#verho

***

Urho pysähtyi tarkastelemaan peilikuvaansa ikkunan heijastuksesta. Hiukset sojottivat joka suuntaan kuten aina, mutta muuten mies näytti omasta mielestään oikein siistiltä. Kasvot oli pesty, univormu puhdistettu ja kengät kiillotettu. Urho yritti vetää hiuksiaan kenttälakin alle, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Ennen oveen koputtamista Urho kaivoi pienen, ruskeaan paperiin käärityn lahjan esiin povitaskustaan ja veti muutaman kerran syvään henkeä. Vanhala oli naureskellut aikaisemmin, ettei kukaan tyttö varmaan ollut saanut häntä yhtä sekaisin. Se oli Urhonkin myönnettävä, mutta miehet olivat yhteistuumin tulleet siihen tulokseen, että Vera ei ollut kuka tahansa tyttö. Hän oli viimeistä piirtoa myöten hallittu, ylväs nainen, jonka pelkkä läsnäolo sai Urhon sydämen hakkaamaan. Muita asioita, joita Vera oli tehnyt, ei hän uskaltanut edes ajatella.

Oven avannut nainen näytti hetken niin järkyttyneeltä, että Urho pelkäsi tehneensä virheen. Veran kasvot sulivat kuitenkin nopeasti leveään hymyyn.

“Urho!” hän sanoi pehmeästi voimakkaalla venäläiskorostuksellaan ja syleili miestä. Urhon mielestä tapa, jolla Vera sanoi hänen nimensä, oli hyvin kaunis. Vera tuoksui puhtaalta ja joltakin naiselliselta hajusteelta, jota hän ei tuntenut. Veran lopulta irrottaessa otteensa Urho sai sanotuksi:

“Tota, mul ois sul tämmöne.” Hän ojensi kädet täristen pienen paketin Veralle. Jumalaut, että tuo nainen oli kaunis, hän ajatteli. Veran suupielet kaartuivat suloiseen hymyyn ja Urhokin uskalsi lopulta hymyillä.

“Tule, tytöt ovat muualla”, Vera selitti ja sulki oven heidän takanaan. Hän istahti sängylle ja avasi paketin huolellisesti, Urhon mielestä jopa tuskallisen hitaasti.

Alkuperäinen idea oli ollut antaa Veralle hänen tuntolevynsä, mutta Hietasen kysyessä neuvoa Rokka sai hänet lopulta vakuutettua siitä, ettei se välttämättä olisi maailman paras idea. “Älä sie ny herranjumala semmossii, äitees haluu kyl tietää mis siun rippeet on jos niikseen tulloo”, Rokka oli tuhahtanut. “Akat tykkää ainaki kimaltavast ja söpöst, jottai sellast sie varmaa keksit?” hän oli jatkanut. Urho otti neuvosta vaarin ja väkersi Veran lahjaa aina, kun vain ehti. Hän ei ollut varmaan ikinä keskittynyt yhteen asiaan niin pitkän aikaa kyllästymättä.

Vera nosti papereista huolellisesti vuollun, puisen ketun ja kohahti ihastuksesta. Urhosta tuntui kuin hän räjähtäisi millä hetkellä hyvänsä.

“Teitkö itse?” Vera kysyi käännellen kettua käsissään. “Upea.”

“Kyl mar, iha ite, ol hyvä vaa”, Urho sanoi ja virnisti mukamas rennosti. Vera ei aina ihan täysin ymmärtänyt Urhon säksättävää puhetta, mutta onneksi oli muitakin tapoja kommunikoida.

“Kiitos”, Vera kujersi ja suuteli suomalaista ehkä hiukan liian voimakkaasti verrattuna siihen, mihin Urho oli kotopuolessa tottunut. Hän jäi hämmentyneenä haukkomaan henkeään ja tuijottamaan palavasilmäistä naista. Nainen ei ollut huomaavinaan, ainoastaan hymyili toisesta suupielestään sitä mystistä hymyä, jota Urho niin rakasti.

“Ni, sit ois suklaat viel. Ei mitenkä kauhiast mut o kuitenki”, Urho muisti ja kaivoi esiin hartaasti säästämänsä paperipaketin Veralle, jonka hymy levisi molempiin suupieliin.

“Rakas”, Vera sanoi pehmeästi. Urho ei olisi osannut sanoin kuvailla, millaisia tunteita tuo sana ja tapa, jolla Vera lausui sen, herätti hänessä. R-kirjain surahti hieman ja s-kirjain jäi pehmeäksi.

Urho keräsi kaiken rohkeutensa ja kumartui suutelemaan Veraa varovasti. Vera oli niin siro ja hauraan oloinen, että Urho pelkäsi satuttavansa häntä, samalla kuitenkin niin ylivertaisen hallittu ja upea, että hän pelkäsi yhdenkin virheliikkeen karkottavan naisen pois.

“Niin kaunis”, mies sanoi hiljaa ja siirsi nutturasta karanneen suortuvan enkelin lailla hymyilevän Veran korvan taakse. Tämä nappasi yhtäkkiä suomalaissotilaan kenttälakin ja painoi sen nauraen päähänsä.

“Perrrkele”, Vera surautti ja Urho purskahti nauruun yrittäen samalla tasoitella joka suuntaan sojottavia hiuksiaan. Nainen huomasi tämän heti ja alkoi pörröttää niitä kahta kauheammin. Tilanne yltyi painiksi – Urho tosin edelleen kohteli neitoa silkkihansikkain.

Vera sen sijaan taisteli kaikin voimin miehen estelyä vastaan ja sai kaadettua hänet selälleen. Vera suuteli Urhoa tapansa mukaan rohkeasti ja ohjasi ujostelevan miehen kädet vartalolleen.

***

Vera lepuutti päätään Urhon rintakehällä ja lauloi hiljaa venäjäksi tanssittaen sormiaan hellästi miehen vartalolla. Urho ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta olisi voinut kuunnella häntä tuntikausia. Laulutaidottoman miehen korvissa Veran hiljainen ja hiukan käheä, mutta tyylipuhdas ääni kuulosti vähintäänkin jumalaiselta ja naisen pehmeä kosketus sai hänen sydämensä hakkaamaan. Vera huomasi sen aivan varmasti, kukaties nauttikin sellaisten reaktioiden aiheuttamisesta, mutta ei kommentoinut asiaa sanallakaan.

Urho näpräsi hellästi naisen hiuksia ja yritti sysätä ajatukset lähtemisestä jonnekin kauas pois. Veran nuttura oli purkautunut jossakin vaiheessa ja nyt hän näytti Urhon mielestä vieläkin kauniimmalta, jos se vain oli mahdollista.

Ei heistä koskaan tulisi sellaista paria kuin vaikka Rokka ja hänen vaimonsa, se hänen oli pakko myöntää itselleen. Urho ei koskaan voisi ottaa asiaa puheeksi kotona. Rokalle hän uskalsi kertoa, mutta kannakselaisen puheesta kyllä kuuli, ettei hänkään tätä ihan täysin ymmärtänyt tai hyväksynyt.

Osa suomalaisista kohteli venäläisnaisia kuin esineitä. Tai kuin jotain eksoottisia sirkuseläimiä, kuten Rokka ja Vanhala olivat tehneet. Urhoa puistatti. Hän ei ikinä voisi kohdella Veraa tai ketään muutakaan niin. Urho kielsi itseään miettimästä sitä, mikä olisi väistämättä edessä ihan liian pian. Haaveilla sai aina ja juuri nyt, tässä ja tällä hetkellä hänellä oli hyvä olla.