#tavoitteenasettelu

Vaikka olen ammatiltani psykologi, en voi olla hämmästymättä mielen voimaa yhä uudelleen ja uudelleen. Se, miten ajatus synnyttää mielikuvan, miten mielikuva nostattaa tietyn tunnetilan ja muistikuvia positiivisista kehontuntemuksista, ja miten keho järjestäytyy uudelleen noiden mielensisäisten muutosten voimasta ohjaten ihmistä käyttäytymään eri tavalla, on uskomattoman tehokas ja nopea prosessi. Kuulostaa älyttömän helpolta, mutta usein sen eteen joutuu tekemään tuskallisen paljon töitä. Nautin tästä huumasta juuri tällä hetkellä. Osaan todellakin arvostaa tätä tunnetta.

Takana on nimittäin kaksi vuotta inspiraation odottelua. En olisi koskaan voinut uskoa, että elämäntapajuoksuni latistuisi murto-osaan entisestä siitä huolimatta, että rakastan juoksemista, ja se saa minut ajoittaisten taukojen jälkeen tuntemaan itseni omaksi itsekseni, energiseksi ja hyvinvoivaksi. Kuten niin moni muukin (esim. monet asiakkaani), minäkin olen yrittänyt motivoida itseäni terveyssyillä ja mielenterveyssyillä. Liikunta on aikaa itselleni. Saan hyvän mielen lenkillä. Tuuletan aivojani. Kun käyn salilla, lisään toimintakykyisiä vuosiani. Nämä ovat lempeitä ja järkeviä tavoitteita. Sellaiset tavoitteet kuuluvat kypsään aikuisuuteen. Mutta ne eivät valitettavasti aina toimi. Ihminen jää sohvalle, koska on muitakin itsearmollisia tapoja viettää aikaansa.

Mutta mikä liikkumistavoite sytyttää? Mikä saa lenkille millä säällä tahansa? Mikä saa innostumaan niin, että arjen tunnit kerta kaikkiaan järjestää tavoitteen saavuttamisen mahdollistamiseksi? Mikä saa perustarpeemme pärjäämisestä täyttymään liikuntamielessä? Tätäkin olen ihmetellyt. Aiemmin mikä tahansa polku-ultra hienoissa maisemissa riitti. Olenko muka niin meritoitunut polkujuoksija tai rataultraaja, ettei mitään uutta kilpailutavoitetta enää löydy? En todellakaan. Olen selannut lukemattomat kerrat juoksukalentereita ja koettanut pähkäillä, minne saisin jonkun tavoitekisan. Olen siirtänyt jo kahden vuoden ajan post it-lapulta toiselle tavoitetta: "suunnittele kauden kilpailukalenteri". Kalenteri on jäänyt aina lähes tyhjäksi. Siellä on ollut tapahtumia, mutta mikään niistä ei ole etukäteen sytyttänyt toden teolla. Itse asiassa nytkin kalenterissa on yksi maraton, yksi puolimaraton ja 1,5 rastiviikkoa. Silti en ole viitsinyt järjestää elämääni niin, että voisin ko. maratonille mennä ensi kuussa tai olisin kunnossa, jossa kisasta voi nauttia. Tavoitteet eivät siis ole muuttaneet toimintaani käytännössä.

Tiedän tavoitteen asettelusta kaiken teoriassa, ja olen mielestäni kokeillut jokaista vipua heikoin tuloksin.

Olen aavistanut, että kyse on kilpailevista arvoista (aiheesta löytyy enteellistä pohdintaa täältä). Minua tarvitaan nyt enemmän teinini huoltajana, ja tehtäväni on järjestellä aikatauluni hänen kilpailujensa ja leiriensä mukaan. Kukaan ei ole pyytänyt minua, vaan haluan itse tehdä niin. Se on minulle tärkeää ja arvojeni mukaista. Samalla en kuitenkaan itse suhtaudu yhtä intohimoisesti kyseiseen lajiin, vaikka se onkin minulle rakas harrastus. Kun seuraan tytärtäni ja seuramme muita suunnistajia, näen heissä sitä samaa uppoutumista ja innostusta, joka minulla on kanavoitunut polku- ja ultrajuoksuun. Inspiroidun muiden intoilusta usein valtavasti, ja juuri sen vuoksi haluan mahdollistaa harrastamisen heille seuratoimijan ja talkoolaisen roolissa. Olisi tietenkin kiva, jos vielä joskus itsekin pärjään kyseisessä lajissa. Mutta suhtaudunko intohimoisesti suunnistusharjoitteluun? Rehellisesti sanottuna en (enää, sekin vaihe on joskus ollut).

