1.

Sinkkonen käyttää työajastaan ehdottomasti liian suuren prosenttiosuuden epäolennaisten asioiden pohtimiseen. Hänen tulisi omistaa koko aivokapasiteettinsa käsillä olevan murhatapauksen selvittämiselle, mutta viimeaikoina ajatukset ovat harhailleet aivan hallitsematomasti. Sinkkonen tietää siihen syyn, ja on täysin perillä ajatusprosessiensa ärsyttävästä epäloogisuudesta. Hän on kehittänyt ikävän tavan maalailla ruusuisia haavekuvia, eikä minkään sortin järkeily tunnu käyvän kasvimyrkystä, jolla niitä tappaisi.

Mielonen huhuilee taukotilasta että tulkeehan kahville, ja Sinkkonen menee, vaikka juuri parikymmentä minuuttia sitten kävi keittämässä itselleen kupillisen. Tietenkin hän menee.

Muut ovat niin työn touhussa, että kahville ilmestyy Sinkkosen ja Mielosen lisäksi vain Hietanen. Tämäkin porhaltaa täyttä vauhtia sisään, kaataa itselleen kupillisen, moikkaa, ja lähtee samantien takaisin hoitamaan hommiaan. Sinkkonen ja Mielonen jäävät huoneeseen kaksin.

Mielonen nojaa rennosti sivupöytään kahvinkeittimen lähellä. Hän ojentaa Sinkkoselle kupin. Kahvissa on jo valmiiksi tilkka maitoa sekä yksi sokeripala, ja jälleen kerran Sinkkonen ihmettelee, miksi joku Mielosen kaltainen ihminen vaivautuu muistamaan minkälaisena Sinkkonen kahvinsa juo.

Hän ottaa kupin. Kiittää.

Hörppää ja antaa pienen, jäykän hymyn kallistaa suupieltä ylöspäin. Mielonen huomaa sen ja säteilee, niin kuin aina kun tietää tehneensä jotakin oikein.

Sinkkonen painaa häkeltyneenä katseensa lattiaan. Ei sitä hymyä kestä. Vilkaisukin häikäisee, kuin katsoisi suoraan aurinkoon. Liian suurina annoksina se pistää pään pyörälle ja uhkaa aiheuttaa näkövaurioita.

2.

Pikkujouluyönä Mielonen juo liikaa, ja seuraa Sinkkosta poliisitalon katolle. Sinkkonen on alunperin mennyt sinne rauhoittumaan, keräämään voimia, jotta jaksaa mennä takaisin juhlijoiden sekaan. Paennut hetkeksi hengittämään raikasta ilmaa.

Hengityksestä ei tule enää mitään, kun Mielonen tulee aivan lähelle ja vetää hänet kiihkeään, viininmakuiseen suudelmaan.

Se tulee niin yllättäen, ettei Sinkkonen osaa torjua sitä. Käsi päätyy Mielosen rinnalle, aikomuksena työntää tätä kauemmas, mutta se jääkin vain lepäämään siihen, nopean sykkeen päälle. Mielosen huulet ovat pehmeät ja vaativat ja tämän kieli sujahtaa Sinkkosen suuhun vähän liian nopeasti ja liian innokkaasti. Se ei kuitenkaan ole ongelma. Ongelma on se, kuinka luonnolliselta se tuntuu. Tutulta ja turvalliselta ja täydelliseltä, siltä kuin olisi tapahtunut tuhat kertaa.

Mielonen hautaa sormensa Sinkkosen hiuksiin, räpeltää toisella kädellä solmion ja paidan nappeja auki. Painaa märän suudelman poskelle ja toisen kaulalle, ja vasta siinä kohtaa Sinkkonen onnistuu ravistelemaan itsensä takaisin todellisuuteen. Hän työntää Mielosen kauemmas ja kohtaa tämän hämmentyneen ja pettyneen katseen; pyytää kylmänvirallisella äänellä anteeksi ja pakenee takaisin sisälle.

Kun Mielonen myöhemmin löytää hänet taas, he ovat kumpikin ehtineet tahoillaan juoda lisää. Sinkkonen on ottanut vähän liikaa, niin että maailma keinuu ja arvostelukyky putoaa huolestuttavan lähelle olematonta. Mielonen näyttää olevan vielä pahemmassa kunnossa.

