#tyyne

Jouluksi oli satanut lunta. Sitä oli odotettu ja nyt se peitti entisiä peltoja, tyhjää navettaa ja kahta autoa, jotka oli parkkeerattu talon pihaan. Talo oli rakennettu nopeasti jatkosodan jälkeen. Se oli pieni paritupa, jossa oli yhteinen keittiö ja joka oli sopinut hyvin kahdelle perheelle. Nyt siellä parituvassa vain vanhuksia.

Lapset olivat muuttaneet pois vuosikymmeniä sitten. Olihan elo alkanut käydä ahtaaksi, kun lapsia oli yhteensä kuusi ja paritupa pieni. Rokan vanhin lapsi Aune oli muuttanut Helsinkiin opiskelemaan ja töihin. Myöhemmin Jouko oli muuttanut Imatralle, Hilkka lähimpään kaupunkiiin ja nuorin Jukka Ruotsiin töiden perässä. Suden lapsista oli Kerttu jäänyt asumaan kylään ja Esko muuttanut Lappeenrantaan. Perhe oli hajonnut.

Antti ei ollut voinutkaan ajatella perheen hajoavan niin. Se ei vain käynyt hänelle järkeen. Hän oli aina elänyt siinä uskossa, että Jouko jäisi ja ottaisi tilan itselleen, kun aika koittaisi, Aune ja Hilkka menisivät naimisiin ja Jukka löytäisi itselleen töitä. Antti itse vanhenisi samassa talossa, jossa oli syntynytkin, ja vierailisi aina Tassun luona. Mutta sodat sotkivat kaiken.

Se Antin oli myönnettävä, että sota oli tuonut jotain hyvääkin. Vaikka tila oli jäänyt rajan toiselle puolelle, oli uusi paritupa kenties parempi. Ei siinä ollut lapsuuden muistoja. Muistot olivat Kannaksella. Paritupaan oli kuitenkin pinttynyt uusia muistoja aina pikku-Jukan ensiaskelista jokapäiväiseen rutiiniin, joka paritupaan oli muodostunut.

Parituvassa asuminen oli helpottanut monia asioita. Aamuisin saatiin nukkua pidempään, kun työt oli jaettu. Lyyti oli hoitanut aamulypsyn, kun Tyyne oli keittänyt aamupuuron. Antti ja Tassu olivat katsoneet sillä välin lasten perään ja pelto- ja navettatyöt olivat sujuneet nopeasti kahdestaan. Töiden lomassa heille oli jäänyt aikaa jutella ja viettää aikaa toistensa seurassa. Kiireisimpinäkään viikkoina heidän ei tarvinnut odottaa sunnuntaihin, että näkisivät toisensa kirkossa.

Lapsiakin oli ollut enemmän ja siitäkös Antti oli pitänyt. Talo oli yhteinen, eläimet ja pellot yhteisiä ja niin myös lapsetkin. He olivat olleet vain yksi iso perhe. Lapsilla oli yhden äidin ja isän sijasta ollut kaksi äitiä ja kaksi isää. Yksikään lapsista ei ollut jäänyt huomiotta, ainakin Antti toivoi niin.

Lopulta uudelleen rakennettu elämä oli hajonnut uudestaan. Pienviljely ei ollut enää elättänyt ja Tyynen oli pitänyt hankkia työ lähimmästä sekatavarakaupasta. Kun sekään ei ollut auttanut, olivat pellot jääneet kesannolle, eläimet oli myyty ja lopulta kaikki kävivät töissä talon ulkopuolella. Lapset olivat muuttaneet pois eikä kiireisten nykyajan aikuisten kalentereista löytynyt aikaa vanhempien tapaamiseen.

Parituvan asukkaat eivät olleet ainoat, jotka olivat muuttuneet. Paritupaan oli vedetty sähköt muutama vuosi sitten ja niiden mukana puhelinlinja, joka oli auttanut yhteydenpidossa lapsiin ja lapsenlapsiin, vaikkakaan Lyyti ei sitä halunnut myöntää. Sisävessaa ei parituvassa kuitenkaan ollut eikä sellaista varmaan koskaan tulisikaan. Lämmityskin tuli puuhellan kautta ja vesi kaivosta.

Lasten muutto pois oli tuonut nelikolle pienen ilon, josta he eivät koskaan puhuneet; he olivat vapaampia kuin koskaan. He asuivat kylän laitamilla, tunnin ajomatkan päässä kaupungista. He eivät tunteneet paljoa kyläläisiä tai naapureita, ainakaan siten, että heille olisi tullut vieraita tai että joku olisi kiinnostunut heidän elostaan. Kylälle he olivat Karjalasta tulleita evakoita, jotka elivät hiljaista eloaan kaukana muista. Ja sekös heille sopi. Kun lapsiakaan ei parituvassa ollut, ei ollut myöskään vaaraa kiinni jäämisestä. He olivat kaikki jääneet eläkkeelle, joten he saattoivat viettää jokaisen päivän tunnin keskenään.

Lapsia ei vain tullut nähtyä, ainakaan kaikkia samaan aikaan, ja sekös heitä närkästytti. Lyyti ymmärsi, etteivät lapset kokeneet perhettä samoin kuin he. Tietenkin lapset halusivat olla yhteydessä vain synnyinvanhempiinsa. Olisihan se toki ollut outoa olla yhtä läheinen naapurin lasten vanhempien kanssa kuin omien. Tyyne puolestaan uskoi vakaumuksellisesti kaikkien lasten olevan yhtä lailla hänen omiaan. Hän kirjoittikin ahkerasti kaikille ja soitti puhelimella. Useasti hän kutsui Kertun perheineen kahville. Antti puolestaan oli katkera lapsille, etenkin Aunelle. Hän oli tehnyt kovan työn uuden elämän rakentamiseksi, tuonut leivän pöytään, taistellut henkensä edestä, että edes jotain säilyisi lapsille ja nyt lapset olivat hylänneet hänet. Tassu pysyi asiasta vaiti.

