#sekoilua

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä. Jotain tulkinnanvaraista shippausta saattaa tulla tulevaisuudessa.

Varoitukset: Kiroilua, ryypiskelyä, uhkapelejä ja muuta sekoilua.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Neljännessä osassa pojat viettävät kukin omalla tavallaan aikaa ennen laivan iltaravintolaan lähtöä.

Tuntematon risteily osa 4: Hietasen kasino

Laivan tax free-myymälä oli kuin aikuisten ihmemaa. Sieltä pystyi löytämään lähestulkoon mitä tahansa hajuvesistä oudon makuisiin karkkeihin ja alkoholittomiin imeliin samppanjoihin. Konekiväärikomppaniasta jäljelle jäänyt korttiporukka olikin aivan onnessaan kierrellessään myymälän ahtaita käytäviä ostoskärryjensä kanssa. Vanhala olisi ollut valmis törsäämään vaikka koko matkakassansa valkoisesta sokerista valmistettuihin petollisiin makuelämyksiin, mutta hän tyytyi tällä kertaa ostamaan vain viinikumeja sekä värikkäitä nallekarkkeja. ”Pitäisi sitten voittaa pokeripelistä lisää herkkuja”, tämä tuumaili itsekseen. Amerikkalaisilta saatu Twinkies-paketti oli visusti vielä piilossa repussa. Sitä ei kukaan pojista saisi missään nimessä nähdä, sillä muuten joutuisi jakamaan leivonnaisensa muiden kanssa.

Määttä lastasi ostoskärryyn useamman rasian rakastamiaan Geisha-konvehteja. Yhden hän sujauttaisi heti hyttiin päästyään Lahtisen reppuun, jotta ei joutuisi laittamaan kaikkia kallisarvoisia suklaitaan panoksiksi. Hän oli melko luottavainen menestymisestään korttipelissä, sillä olihan pokeria harjoiteltu jo teini-ikäisestä saakka kaveriporukalla vanhempien autotallissa. Kanssapelaajista pientä päänvaivaa aiheutti kuitenkin Rokka, jonka Määttä tiesi pelaavan taitavasti ovelaa bluffipeliään. Tämä päättikin, että vaikka mitä tapahtuisi tänä iltana pokeripelissä, Rokka ei saisi pyyhkiä koko pöytää tyhjäksi. Ei varsinkaan hänen arvokkaita Geisha-konvehtejaan.

Rahikainen oli heti ensi töikseen myymälään saavuttuaan napannut useamman tupakkakartongin hyllyltä mukaan yhteiseen ostoskärryyn. Saaliiksi oli tarttunut myös pari pähkinäsuklaalevyä sekä minikokoisia neonvärisiä viinapulloja. Hän suunnittelikin juottavansa myöhemmin illalla Kariluodon ja Lammion tiukkaan humalaan mystisillä viinoillaan. Voisi olla varsin viihdyttävää nähdä herra tärkeilijät ympäripäissään laivalla ja armottomassa krapulassa seuraavana aamuna. Ajatus oli niin kutkuttava, että Rahikainen nauroi sille makeasti ääneen. Viinoja ei siis saisi missään nimessä hävitä ennen illan rientoja.

Sutjakas savolainen oli kujeilevalla tuulella päästyään hetkeksi pois Koskelan, Kariluodon ja Lammion tarkkailevien silmien alta. Pakollisten ostosten jälkeen hän alkoikin pohtia, kuinka saisi aiheutettua rakastamaansa julkista hämmennystä paikan päällä. Katsellessaan ympärilleen värikkäässä myymälässä, hän äkkäsi naisten hajuvedet, joiden yhteydessä oli tietysti testikappaleet. Parfyymeja löytyi niin kukkien kuin hedelmienkin tuoksuisina laidasta laitaan. Niiden inspiroimana syntyi loistoidea.

