#saapuminen

Hei! Tässä varsinainen ensimmäinen postitus täältä Koreasta, vaikka blogin ulkoasu onkin vielä kesken. Noh, vähät siitä, sen kyllä ehtii. Saavuin siis tänä aamuna Koreaan, joskin pari tuntia myöhässä Finnairin myöhästyneen lennon takia. Tärkeintä on kuitenkin, että saavuin maahan ehjin nahoin ja pääsin heti puhumaan jopa tullivirkailijoiden kanssa vähän koreaksi, kun osoitin heille tulevani maahan vaihto-opiskelijana. 

Päivä on ollut kuitenkin hyvin raskas, sillä vaikka yliopistolle oli helppo löytää, oli sinne lentokentältä yli kahden tunnin pituinen matka metromatkoineen päivineen. Lisäksi raskaat matkalaukut tuottivat päänvaivaa, mutta onneksi olen vihdoin ja viimein Kyunghee yliopiston asuntolassa, Sehwawonissa. Sehwawon on jaettu naisten ja miesten kerroksiin ja esimerkiksi minulla näin naisena on ehdoton porttikielto miesten tiloihin. Ei sillä, että olisin suuna päänä tutkimassa paikallisten poikien kortteereita (ehheh), mutta näinkin tiukat säännöt olivat silti jonkinlainen yllätys, vaikka luonnollisesti säännöistä tiesin jonkin verran etukäteen. Mikäli sääntöjä rikkoo, on täällä asuntolassa käytössä rangaistuspisteet. Jos niitä kertyy tarpeeksi, ei saa vuokrata huonetta seuraavaksi lukukaudeksi. Pahimmillaan edessä on häätö asuntolasta ilman varoitusaikaa. Täytyy siis kaiketi vielä varmuuden vuoksi käydä säännöt uudelleen läpi, ettei vahingossakaan tule rangaistuspisteitä, sillä en millään haluaisi muuttaa kesken kaiken pois yhtään minnekään.

Palataan kuitenkin tähän minun nykyiseen kortteeriini. Huoneeni on ihan mukava, joskin suihkutila on varsin pieni ja edellisen asukkaan jättämä huono siivo oli pettymys. Tähän mennessä huonetoverini (joka meillä kaikilla kai pitäisi olla, koska asumme kahden hengen huoneissa) ei ole vielä saapunut asuntolaan. Mielenkiintoista oli kuitenkin, että saapuessani asuntolaan henkilökunta kysyi minulta unirytmistäni: 

- Hei! Katsotaanpas täältä sinulle huonetta. Milloin muuten tavallisesti heräät aamuisin? - Eh? - Niin siis milloin?  - Erm, noh siinä seitsemän paikkeilla. - Kauhean aikaisin!!! - Öö, jaa.

Suoraan sanottuna kello seitsemältä herääminen on kohdallani yltiöpositiivinen arvio, mutta pyrin aina heräämään silloin ja seitsemältä minulla on myös herätyskello aina soimassa. Syy tähän aiemmin käytyyn keskusteluun oli kuitenkin siinä, että henkilökunta yritti jakaa huoneet sen perusteella, miten ihmiset heräävät ja menevät nukkumaan. Sinänsä ihan hyvä tapa, koska samanlainen rytmi tekee elämisestä yhdessä ehkä hieman helpompaa. Tässä kirjoittaessani muuten huonekaverini saapuikin tupaan ja kävi lopulta ilmi, että hänkin on Suomesta! Hieman yllättävää, mutta toisaalta ihan mukava päästä rupattelemaan myös suomeksi.

    Hänen ystäväpiirinsä herättää paheksuntaa. Mizuton lisäksi hän liikkuu June Fukudan, Suzu Kamashin ja Hiro ja Riku Ichigon kanssa. Junen isä on kuuluisan samuraisuvun jatkaja ja pitää sukunsa kunniaa ja perinteitä yllä opettamalla Junelle samuraitten käyttäytymistapoja. June on myös melkoinen riitapukari ja voitti usein jokaisen pojan, kuka haastoi riitaa. Vain Suzu on onnistunut selviämään Junen kanssa ilman yhtäkään riitaa. Suzu on koko koulun suosituin tyttö, ja Tsukiya ja Suzu ovat todella läheisiä toisilleen, vaikka eivät itse sitä tajuakkaan. Riku ja Hiro Ichigo, jotka tunnettaan lähinnä ”nörttikaksosina”, auttavat Tsukiyaa ja Mizutoa heidän opiskelussaan. Nimi "nörttikaksoset" johtaa harhaan, sillä oikeasti he eivät olleet kaksosia vaan serkuksia, jotka sattuvat molemmat olemaan fiksuja ja asumaan samassa naapurustossa.

    Saavuttuaan hiljaiseen puistoon, Tsukiyaa odotti jo kolme hänen ystäväänsä. June ja Suzu eivät vielä olleet ehtineet tulla. Mizuto näki Tsukiyan ensimmäisenä.

”Olet ajoissa. Luulimme sinun tulevan viimeisenä”, Mizuto sanoi.

”Ajattelimme lyödä vetoa siitä montako minuuttia olet myöhässä”, Riku sanoi. Tsukiya hymyili iloisesti ja kysyi: ”Kuka voitti?”

”Ei kukaan. Kaikki arvelivat sinun tulevan myöhässä”, Mizuto hymähti.

”Minulla on todella mukavia ystäviä”, Tsukiyan ilme muuttui happamaksi.

”Miksi sitten tulit mukaan? Olisit voinut jäädä kotiin”, joku sanoi heidän takaa.

    Tsukiya tunnisti tuon äänen eikä ollut iloinen sen kuullessaan. Tsukiya vilkaisi olkansa yli ja näki tytön. Hänellä oli lyhyet, yönmustat hiukset ja jäänsiniset silmät, joita kehystivät todella tummat ripset. Hänellä oli räikeän pinkki toppi, ja sen päällä musta nahkatakki. Hänellä oli jalassa mustat puolipitkät housut ja maastokengät.