Lasten tapaaminen jouluna oli vaikeaa. Yhteistä joulua ei oltu vietetty varmaan viiteentoista vuoteen. Tänäkin jouluna Hilkka vietti aaton aviomiehensä suvun kanssa. Esko ei kehdannut tulla, kun kerran Aune ja Jouko tulivat, eikä Kerttu tohtinut tulla miehensä ja kolmen lapsensa kanssa jo muutenkin ahtaaseen tupaan. Jouko oli onneksi tullut ja saanut jopa suostuteltua Aunen matkustamaan tyttärensä kanssa Helsingistä kotikonnuille.

Kymmenestä lapsenlapsesta oli paritupaan saapunut kolme. Anttia harmitti, etteivät lapsenlapset, varsinkaan Aunen tytär Heli, välttämättä koskaan tapaisi kaikkia serkkujaan. Nytkin Heli-raukka istui joulukuusen vieressä ja luki kirjaa, jonka oli saanut lahjaksi. Päivällä lapsenlapset olivat leikkineet lumihangessa ja rakentaneet kaikesta pihan lumesta kaksi lumiukkoa. Nyt kaikki olivat hiljentyneet. Kahvit oli juotu, kuulumiset vaihdettu, joulusaunassa oli käyty, jouluruoka syöty ja lahjat avattu. Pian varmaan lapset perheineen lähtisivät. Aune ei ollut suostunut jäämään paritupaan yöksi, omien sanojensa mukaan olisi järkevämpää mennä Joukon kyydillä Imatralle ja päästä sieltä huomenna junalla Helsinkiin.

Täysin hiljaista ei parituvassa kuitenkaan ollut. Keittiössä Joukon vaimo Riikka auttoi Tyyneä tiskien kanssa, Jouko puolestaan yritti parhaansa keskustella Aunen kanssa, ja Lyyti leikitti Joukon nuorinta lasta Tuulaa. Antti ja Tassu istuivat pöydän ääressä. Tassu katseli joulukuusta ja nakersi piparkakkua. Antti tuijotti ikkunasta pimeyteen ja mietti hartaasti.

Joukon esikoinen Otto tarkasteli valokuvia, joita parituvassa oli paljon aina hääkuvista kuviin lapsenlapsista, joita he olivat postissa saaneet.

“Eikö täällä oo yhtään värikuvia?” Otto kysyi.

“Eihä myökään olla otettu niitä ko parisen vuotta”, Jouko vastasi pojalleen ohimennen. “Ei siun isovanhemmilla taida olla ko ne mitkä myö ollaan lähetetty.”

Otto hiljeni hetkeksi, mutta avasi nopeasti taas suunsa:

“Mummi hei, isä sano että myö hankitaan väritelkkari!”

“Mie sanoin että harkitaan. Jos joulun jälkeen sais alennuksesta niin sitte ostetaan”, Jouko korjasi poikaansa.

“Se on ainakin näin iso”, Otto näytti käsilään. “Ja siitä näkee kaikki maailman värit ja siinä on tosi monta kanavaa.”

“Rauhotuhan Otto, ei nykyäänkää kaikki ohjelmat oo värillisiä. Sitte ko sie oot miun ikänen nii ehkä sitte”, Jouko kääntyi katsomaan Lyytiä, joka oli nostanut pikku-Tuulan syliinsä. “Telkkareista puheen ollen oisitteko työ halunnu telkkaria. Mietin jos myö ostetaan uus nii pittää päästä eroon vanhasta.”

“Ei myö televiisiota tänne tarvita”, Lyyti vastasi kipakasti. “Justha myö saatii radio. Myö pärjätää ilmankii.”

“Mummi siun pittää tulla kattoo meidän väritelkkaria, kun myö saadaan se “, Otto jatkoi intoiluaan. “Ja Helin pitää tulla myös! Ja Aune-tädin.”

“Ei me lähetä Imatralle yhen telkkarin takii”, Aune sanoi. “Jos tullaa, nii tullaa pääsiäisenä.”

“Mänkää lapset hakemaa lissää piparloi”, Lyyti laski Tuulan sylistään. Tuula kipitti nopeasti keittiöön ja palasi yhtä nopeasti vadillininen piparkkakkuja pienissä käsissään. Lapsi sai laitettua vadin pöydälle ja istui sen ääreen mussuttamaan herkkuja. Heli puolestaan jatkoi kirjansa lukemista ja Otto palasi valokuvien silmäilyyn.

“Isä, ootko sie tuos kuvas?” Otto kysyi kovaan ääneen ja osoitti piironginlaatikon päällä olevaa valokuvaa. Kaikki kääntyivät katsomaan, kun Jouko nousi nojatuolista katsomaan kuvaa.

“Onha siinä mie”, Jouko vastasi ja ojensi kehystetyn kuvan pojalleen.

“Kuinka vanha sie olit täs?”

“Ehkä kymmenen”, Jouko nappasi kuvan pojalta ja näytti sitä Aunelle. “Enkö mie ollu kymmenen ko tää kuva otettiin?”

“Eiks tää otettu sillon ku me oltiin lähetty?” Aune kysyi.

Nyt puolestaan Tassu nousi katsomaan kuvaa.

“Sie oot Aune tuos”, Tassu selitti. “Ja Otto, tuos on siun isäs pienenä. Tuos mie ja Tyyne ja Lyyti ja Antti. Hilkka on tuos keskel ja Jukka ol Hilkan sylis. Nuo tuos on Kerttu ja Esko. Myö oltii juur Antin kans palattu sovasta.”

