#rahioja

Riitaojan pelkuruuteen lopen kyllästynyt alikersantti Lehto oli saanut käyttää kaiken voimansa ja koko kirosanavarastonsa repiessään väkisin ylös sotamiestä, joka päivän loppupuolella oli jo niin lamaantunut, ettei peloltaan enää ymmärtänyt kunnolla käskyjäkään. Rahikainen oli marssin aikana seurannut kauempaa, kuinka Lehdon oli välillä pitänyt raahata sotilasraukkaa hetki perässään sättien ja rähisten, että sai tämän taas kävelemään omin avuin. Silloinkin Riitaojaa oli ohjannut vain pelko, joka hetkellisesti kohdistui suurempana Lehtoon kuin yläilmoissa uhkaavaan viholliseen.

Nyt päivä on jo kääntynyt iltaan ja miehet ovat pysähtyneet kasaamaan leiriä yöksi. Punertava aurinko laskee mailleen kallioisen mäntymetsän taakse ja Riitaoja istuu eteensä tyhjästi toljottaen kaatuneen puunrungon päällä.

Pelko on turruttanut sotamiehen täysin, ja silmissä on uupumuksen ja toivottomuuden lasittama katse. Hänestä ei ole avuksi pystyttämään puolijoukkuetelttaa, eikä kukaan häntä siihen tehtävään käskekään. Riitaojan voimattomuutta moititaan harvoin joukkueessa ääneen: moni suhtautui tämän lapsekkaaseen arkuuteen myötämielisesti, sillä pelkäsihän joka mies sisimmässään. Riitaojassa pelko vain näkyi kaikista vahvimmin, eikä häntä siitä syytelty.

Koskela taputtaa tutisevaa sotamiestä ymmärtäväisesti olalle kulkiessaan tämän ohi, ja vänrikin perässä kävelevä Hietanen huikkaa leikkisän kevyesti jotain, mitä Riitaoja ei peloltaan oikeastaan edes rekisteröi. Lehto luo lamaantuneeseen sotamieheen vain äreän katseen marssiessaan ohi. Edes hän ei viitsi käskeä tätä töihin siinä tilassa, ja Riitaoja saa jäädä oman onnensa nojaan.

Kaukaisuudesta kantautuu jälleen lentokoneen surinaa. Ääni on niin kaukana ja niin vaimeaa, etteivät muut miehet kiinnitä siihen järin suurta huomiota, mutta Riitaojan reaktio moottorien etäiseen huminaan on välitön. Kuullessaan sen hän kyyristyy vaistomaisesti matalaksi ja vetää kätensä korvilleen samalla, kun kasvot vetäytyvät pintaan jälleen nousevan pakokauhun kiristämään ilmeeseen. Hengitys tihenee ja sydän hakkaa, kädet hikoavat. Kypärä Riitaojalla on visusti päässään, vaikka suurin osa miehistä ei ole pitänyt omiaan edes marssin aikana.

Telttaa pystyttämässä ollut Rahikainen huomaa Riitaojan ahdingon. Hetken hän katsoo kyyryyn vetäytyneen sotilaan tärisevän hädissään, ja päättää sitten jättää teltan kulman pingottamisen muiden miesten huoleksi. Hän laskee paksun kankaan käsistään ja kävelee pelokkaan sotamiehen luokse.

Riitaoja huojuu paikallaan yhtä hentona, kuin tuulen havisuttamat kanervat kaatuneen puunrungon vierellä. Rahikainen katsoo sotilaaseen myötätuntoisesti.

"Elä sie turhaan pelekää, ei nuo konneet tänne oo tulossa", hän sanoo.

Riitaoja vilkaisee kypäränsä alta Rahikaista. Hän ei näytä kuulleen miehen sanoja, sillä kädet ovat yhä tiukasti korvien suojana. Miespolo on kaukana humisevista moottorien äänistä niin peloissaan, ettei hänelle raaski siitä edes vitsailla, vaikka näky onkin Rahikaisen mielestä hieman koominen.

Rahikainen hymyilee hyväntahtoisesti Riitaojalle ja istuu tämän viereen. Hän tarttuu hellävaraisesti sotilastoverinsa käteen ja laskee sen varovasti pois tämän korvalta. Puhuessaan Rahikainen puhuu sillä pehmeällä äänellä, jolla hänellä on tapana voittaa sinisilmäisiä lottia puolelleen.

