“Tervetuloa laumaan.”

Lyobek, verenpunainen ori, käänteli korviaan epäluuloisesti Efimin vetäessä sormeaan pitkin hevosen pitkää päätä. Öljy-veriseos valui lämpimänä kasvoja pitkin, mutta Lyobek pysyi paikallaan, mulkoillen vain hieman epäilevästi edessään seisovaa miestä. Tuulenpuuska kahisutti aroheinää kaksikon ympärillä auringon viimeisten säteiden kurkotellessa vuorien takaa, ilmassa tuoksui kesä. 

“Nimesi on Lyobek Verikarva,” Efim lausui, painaen punaisen kädenkuvan ahalteken rintaan. Hän toisti saman omaan rintakehäänsä, katsoen oria niin silmiin kuin hevosta ikinä pystyi. Pähkinänruskea, eläväinen katse. 

“Minkä sinä tunnet, minä tunnen. Minkä sinä näet, minä näen. Minkä sinä kuulet, minä kuulen. Mitä kohtaat, minä kohtaan.”

Tuulenpuuska tarttui Efimin nahkavaatteen helmaan, saaden pienet messinkikellot kilahtelemaan toisiaan vasten. Se oli merkki päätöksestä. Hetken aikaa kaksikko seisoi vielä paikallaan, mies ruohotupsuja hamuavaa hevosta silitellen ja hyväillen. Kun viimeisetkin auringonsäteet painuivat horisontin taa, keräsi Efim saviastian ja lähti kävelemään takaisin kotia kohti. Hetken hän ehti vaeltaa yksin, kun kuuli takaansa heinien kahinaa ja kevyitä täysverisen laukka-askeleita. Hän tiesi Lyobekin saavuttaneen tuntiessaan lämpimän puhalluksen niskassaan.