    ”Sitähän sinä toivoisit, June”, Tsukiya sanoi.

”Sinuna en ärsyttäisi häntä”, Hiro sanoi, tietäen ettei Tsukiya välittänyt hänen kommentistaan. Tsukiyan ilme muuttui huvittuneeksi.

”Onneksi et ole minä”, Tsukiya sanoi. Se sai Junen ärtyneeksi. Hän astui muutaman askeleen lähemmäs Tsukiyaa ja löi tätä rajusti päähän. Tsukiya voihkaisi ja katsoi Junea ilkeästi.

”Miksi teit noin?” hän kysyi.

”Sinuna kuuntelisin Hiroa. Hän on sinua fiksumpi”, June sanoi.

”Ei se silti oikeuta tuollaiseen”, Tsukiya sanoi mutta tajusi pian ettei June kiinnittänyt häneen enää huomiota.

”Mitä te pakkasitte?” June kysyi, joka oli huomannut Rikun ja Hiron suuret rinkat.

”Kaksi telttaa, kompassi, neljä makuu pussia, vähän ruokaa, köyttä, neljä makuualustaa, ruokailuvälineitä ja muistiinpanovälineet”, Riku luetteli. June käänsi pistävän katseensa Tsukiyaan.

”Tsukiya ja Mizuto, ettekö te ottaneet mitään mukaan?” June kysyi.

”Otinpas!” Tsukiya huusi ja näytti monitoimityökalua. Se oli metallinen väline, jossa oli veitsiä, ruuvimeisseli ja pihdit. June ei silti näyttänyt järin tyytyväiseltä.

”Eipä kovin vakuuta”, June sanoi.

”Ei vanhempani antaneen mitään muuta. Oikeastaan he eivät olisi antaneet tätäkään”, Tsukiya puolusti.

”Eli sinä karkasit sen kanssa?” June sanoi.

”On se parempi kuin ei mitään, vai?” Tsukiya sanoi olkansa yli vilkuillen.

”Entäs sinä?” June sanoi ja katsoi Mizutoon.

”Meillä ei ole retkeilytavaroita”, Mizuto sanoi nolona.

”Eli et tuonut mitään”, June kivahti.

"Hei! Tuo on ilkeää. Sinä tiedät, ettei Mizuto voi sille mitään!" Tsukiya puuttui asiaan.

”Älä aloita June. On mukavaa saada pojat mukaan retkelle”, Junen vieressä oleva tyttö sanoi ja hymyili pojille. Pojat eivät pystyneet olemaan hymyilemättä. Tsukiya palautti ilmeensä nopeasti peruslukemille ja tökkäsi Mizutoa mahdollisimman huomaamattomasti.

    Tytöllä oli pitkät, kullankeltaiset hiukset ja silmät myrskyn harmaat. Hänellä oli päällään valkoinen pitkähihainen, jossa oli iso kaula-aukko, vaaleansiniset farkut ja vaaleat kävelykengät. Hän oli Suzu.

    Pojat olivat helpottuneita, että Suzu oli päättänyt tulla mukaan. June katsoi Suzua tiukasti. He olivat selvästi puhuneet jostain.

”Mutta he saavat tehdä enemmän töitä kun muut”, Suzu jatkoi hymysuin.

”Mitä?” Tsukiya ja Mizuto huusivat yhteen ääneen. June hymyili ja nyökkäsi tyytyväisenä.

”Sopii”, muut kolme sanoivat. Tsukiya ja Mizuto katsoivat toisiinsa, mutta he tiesivät jo, ettei parane vastustella. He kuusi olivat olleet hyvin kauan ystäviä, ja he tiesivät, ettei Suzulle kannattanut sanoa vastaan tai June kävisi kimppuun. June oli heistä kolmanneksi vahvin, mutta hän oli liian ketterä. Tsukiya ja Mizuto väsyisivät ennen kuin edes hipaisisivat häntä. Toinen vaihtoehto oli väitellä Suzun kanssa, joka ei ollut sen parempi vaihtoehto. Suzun perheeseen kuuluu maailmankuulu insinööri isä ja puoliäiti. Hänen isänsä opettaa hänelle väittelyä, josta johtuu että hän häviää harvoin. Edes Riku ja Hiro yhdessä pystyvät vain ani harvoin voittamaan hänet.

    Tsukiya ja Mizuto olivat parhaat ystävät. Mizuton punertavat  hiukset olivat omalaatuiset kaveriporukkansa keskellä. Hänen tummanruskeat silmänsä kertoivat ankarasta lapsuudesta. Päällään hänellä oli punainen T-paita, vihreät shortsit ja kuluneet lenkkarit. Tsukiyalla ja Mizutolla oli kädessään tarhasta saatu arpi. Heidän vanhempansa sanovat heidän saaneen sen leikkiessä, mutta he molemmat muistavat tuntemattoman miehen, joka yritti usuttaa heidät toisensa kimppuun.

    Hirolla ja Rikulla oli molemmilla ruskeat hiukset, mutta silmät olivat erilaiset. Rikulla oli kirkkaan vihreät silmät. Hiron silmät olivat eksoottiset: hän oli perinyt turkoosin väriset silmät. Molemmilla pojilla oli päällään valkoinen kauluspaita, farkut ja maastokengät.

    ”Kiivetään tuolle vuorelle. Siellä on hienot näkymät”, Riku sanoi ja osoitti lähintä vuorta kaupungin laidalla.

”Sinne on vain kymmenen minuutin kävely matka”, Riku jatkoi.

”Joo. Hyvä idea, jos ei oteta huomioon sitä että Junella ja minulla on hyvin painavat laukut”, Suzu sanoi.

”Antakaa ne Tsukiyalle ja Mizutolle. He ovat vahvoja poikia”, Riku sanoi pilkallisesti. Hiro yritti pidätellä nauruaan.

”Hyvä idea. Ota sinä Tsukiya tämä”, June sanoi ja ojensi laukkunsa Tsukiyalle.

