#tuliko?

Jaa tästä tulikin pitkähkö tarina, noh varoitan.

Vaikka fakta on se, että mulla on kavereita ja perhe hyvin lähellä, silti päädyin katseleen vanhoja koulukavereita facebookissa ja sorruin “yksinäisyyteen”. Mä en ole tuntenut/nähnyt heitä kohta seitsemään vuoteen niin silti tuli yhtäkkinen kaipuu niihin aikoihin takas.

Päädyin tuosta pohtii etten tunne heitä enää ihmisinä vaan muistoina ja se häkellytti minut. Sama pätee nykyisiin ystäviini, en tunne heitä kun vain nimeltä pahimassa tapauksessa. Se pelästytti minut täysin.

Tajusin ettei minulla ole parhaimpia ystäviä. Mä en hengaa ulkona yömyöhään umpihumalassa (en edes juo alkoholia paljoa enää) ja oon enempi “kotikissa”. Vaikka näen tän positiivisena ajatuksena, en silti löydä sitä tarpeeksi hyvänä, siitä puuttuu se ystävä kohta mielestäni. Vaikka mulla on läheisiä ystäviä joita tunnen niin en osaa heidäkään kanssa viettää aikaa. Lukion aikana tapaamani ihmiset ovat jo näitä - kun en tunne ihmistä niin en uskalla puhua vaikka istuttais ruokalassa vierekkäin. Noh, harvasen kerran se minä istuudun jonkun viereen, yleensä viereeni istuudutaan. Vaikka ystävät ovat minulle tärkeitä niin miksi en osaa ns. pitää ystäviä?

Olenko minä niin epäsosiaalinen? -Osaksi totta.

Netissä minulla on elämäni, niin salainen ja sekava (ehkä tulevaisuuden aihe) etten osaa puhuu siitä, tai odotan heillä olevan ennakkokäsityksiä (turhaan kyllä myönnän) asiaa kohden. Netissä mä olen sosiaalinen. Mutta siten että nimeni valkenee vain joihin “luotan”. Siksi minulla yleensä kulkee mun lempinimi mukanani netissä.

Netti on mielestäni minulle savehaven, jossa voin laittaa naamion päälleni ja edes elää aivan toista elämää hetken. Salaelämä, joka kuitenkin on minä, muttei sama minä joka on IRL.

IRL minä ei osaa konmunikoida, se on varmaankin se suurin huolenaihe tällä hetkellä. Mutta miksen? Minua ei ole kiusattu, olen muuttanut kolmesti 18 (19 ihan pärin päivän päästä) vuoden aikana saman kaupungin sisällä.

Miksi juttu on siis näin?

Netti-minä on se persoona joka minä olen oikeasti ja se sama persoona näkyy myös minun perheelle, mutta kouluun mennessä tai ulko-ovesta astuttuani ulos muutun täysin. Aivan kuin tumma verho laskeutuu ylleni. Olenko ainoa vai laskeutuuko kaikille tälläinen verho päälleen? Siinä verhossa on varmaankin suomalainen läheisen-kontaktin-pelko mukana, joka on meille kaikilke tuttu, esim. juuri bussissa.

Kiertääkseni tämän takaisin alkuun, ainoa asia jonka haluan oppia nyt, on se ettei kannata jättää nykyisiä ystäviä pelkiksi nimiksi tai muistoiksi mitä he ennen olivat. Sama pätee myös minuun, jos pysyn samanlaisena aina niin ei kukaan opi ymmärtämään minua.