Rahikainen toimi ominaisella tavallaan niin nopeasti, ettei kukaan muu ehtinyt reagoida mitenkään ennen kuin alkoi tapahtua. Vain muutamassa silmänräpäyksessä saivatkin konekiväärikomppanian poikien lisäksi myyjät katsella vierestä neuvottomina aikuisen miehen leikkiessä kalliilla parfyymeilla, suihkutellen niitä ympäri myymälää, jopa toisten asiakkaiden päälle. Eri aromien sekoittuessa lemu oli karmaisevan keinotekoinen. Hajusteherkät olisivat varmasti saaneet siitä migreenin.

Hetken kestäneen hämmennyksen jälkeen Hietasen oli pakko puuttua tilanteeseen jollain tavalla. Olihan Koskela jopa erikseen pyytänyt, että tämä katsoisi poikien perään hänen itse ollessaan poissa porukasta.

”Mitä ihmet sää Rahikainen oikke meinaas? Kato ny noit myyjäflikkojakin, kattovat ku norsua posliinikaupas. Mennää äkkii pois, sää hajotat koht jottai tol menol.” Hietanen ei olisi halunnut herättää enää yhtään enempää paheksuntaa myymälässä.

Rahikainen ei ottanut kanssamatkustajansa varoitusta kuuleviin korviinsa, vaan totesi tälle pilkallisesti: ”Elä ny, sie alat kuulostammaan ihan Lammiolt. Täs on kaek ihan hallinnassa, uso sie pois.” Tämä oli päättänyt sekoilla olan takaa, joten mikään ei saisi hänen päätään käännettyä enää.

Touhua ei kuitenkaan ehtinyt kestää kovin pitkään, sillä aivan kuin Hietasen ennustuksesta, yksi 60 euron hajuvesipullo lensi jollain perin mystisellä tavalla lattialle räjähtäen kuuluvasti säpäleiksi. Lasinsirpaleita oli joka paikassa, ja vielä hetki sitten pinkin pullon sisällä turvassa ollut neste valui rumana norona lattialle.

Hietanen pudisteli päätään, todeten kuivasti kuin pikkulapselle: ”Mää sanosi, et älä pelleile niitten pulloje kans. Ny sää näit miten oikke kävi, et kiitosta vaa kun taas kuuntelis mua.” Myyjien lähestyessä vihaisen näköisinä heitä, Hietanen päättikin, ettei sotkeentuisi tilanteeseen millään tavalla. ”Selvitä ite sotkus”, tämä totesi tylysti ja siirtyi muun porukan kanssa poispäin tapahtumapaikalta.

Asian tiimoilta käytiin hetken aikaan kiivasta sanaharkkaa. Rahikainen yritti selkeästi vielä päästä kuin koira veräjästä, väläytellen hurmaavaa hammashymyään myyjäparoille. Kuitenkin lopulta tultiin siihen päätökseen, että pullon hajottaja joutuisi korvaamaan myymälälle 60 euroa omasta pussistaan sekä siivoamaan sotkunsa välittömästi. Se osoittautuikin melko haastavaksi, sillä lasinsiruja oli joka puolella, eikä kukaan muu heidän seurueestaan suostunut missään nimessä häntä auttamaan. Itsepähän oli lapsellisen pelleilynsä keksinyt.

Pullon hajottaminen oli ikävästi tehnyt melko ison loven miehen matkakassaan, mutta jos jotain hyvää piti keksiä, tapahtunut toi vielä lisää motivaatiota Rokan voittamiseen pokerissa.

Rahikainen toivoi hartaasti, että muut pojat eivät kertoisi tästä matkanjohtajille, mutta tämä oli melkein 100% varma, että he raportoisivat tästä heti ainakin Koskelalle ihan vain kettuillakseen. Silti häntä ei kaduttanut sekoilunsa, vaan päinvastoin tämä oli ylpeä päästessään esiintymään näinkin suurelle yleisölle. Sama sekopäinen meno saisi jatkua illemmalla, mutta ilman kuitenkaan omaisuuden rikkomista. Siitä kun tuppasi joutua kalliiseen korvausvastuuseen.