Sinkkosen ei pitäisi, mutta hän lähtee saattamaan Mielosen kotiin. Hänen ei pitäisi, mutta kun Mielonen taksissa niin kauniisti pyytää, Sinkkonen maksaa matkan ja taluttaa Mielosen ovelle.

Ei pitäisi, mutta hän seuraa lopulta Mielosta sisälle asti, seuraa tämän sädehtivää hymyä ja eteisen himmeässä valossa pehmoisen näköisiä hiuksia. Humalaisen hypnotisoivasti keinuvaa lantiota.

Sinkkonen auttaa Mielosen päältä kengät ja puvuntakin ja kaiken, kunnes Mielonen nojaa häneen pelkässä aluspaidassa ja lyhyissä boxereissa. Mielonen on niin pehmeä ja niin uskomattoman kaunis, että Sinkkonen ei mahda mitään, kun Mielonen vetää hänet sängylle istumaan. Hän ehtii potkia vain kengät jaloistaan ja karistaa takin päältään, ennen kuin Mielonen vetää hänet puolittain päälleen ja takertuu häneen kaikilla raajoilla kuin mustekala.

Hän sentään yritä mitään, vaan nukahtaa saman tien. Sinkkosen ei pitäisi jäädä, mutta Mielonen on niin suloinen hänen sylissään, ettei hän pysty pakottamaan itseään lähtemään.

Hänen ei missään tapauksessa pitäisi, mutta Sinkkonen sulkee vastoin parempaa tietoaan silmänsä ja antaa Mielosen rauhallisen hengityksen tuudittaa itsensäkin uneen.

3.

Sinkkonen herää kauan ennen Mielosta, joten hänellä on paljon aikaa tajuta, kuinka surkeassa tilanteessa on. Krapula kolkuttelee ohimoilla ikävänä särkynä, ja suussa maistuu kamalalta. Ne ovat kuitenkin pientä verrattuna kaikkein suurimpaan ongelmaan, joka tuhisee rauhallisesti hänen vieressään.

Mielonen on painanut kasvonsa vasten Sinkkosen kaulansyrjää, ja toinen jalka on löytänyt tiensä Sinkkosen nilkkojen väliin. Mielonen on nukkuessaan niin kovin suojaton ja lämmin ja kaunis. Sinkkonen haluaisi vetää hänet vielä lähemmäs ja sulkea vain silmänsä uudelleen.

Hän ei kuitenkaan nyt herättyään enää pysty sellaiseen. Häntä alkaa pikkuhiljaa ahdistaa Mielosen läheisyys, sillä se viittaa kaikenlaisiin asioihin, joita Sinkkonen ei lopulta voi saada.

Mielonen äännähtää jotakin unissaan, liikuttaa kättään Sinkkosen kyljellä, ja Sinkkosen aivot menevät ylikierroksille. Hän pyörittelee pakonomaisesti päässään kaikkia niitä syitä, miksi hän ei voi jäädä tähän.

1.Tämä ei ole lainkaan sopivaa, monestakin syystä, mutta painavimmat kolme ovat heidän työsuhteensa, kahdentoista vuoden ikäero, sekä täysin yhteensopimattomat luonteet.

2. Minkäänlainen suhde olisi huono idea kaikin puolin. Sinkkonen on niin ongelmainen: neuroottinen, sosiaalisesti kyvytön, yleisesti vaikea ihminen. Mielonen taas on hyvä ja ansaitsee jonkun paremman, jonkun joka osaa paremmin olla hänen kanssaan.

3. Vaikka Mielonen jostakin syystä haluaisi yrittää, eivät he eivät sopisi yhteen. Mielonen on sellainen ihminen, joka iloisesti suutelee työkavereita humalassa ja takertuu estoitta kiinni jos niin haluaa. Sinkkonen puolestaan makaa tässä kauhusta jäykkänä ja listaa päässään negatiivisuutta. Lista ei edes lopu kolmeen, vaan mieleen tulee vielä yksi kohta.

4. Mielosen täytyy olla jollakin tavalla havaintokyvytön, hänen arvostelukyvyssään on oltava jotakin vakavasti vialla, jos hän kaikista maailman ihmisistä päättää lähestyä juuri Sinkkosta.