    Tsukiya katsoi laukkua kuin miettien vaihtoehtojaan ja tarttui sitten laukkuun. Heti kun hän sai laukun käteensä, se putosi maahan kuin kivi. Laukku painoi niin paljon, että hetken Tsukiya mietti oliko June pakannut sinne kasan painavia kiviä. Hän ei silti sanonut mitään. June pettyi hieman, kun Tsukiya heitti laukun vaivattomasti olkansa yli sanomatta sanaakaan.

    Tsukiya oli kerskunut sillä viikolla, että hän jaksaa kantaa melkein mitä vain. June ei ollut uskonut, ja hän yrittää saada Tsukiyan perumaan puheensa.

”Ei tämä ole ollenkaan raskas”, Tsukiya valehteli, sillä tiesi että June rupeaisi muuten rehentelemään. June näytti ilkikurista hymyään ja sanoi:

”Kyllä ilme kuule muuttuu kun etsitään leiripaikkaa.” Sitten hän käänsi selkänsä heille ja lähti kävelemään vuoria päin.

    Kun he kiipesivät vuorelle, pilvet peittivät näkyvyyden. Lapset ihmettelivät sillä oli luvattu selkeää säätä. Kaikesta huolimatta he jatkoivat.

Muutaman minuutin kuluttua Tsukiya kysyi:

”Pysähdytäänkö kohta?”

”Rupeaako laukku painamaan?” June huusi vilkaisten Tsukiyan hikisiä kasvoja.

”Ei, mutta kävely rupeaa tympimään!” Tsukiya sanoi vältellen Junen kasvoja, jottei tämä näkisi hänen väsymystään.

”Täällä olisi hyvä leiripaikka!” Hiro huusi. Tsukiya oli helpottunut, mutta June taas pettynyt.

    Hiro seisoi aukealla, jonka keskellä oli hänen kokoinen vaalea kivi. Aukion reunoilla oli hyvin paljon puita, joten he eivät nähneet kaupunkiin. He pystyttivät teltat aukion reunoille. Päivä eteni, ja he joutuivat sytyttämään nuotion, jotta näkisivät jotain. Sillä hetkellä June keksi miten saisi Tsukiyan perumaan puheensa.

    ”Tsukiya, jos kerran olet väkivahva nosta tuo kivi”, June sanoi ilkikurisena hymyillen ja osoitti kiveä aukean keskellä.

”Mahdotonta! Se on minun kokoiseni”, Tsukiya huusi.

”Vai ylpeä on langennut! Tiesin ettet uskalla!” June huusi voitonriemuisena.

”Hyvä on! Minä teen sen!” Tsukiya huusi joka ei kestänyt Junen itsevarmuutta, ja asteli kiven luo. Tsukiya katsoi kiveä ja tiesi että selkä siinä menisi. Hän kokeili työntää kiveä. Hämmästyksekseen hän tunsi kuinka kivi liikkui vaivattomasti. Hän otti enemmän voimaa käyttöön. Tsukiyasta tuntui kuin joku tai jokin olisi halunnut päästä pois kiven alta. Kivi rupesi liikkumaan uhkaavasti ja Tsukiya perääntyi. June oli hämmästynyt. Miten Tsukiya pystyi liikuttamaan kiveä? Kun hän tajusi että kivi liikkui itsestään, hän hämmästyi entistä enemmän. Kun Tsukiya oli noin metrinpäässä kivestä, kivi sinkosi taivaan tuuliin kuin katapultista. Se putosi aukean toiseen päähän. Kiven alta paljastui kirkas aukko. Aivan kuin maan alla olisi paistanut aurinko. Kun lapset menivät lähemmäs, aukosta nousi kirkkaita, kämmenen kokoisia palloja. Palloja oli yhteensä kahdeksan ja jokainen oli erivärinen. Kaksi niistä sinkoutui taivaalle. Loput kuusi hakeutuivat yhden teinin lähelle.

    Tsukiya tarttui tummansiniseen palloon.

“Mikä se on?” kysyi Riku ja otti vihreän pallon käteen. Kaikki muut tekivät samoin. Junen pallo oli vaaleansininen, Hirolla turkoosi, Suzun harmaa ja Mizutolla oli punainen.

”En tiedä”, Tsukiya sanoi käännellen omaa pallonaan kädessään  

    Yhtäkkiä pallot rupesivat hohtamaan entistä kirkkaammin. Seuraavassa hetkessä lapset huomasivat seisovansa joen varrella. Joen vastarannalla oli valtavia puita yli 60-metriä korkeita. He katsoivat alajuoksuun ja näkivät turkoosina kimmeltelevän meren ja yläjuoksun suunnalla oli kaksi korkeaa vuorta. Pallot olivat kadonneet, mutta lapset eivät tajunneet sitä.

”Missä me olemme?” Hiro kysyi.

”Keitä te olette?” joku huusi metsästä heidän takanaan.

”AAH!” Riku huusi niin kovaa kuin hänestä lähti.

”Olemme vain lapsia! Älkää satuttako meitä!” Riku jatkoi hätääntyneesti. Hän oli painanut kätensä suojaamaan päätä.

”Kuinka vahoja olette? Eikö teidän pitäisi olla Dastissa  viimeistelemässä koulutustanne?" miehen ääni kysyi kummastuneena.

    Tsukiya kääntyi puhujaan päin. Puhuja oli noin kolmikymppinen mies, jolla oli ruskeat lyhyet hiukset ja harmaat silmät. Miehen seurassa oli viisi muuta iäkkäämpää miestä, joilla oli kaikilla kiiltävä haarniska ja harmaa viitta selässään. Miekat kiiltelivät vöillä.

    ”Keitä te olette?” Tsukiya kysyi. Silloin mies käänsi katseensa Tsukiyaan ja järkyttyi. Miehet pudottautuivat polvilleen, ja Tsukiya   säikähti hypäten melkein jokeen.

”Antakaa anteeksi. Emme tunnistaneet teitä”, Mies sanoi. Tsukiya oli hämillään. Tunnistanut?

