#walkers2

(Viime luvussa tapahtunut: Gwen, Oscar, Oliver, Nelly, Axel ja Annie olivat telttaretkellä läheisessä metsässä. Yllättäen leppoisan nuotijutustelun keskeytti korviavihlova väestönhälytys. Kun hälytys lakkasi, tapahtui samassa jotain outoa.) Aikuisen miehen kokoinen hahmo hoippui jostain pimeydestä Oscarin taakse, ja tarrasi tätä olkapäistä. Oli mahdotonta nähdä tulijan kasvoja, tai edes erottaa oliko hän mies vai nainen, lapsi vai aikuinen. (Myöhemmin tajusin, että sillä tuski oli edes väliä.) Oscar huudahti säikähdyksestä ja yritti riuhtoa itsensä irti tulijan otteesta. Muut ryntäsivät Oscarin avuksi, mutta olin itse liian lamaantunut kauhusta pystyäkseni liikkumaan. ”Mitä oikein tapahtuu, päästä irti!” huusi Oscar hysteerisenä. En ollut koskaan nähnyt häntä samanlaisena. Nuotio oli lähes sammuksissa ja kaikkialla oli pilkkopimeää. Olio repi Oscaria hartioista taaksepäin kuin eläin, enkä uskaltanut liikahtaakkaan. Joku huusi minulle jotain. Valoa? Kaikki tapahtui kuin sumussa. Nostin repun selästäni ja rupesin penkomaan taskulamppuani. Viimein lamppu löytyi viltin sisästä, napsautin sen päälle ja osoitin valolla suoraan Oscariin. Mikään ei ollut valmistanut minua siihen näkyyn. Oscarin koko takki oli repeytynyt irti ja hänen vaaleanvihreä t-paitansa oli kiskoutunut niin alas, että se paljasti hänen molemmat luisevat olkapäänsä. Tulija oli tarrannut valtavilla kämmenillään kiinni Oscarin hartioihin. Tuijotin käsiä kauhuissani. Ne olivat veren ja repeytyneen ihon peittämät. En tiennyt huomasiko kukaan muu niitä, mutta minun teki mieli oksentaa. ”Mikä se on!” kuulin Axelin huudahtavan puuskutuksensa lomasta. Tulija irotti toisen kätensä Oscarista ja heilautti sen taaksepäin. ”Varokaa!” huusi Oliver.

Hän, Annie ja Oscar kavahtivat kauemmaksi tulijasta irtautuen. Jokainen ymmärsi sen virheeksi välittömästi, mutta mitään ei enää ollut tehtävssä, kun tulijan kasvot tulivat viimein valoon. Koko vatsani tuntui kääntyvän ympäri. Puolet tuon olion kasvoista olivat poissa. Sen vasemmalta puolelta repeytynyt poski paljasti koko hammasrivistön ja sen silmät näyttivät tyhjiltä ja luonnottomilta. Olio avasi suunsa, päästi kummallisen kurlaavan äänen ja iski hampaansa Oscarin paljaaseen olkapäähän. Ne upposivat kuin veitsi voihin. Kuulin Annien kirkaisevan ja Axelin ja Oliverin huutavan. Oscar parkaisi tuskasta ja löi viimeisillä voimillaan outoa tulokasta kyynerpäällä kasvoihin. Olio kaatui ja lähdimme suoraa päätä juoksuun. Jokainen meistä kaatui vähintään viidesti. Kuulin Oscarin itkevän kivusta ja rukoilin, että hän jaksaisi vielä edes hetken. Emme nähneet metriäkään eteemme ja jokainen liukas kivi ja juuri sai meidät kompastumaan. ”Nelly!” kylmyys levisi koko kehooni. Kuulin kaikkien pysähtyvän. ”Mitä nyt?” joku kysyi. ”Hän on teltassa! Entä jos se olio menee sinne? Meidän on mentävä takaisin!” kiljuin pimeydelle. ”Ei voi olla totta...” Oliver parahti, ”entä jos niitä olioita on tullut lisää? Oscar ei jaksa ikinä sinne asti, hänen on saatava apua.” Kuulin Oscarin raskaan hengityksen, Oliver oli oikeassa. En tiennyt paljonko vahinkoa olio oli saanut aikaan, mutta mistään pikkuhaavasta ei tainnut olla ainakaan kyse. ”Minä menen sitten yksin”, sanoin varovaisesti. ”Minä tulen myös”, Axel sanoi oikopäätä, ”pääsettekö kaksin kaupunkiin asti?” Oliver mumisi jotain myöntävästi ja Oscar vain uikutti kivusta. ”Kai teillä on puhelimet?” kysyin. ”Joo on, soittakaa kun löydätte Nellyn”, Oliver sanoi.

Matka takaisin leiriin tuntui pitkältä. Juoksimme Axelin kanssa hiljaa, ilman, että kumpikaan uskalsi sanoa mitään. Kun viimein saavuimme nuotiopaikalle ja valaisin varovasti lampulla leiriämme, oli outo olio poissa ja koko paikka näytti rauhalliselta, suorastaan levolliselta.  ”Tiedätkö missä teltta on?” kysyi Axel varoen ja minä nyökkäsin.

Valaisin taskulampulla vasemmalle, kunnes valo osui oranssiin telttakankaaseen. Se oli repeytynyt riekaleiksi. Vedin nopeasti henkeä. ”Minä menen edeltä”, Axel sanoi ja otti minulta taskulampun. Kävelimme varoen teltalle, mutta jokin käski minut pysähtymään muutaman metrin päässä siitä. Axel käveli matkan loppuun asti, ja kurkisti aukosta sisään. ”Älä tule tänne.” Axelin ääni oli kuolemanvakava. Hän suoristautui ja kääntyi pois teltalta. Kauhu levisi koko kehooni. ”Meidän on mentävä kaupunkiin, mitään ei ole enää tehtävissä”, Axel sanoi synkästi. ”Mutta entä Nelly?” Axelin silmät olivat täyttyneet kyynelistä, mutta jokin outo voima sai hänen äänensä pysymään pelottavan vakaana. ”Nelly on kuollut”, hän sanoi. Axel olisi voinut yhtä hyvin lyödä minua suoraan kasvoihin. Tai murtaa nenäni. Tai potkaista minua mahaan. En voinut edes sanoa mitään. Mitä olisin voinut edes sanoa? Paras ystäväni oli kuollut, ei millään olisi enää väliä. Käännyin oitis ympäri ja lähdin kävelemään hitaasti kohti kaupunkia. En jaksanut välittää siitä, mitä oikein oli tapahtumassa. En jaksanut välittää edes Axelista. Syylisyys tuntui täyttävän koko sydämeni, jos olisimme ehtineet vähän aikaisemmin...