"Ei siun tarvihe hättäillä, tiijä vaikka omia oisivat nuo konneet. Kaukanahan ne on joka tappauksessa ja ohi mennee korkeintaan", Rahikainen puhelee rentoon sävyyn. Hän puristaa Riitaojan tutisevaa kättä rohkaisevasti.

Riitaoja katsoo Rahikaiseen arasti ja uskaltaa laskea toisenkin kätensä korvaltaan. Suu vääntyy hermostuneeseen hymyyn ja kalpeille kasvoille ilmestyy aran toiveikas ilme, kun Riitaoja nyökkää huterasti.

"Niin. Kaukana ovat, ohi mänevät. Soattavat olla omiakin", hän vakuuttelee itselleen, aivan kuin Rahikaisen sanojen toistaminen tekisi niistä sellaista totta, jota ei voi muuttaa.

Rahikainen laittaa toisen kätensä rennosti Riitaojan ympärille ja hieroo tämän selkää rauhoittavasti. Tuttavallinen ele saa sotamiehen hämilleen: olkapäät jännittyvät uudestaan ja kädet haparoivat housunkangasta hermostuneesti. Huomaapa Rahikainen sotamiehen jopa hieman punastuvan. Riitaojan ujous huvittaa häntä.

"Ole ihan rauhassa vuan", Rahikainen naurahtaa. "Mie piän siulle seuraa, kunnes saavat tuon meiän teltan kassaan. Mukavampaahan sitä on porukassa olla, vai mitä?"

Riitaoja nyökkää ja tämän hartiat rentoutuvat hieman. Rahikainen hymyilee yhä hyväntahtoista hymyään ja he katselevat yhdessä, kun puolijoukkueteltan puuttuvaa keskisalkoa pystytetään. Välillä Riitaoja nostaa päänsä ja vilkuilee taivaalle, kuin metsäjänis varoen saalistavaa huuhkajaa tai haukkaa. Rahikainen pistää merkille, ettei tämä ole vieläkään täysin rauhoittunut.

"Ka, nythän mie muistin. Miulla on siulle jottain", Rahikainen keksii ja kaivelee povitaskuaan.

Riitaoja laskee katseensa taivaalta ja katsahtaa häneen kysyvästi. Rahikainen vetää taskustaan esiin palan näkkileipää. Hän ojentaa sen Riitaojalle.

"Syö vuan kokonaan. Miulla näitä piisoo kun tein eilen hyvät kaupat", hän virnistää.

Riitaoja ottaa leivän vastaan kiitollisena. Rahikaisen käsi on yhä hänen ympärillään ja nyt Riitaoja on jo ehtinyt tottua tämän kosketukseen. Näkkileipää hiljaa rouskuttaessaan sotamies nojautuu vaistomaisesti lähemmäs turvalliselta tuntuvaa Rahikaista. Sydän ei hakkaa enää yhtä kovaa.

Lentokoneiden ääni loittonee hiljalleen. Rahikainen on aavistellut oikein sanoessaan niiden olevan vain matkalla ohi.

Riitaojan syödessä viimeisiä paloja leivästään Rahikainen huomaa Lehdon pysähtyneen seisomaan teltan luokse. Miehen katse on nauliintunut häneen tiukasti. Rahikainen miettii, onko Lehto suuttunut hänen jätettyä teltan kasaaminen luvatta kesken. Äreää alikersanttia pelkäämättä Rahikainen virnistää tälle hyväntuulisesti. Lehto vastaa eleeseen kurtistamalla kulmiaan ja tuhahtamalla halveksuvasti, ja kääntää huomionsa jälleen muualle.

Kun teltta on saatu pystyyn, Rahikainen ohjaa uupuneen Riitaojan nukkumaan. Syysauringon viimeiset säteet maalaavat mäntyjen latvat lämpimän oransseiksi. Utuisen vaaleanpunaisella taivaalla lentelee pommikoneiden sijaan vain korkeuksissa sirkuttelevia haarapääskyjä.

"Jaetaan myö tämä miun peite, niin siun ei tuu yöllä kylymä", Rahikainen sanoo Riitaojalle teltassa.

Häkeltynyt sotamies ei ehdi vastata, kun Rahikainen on jo asettautunut mukavasti hänen viereensä ja kietoo peitteensä huolellisesti Riitaojan ja itsensä ympärille. Hän on päättänyt jäädä sotamiehen seuraksi, kunnes tämä nukahtaa.