”Minulle ei tarvitse nöyristellä”, Tsukiya sanoi. Mies nousi ja katsoi muita. Tsukiya huomasi, että kaikki muut katsoivat häntä kuin rohkaisua odottaen.

”Missä me olemme?” Tsukiya kysyi nyökäten ystävilleen rohkaisun merkiksi.

”Ettekö tiedä? Olette lähellä Aoton kotia. Uskoin teidän olevan menossa sinne”, mies sanoi.

”Kuka on Aoto?” Riku kysyi. Miehet johtajan takana rupesivat supattamaan.

”Hän on… Antaa hänen itse kertoa”, mies sanoi, kääntyi ja viittasi heitä mukaan. Tsukiyaa ja muita hieman epäilytti, mutta eivät oikeataan voineet tehdä muuta kuin seurata.

    Tsukiya juoksi miehen viereen ja kysyi tämän nimeä.

”Olen Arata. Olen yksi Soliwaidan vartijoista. Minulle on myös annettu yhdessä muutaman muun henkilön kanssa vastuu Soliwamizin puolustuksesta”, Arata sanoi. Kun Tsukiya katsoi Aratan kasvoja, hän näki niistä väsymyksen ja toivottomuuden. Hän katsoi muiden miesten kasvoja ja ne olivat vielä väsyneemmän näköisiä. Tsukiya jättäytyi jälkeen Mizuton viereen.

”He näyttävät väsyneiltä. Mitähän he ovat tehneet?”, Tsukiya sanoi hiljaa Mizutolle.

”He eivät ole varmaan edes syöneet kovin paljon. Yksi heistä näyttää antaisi mitä vain jos saisi syödyksi jotain”, Mizuto kuiskasi takaisin ja vilkaisi heidän edellään kulkevaa miestä.

"Minua kiinnostaa enemmän tämä nämä paikat, jos ne nyt ovat paikkojen nimiä, mistä he puhuvat", heidän lähellään oleva June sanoi. Tsukiyasta yksi niistä, Soliwaida, kuulosti joltain vankilalta, jonne hän ei ensimmäiseksi haluaisi mennä. Hän toivoi, ettei hänen tarvitsisi mennä sinne ollenkaan.

    Viidentoista minuutin päästä he tulivat kylään. Talot olivat savimajoja. Kylässä ei näyttänyt olevan juuri ketään. Muutama nainen kurkisti ikkunasta kun he kävelivät ohi. Miehet veivät heidät isoimpaan taloon kylän päässä. Talon sisustus oli yksitoikkoinen. Huoneessa oli kaksi ikkunaa, puinen lattia ja huoneen keskellä pöytä ja tuoli. Huoneen toisessa päässä oli mies, joka näytti kolmikymppiseltä. Hän oli heihin selin ja katsoi ulos ikkunasta. Hänellä oli valkoinen kaapu ja ruskeat hiukset.

“Kunnioitettu Aoto. Olemme tulleet tapaamaan teitä” mies sanoi.

Ruskeahiuksinen mies, ilmeisesti Aoto, kääntyi ja hymyili leveästi.

”Sinua ei ole näkynyt aikapäiviin Arata”, Aoto sanoi. Aoto ja Arata halasivat ystävällisesti.

    Pian Aoto näki lapset.

”Arata. Mistä löysit heidät?” Aoto kysyi ja rupesi mittailemaan heitä katseellaan. Tsukiyalle tuli siitä heti hieman vaivautunut olo. Kuka tämä mies oli?

”He eivät olleet kaukana. Vähän Soliwaidalle päin”, Arata sanoi.

”Oletteko olleet täällä kauankin?” Aoto kysyi ja oli ilmiselvää että tämä kysymys oli esitetty Tsukiyalle.

”Emme”, Tsukiya sanoi hämmentyneenä miehen kysymyksestä. Hänestä tässä miehessä oli jotakin omituista, mutta perin tuttua. Hän ei vain tiennyt mitä.

    ”Arata, kerro asiasi. Meidän täytyy saada tietää mitä täällä tapahtuu”, Aoto sanoi irrottamatta katsettaan Tsukiyasta. Tsukiya ei  pitänyt asiasta.

”Olen tullut Hikarin puolesta tiedustelemaan, mitä sinä aiot tehdä nyt, kun Akio on karannut. Olethan tietoinen siitä?” Arata sanoi hieman jännittyneesti.

”En. Milloin tämä tapahtui?” Aoto sanoi irrottaen vihdoin katseensa Tsukiyasta.

”Kaksi viikkoa sitten. Hän oli paennut yöllä. Kaikki vartijat oli tainnutettu. Hikari epäilee jotakuta pimeän valtiaan alaista. Mahdollisesti hänen toista poikaansa”, Arata sanoi.

”Miksen minä ole kuullut asiasta mitään? Oletteko lähettäneet ketään kertomaan minulle asiasta?” Aoto korotti ääntään.

”Kyllä. Teidän veljenne”, Arata sanoi melkein pelästyneesti.

”Miksi hänet? Tiedätte, ettei hän pidä minusta”, Aoto sanoi.

”Kaikki muut ovat olleet kiireisiä”, Arata sanoi. Se oli ilmiselvästi tekosyy. Aoto ei tuntunut välittävän siitä vaan vastasi:

”Selvä. Minä katson mitä voin tehdä”, Aoto sanoi ja huitaisi kädellään niin että miehet poistuisivat.

    Kun miehet olivat sulkeneet oven, Aoto kääntyi taas Tsukiyaan päin huokaisten. Aisa ei kuitenkaan vaivannut miestä kauan.

”Näytät tutulta”, Aoto sanoi.

”Ai, näytän vai, sillä olen aika varma, että en tunne sinua”, Tsukiya sanoi hieman nyrpeästi. Aoto hymyili.

”Ei sillä väliä, tärkeintä on se että olette turvallisesti täällä” Aoto sanoi ystävällisesti

”Sinä varmaan olet Tsukiya Joshuya”, Aoto totesi.