Antti kuunteli keskustelua katkerana. Tassu ei ollut pitkään aikaan puhunut erityisesti mistään ja nyt hän puhui sodasta, aiheesta, josta tuskin koskaan puhuttiin ellei oltu humalassa.

“Millasta sovas oli?” Otto kysyi innokkaasti.

Koko pirtti hiljeni. Ottokin taisi tajuta virheensä. Tuula sen sijaan avasi pienen suunsa ja kysyi:

“Missä on sota?”

“Se sota on jo menny”, Jouko tokaisi. “Mäne sie leikkii uusilla leluillas.”

“Olitteks te sodas?” Heli kysyi vuorostaan.

“Oltii myö”, Tassu vastasi hiljaa.

“Millasta se oli?” Otto intti. “Oliko teil aseet? Oliko tankkeja ja pommeja? Kerro, kerro, kerro!”

“Ehä mie ennää siitä ossaa kertoo. Antilta työ voitte kyssyy.”

“Ukki!” Otto huusi ja hyppäsi pöydän ääreen. “Kerro sovasta.”

“Vai sie tahot oikee sovast kuulla?” Antti naurahti ja katsoi pojanpoikaansa. “Kylhä mie siulle voin kertoo ko sie kerrot miulle mist sovast sie tahot kuulla.”

“Onks niitä enemmän?” Heli kysyi ihmeissään ja istui Oton viereen.

“Eiks siun äitis oo kertont siulle?”

“Se sano et sä olit sodas ja jätit mummin kotiin äidin ja muiden kaa”, Heli sanoi varovaisesti. “Ei se mulle kertonu, missä sodas sä olit.”

“Sittehä on hyvä jot Otto kysyi”, Antti naurahti. “Katsos mie ja Tassu taisteltii ensinnä talvsovas Taipaleel kolme kuukaut. Ei siel olt muuta ko lunta ja kuolemaa. Jatkosovas sitte myö vallattii Petroskoi. Muistat sie Tassu ko mie sanoin jot mie en nää harmaata värrii?”

“Kuopion potkukelkka pataljoona”, Tassu nyökkäsi ja hymyili.

Miehet nauroivat vitsille, jota kukaan muu ei ymmärtänyt.

“Pittääp taas kirjottaa Vanhalalle ja kyssyy kulumissii”, Antti tokaisi.

“Kuka on Vanhala?” Otto kysyi.

Ennen kuin Antti ehti vastata Aune sanoi katkerasti:

“Ukkis vanhoja sotakavereita. Kirjottaa niille enmmän ku omille lapsille.”

“Aune, älä alota”, Lyyti huokaisi.

“Ei, en tietenkää.”

“Mut kuka se Vanhala on?” Otto intti.

“Vanhala ol komppanian huumormies, ylen sankia priha. Hää otti rammarin mukkaa Petroskoista levyjen kera. Sitte myö tanssittii Jokanttii koko loppu sota”, Antti selitti.

“Mikä on rammari?”

“Gramofoni”, Jouko selitti. “Vanhan ajan levysoitin.”

“Oliks teil musiikkii sodas?” Heli kysyi.

“Oliha sitä ja radio myös. Ei myö mikkää rajamäenrykmentti oltu. Myö piettii hauskaa koko sota, varsinkii Petroskois. Siel myö mäntii tapaa Veerukkaa. Hietanen piti häest kovasti. Kauaa myö ei Petroskoissa oltu. Myöl oli sota sodittavan.”

“Mitä työ teitte siel sovas?” Otto kysyi vuorostaan.

“Mitä ny sovas tehhään. Myö sodittii. Sovat loppuu sotimal. Heli, siun äitis uskoo jot rauha ratkesee mut sitte ko ryssä pistää maan paskaks ei sitä sottaa ennää puheil pysäytetä. Sitte pittääp taistella. Ja myöhä taisteltii. Nukuttii, taisteltii ja syötii huonoo ruokaa. Sitä kuules Otto on sovankäynti. Tiiät sitte valmiiks jos tulloo toinen.”

“Mitään toista sotaa ei tule”, Aune huokaisi äänekkäästi. “Me ollaan käyty sodat täällä ja nyt on rauha.”

“No en mie ny tiiä ihan”, Jouko koitti rauhoitella siskoaan ja estää kipinöivää perheriitaa syttymästä. “Olihan tuol Vietnamis sota.”

“Mut Suomi ei sitä sotaa sotinu eikä Neuvostoliitto. Me eletään nyt rauhan aikaa enkä mä tarvitse yhtään sotia nyt.”

“Ukki jatka siitä sovasta”, Otto sanoi nopeasti. Aune ei jatkanut eikä Antti ehtinyt käskeä Aunea olemaan hiljaa.

“Mitä muuta mie ny kertosin siulle sovasta. Myö sodittii ja kärsittii nälkää. Ja sitä myö tehtii säässä ko säässä, saatees, pakkases ja heltees, yötä päivää. Mie voisinki kertoo ko myö kaivettii juoksuhauvat ja rakennettii korsut. Voittaaha tuo teltas nukkumisen mut kurjaks käy ko alkaa sattaa ja hautaan tulloo vettä ja mutaa. Sama kävi ko lumet suli. Vartiossaki piti istuu mut siitähä myö pidettii. Mie ja Tassu mäntii usein yöl vartioon. Ja hyvä nii ko sillee myö saattii koko komppania tavata Baranovin poika”, Antti nauroi.

“Kuka se oli?” Heli kysyi. “Kirjotaks sä silleki?”

“Ehä mie hänel kirjota ko ei hää ossaa suomee. Hää yritti tulla yöl ottaa minnuu vangiks mut mie otinkii häet vangiks. Siitä mie sain oikee lomatkii, pääsin kottii tapaa teiän vanhempia. Ja Lyytiä tietenkii.”