”Onks siun hyvä nyt?” Rahikainen kysyy ja vetää peitteen paremmin Riitaojan päälle.

”On minun. Kiitos”, Riitaoja vastaa kainosti.

Riitaoja on Rahikaisen huomiosta hiljaa valtavan mielissään, muttei oikein tiedä, miten olla itsevarman sotamiehen läheisyydessä. He makaavat aivan lähekkäin peitteen alla ja kun Rahikainen hymyilee hänelle taas tuota lämmintä hymyään pilke silmäkulmassa, Riitaoja tuntee vatsassaan perhosia. Hän on kuullut kerskailevasta sotamiehestä monenlaisia juttuja, ison osan tämän omasta suusta, ja häntä ujostuttaa tämän komean ja häntä paljon kokeneemman miehen seura. Hän katselee Rahikaista epävarmana, eikä tiedä, mihin laittaisi kätensä. Hän päätyy pitämään hieman kömpelösti kiinni peitteen reunasta samalla, kun Rahikainen laittaa reppunsa tyynykseen.

Muutkin miehet kömpivät vähitellen telttaan nukkumaan, ja ovikankaan raosta tulviva pehmeä valo osuu Riitaojan kasvoihin. Rahikainen panee merkille, kuinka kauniit piirteet hänen edessään makaavalla aralla sotamiehellä on. Näin läheltä hän ei ole ennen katsonut häntä, ja nyt vasta hän näkee tarkasti ruskeiden silmien kaikki eri sävyt. Niiden väri tuo mieleen lämpimän kaakaon tai kodikkaan kahvin, keväisen maaseudun punaruskeat pajut, valppaan rusakon turkin ja viljavan maan. Kypärän alta paljastuneet hiukset näyttävät silkkisen pehmeiltä ja niihin sointuvat tummat ripset tekevät lempeiden silmien katseesta kiehtovan syvän.

"Vuan siullahan on mahottoman kauniit silimät", Rahikainen sanoo hämmästyneenä.

Odottamaton kommentti saa Riitaojan häkeltymään ja tämä avaa suunsa tietämättä, mitä vastata. Rahikainen tajuaa itsekin sanojensa yllättävän suorasukaisuuden ja nauraa. Hän sipaisee huolettomasti kädellään Riitaojan hiuksia ja ne tuntuvat yhtä pehmeiltä, kuin miltä näyttävät.

"Vaikka en mie sillä, kommeehan sie oot toki muutennii. Joko siulla kotpuolessa joku hurmaava neito oottelee?" hän jatkaa leikkisästi.

Riitaoja pudistaa päätään punaisena.

"Eipä sen ole hoppu, kyllä siulle se oikia vielä löytyy. Tiijä vaikka jo huomenna sattuis tulemaan sinnuu vastaan. Saa siusta vielä joku hyvän sulhon ihtelleen", Rahikainen virnistää.

"Ei soa puhua", Riitaoja sanoo häveliäästi. Hänen korvansa punoittavat ja Rahikainen naurahtaa taas hyväntuulisesti.

"Leikkiähän mie lasken. Vuan kauniit kasvot siulla kyllä on", hän toteaa.

Rahikainen jatkaa rentoa jutteluaan ja päätyy kertomaan Riitaojalle tarinoita retkiltään Määtän ja Lehdon kanssa. Naisjuttunsa ja etenkin miesjuttunsa hän jättää välistä, sillä niistä Riitaoja selvästi nolostuu. Riitaoja kuuntelee ja naurahtaa välillä ujosti jutuille kolmikon tekemistä uhkarohkeistakin rosvoretkistä. Hän on melko varma, että osaa tarinoistaan Rahikainen liioittelee ja on värittänyt melko räikeästi, kenties pistää välillä kokonaan omiaankin, mutta ei se Riitaojaa haittaa. Hän pitää Rahikaisen seurasta, tämän hellästä äänestä ja siitä, miten lähellä häntä Rahikainen on siinä huolettomasti maatessaan.

Ennen kaikkea Riitaoja on kiitollinen saadessaan muuta ajateltavaa, kuin ajoittain kaukaisuudessa vaimeasti kumisevat tykkien äänet ja laukausten sarjat.