”Miten sinä tunsit Tsukiyan?" Riku kysyi.

”Ennustuksesta”, Aoto sanoi.

”Mitä?” June kysyi.

”Ennustus?” Hiro kysyi. Aoto hymyili ja sanoi:

”Meille on ennustettu…”, Aoto ehti aloittaa kunnes ovesta juoksi Arata hengästyneenä.

”Aoto! Sain juuri kuulla, että Hifirkaan on hyökätty. Akio joukkoineen on yrittänyt murtaa sen muurit käyttäen pimeältä ruhtinaalta saamiaan voimia. On myös huhu, että itse Hideo on katselemassa ja johtamassa joukkoja”, Arata sanoi ja puuskutti. Aoto katsoi Arataa ja sulatteli asiaa. Tsukiyalla ei ollut mitään käsitystä mistä he puhuivat ja yritti lukea tapahtunutta heidän kasvoiltaan. Missä he olivat? Ei maapallolla ollut taisteluita. Olivatko he matkanneet ajassa taaksepäin? Vai olivatko he jossain aivan muualla?

”Tämä on varmaan jokin vitsi… Vanhempamme pilailevat meidän kustannuksella!” Hiro sanoi ja nauroi väkisin. Aoto ja Arata katsoivat häntä hieman säälivästi.

”Tämä ei ole leikin asia. Tämä on todella todellista. Sinä et kuvittele tätä”, Aoto sanoi apeasti.

Oli hetken hiljaista. Sitten lapset tajusivat Aoton sanat.

”Vaarassa!” June huusi. Kaikki lapset kalpenivat. Vain Tsukiya näytti rauhalliselta. Tosiasia oli, että hänkin oli paniikissa mutta ei halunnut näyttää sitä.

    "Te olette sodan käännekohta. Te pistätte lopun sodalle", Aoto sanoi.

”Pistämme lopun sodalle? Mehän olemme pelkkiä lapsia”, Mizuto yritti selvästi rauhoittaa itseään.

”A- aivan”, Riku änkytti.

”En haluaisi pelotella teitä, mutta te olette ensimmäisinä pimeyden ruhtinaan... ja valon kuningattaren listalla. En tiedä, miten pimeyden ruhtinas tietää teistä, mutta jokin asia erityisesti on kiinnittänyt hänen huomionsa teihin”, Aoto sanoi.

”Mistä te sen tiedätte? Vaikuttaa siltä, että tämä pimeä ruhtinas on teidän vihollisenne” Tsukiya kysyi ja kohotti kulmaansa. Aoto ja Arata naurahtivat kuin jokin Tsukiyan sanoissa olisi ollut huvittavaa.

”Meillä on ollut vakooja pimeyden ruhtinaan lähipiirissä ja itse ruhtinas sanoi koko hovin kuullen, että haluaa teidät hänen elävänä pois Hikarin ulottumattomiin”, Aoto sanoi.

    "Entä miten te tiesitte, että tulemme tänne?" Tsukiya kysyi. Hän näki silmäkulmassaan Junen katsovan epäuskoisena.

”Planeettamme oraakkeli on ennustanut meille tulonne. Hän myös sanoi teidän olevan Vartijoita joita on odotettu jo noin kaksikymmentä vuotta. Voi olla, että sen takia pimeä ruhtinas haluaa teidät, mutta siitä ei voida olla varmoja”, Arata sanoi ja kohautti hartioitaan kuin keskustelu olisi ollut arkipäivää.

”Erityisiä voimia?” Hiro kysyi. Kaikki katsoivat toisiaan.

”Emme ymmärrä, mistä sinä puhut”, Suzu sanoi varovasti.

”En uskokaan. Jos tarut pitävät paikkansa ette ole koskaan edes nähneet oikeaa taikuutta", Aoto sanoi.

"Taikuutta?" Suzu kysyi.

    Aoto asteli pöytänä ääreen. Pöydällä oli kaikenlaista tavaraa. Tsukiya tunsi oudon kylmänaallon kun hän katsoi pöytää. Hän näki kirjapinoja, papereita, sulkakynän, mustepullon ja paljon muita esineitä, joita hän ei tunnistanut. Eniten häntä kiinnosti pieni pallo, josta hohti sinistä valoa. Pallo oli korkeintaan suuren mustikan kokoinen. Tsukiya ei tiennyt miksi se oli kiinnittänyt hänen huomionsa, mutta hän halusi pidellä sitä hetken. Kun hän oli astumassa askeleen lähemmäs, hänen olkapäähänsä tartuttiin.

    Mizuto seisoi hänen takanaan. Suzu katsoi huolestuneena Mizuton takaa.

”Voitko hyvin?” Mizuto kuiskasi hänen korvaansa.

”Kuinka niin?” Tsukiya kysyi hämmästyen ystävänsä kysymystä.

”Näytit äsken kärsivältä”, Mizuto kuiskasi.

”Minä voin hyvin. Ei mitään ongelmaa”, Tsukiya sanoi. Mizuto päästi silloin irti Tsukiyan olkapäästä. Hän näytti miettivän jotain.

    ”Tässä”, Aoto sanoi pöydän luota. Tsukiya kääntyi katsomaan Aotoa ja huomasi hänen kädessään nipun papereita.

”Mitä nuo ovat?” Tsukiya kysyi.

”Joku on kirjannut oraakkelin ennustukset ylös. En tiedä miten ne tänne päätyivät, mutta ne ovat ainoat koko maailmassa”, Aoto sanoi ja ojensi paperit Tsukiyalle. Tsukiya otti ne käteen. Hän rupesi lukemaan.

”Emme me ymmärrä tätä”, Mizuto sanoi hänen olan takaa. Vasta silloin Tsukiya tajusi että tekstit olivat jotain muuta kieltä, mutta hän ymmärsi sitä. Oli kuin hän olisi lukenut sitä aina.