Siivoamisessa tuntui kestävän ikuisuuden ja korttiseurue odotteli myymälän ulkopuolella kärsimättömästi, että päästäisin aloittamaan kauan odotettu peli. Rahikaisen vihdoin saapuessa Määtän oli pakko heittää:

”No, oletko nyt tyytyväinen ittees? Ihan turhaan jou’uttiin siun lapsellisten sekoilujes takia oothammaan.”

Rahikainen ei näyttänyt edes olevan kovin pahoillaan vastatessaan: ”Kyllähän se ol sen arvost. Oisittyö nähny niitten emäntien ilmeet, söpöjä plikkojahan ne ol! Harmi vuan, ettei ne lämmenny miun kauniille hymylle.”

Rokka ei jaksanut puida tilannetta sen enempää, vaan nousi penkiltä siirtyen pikkuhiljaa poispäin. ”Jos sit vihoi päästäs sitä korttii lätkimmää.”

Yhtäkkiä tämä kuitenkin pysähtyi mietteliäänä.

”Nii juu, kenen hyttihi myö sit mentäs?”

Hietasella oli vastaus valmiina välittömästi.

”Ann mun hoitta, mää tiedän kenen hyttihi me voidaa men.”

Maatiaiskanat kotkottelivat iloisesti. Niiden omistaja heitteli siivekkäiden iloksi jyviä, joita ne ahnaasti nokkivat. Koskelaa hymyilytti: hän piti kovasti kaikista eläimistä, mutta jostain syystä linnut, erityisesti kanat, olivat hänen mieleensä. Siinä hetken eläinten touhuja katsellessaan, hän kuuli korvissaan meren rauhoittavaa kohinaa. Mitä ihmettä, eihän heidän perheensä pientila edes ollut vesistön äärellä? Jossain, tällä hetkellä unohdetun tietoisuutensa syövereissä, hän tiesikin olevansa unen ja valveen rajamailla. Ihana, lempeä uni oli pian ottamassa syleilyynsä. Saisi vihdoin olla hetken rauhassa pärisevältä matkaporukalta. Hän silitteli vielä ohi kävelevien lampaiden pehmeää villaa ja alkoi laskea niitä yksitellen. Olo oli pitkästä aikaa ihanan raukea. Ei ollut kiire mihinkään.

Jostain kaukaa ulkopuolisesta maailmasta alkoi kuulua meteliä, joka häiritsi juuri saavutettua levollista olotilaa ikävästi. Koskela päätti aluksi olla noteeraamatta sitä: ehkä lukiolaiset olivat lähteneet liikkeelle käytävällä. Kovaääninen puhe alkoi kuitenkin tulla yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Uneen vaipuminen alkoi tuntua hankalammalta ja mieli alkoi lipsua takaisin kohti tietoista maailmaa.

Alapunkassa kirjaa lukeva Lahtinenkin alkoi häiriintyä melusta. Ketä ihme siellä noin möykkäsi? Kohta aivan oven takaa kuuluikin kaikille tuttu nopea puhetyyli:

”Kyl mää poja sanoisi, et tää ol paras idea ikän.” Samassa kuului avainkortin piippaus ja ovi avautui kovalla rytinällä.

Koskela vääntelehti peittonsa alla surkeana. Ihana uni oli enää muisto vain, kiitos mölyäjien. Äänestä päätellen Hietasen lisäksi hyttiin oli äskettäin tullut muutakin porukkaa. Mitä ne nyt täällä tekivät, oliko niillä jotain asiaa? Koskela nousi istumaan punkassaan, vielä hieman unenpöpperöisenä. Minikokoiseen hyttiin oli juuri saapunut puolet heidän arvoisan joukkionsa jäsenistä. Tupa oli täynnä.

