin miellyttävän naisen kanssa pitkän tovin elämästäni – hiljattain kuolleesta isästä, stressistä, aluillaan olevasta parisuhteesta ja keskittymisongelmistani. Kerroin myös, että suomalaisena miehenä en mielelläni puhu tällaisista asioista. Minulle avun hakeminen on kynnyksen takana. Puhelun jälkeen olin helpottunut. Ongelmani tunnuttiin ottavan vakavasti ja asiani käsiteltäisiin seuraavassa mielenterveyspalaverissa maanantaina, minkä jälkeen saisin ajan ammattiauttajalle. Seuraavalla viikolla minulle soitettiinkin YTHS:ltä. Sain ajan psykiatrille jo seuraavan viikon tiistaille. Näin upeastiko mielenterveyspalvelut hyvinvointiyhteiskunnassamme hoidetaankin? KUN tiistai viimein koitti, lähdin luennolta aikaisemmin. Vasta sporassa tajusin tilanteen ahdistavuuden. Joutuisin oikeasti keskustelemaan henkilökohtaisimmista asioistani tuntemattoman ihmisen kanssa. Odottelin oikean oven takana viisi, kymmenen, kaksikymmentä minuuttia, kunnes ymmärsin, että jotain on vialla. Tiede-lehti oli luettu, mutta lääkäri ei ollut vielä kutsunut minua sisään. Kävelin potilastoimistoon. Annoin henkilötunnukseni virkailijalle, työntekijä naputteli. Vakuutin, että minulla oli ollut lääkäriaika sovittuna. Virkailija sanoi, että tietojärjestelmäongelman takia lääkärini ei ollut saanut tietoa siitä, että minulla on hänelle aika. Itse asiassa hän ei edes ollut ollut koko viikolla töissä. ONNEKSI sain ripeästi uuden ajan kahden viikon päähän edellisestä. Uutta lääkärikäyntiäni edeltävänä iltana harrastin seksiä ensimmäistä kertaa edellä mainitun alkavan parisuhteen kauniimman osapuolen kanssa. Menimme Töölöön yhtä matkaa. Valmistauduin avaamaan mieleni sopukoita tuntemattomalle. Raitiovaunussa tyttö totesi minun olleen juuri hiljaa yhtäjaksoisesti pisimpään suhteemme aikana. Mieleni valmistautui koettelemukseen. Tällä kertaa lääkäri oli paikalla ja 10 minuuttia sovitun ajan jälkeen minut kutsuttiin pehmeästi valaistuun huoneeseen. Psykiatrini kätteli minut ja kysyi, olenko käynyt hänellä aiemmin. Vastasin, etten ole. Ihmettelin mielessäni, eikö psykiatrin normaalirutiineihin kuuluisi tarkistaa ennen potilaan vastaanottamista, onko potilas käynyt hänen luonaan juttelemassa aiemminkin. Mitä jos olisi edellisellä viikolla kertonut psykiatrille kipeimmät salaisuutensa, ja seuraavalla viikolla lääkäri ei muistaisi ikinä koko ihmistä nähneensäkään. Lääkäri ohjasi minut nojatuoliin ja siirtyi itse pitkältä tuntuvaksi ajaksi lukemaan koneeltaan papereitani. Tätä kai sanotaan tutustumiseksi, ajattelin. Viimein parrakas psykiatrini siirtyi koneeltaan itse asiaan. Minuun. Ensimmäisenä hän halusi tietää, olenko parisuhteessa. Kun vastasin, että olen, seurasi jatkokysymys: ”Onko suhteesi heteroseksuaalinen?” Vastasin kyllä, mihin psykiatrini totesi: ”Ja seksiä on. Saako hän orgasmin?” En pidä itseäni sulkeutuneena ihmisenä, mutta takeltelin vastauksessani. Jotenkin en ollut ajatellut, että sänkyhommat olisivat niitä asioita, joista lääkäri olisi ensimmäisenä kiinnostunut. Olin kuvitellut, että ensin olisi jotain helppoja lämmittelykysymyksiä, joilla lääkäri loisi minulle mukavan ja luottavaisen olon. Sitten olisi helpompi puhua tuntemattomalle ihmiselle vaikeammistakin asioista. Ja lämmittelykysymysten jälkeen tohtori vaikka lukisi täyttämäni alkukyselyn, ja sen jälkeen nyökytellen toteaisi, että jaahas, sinä siis kärsit stressistä ja keskittymisvaikeuksista. Ja jossain vaiheessa ehkä käsiteltäisiin esimerkiksi isäni kuolemaa. ALUN parisuhdekysymysten jälkeen sitten jatkoimmekin keskustelua sivuten hieman perhettäni. Lääkäri kyseli isästäni. Kun kuvasin häntä feminiiniseksi, lääkäri keskeytti: ”Et voi kuvata isääsi noin. Hänellä oli neljä lasta”. Pysyin kannassani, että isäni oli feminiininen, ja pienen miettimisen jälkeen psykiatri sanoi ymmärtävänsä mitä tarkoitan. En tiedä ymmärsikö. Lääkärini äidinkieli ei ollut suomi. Psykiatrin seuraava kysymys oli hämmentävin. Se meni sanatarkasti näin: ”Porno, internet, masturbaatio?”. Teen ammatikseni internetviestintää, joten en voi kieltää, ettenkö käytä internetiä. En voi myöskään väittää, ettenkö olisi katsonut pornoa tai masturboinut. Y-sukupolven edustajana jopa yhdistän nuo kolme. EN silti osannut vastata. Olettiko psykiatrini, että jos ongelmani olisi jatkuva runkkaaminen nettipornon ääressä – mikä kiistämättä aiheuttaisi vakavia keskittymisongelmia – kertoisin sen suoraan? Enkö olisi kertonut sitä jo ensimmäisessä puhelussani? Jos ehkä olisinkin nettirunkkari, mutten tunnistaisi ongelmaani, olisiko tuo lakoninen kysymys avannut alitajuntani pimeät virrat niin, että olisin tunnustanut kaiken ja parantunut? Annettuani jonkinlaisen vastuksen porno-internet-masturbaatio-kysymykseen hoito-operaatio oli kestänyt noin 30 minuuttia. Koko aika oli mennyt seksuaalisuudestani keskustellessa. Enempää ei tarvittu: lääkäri oli tehnyt diagnoosinsa. Lääkäri kertoi, etten tarvitse hänen mielestään ammattiapua, mutta voin kyllä lähettää sähköpostia jos haluan. Hän kysyi, miten keskustelu oli minun mielestäni mennyt. Katselin seiniä ja kerroin olevani kovin tyytyväinen hoitooni. Ulko-ovelle päästyäni nauroin. Olin selvästi tavannut itsensä Freudin. Tämän kokemuksen jälkeen en ole psykiatria etsinyt. En pelkästään siksi, että ammattilainen YTHS:ltä jo antoi diagnoosinsa vaan lähinnä siksi, että seuraava vastaava kokemus olisi ehkä jo liian ahdistava. Entä jos olisin ollut vielä sairaampi ja ahdistuneempi? Itsemurhan partaalla? Tavattoman ujo ja ahdistunut nuori mies, jonka on saatava jutella jollekin? Toivottavasti YTHS ei lähetä heitä samalle lääkärille.

Teksti julkaistiin poikkeuksellisesti nimettömänä Ainossa 1/2012.

Kuvitus: Emilia Ahonen

YTHS vastaa:

”Opiskelijoiden mielenterveysongelmien ehkäisy ja niiden oikea hoito ovat YTHS:n mielenterveyden ammattilaisille sydämenasia. Oheiset kertomukset opiskelijan kokemuksista YTHS:llä saamastaan hoidosta olivat ikäviä ja YTHS on niistä pahoillaan.

 Kehitämme palveluamme jatkuvasti ja olemme kiitollisia kaikesta YTHS:n toimintaan liittyvästä palautteesta. Kaikki palaute käsitellään johtoryhmissä ja epäkohtiin puututaan välittömästi. Olemme parantaneet asiakaspalautejärjestelmäämme (www.yths.fi/palaute) helpottaaksemme palautteen antamista ja varmistaaksemme, että palaute päätyy nopeasti johdon käsittelyyn.

 YTHS:n mielenterveyssektorin työntekijät tekevät parhaansa ja toimivat jatkossakin asiakkaidensa parhaan edun mukaisesti."

Mikko Murtonen