”Anteeksi. En tajunnut, että teillä ei ole samanlaisia kirjaimia kuin meillä. Minä voin lukea”, Aoto sanoi ja ojentui ottamaan paperit. Tsukiyasta kuitenkin tuntui, että nyt kun hän oli saanut ne käteen, hän ei haluaisi antaa niitä kenellekään. Hän kuitenkin ojensi paperit takaisin Aotolle.

”Näissä papereissa on nimenne ja kuvauksenne, kuin joku olisi nähnyt teidät paikanpäällä. Lisäksi se kertoo tehtävästä, joka teille on annettu”, Aoto sanoi. Lapset odottivat että Aoto kertoisi mitä tehtävää hän tarkoitti.

”Mitä meidän siis pitäisi tehdä?” Tsukiya kysyi. Aoto vilkaisi häntä.

”Teidän pitäisi saada rauha tähän maahan. Täällä on käyty sotaa jo neljäkymmentä vuotta, ja vain Vartijat voivat ratkaista sen rauhanomaisesti, jättämättä mitään epäselvyyttä”, Aoto sanoi ja katsoi merkitsevästi lapsia.

”Miten?” Suzu kysyi.

"Sitä minä en tiedä. Se on teidän ongelma”, Aoton näytti olevat pahoillaan, ettei voinut auttaa enempää.

”Miten me muka pystymme auttamaan teitä, kun emme onnistu solmimaan omia riitojammekaan”, Riku totesi ja vilkaisi Junea ja Tsukiyaa. He katsoivat pisteliäästi takaisin.

”Älä minua syytä!” June huusi Rikulle.

”Ketä tässä sitten pitäisi syyttää?” Tsukiya huusi Junelle.

”Älä esitä. Tiedät itsekin vastauksen kysymykseesi!” June huusi takaisin.

”Älkää aloittako taas!” Hiro huusi väliin.

”Teidän on vain pystyttävä selvittämään ne omillanne”, Aoto sanoi selvästi huvittuneena.

”Noiden kahden kanssako. Ei tule onnistumaan”, Hiro sanoi ja osoitti Tsukiyaa ja Junea. Siitä alkoi taas huutokilpailu.

"Eihän meillä ole minkään lasita koulutusta taistelusta tai mistään sellaisesta. Olemme ainoastaan nähneet tämänkaltaisia asioita tapahtuvan vain elokuvissa ja kirjoissa", Suzu sanoi.

”Ei niin, mutta teillä jokaisella on taipumus kahteen elementtiin josta toinen on vahvempi kuin toinen. Esimerkiksi salama ja tuli. Selvittäkää ne niin loppu on helpompaa. Voisitte myös yrittää syventää ystävyyttänne”, Aoto sanoi ja sai vastaukseksi paljon huutoa.

Aoto hiljensi heidät kaikki nostamalla käden ylös.

”Olette varmasti hyvin väsyneitä. Marumi!” Aoto huusi ulos. Sisään tuli 15-vuotias tyttö, eli heitä noin vuotta nuorempi. Tytöllä oli todella pitkät, ruskeat hiukset ja vaaleansiniset silmät. Päällään hänellä oli valkoinen mekko, mekko johon oli kirjailtu vaaleansininen perhonen. Hän juoksi Aoton eteen.

”Miten voi auttaa?” Marumi kysyi.

”Saattaisitko vieraamme heidän huoneisiin. Minun on Aratan kanssa suunniteltava hieman tulevaisuutta”, Aoto sanoi kuin tulevaisuuden suunnittelu olisi ollut todella hauskaa ajanvietettä. Tyttö ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä.

    He astuivat ulos ja he näkivät kadut, jotka kuhisivat ihmisiä. Kun kyläläiset näkivät lapset, kaikki seisahtuivat ja rupesivat tuijottamaan heitä. Seurasi hiljaisuus. Tsukiya nosti kätensä, hymyili ja vilkutti.

”Päivää”, Tsukiya sanoi. Kyläläiset kavahtivat. Tsukiya hämmästyi reaktiota.

”Emme tee teille pahaa. Voitte jatkaa rauhallisin mielin askareitanne”, Tsukiya yritti rohkaista heitä. Kyläläiset edelleen tuijottivat kauhistuneina. Marumi hymyili ja pyysi lapsia seuraamaan häntä. Tsukiya lähti mieluusti seuraamaan.

    Marumi vei heidät kauempana olevaan isoon taloon. Se oli valkoinen puutalo, jossa oli musta tiilikatto. Talossa oli ikkunoita kahdessa kerroksessa ja edessä oli iso terassi. Terassin ympärillä oli kaunis puutarha. Siellä kasvoi paljon hyvin kasvatettuja puita, kukkia ja pensaita. Pihan keskellä oli pieni vesiputous joka johti pieneen lampeen puutarhan perälle. Kaikkea tätä ympäröi kivimuuri. Sisään pääsi ainoastaan mustista, koristeellisista rautaporteista, jotka oli hyvin vartioitu.

    Marumi astui vartijoiden eteen ja sanoi jotain, mutta lapset eivät kuulleet sitä. Vartija nyökkäsi vastaukseksi ja avasi portit. Marumi viittasi heidät peräänsä. Kun lapset astelivat vartijoiden ohi, vartijoiden katseet olivat kiinnittyneet heihin. Suzu hakeutui lähemmäksi Tsukiyaa. Tsukiya punastui hieman, mutta jatkoi matkaa tavalliseen tapaan.

    Kun he olivat ovella, lapset näkivät ovessa vaakunan. Siinä oli kaksi ristikkäistä sulkaa ja kruunu. Tsukiya tiesi vihaavansa sitä jo nyt. Hän tunsi olevansa vihollisen maaperällä. Hän oli tuntenut saman tunteen kun hän oli nähnyt Aoton ensimmäisen kerran.

”Oletko kunnossa?” Suzu kysyi. Hän oli seurannut Tsukiyan jokaista liikettä siitä asti kun he olivat astuneet porteista sisään. Tsukiya katsoi Suzua, hymyili ja vastasi:

”Olen. Minulle tuli vain jokin outo reaktio tuosta vaakunasta.” Suzu katsoi Tsukiyaa huolestuneesti, mutta ei kysynyt enempää. Marumi kurtisti kulmiaan ja avasi oven.