“Mitä sille Paranoville kävi?” Heli jatkoi.

“Hää jäi vangiks, mie sain lomat ja sen jälkee en häest kuullu. Kai hää pääs takas kottii sovan jälkee. Kolme häne miehist mie tapoin mut hää varmaa ellää vielkii. Miun piti männä sotaoikeutee sillon mut mie otinkii Baranovin mukkaa. Kyl oli upseerit hämmillää ko myö tultii. Koskelaa saa kiittää ko hää piti asian salassa jot isot herrat sai yllätyksen.”

“Kuka se Koskela on?”

“Koskela ol hyvä vänrikki. Hiljane hää ol mut reilu kaikinpuoli. Ja hää ei suuttunt jos sinuttel. Lammio ja Sinkkonen oli molemmat ko rautakanki ois ol persees jos joku sinuttel. Mut Koskelasta myö kaikki piettii. Myöhemmi häest taiettii tehä luutnant. Sen hää kyl ansaitsi. Jos miulta kyssyy nii myö oltais taisteltu Uraalii asti jos jokaine upseer ois olt ko Koskela. Toisin ko muut upseerit hää oli rohkea loppuu asti.”

“Mitä sille Koskelalle kävi?” Heli kysyi.

“Kuoli. Samoin kävi Hietasen.”

“Entä se Veerukka?”

“Häest mie en tiiä. Hietanen yritti löytää häet Petroskoista ko myö sinne palattii sovan lopul mut ei löytänt.”

“Kuoliko se?” Otto kysyi.

“Älä sie tuommossii mieti”, Antti tiuskaisi. “Vankileirille hää varmaa joutu. Hietanen hoki jot hää ois varmaa paennu. Ei hääkää pitkää voint surra ko piti sota sotia. Myö peräännyttii vauhilla. Kannas mäni ja sota hävittii. Viimese urotyön mie sain tehä ko opetin Asumaniemen ja pari muuta poikaa sotimaa. Asumaniemi hää muistuttiki minnuu kovast Hauhiast. Samat sanat kummankii suusta. Asumaniemi vaa koitti sotia, uhkarohkea tenava. Hyö ois varmaa tult toimeen hyvi jos olisvat tavant.”

“Kuoliko se Hauhia?” Otto kysyi varovasti.

Antti nyökkäsi:

“Neljää tuntii mie häel sanoin jot piä pää alhaalla. Hää män ja nosti pään. Jos koskaa päädytte juoksuhautaan piätte pään alhaalla sillä siitä ei ennää nousta ko on puol päätä hauvan seinäs.”

“Nyt loppu se sota puhe!” Aune tiuskaisi. “Eiköhä lapset oo saanu jo tarpeeks kuulla toisten tappamisesta. Sä kävit sotas ja pakotit meiät kuuntelee sun juttujas mut et kyl pakota mun lasta kuuntelee.”

Antti ei vastannut. Hän tuijotti tyhjää hiljaisena, keskittyneenä. Ainoastaan Tassu huomasi, että tämän kädet tärisivät.

“Antti, ei myö olla ennää siellä”, Tassu sanoi hiljaa. “Myö ollaa iha kotona.”

“Ja taas tää menee tähän”, Aune huokaisi äänekkäästi. “Isä vaa tuijottaa tyhjää eikä suostu vastaamaan. Aina sama rundi joka kerta.”

“Nyt piät tyttö turpas kii”, Antti sanoi. “Myö eletää kaikki maailmas jos sota sodittii ja siu lapses tietää sen. Turhaa sie yrität suojella.”

“En mä mun lasta siltä sodalta suojele vaan sulta!” Aune huusi. “Kaikki lapset tietää että se sota sodittiin ja kaikki sen aina tulee tietämään mutta mun lapsen ei tarvii tietää niitä kauheuksia!”

“Mie vittu sodin sen sodan siun vuokses!” Antti nousi vihaisena ylös. “Mie sodin jot myö oltais pietty Kannas! Mie sodin jot myö oltais asuttu koton! Mie sodin jot Suomi pyssyis itsenäisen! Sie et tyttö mittää siitä tiijä!”

“Ai en tiiä?! Mie leikkasin sun ruista ku sä sodit! Mä vittu hoidin Jukkaa ja Hilkkaa ku äiti teki kaikki talon työt! Mun piti tehä töitä ku sä menit ja tapoit viattomia!”

“Kukkaa ei sodas oo viaton! Myö kaikki tapettii tai tultii tapetuiks! Mie tein kaikkein jot myö oltais saatu Kannas takas!”

“No et vittu tehny tarpeeks!”

“Mie pistin tuvan pystyyn jot sie oisit saant katon pään pääl! Mie kynnin pellot ja hoidin elikot jot sie oisit saant ruokaa pöytään!”

“Se ei susta hyvää isää tee! Sä ryyppäsit koko ajan ja jätit mut ilman huomioo! Sua ei kiinnostanu! Ketää ei kiinnostanu! Pikku-Jukka se oli maailman enkeli ja kaikki muut sai huomioo paitsi mä! Mua ei vittu ollu olemassa sulle!”

“Sie ite päätit olla olematta miulle!”

“Sä vaan ryyppäsit ja puhuit sodasta tai hoidit sun typeriä elukoita ja paasasit Kannaksesta! ‘Myö palataa Kannakselle. Myö Tassu palataa sinne. Tassu sitä, Tassu tätä. Miut haudataa sukuhautaan’. Ei vittu haudata!”