Rahikainen ujuttaa tarinoidensa lomassa kätensä vaivihkaa Riitaojan ympärille. Riitaoja nojautuu melkein huomaamattaan häntä vasten, ja kun aurinko on ulkona kadonnut kokonaan puiden taakse, Rahikainen pitää sotamiestä peitteensä alla turvallisessa halauksessa. Riitaoja on niin viaton, ettei Rahikaisella käy edes mielessä tehdä mitään enempää. Hän tahtoo vain huolehtia, että tällä on kaikki hyvin.

Riitaoja haukottelee ja nojaa luottavaisesti päänsä Rahikaisen olkapäähän. Hänen kätensä lepää hennosti miehen povitaskun reunuksella.

Rahikainen silittelee Riitaojan hiuksia ja juttelee yhä hiljaisella äänellä niitä näitä. Hän lupaa tuoda seuraavalta retkeltään tälle jotain mukavaa syömistä tai tavaraa, jos sattuu näkemään. Riitaoja hymyilee mielissään. Silmät ovat jo painuneet kiinni ja unisilla kasvoilla on enää vain huomaamaton häivähdys liian kauan jatkuneesta raskaasta pelosta.

Riitaoja nukahtaa Rahikaisen syliin tämän hyräillessä hiljaa tutun valssin keinuvaa säveltä.

Teltassa on lämmintä ja Rahikainen silittelee rauhoittavasti nukkuvan sotilaan niskaa. Hento sotamies näyttää peitteen alla nukkuessaan kerrankin levolliselta ja onnelliselta.

Rahikainen painaa kevyesti pienen suudelman tämän otsalle. Hän miettii, kuinka hämilleen ja punaiseksi ele saisi Riitaojan, jos tämä olisi hereillä. Ajatus saa hänet hymyilemään.

Hän hyräilee vielä hetken itsekseen ja katselee Riitaojan kauniita kasvoja. Syrjäsilmällään hän huomaa Lehdon, joka vielä istuu hereillä teltan toisella laidalla. Mies näyttää siltä, kuin olisi jo jonkin aikaa tarkkaillut heitä etäältä. Yleensä Lehtoa ei haitannut Rahikaisen laulu, alikersantti mukaan lukien kaikki komppaniassa pitivät tämän lempeästä ja rauhallisesta äänestä. Rahikaisen yllätykseksi Lehto kuitenkin katsoo häneen nyt pistävästi ja siristää vihaisesti silmiään. Miehen synkillä kasvoilla on hapan ja inhoava ilme.

Seuraavana päivänä heidän kohdalleen ei satu ilmavaaraa ja komppania saa kulkea rauhassa. Iltapäivällä joukoille jaetaan pitkään odotettu kunnollinen muonitus.

Rahikainen istuu sammaleisella kalliolla ja lusikoi paksua soppaa kenttäpakistaan, kun osa miehistä vielä jonottaa ruoka-annostaan. Riitaoja seisoo jonossa myös, nyt huomattavasti eilistä pirteämpänä ja paremmin voimissaan. Miesten katseet kohtaavat, ja Riitaoja hymyilee Rahikaiselle heilauttaen tälle kättään ujosti. Rahikainen vastaa tämän hymyyn iloisesti.

Syödessään hän näkee myös Lehdon kävelevän kauempaa kohti ruokajonoa. Miehellä on selässään reppu ja kainalossa rullalle kääritty peite. Rahikainen huomaa, ettei Lehto ole menossa jonon perälle muiden miesten tapaan, vaan asteleekin sen keskelle, suoraan Riitaojan luo.

Nimensä kuullessaan pelästynyt sotamies hätkähtää ja suoristaa vaistomaisesti ryhtinsä. Hän katsoo hätääntyneenä äkäistä alikersanttia ja koittaa ilmeestä päätellen kuumeisesti saada päähänsä, mitä on tällä kertaa tehnyt suututtaakseen tämän.

Rahikainen seuraa paikaltaan, kun Lehto ottaa peitteensä ja tyrkkää sen Riitaojan syliin. Säikähdyksissään Riitaoja ei heti tajua reagoida ja melkein pudottaa peitteen maahan, mutta saa sen juuri ja juuri napattua käsiinsä, ja kompuroi sitten takaisin asentoon. Lehto katsoo häntä tuimasti.

"Otat sen ja pidät. Ei tarvitse saatana muilta lainailla", mies ärähtää Riitaojalle.

Tämän jälkeen Lehto painelee jonon perälle ja Riitaoja jää hölmistyneenä toljottamaan käsissään olevaa peitettä, joka mitä ilmeisimmin nyt oli hänen omansa.