    Eteinen oli suuri. Sinne olisi mahtunut viisikymmentä ihmistä. Huoneessa oli portaat. Alakerrassa oli neljä ovea ja yläkerrassa kolme. Huoneessa oli suuret ikkunat ulko-oven vieressä. Seinät oli maalattu valkoiseksi, muuta jossain pilkisti hieman vaaleansinistä. Huonekaluja oli vähän: Kaappi, jossa säilytettiin ulkovaatteita, lipasto lähellä ulko-ovea, peili ja taulu, jossa oli jonkun miehen kuva.

”Et taida olla kova puhumaan?” Hiro sanoi Marumille.

”Ei ole mitään sanottavaa”, Marumi vastasi ja katsoi jäätävästi Hiroa kuin tämä olisi ollut iso lantakasa, joka hänen oli siivottava.

”Marumi! Joko sinä tulit?” joku huusi talosta.

    Huoneeseen tuli pitkä nainen. Aoton ja Marumin tapaan hänellä oli vaaleansiniset silmät. Päällään hänellä oli punainen mekko, jossa oli keltaisia ja oransseja raitoja. Lanteilla oli punainen nauha, mikä oli sidottu selkään valtavalle rusetille. Hänen pitkissä hiuksissaan oli niin paljon koristeita, että hänen aitoja hiuksiaan olisi voinut luulla sinisiksi.

    ”Vai olet sinä tuonut ystäviä. Tervetuloa!” nainen sanoi portaiden yläpäästä. Sanoista huolimatta naisen ilme oli enemmän pettynyt kuin ystävällinen.

”Eivät he ole ystäviäni. He ovat Aoton vieraita”, Marumi sanoi naiselle. Nainen mutristi huuliaan.

”Aoton? Miten he ovat niin tärkeitä?” nainen sanoi ja asteli alas.

”Hän ei kertonut”, Marumi sanoi ja katsoi naisen tuloa. Nyt nainen oli jo portaiden alapäässä. Hän käveli Suzun luokse, mutta Suzu peruutti Tsukiyan taakse. Nainen mittaili heitä katseellaan.

”Vie heidät yläkerran vierashuoneisiin. Minä menen puhumaan Aotolle. Ja anna heille uusia vaatteita. Jotkut heistä näyttävät kamalilta”, nainen sanoi ja katsoi paheksuvasti Junen vaateita.

”Minähän en vaatteitani vaihda”, June sanoi sen kovempaa kuin oli tarkoitus.

”Älä ole naurettava. Et sinä voi tuollaisissa vaatteissa kävellä julkisilla paikoilla”, nainen sanoi ja osoitti Junen nahkatakkia.

”Sano mitä sanot, mutta minä en vaateitani vaihda”, June sanoi ja risti kätensä. Tsukiya ja muut tiesivät, ettei Junea kannattanut yrittää pakottaa, mutta valitettavasti nainen ei sitä tiennyt. Hän oli jo tarttumassa Junen takkiin, mutta June oli nopeampi. Hän hyppäsi naisen yli, tarttui häntä kädestä ja väänsi sen selän taakse lukkoon.

”Sanon tämän vielä kerran. Minä en vaateitani vaihda”, June sanoi viimeiset sanat hitaasti.

”Ymmärrätkö sinä?” June kysyi ja väänsi naisen kättä hieman lisää. Nainen nyökkäsi ja June päästi irti. Nainen juoksi etuovesta ja ovi hänen jälkeensä pamahti kiinni.

    Marumi katsoi epäilevästi Junea, mutta jatkoi matkaa yläkertaan. Lapset lähtivät seuraamaan. Marumi kääntyi ylähäällä oikealla olevan oven luo. Hän avasi sen ja oven takaa paljastui pitkä käytävä. Se oli avara ja seinillä oli paljon kynttilöitä valaisemassa punaisia seiniä. Vaikka käytävä oli hyvin valaistu, siellä oli hyvin ankea tunnelma. Ovia huoneessa oli kahdeksan ja ne olivat tehty tummasta puusta.

    ”Saammeko omat huoneet?” Riku kysyi hieman pelokkaan näköisenä.

”Ette. Täällä on neljä vierashuonetta. Te jaatte huoneet keskenänne”, Marumi sanoi ja katsoi Rikua hieman happamasti. Tsukiya päätteli, ettei hän pitänyt pojista. Se ei luvannut hyvää.

    ”Keiden nuo kaksi muuta huonetta on?” Tsukiya kysyi.

”Minun ja talonemännän ja isännän”, Marumi vastasi.

”Oliko se nainen talonemäntä?” Tsukiya kysyi.

”Ei, mutta hän käyttäytyy niin”, Marumi vastasi paheksuntaa äänessään. Tsukiya nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi.             Tsukiya oli mielissään uutisista.

    ”Kuka sitten on paikan emäntä?” June kysyi.

”Hän ei ole nyt paikalla. Hänen piti mennä tärkeään tapaamiseen”, Marumi kuulosti vihaiselta.

”Hän on äitisi, vai mitä?” Tsukiya kysyi. Marumi katsoi häntä hämmästyneenä, mutta nyökkäsi.

”Vanhempani ovat harvoin kotona. Äitini vastaa kansalaisten hyvinvoinnista ja isäni toimii kenraalina, joten heidän on matkusteltava paljon”, Marumi vastasi. Hän näytti kuin alkaisi pain itkeä.

    Marumi käveli ensimmäiselle ovelle. Hän avasi oven ja valoa suorastaan tulvi käytävään.

”Ketkä haluavat nukkua täällä?” hän kysyi ja lapset katsahtivat toisiinsa.

”Montako sänkyä siellä on?” Suzu kysyi.