”Terve vaan Koskela! Sää sanosis mul aikasemmin, et mää olen tän ain tervetullu, niin täsä mää ny ole.”

Voi itku. Oliko Hietasen juuri nokosten aikaan pakko änkeä poppoonsa kanssa tänne? Hetken ihmeteltyään Koskela ounasteli, mistä tässä oli kyse. Nuorempi mies oli vihdoin päässyt kostamaan alkuillan hyttisekaannuksen.

”No jaaha, niin minä taisin sinulle sanoakin. Kieltämättä ajoitus ei ole mitenkään paras mahdollinen. Täällä kun nyt koitetaan huilata, myöhemmin on kuitenkin sitä menoa ja meininkiä taas. Ettekö te voisi vaikka johonkin yleiseen tilaan mennä touhuamaan?”

”Ei voida”, vastasi äsken röyhkeästi sisään astellut porukka yhdestä suusta. Ilmeisesti Hietasen lisäksi muidenkin mielestä oli ollut hauska jekku herättää Koskela kauneusuniltaan.

Marxiinsa vielä hetki sitten uppoutunut Lahtinen alkoi nurista:

”Oliko teidän ny pakko tänne änkeä? Oisitte menneet vaikka Lammiota tai Kariluotoa kiusaamaan. Koskela koittaa nukkua ja minäkin olisin halunnu lukea rauhassa kirjaani. Ja mitä te täällä edes meinaatte tehä?”

Rokka vastasi ilkikurisella äänellä: ”Myö päätettiin poikatten kans, ett tultais pokerimatsi tän pitämähä. Kyl työkin molemmat olet tervetullei osallistummaa, jos vaa uskallat miut haastaa.”

Hietanen lisäsi ylpeänä Rokan aloittamaan juttuun loppusilauksensa: ”Täst hytist tul justiinsa Hietasen kasino. Kaik o tervetullei! Tulkka meijän kanss pelaamaa, voi voittaa karkei ja tupakkii. Jottai hajuvesiiki ois voinu ol, mut Rahikaisel sattus jottain epäonnist täksfriis, niin ei sit viititty semmossi ämmien hajui ostaa.”

Kaikki nauroivat, itse hajuvesisekoilijaa lukuun ottamatta. Rahikainen katsoikin vihaisesti Hietaseen aivan kuin äänettömästi tälle viestien: Et nyt perkele paljasta sille mitään. Onneksi Koskela oli tällä hetkellä liian hämmentynyt ymmärtääkseen piiloviestiä.

Lahtinen oli kiukkuinen tästä röyhkeästä esiintymisestä ja osoitti seuraavat sanansa erityisesti ystävälleen Määtälle, joka oli tämän porukan etunenässä hänet niin verisesti pettänyt:

”Helvetti soikoon, ei täällä saa edes lukea enää rauhassa! En ois sustakaan Määttä uskonu, että tommosiin pelleilyihin menet mukaan. Menen sitten Kariluodon hyttiin. Siellä ei ainakaan kukaan varmastikaan pelaa yhtään mitään.” Tuohtuneena hän nappasi rakkaan opuksensa mukaan ja lähti ovet paukkuen pois poikien pokeriluolaksi muuttuneesta hytistä.

Koskela jäi Lahtisen häivyttyä pokeriporukan kanssa keskenään. Häntä väsytti vieläkin ihanien nokosten katkettua niin lyhyeen. Ei huvittanut mennä kyllä nyt pelaamaankaan, joten tämä päätti yrittää jatkaa uniaan mölystä huolimatta.

”No pelatkaa nyt sitten, en kai minä sitä teiltä voi kieltääkään. Kunhan siivoatte sitten jälkenne ettekä hajota mitään. Minä jatkan uniani. Herättäkää ennen kymmentä.” Hän kaivoi reppunsa pikkutaskusta mukaan otetut korvatulpat, veti peiton päänsä päälle suojaksi ja yritti epätoivoisesti vaipua takaisin uneen.

Toisaalla Kariluodon hytissä oli hiljaista Riitaojan ajoittaisia hihityskohtauksia lukuun ottamatta. Tämä lukikin onnessaan puhelimestaan fanifiktiota nimeltä ”The howling werewolves”, joka oli Twilightiin perustuva kolmiodraama. Keskiössä oli erityisesti ihmissusipoikien parittaminen keskenään. Riitaojan kanssa saman punkan toisessa päädyssä istui Lehto pelaten jotain tyhjänpäiväistä kännykkäpeliä tylsistyneenä. Tämä ihmetteli, miksi vieressä makoileva toverinsa kikatti vähän väliä jollekin.

”No, mikäs siinä puhelimessa niin hauskaa on?”

”Ei mittään, kavereiden lähettämiä hassuja kuvia vaan kattelen…”

Riitaoja tiesi ihanan nyrpeän ystävänsä suhtautumisen ällöromanttisiin tarinoihin, joten tämä ei vaivautunut edes selittämään. Ei Lehto kuitenkaan tajuaisi.

Yläpunkassa pötkötteli Kariluoto, tekstaillen avovaimonsa kanssa vielä kun kenttää oli jäljellä.

”Moi kulta. :)<3 Päästiin tänne laivalle ihan hyvin ilman sen ihmeempiä kommelluksia. Nyt huilaillaan hetki ja myöhemmin lähdetään laulamaan karaokea ja tanssimaan. Jännittää jo valmiiksi mitä tästä tulee. Ihan hauskaa on ollut meidän vanhan luokan poikia nähdä vuosien jälkeen.”

”No moi. <3 Kiva kuulla susta. Hyvä että teillä menee hyvin siellä. Pitäkää hauskaa, älkää kuitenkaan liian hauskaa. ;) Kai sinäkin menet poikien kanssa laulamaan, kun kuitenkin osaat sen homman niin hyvin? Onko ne olleet muuten kiltisti?”

”No en siitä laulamisesta tiedä…katsotaan nyt sitten. Ihan kiltisti ovat kaikki olleet. Toivotaan ettei kukaan hölmöile mitään, ettei huomenna ole Iltalehdessä epämääräisiä otsikoita teidän luettavananne siellä.”

”Kyllä ne varmasti osaa käyttäytyä, niillä on ainakin hyvät matkanjohtajat siellä. Mene vaan laulamaan, kerran se vaan kirpasee! Mä oon muistaakseni aika monta kertaa sanonut, että sä oot Jorppa ihan liian kriittinen itteäs kohtaan. :)”

Kieltämättä Kariluodon teki mieli käydä laulamassa laivan karaokessa, mutta ramppikuume oli kova. Ehkä tämä porukka saisi hänenkin jännityksensä laukeamaan illan myötä.

”Kiitos kulta rohkaisusta. :) Niimpä niin, ei sitä tiedä mihin tämä ilta meidät vie. Ehkä huomenna saatkin aamuterveisiksi poikien kuvaamia noloja videoita minusta esiintymässä. Noh, taidan nyt mennä hetkeksi huilaamaan vielä. Ollaan yhteyksissä huomenna rakas, puspus. <3”

Sen jälkeen seurasi muutama imelä ja pikkutuhma viesti, joita ”Jorppa” ei olisi kehdannut lukea ääneen kenellekään. Onneksi pimeä yläpunkka piilotti punaisena hehkuvat posket.

Mukavaa oleilua ei ehtinyt kestää kauaa, kun oveen jo koputettiin aggressiivisesti. Riitaoja laski puhelimensa liioitellun hätääntyneesti lattialle ja sanoi pelokkaalla äänellä:

”K-k-kuka siellä oikein voi olla? Ei kai laivapoliisi?”

”No miksi hitossa poliisi nyt tänne haluaisi tulla, senkin pöljä.” Lehtokin oli hämmentynyt mystisestä koputtajasta, mutta poliisin pelkääminen kuulosti jo liian paksulta. Eiväthän he mitään laitonta olleet tehneet. Sitten hän yhtäkkiä muisti, että osahan porukasta oli jäänyt sekoilemaan jotain heidän lähdettyään hyttiin. Ei kai vaan olisi sattunut mitään…

Riitaoja meni aivan kiinni Lehdon kylkeen Kariluodon lähestyessä epäröiden kohti ovea. Kuka ihme koputti tuohon tahtiin? Oven avatessaan Kariluoto kuitenkin naurahti helpottuneena huomattuaan, että sen takana olikin vain petetyn näköinen Lahtinen kirjansa kanssa.

”No terve Lahtinen, mitäs sinä täällä? Onko kaikki okei?”

”Saatana kun nuo pojat tuli meitin hyttiin pelaamaan jotain pokeria…vissiin Hietanen haluu kettuilla Koskelalle jostain. Olisin vaan kirjaa halunnut lukea ja aattelin että täällä saisi olla rauhassa. En minä Mäkilän ja Lammionkaan kanssa jaksaisi hengailla.”

”Juu, kyllä tänne passaa tulla.” Kariluoto oli varma, että Lahtinen ei ainakaan laittaisi mitään korttipeliä pystyyn tai keksisi mitään muutakaan pöljää, joten he saisivat oikeasti rauhoittua ennen illanviettoa porukassa.

Hietasen kasinoksi muuttuneessa hytissä alkoi välittömästi kuuma ja kostea meno. Pieni, neljälle henkilölle tarkoitettu tila oli tupaten täynnä porukkaa, joka oli änkeytynyt nukkuvaa Koskelaa lukuun ottamatta pienen pöydän ääreen epämääräisen pelinsä kanssa. Kaikkien hämmästykseksi heidän ryhmänjohtajansa oli porukan sisääntulon jälkeen melko pian nukahtanut uudelleen sikeästi. Tätä taisi siis oikeasti väsyttää. Kukaan ei halunnutkaan enää häiritä, sillä he olivat saaneet tarpeeksi hupia jo siitä, että olivat onnistuneet yllättämään johtohahmonsa unenpöpperössä hiukset sekaisin sojottaen. Tapahtunutta muisteltaisiin vielä pitkään.

Heti Lahtisen lähdettyä Rahikainen oli alkanut valmistella seurueelle shotteja juuri ostamastaan neonvihreästä viinasta.

”Mitä hemmetin alienin limaa sie oot mennyt ostammaan?” Määttä kysyi epäilevästi Rahikaisen kaadellessa drinkkejään shottilaseihin. (Kyllä, Rahikainen oli valmistautunut matkaan niin hyvin, että hänellä oli jopa omat shottilasit mukana.)

Ennen kuin viinan kaataja ehti edes miettimään vastausta, Honkajoki tokaisi mietteliäästi:

”Alien-elokuvat ovatkin varsin inspiroivia taiteellisia teoksia, tosin niissä ehkä kuvataan monia asioita turhankin graafisesti. Varsinkin eräässä uudemmassa sarjan elokuvassa ollut kohtaus, jossa nainen synnyttää alienin, oli kieltämättä melko vastenmielinen.”

Ennen kuin hän pääsi jatkamaan juttuaan, muut pojat rukoilivat, että unohdettaisiin kaikki Alien-elokuvat ja muut ällötykset ja keskityttäisiin pelaamiseen ja juomiseen. Eriväriset nallekarkit, suklaakonvehdit, tupakat, laukuista löytyneet eväät ja muutama miniviinapullo jaettiinkin tasan panoksiksi.

”Lykkyä pyttyhyn sitten vuan kaikille!” Tämän myötä pojat ottivat psykedeelisen väriset napsunsa pohjanmaan kautta ja peli oli täten julistettu virallisesti alkaneeksi.  

Innokkaasta hypetyksestä huolimatta heidän pelinsä alku oli hivenen jumitteleva, sillä Vanhala oli unohtanut puolet säännöistä. Onneksi aina avulias Honkajoki oli neuvomassa. Vanhalan puolustukseksi todettakoon, että virallisten pelimerkkien puuttuessa säännöt olivat normaalia entistä sekavammat. Vaikutti myös siltä, että ne elivät ja vaihtuivat koko ajan, sillä jokaisella pelaajalla oli omat tulkintansa. Yhdessä tuumin päätettiinkin ottaa pari ensimmäistä kierrosta harjoituksena.

Harjoitusten jälkeen peli pääsi kunnolla vauhtiin ja se eteni aggressiivisella tempolla eteenpäin. Kuten arvata saattaa, Rokka ja Määttä johtivat tasaisesti isoilla pelikassoillaan. Rahikainen oli tulossa myös kovaa vauhtia perässä, sillä 60 euron vahingonkorvaus tax free:ssa oli tuonut hänelle lisämotivaatiota. Honkajoki sen sijaan laski todennäköisyyksiään liian tarkasti, eikä uskaltanut lähteä mihinkään mukaan, vaikka hänellä olikin välillä ihan toimivia käsiä. Liiallisesta pähkäilystä johtuen tämä ei voittanutkaan mitään, vaan kassa hupeni tasaista tahtia Rokan ja Määtän eduksi. Nämä uskalsivat lähteä ottamaan riskejä huonoillakin käsillä.

Hietanen oli jo alun perinkin surkean pelaajan maineessa ja taitavammat korttipojat käyttivät tätä tietoa häikäilemättömästi hyödykseen. Ei mennytkään kovin kauaa, kun säksättävä turkulainen oli hävinnyt lähestulkoon koko pelikassansa. Erityisesti Rokan ovela bluffaaminen oli saanut Hietasen hämilleen.

Rokan taktiikkana oli kehua jatkuvasti kovaan ääneen, kuinka mahtava käsi hänellä taas oli. Todellisuudessa siellä saattoi olla aivan mitä tahansa surkeista kakkospareista värisuoraan asti. Susi ei ollut itse pelissä, mutta toimi Rokan innokkaana assistenttina, hihitellen vieressä toverinsa mahtailuille.

”Jot hitto pojat, ko omp komiat kortit! Eip muut ko pökkö vaan pessään”, tämä kehui, laittaen jälleen kerran valtavan kasan panoksistaan peliin. Muut tajusivat tässä vaiheessa siirtyä jo pois tältä kierrokselta, mutta Hietanen meni lankaan taas. Tällä nimenomaisella kierroksella se koituikin hänen lopulliseksi kohtalokseen.

Rokan ottaessa Hietaselta viimeiset suklaat ja tupakanjämät, tämä tokaisi katkerana: ”Ota saatana vaik tuhkat pesäst, en mää välit pal semmottist!” Samassa kortit lensivät tämän kädestä nurkkaan. Miten hän olikin ehdottanut kortin pelaamista, vaikka tiesi olevansa surkea pelaaja? Olikin melko ironista, että hän itse oli ollut niin innoissaan tästä ajanvietteestä, mutta kyllästyi siihen ensimmäisenä.

Hietanen korkkasi häviöstä katkeroituneena oluen. Siinä siemaillessaan juomaansa hänelle tuli yhtäkkiä mieleen vilkaista kelloa. Puhelimen näytöltä paljastui karu totuus: Hemmetti, sehän oli jo varttia vaille kymmenen. Aika oli vierinyt niin nopeasti, ettei kukaan ollut muistanut seurata ajankulua.

”Poja, kello on jo varttii vail kymmene ja me täs viel vaa pelataa ja säädetää. Koskelaki nukkuu sikeää vauvan untas tual punkas. Pitäiskö pistää vipinää kinttuihi?”

