#vertical k

Idea osallistumisesta heräsi keväällä tyttären kanssa, kun kesälomalle oli toiveissa matalan kynnyksen juoksutapahtuma ja reissu Ruotsiin. Kuntoa ei ollut, mutta NUTS Karhunkierros oli edessä, joten polkujuoksusydän sykki edelleen. Tytär ei polkujuoksusta perusta -vielä ;). Viiden kilometrin ja 1000 nousunmetrin Vertikal K löytyi monen linkin takaa googlettelemalla. Kun Mårten Boström oli sitä suositellut, niin pakkohan tämä fjällmaratonviikon tapahtuma oli ottaa tarkempaan syyniin. Ei kai siinä kauaa harkittu, sillä reitti vaikutti aivan hullulta, mutta rääkkinä riittävän lyhyeltä.

Valmistavina harjoituksina kävin kahdesti nousemassa paikallisen laskettelurinteen päälle todetakseni, että 5 km saattaa sittenkin olla liian pitkä matka, kun 200 m aikana piti jo kahdesti pysähtyä puuskuttamaan. Arvioin, että kisaan tulisi menemään 2 h - jos pääsisin maaliin asti. Juokseminen jäi Karhunkierroksen jälkeen todella vähiin. Kävin kuitenkin salilla 1-3 krt/vko.

Ajoimme Åreen edellisenä päivänä. Saimme viihtyisän majoituksen noin kilsan päästä Åren torilta, josta lähtö tapahtuisi klo 18 paikallista aikaa. Kisapäivänä ennätin olla jalkojen päällä monta tuntia, kun kiertelimme idyllisessä kaupungissa. Sää oli mainio, vajaa 20 astetta ja poutaa.

Lähtöpaikalla oli yleisöjuhlan tunnelma, mutta ei suomalaiselle tuttua bajamajaa. Onneksi ennätimme vartti ennen lähtöä kipaista rautatieaseman maksullisessa vessassa. Pakollisten varusteiden lista oli ruotsiksi ja englanniksi hieman erilainen, mikä aiheutti pientä hämmennystä. Puuttuvista varusteista kun oli mahdollista saada 15 min aikasakko. Pitkälahkeisten housujen tarpeesta oli luvattu ilmoittaa etukäteen. Minkäänlaista varmistusta ei kuulunut, joten rohkenimme jättää tuulihousut vaihtovarustepussiin välihuipulle toimitettavaksi. Naiset lähtivät ensin matkaan torin reunalta ja 20 min päästä miehet perään.

En halua spoilata liikaa itse reittiä, sillä tämä extreme challenge snack täytyy ehdottomasti kokea itse. Sen voin todeta, että Youtuben kaikki reittikuvausvideot sekä järjestäjien reittiprofilikartta kannattaa katsoa ennakkoon tarkkaan. Ne eivät kuitenkaan anna täyttä kuvaa siitä, miltä matka tuntuu, eivätkä edes siitä, mitä on vastassa. Minulta oli mennyt ohi, että reitillä on yksi nestehuoltopiste, joten kannoin kaksi lötköä mukana. Toki, jos tuolla aikoo todella juosta tavoitteena alle tunnin aika, omaa juotavaa ei välttämättä tarvitse.

Yllätyin heti alkumatkasta ja myöhemminkin ruotsalaisten superpositiivisesta kannustuksesta. Jyrkillä rinteillä oli yllättävän paljon yleisöä, joka jaksoi taputtaa ja huutaa heja hejaa meille vihoviimeisillekin. "Bra jobbat" jää varmaan omaan fraasivarastooni tältä reissulta :) Tunnelma ei tosiaan olisi voinut olla mukavampi.

Vertikaalitonnihan tarkoittaa käytännössä pelkkää nousua. Jotenkin olin ajatellut, ettei se ehkä ihan niin jyrkkää olisi kuin vanhana suunnistajana kartan korkeuskäyristä päättelin ennakkoon. Minulla ei ole korkeanpaikan kammoa, mutta boulderointiosuuksilla alkoi väkisinkin heikottaa puuskutuksen, pystysuoran muta-kallio-seinämän ja takaa ajavan miesmassan vuoksi. Jos olisi ollut mahdollista, olisin istunut välillä alas nollaamaan. Mitään muuta ei kannattanut ajatella kuin edellä kiipeävän kantapäitä. Oli pakko tuulettaa, kun tämä pahin osuus vihdoin päättyi.

