#raapale

Ihanaa syntymäpäivää minä! Ja hyvää joulukuun neljätää. Tässä postauksessa pohdin joulukalentereita. Seuraava luukku avautuu Lukutoukan luetut sivut – blogissa huomenna.  Joulukalenteriperinne on tullut meille Saksasta. Ensimmäiset kuvakalenterit tulivat Suomeen nimenomaan partiolaisten myyminä 1940-luvulla. Minäkin ostin tänä vuonna partiolaisten joulukalenterin, kun kaverin lapselta puuttui…

Eikan kiusa aiheuttaa monitasoisen kohahduksen Heikkilän perheen ruokapöydässä. Äiti toruu vanhimpaa, sanoo ettei noin saanut sanoa. Kuopus Julle sen sijaan punastuu täysin ja alkaa änkyttäen selittämään, ettei Pärssisen tyttö ollut hänen eikä niillä muka ollut mitään juttua. Isä ja Meeri alkavat nauraa. Ilmari on kauhusta vääränä, ennen kuin uskaltaa luottaa ettei isoveikka oikeasti tiennyt, käytti vain hänen höpötyksiä Unton uusimmasta kirjeestä jonain aasinsiltana hyökätäkseen rakkaudensokean Jullen kimppuun.

Mutta Ilmari jää miettimään sitä. Hän miettii sitä niin hartaudella.

Hän katsoo eräissä toukokuun iltamissa, miten Julle yrittää saada Maijua leppymään suututettuaan sen taas jostain vahingossa. Hän ja Eikka jaksoivat aina pohdiskellen nauraa, miten Julle jaksoi sitä. Kesän saapuessa Ilmari ei enää nauranut pikkuveljensä rakkaudelle, joka loisti harmaissa silmissä pojan saatua Maijun vihdoin nauramaan, oli se sitten omalla kustannuksella tai ei.

Sillä samalla tavalla Ilmarin sinivihreät silmät hehkuivat, kun Unto hymyili vain hänelle heidän tavatessaan pitkän talven jälkeen. Samaan tapaan olisi joku voinut pohtia, miten Ilmari jaksoi, kun Unto ärsyyntyi pienestä ja kiukutteli välillä kuin viisivuotias. Se oli niin hieno käytökseltään, olemus aina huoliteltu. Kasvot kuin kiveä. Niin moni näki Unton.

Sitten oli se Unto, jonka vain Ilmari tunsi. Jonka hiukset olivat sotkussa, paita päällä miten sattui uintireissun jäljiltä, kasvojen ilme niin pehmeänä, että sydämeen sattui sellainen komeus. Sen Unton Ilmari halusi samaan aikaan esitellä kaikille, samaan aikaan pitää vain itsellään.

Rakastuneista veljeksistä vain Jullea kiusattiin sillä tavalla, kuin poikia kiusattiin tunnejutuista: Hyväntahtoisesti. Yritettiin saada sitä rohkaistumaan, sillä kyllähän nuorta lempeä oli mukava katsoa.

Ilmaria kiusattiin sillä tavalla, että hänen piti leikkiä sitä Unton kanssa. Piti olla hyvä ystävä ja rohkaista Untoa puhumaan Tyynelle. Piti katsoa niitä kulkemassa tienvierttä pitkin juttelemassa lyseolaisten jutuista, joista Ilmari ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystäkään. Piti katsoa, kuinka hehkuvan kaunis Tyyne täytti sitä paikkaa Unton vierellä, jonka Ilmari halusi itsekkäästi pitää itsellään.

En vain halunnut uskoa.

Ilmari oli niin hyvä ystävä sinulle ja halusi sinun parasta. Siksi hän ehdotti minua tanssittaessa, että opettaisi sinua. Seurasin intoa puhkuen kun tanssitte, kikattelin kun siitä ei meinannut tulla mitään. Olit jo luovuttamassa.