“Mie tein kaiken jot myö oltais pietty tila ies täällä!” nyt Antti oli vihainen ja sen kuuli. “Mut sinnuu ei kiinnostant yhtää! Sie lähit Helsinkii jot sie pääsit opiskelloo! Sie mänit ja jätit siun perheen!”

“Mä halusin opiskella! Mua ei kiinnosta palata minnekää Kannakselle eikä varmaa kiinnosta ketää muutakaa! Jukka muutti Ruotsiin etkä sä sitä kritisoi yhtään!”

“Jukka muutti työn peräs!”

“Mä muutin opiskelun ja sain sitten työn! Mikä ero siinä muka on?! Mulle sä sentään voi soittaa! Mä voin tulla junalla! Jukka ei!”

“Myö tarvittii sinnuu tilal!”

“Sun tilas ois kuollu ilmanki mua! Ei oo enää mitää pienviljelijöitä! Ei sillä enää elä! Kaikki muut pienviljelmät meni paskaks etkä sä suostunu vaa hyväksyy sitä! Niiku et sitäkää et me hävittii se sota!”

“Nyt sie tyttö alat männöö liian pitkäl! Mie oon elättänt tän perheen alust asti! Mie oon tehnt kaikken jot myö voitais ellää!”

“Sä oot tehny kaikkes ja paskat! Sä jätit meiän kasvatuksen äidin hommaks ku sun piti sotia etkä auttanu sodankaa jälkee vaan istuit siel navetas tai ryyppäsit!”

“Mie rakensin talon ja navetan ja hoidin pellot! Miulla ei vittu olt aikaa ko piti suurperhe elättää! Myö elätettii kymmene ihmistä! Kymmene! Ja sodanki jälkee vaik kuinka myö kärsittii!”

“Sä ja sun kärsimys! Sä et vittu tiiä millasta on elää ku isä ryyppää ja elää omissa maailmoissaa ja aina puhuu sodasta tai jostain vitun Hietasesta tai Honkaojasta!”

“Sie et vittu tiijä millasta oli viettää neljä vuotta sovas! Sie et tiijä millasta on ellää ko joka päivä saattaa kuolla ja siin ois samal mänt siun elantos, koko perheen elanto! Sie et tiijä millasta on nähä ko miehii kuoloo joka päivä ja veri virtaa maan perkeleesti!”

“Ja taas sitä mennää! Sota sitä, sota tätä! Eiks sun elämäs oo muuta ku sota!”

“Mie oon taistelt miun koko ikäni jot perhe säilyis!”

“Perheet on muuttunu etkä sä vaan suostu hyväksyy sitä! Ei enää eletä kaikki samas ahtaas talos!”

“Sie hylkäsit siun perheen!”

“Mulla on oikeus omaan elämään! Mulla on oma elämä!”

“Oma elämä ja lapsi ilman issää!”

“Heli viettää vuoroviikonloput isällää!”

“Helistä kasva kunnon ihmistä ilman issää!”

Aune tuijotti isäänsä vihaisena, murtuneena. Hän näytti siltä, että olisi halunnut lyödä. Kaikki muut olivat hiljaa. Heli yritti piiloutua kirjansa taakse. Otto oli hivuttautunut nurkkaan ja Tuula oli piiloutunut äitinsä taakse. Tyyne oli jäänyt keittiöön ja Lyyti katseli tilannetta pettyneenä nojatuolista. Tassu oli peittänyt korvansa ja sulkenut silmänsä heti, kun huuto oli alkanut.

Tovin Aune ja Antti tuijottivat toisiaan vihaisina. Sitten Aune tokaisi:

“Heli, laita lahjat kassiin. Me lähetään nyt.”

Heli nosti katseensa kirjasta hämmentyneenä, vilkuili serkkujaan ja isovanhempiaan ja laski sitten kirjan. Aune nosti käsilaukkunsa, antoi lahjakassin Helille ja viskasi lahjat sinne. Helillä kesti hetki tajuta, mitä tapahtui, mutta sen tajuttuaan, hän ymmärsi, että nyt lähdettiin. Hän keräsi loput lahjat kassiin, halasi Lyytiä ja Tyyneä, pyysi anteeksi ja kipitti pukemaan takkiaan.

Kun ovi viimein sulkeutui, Antti istui alas ja huokaisi. Kukaan muu ei sanonut yhtään mitään.

“Taas”, Lyyti sanoi lopulta katkerasti. Muuta ei tarvittu.

“Kello on jo aika paljon”, Jouko sanoi vaivihkaa. “Myö aletaan kohta lähteen. Ei vielä mutta kohta. Antaa Aunen rauhottua hetken.”

“Miksi Aune-täti on vihainen?” Tuula uskaltautui kysymään.

“Sie et oo tarpeeks vanha vielä ymmärtämään sitä”, Jouko huokaisi ja nosti lapsensa syliin. “En miekää ymmärrä mut se on ollu pitkä perhekiista.”

Ilta ei jatkunut pitkään. Tyyne keitti vielä kahvit, jotta Jouko jaksaisi ajaa kotiin ja samalla ehdittiin puhua Joukon ja Aunen lapsuudesta. Samalla Tyyne ehti pujahtamaan ulos pyytämään Aunea ja Heliä sisään. Joukon auton ovia ei oltu lukittu ja Aune istui takapenkillä Helin kanssa ja odotti. Tyyne yritti suostutella itkuista Aunea tulemaan sisälle edes sopimaan, mutta tämä kieltäytyi. Helikään ei uskaltanut sisään. Tyyne ei voinut kuin toivottaa hyvät joulut ja uudet vuodet ja palata sisälle.

Joukon perheineen lähtiessä sanottiin vielä hyvästit halauksien kera ja voivoteltiin sattunutta. Olihan se ollut odotettavissa, mutta kaikki olivat toivoneet, että korkeintaan olisi tullut sanaharkkaa. Ainoastaan Tuula vaikutti päässeen yli tapahtuneesta ja lupaili jo, miten piristäisi Aunea.