Pari päivää sitten asia kirkastui todenteolla. Juttu lähti lasteni viattomasta heitosta: miten aiomme viettää mieheni kanssa 50-vuotissyntymäpäiviämme? Onneksi tuohon on vielä aikaa vuosia :D Suodattamatta ja miettimättä tokaisin, että sen kunniaksihan voisimme lähteä ultraamaan Yhdysvaltoihin, jossa reissaaminen on mieheni intohimo. Hän on tehnyt lukuisat road trippinsä yksin, sillä minua matkustaminen ei kiinnosta, enkä missään nimessä pystyisi istumaan paikoillani samoja tuntimääriä. Mieheni innostui välittömästi, sillä hän taisi olla jo haudannut toiveensa, että saisi koskaan minua seuraksi seikkailuillensa. Minulle taas oli hetkessä selvää, että jos joku muu hoitaa rasittavat matkajärjestelyt, olen valmis kärsimään matkustamisen pitkästyttävää tylsyyttä, aikaerorasitusta ja jopa juuri ja juuri voittamaan ärsyyntymiseni lentomatkustamisen ilmastopäästöistä vain päästäkseni juoksemaan jonkun eeppisen ultran mieheni kanssa.

Tässä lienee paikallaan mainita, että mieheni ei ole juossut vuosiin, eikä hän harrasta nykyään kerta kaikkiaan minkäänlaista liikunnaksi mainittavaa toimintaa. Se, että hän oli välittömästi valmis aloittamaan juoksuharjoittelun täydellisestä nollakunnosta liikuttaa minua yhtä paljon kuin häntä todennäköisesti minun taipumiseni roadtrippaamiseen isolla mantereella. Itse asiassa kuulin hänen ihmettelevän teinillemme, mikä mielenhäiriö minulle on tullut! Tajusin, että nyt me teemme jotakin isoa ja innostavaa yhdessä, vaiheessa, jossa lapsemme ovat itsenäistymässä ja me lähestymme vääjäämättä viidenkympin rajapyykkiä. Olemme tavoitteen edessä molemmat omalla tavallamme noviiseja, mutta kokemuksemme ja taitomme yhdistäen saamme hyvän kombon. Arvot ja tekemisen intohimo päätyivät vihdoinkin ottamaan toisiaan kädestä kiinni.

Ja plim! Yhtäkkiä olen taas ultrahuumassa. Kroppani suorastaan huutaa lisää tekemistä. Puhkun intoa ja leijailen. Kaikki seuraavat vuodet ennen tavoitetapahtumaa ovat yhtäkkiä edessäni odottamassa, että täytän ne osatavoitteilla. Kaikki ne kisat, joita en vielä viikko sitten millään muka saanut mahtumaan kalenteriin enkä innostunut niistä, ovat nyt osa suurempaa palapeliä ja merkityksellisiä. Jos ei tänä vuonna vielä kunto riitä kunnon kisoihin, niin tässä on vielä aikaa. Lasken, miten lisätä maltillisesti kilometrejä. Mietin, miten treenata yhdessä miehen ja tyttären kanssa niin, että jokainen voi edistyä omalla tasollaan. Suunnittelen vihdoinkin varusteiden päivittämistä ja hierojan varaamista. Kaikella sillä, jonka järjellä olen tiennyt tarpeelliseksi ja hyödylliseksi, on nyt tunnelatauksen tähtipölyä yllään. Arkisista asioista on tullut osa isoa kokonaisuutta, josta voin intoilla luvallisesti elämäni tärkeimmän ihmisen kanssa. Ja kaiken lisäksi nyt ei yhtään kauhistuta seuraava täysien pyöreiden rajapyykki, vaan edessä on tavattoman mielenkiintoisia vuosia: kaikkien lasten itsenäistyminen, psykoterapeutiksi opiskeleminen ja yhteinen liian-hullu-ja-juuri-siksi-niin-eeppinen projekti miehen kanssa. Kun minulla loppuu usko, että voisimme oikeasti osallistua johonkin hurjaan kisaan niin kaukana, tiedän mieheni peräänantamattomana luonteena puhuvan minut ympäri. Ja kun hän ei jaksaisi lähteä lenkille, minä toimin malliesimerkkinä ja lähden tsemppariksi.

Vaihtoehtoisia kisatapahtumia ja reittejä on tsekkailtu jo niin paljon, että niissä menee sekaisin. Siinäkin on oma viehätyksensä, että antaa itselleen luvan haaveilla mistä vain, ennen kuin jossain vaiheessa tavoite A ja varatavoitteet B ja C lukitaan.