Sitten Ilmari sanoi jotain. Te katsoitte toisianne silmiin tavalla, jolla vain rakastavaiset katsovat. Sitten tanssista tulikin jotain, niin koreaa ja upeaa että kaikki ihastelivat. Ilmari nauroi ja sinä hymyilit sellaista raukeaa, aitoa hymyä jota et koskaan hymyillyt minulle. 

Kyllä minun sydämeni silloin tiesi, kun se hehku ei säilynyt sinussa minun kanssa tanssiessa. Ne tanssit olivat sinulle kuin suoritus josta tuli saada täydellinen arvosana. Sellaista minun riiaaminen sinulle oli, suorittamista. Mutta olin vain naiivi tyttö, joka palvoi sinua rakkautenaan ja suljin siksi silmäni totuudelta. Olin luonut mielessäni meille elämän, josta yritin viimeiseen asti pitää kiinni. Kait sinäkin, kun et rakkauttasi ystävääsi kohtaan pystynyt hyväksymään.

Vaikka kyllä sen näki.

Kyllä sen näki, Unto hyvä. 

Olit niin rakastunut poika.

Kun lähdin rintamalle lotan puvussa, kirjoittelin sinulle vielä uskossa, että saisin edes hippusen siitä rakkaudesta, kaiken jälkeen. Koska olin hölmö lapsi joka ei tiennyt elämästä mitään, ennen kuin se hiipui käsissäni pidellessäni kuolevia miehiä. Jopa he, jotka eivät tienneet nimeäni, takertuivat minuun enemmän kuin sinä koskaan. 

Siellä myös näin miehiä, jotka katsoivat toisiaan kuin sinä ja Ilmari teitte. Siellä minä ymmärsin, mikä hölmö olin ollut. Ehkä minun olisi pitänyt kauhistella sitä jonain luonnonoikkuna, mutta totta puhuen ei minua jaksanut kiinnostaa enää puhe synnistä ja paheesta. He olivat löytäneet toisensa. Te olitte löytäneet toisenne.

Minä annoin nuoruuteni siellä. Menetin uskoni Jumalaan sekä sinuun, hautasin ne sinne Karjalan metsiin. Kasvoin naiseksi, joka oppi polttamaan tupakkaa hermojen rauhoittamiseen ja näyttämään hapanta naamaa upseereille, jotka luulivat omistavansa jonkun etuoikeuden minuun.

Minä löysin Laurini, joka haavojensa hoitamisesta toi lääkintäteltalle minulle kukkasia, itse poimimia. “Tyyne-neidille.” Siellä oltiin tappamassa ja kuolemassa, mutta se halusi tuoda minulle sellaisessa paikassa kukkia. Ei sillä ollut taka-ajatuksia, kunhan oli kasvatettu siskokatraan toimesta herrasmieheksi. Sitä ei sota pilannut. Sitä ei kiinnostanut että olin Enqvist, että olisin muka ihanteellinen vaimo vain koska olin papin tytär. 

Toivo ei siitä olisi tykännyt, koska se oli “liian hempeä mieheksi.” Isä olisi kokenut sen älyn alhaisena, koska Lauri änkyttää. Äiti olisi pyöritellyt silmiään, koska oli kasvattanut minut paremmin. Niinhän ne tekevät kun vien Laurin sodan jälkeen kotiin näytille, mutta tässä vaiheessa olen nainen joka on kokenut enemmän, kuin äitini koko elämänsä aikana tulisi kokemaan. Tulinpahan vaan näyttämään että tässä on minun omani, se minulle tarkoitettu. Joka rakastaa minun nokkeluuttani, ihailee viisauttani ja saa minut aidosti nauramaan. Me olemme hyvät toisillemme. 

Sinun eteen tuon myös Laurin, sattumalta. 

Sinä pidät hänestä. Hän tuo mieleesi pojan, jonka hyväntuulisuus pehmensi sinunkin särmät kulmat, joka rauhoittaa sinut ja saa sinut nauramaan. 

Olen huojentunut, jopa tyytyväinen että hyväksyt hänet. Vaikka en minä sellaista hyväksyntää hae enää keneltäkään. Sinäkin olet helpottunut, kun kerron etten kanna sinulle kaunaa: että minä osaan ymmärtää tavallani, mitä kamppailua nuoruus sinulle oli. 

Me olemme kumpikin sodan käyneitä. Se on tehnyt meistä välinpitämättömiä siitä, mitä meiltä halutaan. 

Sinä kasvat vanhaksi ukoksi hymypoikasi kanssa. Minä menin hölmön kanssa naimisiin, josta perheeni ei tykkää. 

“Ei meistä olisi kovin onnellisia tullut”, tokaisen sen, mitä me kumpikin ajattelemme.

100 sanaa tuskaa, laitan sen nyt myös tänne >:)))

Postasin tän jo kerran mut mulla oliki vielä yks minkä halusin lisätä tähän, joten tässä nyt uudestaan. Sain traumat omasta edellisestä ficistäni, joten oli pakko kirjoittaa jotakin muuta. Tein sit tällasii lyhyehköi word promptei muutaman. Tääki on kyl tbh loppua kohden aika angstinen...

Varoitukset: kuolemasta ja ruumiista puhutaan.

Riisun Korhoselta oranssia liiviä. Korhonen yrittää sanoa jotain, mutta suusta pulppuava veri muuttaa sanat kosteaksi korinaksi.

Etäisyys oli ollut liian pitkä, mutta ammuin silti. Haulit repivät rikki melkein puolet Korhosen kaulasta.

Ei kannata lähteä metsälle ilman liiviä. Hirveä tragedia. En olisi meidän kerholle tällaista toivonut.

Istun kannolle ja odotan. Roope ilmestyy puiden lomasta ja jää ihmettelemään Korhosta. Se nuuhkaisee Korhosen kasvoja mutta istahtaa sitten rapsuttamaan itseään.

Korhonen kuolee. Silmät tuijottavat yhä kohti metsää, yllättyneinä. Tragedia.

Roopen katse tarkentuu. Koira tuijottaa puiden välistä, pellon yli, kohti vastapäisen metsän reunaa.

Metsän pimeys tuntuu läpitunkemattomalta, mutta taskulampun sytyttäminen näin lähellä naapurin asuntoa on liian iso riski.

Saappaat kahlaavat raskaassa lumessa. Lämpotila on reilusti plussan puolella, hiki valuu pitkin selkää.

Pysähdyn ja jään huohottamaan polviini nojaten. Kesällä tämä oli huomattavasti helpompaa. Pelkään eksyneeni.

Reppuun kiinnitetty kirves kolahtaa äänekkäästi kantamani lapioni varteen. Ääni räjähtää hiljaisessa metsässä kuin tykin laukaus. Seison useita minuutteja paikallani odottamassa, että syke ja hengitykseni tasaantuvat.

Lopulta löydän oikealle reitille. Ison kiven vasemmalta puolelta, suoraan ja kohti kolmen pienen puun välistä pilkottavaa peltoaukiota.

Vesi pärskähti terävästi kiukaan tummille kiville. Kapean ikkunan läpi loistava aurinko värjäsi saunan seinät oranssin ja keltaisen eri sävyillä. Kiuas höyrysi.

Lauteilla istuva nainen ähkäisi nautinnollisesti ja oikaisi itseään hirsiseinää vasten. Likainen hiki virtasi naisen iholla jättäen sille vaaleita ja tummia noroja.

Nainen katseli mietteliäänä puisen oven murrettua lukkoa. Saunan omistajaa odottaisi myöhemmin. keväällä melkoinen yllätys. Nainen ei kuitenkaan tuntenut syyllisyyttä, ei ainakaan rikkoutuneen oven takia.

Tuli rätisi kiukaan pesässä ja kookkaan muuripadan alla. Nainen laskeutui lauteilta ja lisäsi sylillisen puita molempiin pesiin. Liekit kohisivat nälkäisesti.

Muuripadasta kuului tukahdutettua itkua ja loisketta.