Kun Joukon auto katosi mutkan taakse, Lyyti huokaisi:

“Istukkee. Pittää jutella.”

Kaikki istuivat pöydän ääreen ja Lyyti aloitti:

“Antti, mie rakastan sinnuu, mut hitto vie sie voisit olla kiltimpi Aunelle.”

“Aune hylkäs perheen”, Antti vastasi vastahakoisesti. “Eiks se meinaa siulle ennää yhtää mittää?”

“Aune lähti omille teille. Nii lähti kaikki muutkii lapset. Ei ennää asuta vanhempien luona. Jouko assuu Imatral, Esko Lappeenrannas, Kerttu ja Hilkka ny assuu lähel, mut omien perheiden luona ja Jukka assuu Tukholmas. Mitä erroo on siinä jot Aune assuu Helsingis?”

Antti ei sanonut mitään.

“Myö kaik elettii sotavuodet ja myö kaikki kärsitti. Ja myö kaik ollaa kiitollissii siun teoistas”, Lyytin ääni värähti.

“Sie pelastit Tassun sielt joesta”, Tyyne lisäsi. “Myö ei oltais kaikki täs ilman sinnuu.”

“Ei myö oltais ilman teitäkää”, Tassu lisäsi väliin.

“Antti, siun pittää ymmärtää jot Aune ellää iha erilaist elämää”, Tyyne jatkoi. “Mut hääki tahtoo vaa jot häen lapsel on kaik hyvin.”

“Puhunk mie liikaa sovast?” Antti kysyi. Kukaan ei vastannut.

“Paljon sie kyl siitä oot puhunt”, Lyyti sanoi viimein. “Mut sota vei siult paljon. Vei kaikilt paljo. Mänetettii Kannas, tila, iha kaik.”

“Puhunk mie liikaa?” Antti toisti kysymyksensä kuitenkaan muihin katsomatta.

“Et”, Lyyti sanoi. “Mie oon tottunt siihe ja mie ymmärrän, se ol iso asia siulle.”

“Miust tuntuu jot mie en oo voint miettii mittää muuta ko sottaa hetkeen”, Antti huokaisi.

“Millon sie et miettint sitä?” Lyyti kysyi. Tästä he eivät olleet koskaan puhuneet. Antti oli puhunut sodasta, kun oli puhunut. Kukaan muu ei ollut tuonut asiaa esille, ei edes Tassu.

“Heti sovan jälkee ko rakennettii talo. Piti rakentaa ja tehhä töitä jot saatii pellot kuntoo ja karja navettaan. Sen jälkee mie ehin miettii mut sitte tuli rahaongelmat eikä ennää olt aikaa.”

“Ja nyt?”

“Kerrankii ko joku kyssyy miult sovasta”, Antti naurahti. “Kerrankii jottai kiinnostaa. Ja Aune alottaa metakan.”

“Aune sannoi miulle jot hää ei taho et Heli ei muistais tai tietäis koko sovast”, Tyyne sanoi. “Hää tahtoo jot Heli ei koe sammaa mitä hää koki lapsen. Hää ei taho jot Heli joutuu käsittellöö niit asjoi joit siulle kävi sovas. Hää tahtoo jot Heli käsittellöö sovan historian tunnil historiana eikä henkilökohtasen asjana.”

*** 

 “Au, sattuu. Elä kisko.”

Tyyne nosti katseensa Lyytin hiekanruskeista hiuksista ja vilkaisi häntä peilin kautta huokaisten syvään.

“Siun kampaus ei ikuna kestä jos mie en paa tarpeeks tiukalle. Ja pitäähän siun ny näyttää hyvält koko ilta”, Tyyne naurahti ja kumartui sitten tarkastelemaan Lyytin lettikampauksesta karannutta suortuvaa.

Lyyti tuhahti. “Ei se oo sitä mitä sie luulet. Emmie siit Antista piittaa. Kovast tuntuu minnuu yrittävän, mut emmie sellast ilveilijää ota.”

Lyyti näytti hetken poissaolevalta ajatellessaan pojan kömpelöitä lähestymisyrityksiä - lähes herttaisen haparoivia kehuja, viinan rohkaisemia tanssiinkutsuja ja ohimeneviä, muka toverillisia hipaisuja olkapäälle. Rohkeana ja omapäisenä tunnetun Rokan pojan epävarmuus hillityn ja rauhallisen Lyytin edessä oli jopa jotenkin liikuttavaa.

Tyyne ei sanonut sanaakaan, hymyili vain itsekseen tuttua, tietäväistä hymyään ja keskittyi solmimaan lettinauhan kauniille rusetille.

Lyytin poissaolevuus vaihtui kuitenkin pian virnistykseen. “Mut mites siul ja Tassul? Joko se o julkist tietoo?”

Tyyne tunsi poskiensa helottavan ja painoi päänsä alas mukamas suoristaakseen vaaleansinisen mekkonsa helmoja. “Emmie siit nii tiiä… Tassu o nii kovi ujo. Kyl sie tiiät. Mut kaik o hyväst jos sie sitä mietit.” Tyttö vilkaisi ystäväänsä kulmiensa alta ja hymyili. “Antti sano et yrittäis suostutella Tassunki tulemaan.”

Lyyti nojautui tarkastelemaan kasvojaan peilistä ja pyyhkäisi poskipäälle pudonneen ripsen pois. “Ei sit sanaakaa siit miun ja Antin jutust. Unoha se, jooko. Siul o paha tapa hölöttää ohi suus, tiiätsie.”

Tyyne ei voinut tirskahdukselleen mitään. “Ai ny se o jo joku ‘juttu’?”

Lyyti puuskahti ja nousi seisomaan kukkakuvioista mekkoaan asetellen. “Hei, sie tiiät kyl mitä mie tarkotan. Onks miun helma muute mytyssä takaa, viititsie kahtoa?”

*** “Näytänkö mie tyhmältä?”

Tassu pysähtyi hetkeksi keskelle hiekkatietä ja vilkaisi Anttia, joka näytti keskittyvän lähinnä pystyssä pysymiseen, eikä niinkään ystävänsä ulkoiseen olemukseen.

“Hei, kuuletsie?” Tassu astui askeleen lähemmäksi ja tuli yhtäkkiä vedetyksi kömpelöön karhunhalaukseen, niin lähelle että hän haistoi luvattoman alkoholin Antin hengityksestä.

“Et sie ikuna näytä tyhmält, Tassu. Elä sie jooko siit Tyynest nii hermoile, ota täst nii helpottaa.” Antti ojensi pulloa häntä kohti. Tassu nuuskaisi sen sisältöä ja irvisti, mikä oli koko illan naukkailleen Antin mielestä hulvattoman hauskaa.

“Ota ny, ei myö jäähä kii”, Antti suostutteli, tarttui Tassua kädestä, asetti pullon lähes teatraalisen huolellisesti hänen käteensä ja hymyili voitonriemuisesti.

Tassu oli kerran aikaisemmin maistanut viinaa. Se oli poltellut kurkussa ikävästi ja tuonut vedet silmiin. Antti oli nauranut ja jättänyt asian sikseen. Ei Tassua oltaisi sinä iltana humalaan saatu.

Tassu vilkaisi käteensä laitettua pulloa ja huokaisi. Antti hymyili toisesta suupielestään Tassun rakastamaa, hiukan ovelaa ja ilkikurista hymyään.

“Sinnuu ei jännittäis Tyynen kans nii kamalast, saisit haettuu sen tanssiin tai jottai.” Antti tiesi, mistä naruista vetää. Tassu helahti kirkkaanpunaiseksi ja kohotti pullon hitaasti, mutta kuuliaisesti huulilleen. Viina poltteli aivan yhtä paljon kuin ensimmäiselläkin kerralla.

“Emmie paljoo ota. Eikä siunkaa enää kannattais jos sie sitä Lyytiä aattelit hakee tanssiin. Ethän sie pysy pystyssäkää kohta”, Tassu hymähti. “Mut kyl mie nää loput voin pitää, ihan siun ihtes takia.” Poika virnisti, otti taas kulauksen ja yskäisi.

“Tiiätsie Tassu… Tyyne ei muusta nykyää puhukaa ku siust ain vaa. Tassu sitä, Tassu tätä, Tassu Tassu Tassu. Mie en tienny et se ees osaa ol nii hiton imelä. Hölöttää noista siun silimistäki vaa koko aja. Kerran mie sanoin, et hitto oon mieki sen pojan parisen kertaa nähny, ei siun tarvii noi tarkkaa niit kuvailla. Mut mie yritän ol Tyynel kiltti nii josko sit puhuis miust hyvvää Lyytil…” Tassu kuunteli Antin voimakkailla ilmeillä ja eleillä tehostettua monologia korvat punaisena ja yritti kovasti ymmärtää, mitä poika oli juuri sanonut. Ei Tyyne voinut puhua hänestä niin. Antti pisti omiaan.

“Siis… Vannotsie et Tyyne on sanonu noin?” Tassu kysyi vakavana.

“Vannon, kautta kiven ja kannon”, Antti vastasi naurahtaen. “Juohan ny se viina ennen ko myö ollaan peril, sit päästää aiheeseen.”

***

Tassun saapuminen paikalle ei jäänyt Tyyneltä huomaamatta. Antin sen sijaan ei keneltäkään. Hän saapasteli sisään, tervehti tanssiväkeä tavalla, joka sai Tassun alkoholin takia punoittavat kasvot entistä punaisemmiksi ja käveli rehvakkaasti suoraan lattian poikki tyttöjen luokse. Lyyti hautasi päänsä käsiinsä häpeissään ja mutisi jotakin, josta ei todennäköisesti ollut tarkoituskaan saada selvää. Tyyne ei näyttänyt edes kiinnittävän Anttiin sen suurempaa huomiota. Tytön vihreät silmät seurasivat tiiviisti Tassua, joka yritti keskittyä kävelemään tyttöjen luokse ja vaikuttamaan mahdollisimman selvältä. Päässä pyöri, poskia kuumotti ja jalat tuntuivat oudon turralta. Tassu ei ollut ihan vakuuttunut, että tämä oli tavoiteltava olotila.

“Tuutsie tanssiin miun kaa?” Antin itsevarma ääni sai Lyytin huokaisemaan kuuluvasti.

“Kai mie sit…” tyttö vastasi, nousi ylös helmaansa suoristellen ja heitti virnistelevälle Tyynelle kyllästyneen katseen.

Antin epämääräisestä hytkymisestä ja Lyytin ilmeistä päätellen Antilla ei ollut pienintäkään aavistusta, miten askeleiden kuuluisi mennä. Tilanne näytti Tassun mielestä lähinnä siltä, että Antti piti itseään varsinaisena parkettien partaveitsenä ja Lyyti-parka joutui väistelemään häntä ja pelkäämään varpaidensa puolesta.

Tassu vilkaisi tanssiväkeä, joista hän tiesi lähes jokaisen, ja laski sitten katseensa takaisin Tyyneen, joka pyyhkäisi hiussuortuvan kasvoiltaan korvansa taakse ja hymyili vienosti. Antti ei ollut valehdellut. Alkoholi todellakin toimi rohkaisuna. Tassu veti syvään henkeä ja ojensi kätensä Tyynelle.

“Saanko luvan?” Voi ei. Se kuulosti muodolliselta, vanhanaikaiselta ja teatraaliselta.

Tyynen hymynkare levisi tutuksi, ilkikuriseksi virnistykseksi. Sanomatta sanaakaan tyttö tarttui jämäkästi Tassun ojennettuun käteen ja kiskaisi hänet tanssilattialle.

Tyynen tuoksu ympäröi Tassun ja hänen käheä naurunsa soi Tassun korvissa. Tyyne kieppui hiukset ja sinisen mekon helmat hulmuten ja Tassu ei osannut muuta kuin myötäillä tytön liikkeitä parhaansa mukaan. Miehen pitäisi viedä, kyllä hän sen tiesi, mutta Tyyne näytti tietävän mitä teki ja nautti selkeästi joka sekunnista. Yhtäkkiä Tyyne vei kätensä pojan hiuksiin ja veti hänet suudelmaan. Tassu ei tiennyt miten päin olisi, nythän kaikki näkisivät, kaikki tietäisivät, ei hän ollut Tyynelle tarpeeksi hyvä… Mutta toisaalta, Tyynehän oli tämän aloittanut. Tyttö tuntui aina olevan Tassua askeleen pari edellä. Suudelman loputtua Tyyne jäi tarkastelemaan Tassua kädet yhtä tiukasti hänen ympärillään ja huvittunut ilme kasvoillaan.

“Mie tiesin. Sie maistut viinalta. Ilmankos sie et oo ollu nii ujo ko yleensä.”

Perkele. Tassu tunsi punan nousevan poskilleen.

“Nii, no, emmie muute juo mut tuo Antti…” hän yritti selitellä. Hymy Tyynen kasvoilla vain leveni.

“Hitto siun kans, sie sit osaat yllättää. Näitsie muuten mihin Antti ja Lyyti läks?” Tyttö kohotti kulmiaan ja vilkuili ympärilleen. Tassulla ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan aikaa oli kulunut. Hän kohautti olkiaan.

“Jos myö käytäis kahtomas?” poika ehdotti viattomasti.

“Hitto siun kans”, Tyyne toisti, tarttui Tassua kädestä ja veti tämän perässään alas tanssilavalta.

Muutaman metsän siimeksessä vaihdetun suudelman ja naurunsekaisen kompuroinnin jälkeen Tassu kuuli jotakin, nosti kätensä hiljaisuuden merkiksi ja siirsi sitten sillä Tyynen hiukset hellästi korvan taakse. Tyyne vetäisi Tassun perässään suuren siirtolohkareen taakse piiloon ja osoitti äänen suuntaan. Lyyti nojasi pienen matkan päässä puuhun kädet puuskassa. Ilmeitä ei erottanut, mutta Antin jo ennestäänkin kantava ja alkoholilla terästetty ääni kuului kyllä.

“Enks mie ny yht pusuu sais?” Antti kohotti hiukan haparoiden kätensä Lyytiä kohti, joka nauroi makeasti.

“Mie nii tykkään siust… Ja mie mietin et sieki miust ko sie sillee lähit miun kans tanssiin…” Antti kuulosti ensimmäistä kertaa pitkään aikaan epävarmalta ja ujolta.

Lyytin nauru kiiri kesäillassa. “Sitä siun soppiiki miettii.”

Tassu ei voinut uskoa Antin sanoneen jotain tuollaista. Hän vilkaisi pöyristyneenä Tyyneä, joka piti kättään suun edessä ja näytti alkavan huutaa tai nauraa hetkellä millä hyvänsä.

Antti silitti kömpelösti Lyytin hiuksia, eikä tyttö vetäytynyt pois. Tassu haukkoi henkeä ja vaihtoi jälleen kummastelevan katseen Tyynen kanssa.

“Nii et voitaisko myö iha vähä vaa…” Antti aloitti.

Lyyti tyrskähti. “Ei myö voitais. Sie oot Antti juonu ihan hitost. Pääsetsie kotio? Pitäiskö siun mennä ehtiin Tassu jos hyö ei oo Tyynen kans karannu johki?”

Lyytin sanat kuullessaan Tyyne nappasi Tassua kädestä ja pojan sydän hyppäsi.

Antti painoi päänsä häpeissään ja nyökkäsi. “Kyl mie pääsen… Ja joo mie aattelin et mie sen Tassun yrittäisin löytää. Saisinko mie ees yhen…” “Et.” Lyyti keskeytti lauseen painokkaasti ja jatkoi sitten pehmeämmin. “Ehk myöhemmin. Hyvää yötä, Antti.” Jäämättä kuuntelemaan vastausta Lyyti kääntyi kannoillaan ja lähti siihen suuntaan, mistä oli tullutkin. Antti jäi seisomaan hölmistyneenä paikoilleen ja yritti selkeästi ymmärtää Lyytin sanojen merkitystä. Tassu ja Tyyne vilkuilivat piilostaan Anttia ja loivat toisiinsa hämmentyneitä katseita.

“Ja Lyyti ku väitti miul ettei ikuna ottais Anttia”, Tyyne kuiskasi nauraen käheästi.

“Antti ei varmaan ees tajunnu mitä Lyyti hälle sano”, Tassu vastasi hiljaa ja virnisti. Antti oli lähtenyt kompuroimaan takaisinpäin, mikä ei jäänyt Tassulta huomaamatta.

“Jos mie lähen kahtoon et tuo yks pääsee ehjän kotio?”

“Varmaa parast nii. Miul ei oo pitkä matka täst nii mee sie vaa. Antti tarvii sinnuu.” Tyyne hymyili ja suikkasi Tassulle nopean suukon. “Nuku hyvin, Tassu.”