Ensimmäiset miehet menivät ohi jo reilusti ennen puoltaväliä. 2200 m kohdalla katsoin ensimmäisen kerran kellosta matkaa, sillä luulin olevani jo lähellä maalia. Pienoinen pettymys todeta, että noustavaa riittää. Koko matkalla juoksin yhteensä 300 m pienen pienissä pätkissä tasaisemmilla osuuksilla (joita ei todellakaan ollut paljon). Käsittämätöntä, miten joillakin se polvi vain nousee. Reitti oli niin tekninen, että nelinkontin piti yhden jos toisenkin kerran etsiä kalliolta jalansijaa. Syke laski, kun piti lähinnä pyrkiä pysymään kivikossa pystyssä, joten sen puolesta ei menty maksimeilla todellakaan. Pohkeet vain olivat niin jumissa kiipeämisestä, että askeleisiin ei saanut minkäänlaista eteenpäin suuntautuvaa tehoa. Välillä tuntui, kuin vaappuisin vain sivusuunnassa.

Pari kilsaa ennen maalia tunturin rinteillä alkoi tuulla niin jäätävästi, että kaivoin repusta takin säästäkseni energiaa. Olen yleensä hyvin täsmällinen syömisessä ja juomisessa kisan aikana, mutta nyt en muistanut ottaa riittävästi energiaa ja olo oli vetämätön. Yhden geelin taisin vetäistä.

Viimeiset kilsat edelläni kulki ja tarvittaessa ryömi kivipaasien päällä korkeintaan 12-vuotiaalta vaikuttava tyttö. Suomessa takuulla kukaan kisajärjestäjä ei päästäisi lapsia tällaiselle kamikaze-reitille yksinään tai ehkei edes vanhemman kanssa. Skandeilla on ilmeisesti toisin. Junioreja meni ohi ketterästi hypellen oikealta ja vasemmalta suunnistuskengät jalassa.

Noin 900 m ennen viimeistä huippua ja maalia näköpiiriin ilmaantui kabinbanan, gondolihissin asema. Siitä loppumatka oli iloista maaliinpääsyn odotusta, kun nopeammat kanssakilpailijat valuivat ryppäinä vastaan ja tsemppasivat meitä taapertajia jatkamaan. Vaikka kivinen maasto pysyi naurettavan hankalana, teki mieli ottaa muutama juoksuaskelkin. Huipun hiihtomajalle piti vielä selättää hauska jyrkänne. Polkua tuonne kivikkoon ei saa, joten jokainen joutui itse keksimään, miten pääsee ehjänä ylös. Kun pääni vihdoin ylsi jyrkänteen yli ja näin maalikaaren, kuulin puolen metrin päästä tyttären kannustushuudon. Sitten vain muutama harppaus maaliin ja uskomaton urakka oli ohi!

Aldrig igen, oli molempien tuomio. Toinen kärsi jäätävistä kivuista ja korkean paikan kammosta, toinen vain huonosta kunnosta. Silti totesimme kummatkin, että vertikaalitonnista jäi juoksunälkä. Kun oli laitettu lämmintä välikerrastoa takin alle, jaloissa oli kova hinku päästä oikeasti juoksemaan vaikka 20 kilsaa samantien. Taiteilimme melkein pyllymäkeä jyrkänteitä alas gondolihissille, viralliseen paluukyytiin. Järjestäjät keräsivät silloin jo reittimerkintöjä pois, eli olin todellakin viimeisten joukossa. Hetki jännättiin, oliko varustekassimme kadonnut, mutta löytyihän se lopulta hissiasemalta väärään pinoon eksyneenä. Matka täyteen ahdetulla gondolilla oli hauska lisä tähän reissuun.

Kuva: Kabinbanan eli paluukyyti odottaa, oma kuva-arkisto

Saavuttuamme Åren keskustaan alkoi sataa vihmoa, mutta menimme silti vielä torille seuraamaan palkintojenjakoa. Kiviuunipitsaakin olisi ollut osallistujille tarjolla. Yritin etsiä toimitsijoita, sillä kukaan ei maalissa kysellyt ajanottochippiä, ja olin unohtanut tietenkin sen juoksuliivin taskuun. Äimistelimme ruotsalaisten hulvatonta menoa, kun voittajat suihkuttivat podiumilla kuoharia kuin formulakuskit. Ihan käsittämättömiä juoksukoneita olivat nuo menijät! Lopuksi kisan sponsorin Peak Performancen tuotteita vielä arvottiin kaikkien osallistujien kesken.