Kukaan muukaan ei ollut huomannut ajankulua ja Koskelakin oli rauhassa tuhissut koko meluisan korttipelin ajan kenenkään huomiota kiinnittämättä.

Honkajoki ja Vanhala luovuttivat saman tien suosiolla, sillä voitto näytti täysin mahdottomalta enää. Illanvietto tuntui nyt korttipeliä motivoivammalta ja he alkoivatkin valmistautua juhlintaan kaikella tarmollaan.

Yhdessä tuumin todettiin, että kymmeneksi tuskin enää ehdittäisiin. Onneksi aikataulu ei ollut tässä porukassa niin minuutilleen, vaikkakin Lammio ja Kariluoto tarkkoina miehinä eivät varmastikaan olisi kovin mielissään heidän myöhästymisestään.

Rahikainen, Määttä ja Rokka päättivät vielä ratkaista tilanteen pelaamalla seuraavan kierroksen loppuun. He eivät enää tässä vaiheessa jaksaneet välittää aikatauluista, vaan korttipeli oli vienyt huomion mukanaan. Sen saattaminen loppuun tuntui tärkeämmältä kuin joku mitätön karaoke.

”Sanokee niil Kartsal ja Lammiol et myöl ol tärkeet bisnekset hoidettavvan ennen ku voitiin saapuu heitin tapaamiseen.” Rahikainen kuvitteli olevansa kovinkin tärkeä suurliikemies pelatessaan uhkapeliä muutamasta tupakasta ja nallekarkeista.

Koskela oli pyytänyt poikia herättämään hänet hyvissä ajoin ennen kymmentä. Hietanen halusi ehdottomasti ottaa tärkeän tehtävän vastuulleen. Tämä alkoikin kutitella ryhmänjohtajaansa häikäilemättömästi kyljistä. Aluksi toinen mies ei reagoinut mitenkään, jolloin Hietanen alkoi kutittaa vain nopeammin ja röyhkeämmin laajemmalta alueelta. Ikävän kutinan yhä vain jatkuessa Koskela alkoikin vihdoin näyttää orastavan heräämisen merkkejä ja liikehtiä levottomasti. Mitä ihmettä nyt tapahtuu, onko täällä luteita jossain? Unen ja valveillaolon rajamailla, hieman raottaen silmiään, tämä sai sanottua epäselvästi mumisten:

”Mmh…mikä maa, mikä valuutta?”

Viime aikoina olen enenevässä määrin kuullut kehuja siitä, miten monipuolista firmamme osaaminen on. “Laaja-alaista”.

Ajatelkaa! Sitä on koko ajan kuvitellut poukkoilevansa päämäärättömästi - vain kuullakseen nyt, että se onkin ollut koko ajan positiivinen juttu! Uskomatonta. Ja loistavaa.

Sama muutos on tapahtunut myös yksittäisissä asiakas-caseissamme. Huomaan, että sekalaiselta tuntunut kiinnostus- ja työhistoriani antaakin rosoisuudessaan tarttumapintaa mitä erilaisimpiin toimialoihin ja haasteisiin.

Tai sitten tämä kaikki on pelkkää vanhenemisen sivutuotetta.

Ihastunut ihminen etsii merkkejä ihastuksestaan. Ihastukseen liittyviä asioita tai suoria ja epäsuoria viittauksia ihastukseen. Se on melkein pakkomielteistä toisinaan.

Mitäs tässät nyt melkein aloin pomppia, kun luin ihastukseni nimen erään toisen ihmisen twiitistä. Hyppimisen pidin kurissa, mutta taisin punastua. Minä tosin punastun muutenkin liian herkästi.

Minun ikävä sitä jätkää. Todella ikävä. Kehtaisinko yrittää soluttautua kaverilleni kylään vain nähdäkseni hänen veljensä.

Taannun jälleen teinitytöksi. Iiiiiih se on siis niin aivan ihana. Mä en niinku siis kestä.