”Jokainen vierashuone on tarkoitettu kahdelle. Huoneet ovat myös samanlaisia joten ei ole mitään väliä minkä huoneen valitsette”, Marumi vastasi.

”No sitten Suzu ja June voivat nukkua siellä”, Tsukiya vastasi.

”Selvä. Jatketaan”, Marumi sanoi odottamatta muiden vastausta. Hän käveli seuraavan oven luokse.

”Minä ja Tsukiya menemme siihen”, Riku sanoi ja käveli sisään.

”Et sinä ole Tsukiyan kanssa. Olen hänen paras ystävänsä joten me jaamme huoneen!” Mizuto huusi hänen peräänsä.

”Jos siitä tulee riitaa niin te voitte jakaa huoneenne ja minä ja Tsukiya menemme viimeiseen huoneeseen”, Hiro sanoi.

    Siitä alkoi riita. Tsukiya katsoi nolostuneesti vieressä. Suzu ja June kävelivät hänen luo.

”Olet suosuttu”, June irvaili vieressä.

”Ole hiljaa”, Tsukiya sanoi kiristellen hampaitaan.

Sitten hän sai idean.

”Marumi. Voisiko nuo kolme mennä kolmestaan ja minä menisin yksi? Ei tulisi tällaista riitaa”, Tsukiya kysyi hiljaa Marumilta. Marumi hymyili ovelasti.

”Milloin sinusta tuli noin fiksu?” June kysyi kuin olisi yllättynyt. Tsukiya mulkaisi tyttöä.

”Kukaan ei ole ennen kysynyt tuollaista kysymystä, mutta se voisi toimia”, Marumi vastasi.

”Asia on päätetty!” June huusi poikien riidan yli. Pojat lopettivat kinastelun ja katsoivat hämmästyneesti Junea.

”Tsukiya menee yksin ja te kolmestaan”, June sanoi.

”Naurettava idea”, Hiro sanoi kovaan ääneen.

”Ei ole muutakaan ideaa. Te riitelette siitä kuka menee Tsukiyan kanssa ja Tsukiya näyttää tarvitsevan hieman yksityisyyttä”, Suzu sanoi. Pojat olivat hiljaa. Lopulta he nyökkäsivät alentuvasti. Etenkin Mizuto näytti loukkaantuneen.

    Marumi hymyili ja ojasi Tsukiyan hänen huoneeseen. Sitten hän näytti muiden poikien huoneen.

”Sanon myöhemmin vartioille, että tuovat sinne kolmannen sängyn”, Marumi sanoi ja lapset menivät huoneisiinsa.

Kun Tsukiya astui huoneeseen, hän näki ensimmäiseksi suuret

ikkunat, joista näkyi kaksi korkeaa vuorta, joita ympäröi korkea metsä. Huoneen seinät olivat valkoiset ja niissä oli vaaleanvihreitä raitoja. Ikkunoiden edessä olevat vaaleat läpinäkyvät verhot, joissa oli pieni vihertävä sävy, päästivät valoa mukavasti läpi. Sisäänkäynnin vasemmalla puolella oli tumma puinen ovi. Kun Tsukiya kurkkasi sisään, hän näki kylpyhuoneen. Oven toisella puolella oli iso peili, jonka vieressä oli jokin viherkasvi. Huoneen vasemmalla puolella oli kaksi lämpimän näköistä sänkyä. Päiväpeitteet olivat ruskeat ja valkoiset. Lattia oli suklaanväristä puuta. Sen päällä oli vaaleanruskea matto. Oikealla puolella oli suuri tumma kaappi tavaroille. Sen päällä oli jokin kirja. Se tuntui kutsuvan Tsukiyaa.

Vaikka huone oli niin kauniisti ja kodikkaasti sisustettu, Tsukiyan oli vaikea rentoutua. Hänestä tuntui, ettei hän kuulunut tänne. Ja tottahan se olikin. He olivat tulleet toisesta maailmasta, tai niin Tsukiya uskoi. Mutta jokin tässä maailmassa sanoi, että hän kuului tähän maailmaan, ei vain tähän huoneeseen, varsinkaan nyt.

Tsukiya istui sängylle. Hän rupesi miettimään mitä oli tapahtunut. Kaikki oudot asiat mitä täällä on tapahtunut, on reagoinut jotenkin erilaisesti häneen kuin muihin, tai siltä se ainakin näytti. Kuten se pieni pallo Aoton työpöydällä. Ja se että hän oli ymmärtänyt täydellisesti papereissa olevat kirjaimet. Se oli hieman pelottavaa.

Hän heräsi ajatuksistaan, kun kuuli oven sulkeutuvan. Marumi seisoi ovella ja katseli Tsukiyaa. Tsukiya ei ollut varma mitä ajatella hänestä. Hänen kasvoillaan ei näkynyt tunteita.

”Pyysin vartijoita viemään sängyn ystäviesi huoneeseen”, hän sanoi ja astui peremmälle huoneeseen.

”Selvä, mutta miksi tulit kertomaan sen minulle? Heille sinun kuuluisi mainita asiasta”, Tsukiya vastasi.

”En pidä juurikaan pojista. Sitä paitsi haluan jutella kanssasi”, Marumi sanoi.

”Mutta minäkin olen poika”, Tsukiya huomautti.

”Olet erilainen kuin muut. Herätät tunteita minussa, joita on vaikea ymmärtää”, Marumi vastasi.

”Et kai tarkoita rakkautta?” Tsukiya pelästyi.

”En usko”, Marumi vastasi nopeasti. Tsukiya rauhoittui hieman.

    Marumi istahti toiselle sängylle.

”Mistä te tulette? Tarkoitan että ette ole mistään täältä läheltä. Olitte kauhuissanne kun kuulitte sodasta, jonka on arvioitu alkavan lähiaikoina”, Marumi sanoi.

”Tulemme varmaankin toisesta maailmasta. Asumme planeetalla nimeltä Maapallo... Hetkinen Salakuuntelitko sinä meitä?”, Tsukiya kysyi. Tytön kasvoille nousi vieno puna.