Kaikessa tässä on enemmänkin kuin tarpeeksi syytä lähteä. Sinkkonen nousee sängystä, liikkuu hitaasti, varoo herättämästä edelleen rauhallisesti nukkuvaa Mielosta. Lähtemisen sijaan hän suuntaa kuitenkin keittiöön. Tuo Mielosen yöpöydälle lasin vettä pöydällä jo valmiiksi odottavien särkylääkkeiden seuraksi.

Hän asettelee peitettä paremmin Mielosen päälle, eikä voi olla sipaisematta hiuksia syrjään otsalta. Mielonen on liian syvässä unessa reagoidakseen mitenkään, ja Sinkkonen sallii itselleen hetken, aivan lyhyen vain, jonka hän käyttää tämän kasvonpiirteiden painamiseen mieleensä.

Tässä kohtaa hän karkaisi, jos hänessä olisi kylliksi miestä siihen.

Hänessä ei kuitenkaan ole. Hän hiipii keittiöön etsimään jotakin, mistä laittaa aamupalaa. Mielosella on kuitenkin herätessään varmasti nälkä.

4.

Mielonen löytää Sinkkosen keittiöstään paistamasta lettuja.

Näky on niin hämmentävä, että Mielosen on seisottava hetken aikaa ovensuussa ja vain ihmeteltävä. Sinkkosella on päällään eilinen rypistynyt kauluspaita, jonka hihat kääritty siististi kyynärpäihin. Hänen ilmeensä on keskittynyt kun hän kääntää letun lastalla. Hän näyttää siltä, että kuuluu tänne.

Letut tuoksuvat vahvasti, paistorasvan käryn pitäisi ehkä krapulassa ällöttää, mutta se tuoksuu vain herkulliselta. Sinkkonen on avannut tuuletusikkunan, ja huoneessa on viileää. Mielonen värisee aluspaidassa ja ohuissa kangashousuissa, jotka on vetäissyt päälleen.

Krapula ei oikeastaan tunnu muuten kuin lievänä heikotuksena ja päänsärkynä, ja sitäkin helpottivat yöpöydältä löytyneet vesi ja särkylääke. Mielosen sydän tuntui kolme kokoa liian isolta, kun hän herättyään huomasi Sinkkosen tuoneen ne siihen.

Hänellä on hyvin vähän muistikuvia illasta ja siitä, kuinka Sinkkonen ylipäätään päätyi tänne, mutta sen suudelman hän kyllä muistaa. Hän muistaa, kuinka hetken Sinkkonen antoi hänen olla niin lähellä ja koskettaa, kuinka hän ensin kuvitteli, että voisi saada niin helposti kaiken mitä halusi.

Sitten Sinkkonen tietenkin toipui järkytyksestä ja lähti. Myöhemmin hän kuitekin toi Mielosen kotiin ja huolehti hänestä, joten ehkäpä peliä ei sittenkään ole vielä menetetty.

Mielonen menee Sinkkosen luo ja halaa tätä takaapäin. Sinkkonen jähmettyy ja päästää pienen hämmästyneen äänen. Hän ei tainnut edes huomata Mielosta ennen kuin Mielonen kosketti häntä.

Mielonen laskee leukansa Sinkkosen olkapäälle ja nauttii miehen selän lämmöstä, joka auttaa pitämään huoneen kylmyyden loitolla.

“Huomenta”, Mielonen kuiskaa.

“Huomenta.” Sinkkosen äänensävy on lattea, mutta poskelle näyttää nousevan kevyt puna. Hän on niin pirun suloinen tällä tavalla häkeltyneenä. Miten Mielosen muka olisi tarkoitus pitää näppinsä erossa?

5.

Sinkkonen paistaa lisää lettuja, ja Mielonen keskittyy nojaamaan häneen. Uneliaisuus hiipii takaisin mielen reunoille, ja silmäluomet uhkaavat painua kiinni.

“Kiitos kun piät musta täl taval huolta”, hän mutisee.

Sinkkonen ei vastaa, hymähtää vain välttelevästi ja kippaa valmiin letun pinoon. Hän kaataa pannulle lisää taikinaa eikä estele, kun Mielonen kurkottaa hänen ohitseen repimään letun reunasta maistiaisen. Sen kuumuus polttaa sormia, ja hän kiroaa vaimeasti. