Eilen olin jännän äärellä. Ampiainen pisti leuan alle ja jätti jälkeensä turvonneen kaksoisleuan. Tunti tämän jälkeen kurkkua alkoi aristaa, ei allergialääkkeitä tai kortisonia tietenkään missään jemmassa. Päivystävään apteekkiin alkoi matkani, joka ei päätynyt sinne päinkään. Puolivälissä matkaa kurkku alkoi olla tosi kipeä ja nieleminen vaikeaa, itselleni ominaiseen tapaan pysyin rauhallisena ja selitin hitaasti, että tämä on allerginen reaktio ja minun nieluni on turpoamassa umpeen, ei mitään hätää! Eihän tässä ole kuin 15km matkaa jäljellä. Edelleen varsin rauhallisena soitin hätäkeskukseen ja ruinasin apuja, pystyin puhumaan, niin hätäkeskusihminen kehoitti minua ajamaan päivystykseen. Sairaalassa hengittäminen alkoi olla jo kovaa työtä ja sydän hakkas niinku ois halunnu ulos, mutta kiltisti suomalaisena kuitenkin jonotin omaa vuoroani. Lopulta kun pääsin sisään hengitys vinku, kurkkuun sattui, tärisin ja itkin, olin ihan varma että kuolen sairaalan lattialle. Söpö sairaanhoitaja kytki minut laitteisiin ja lääkärikin saapui paikalle. Määräsi ensihätään astmalääkettä, antihistamiinia ja kortisonia. Ja kuinkas sitten kävikään! Happiarvot, verenpaineet, sykkeet, kaikki ihan priimaluokkaa. Diagnoosi: säikähdin kurkun turpoamista ja aiheutin itselleni paniikkikohtauksen. Ei se oo kummakaan ettei pystyny hengittämään.

Unissapuhujan ongelmia: Käperryin kirjaston nojatuoliin lukemaan. Koeviikon ja aikaisen herätyksen uuvuttamana aattelin sit et ei kukaan varmaan pistä pahakseen jos ummistan silmäni hetkeksi. Hapuilin jossain unen ja valveen rajamailla, ja just kun olin vaipumassa kokonaan uneen, niin mun suusta pääsi joku ihan vitun kummallinen "HNJJJMMMMMMHHHHHNNNM!" Mä oon onnellinen et oli niin aikainen aamu vielä, että tota ei päässy todistamaan ku muutama ihminen........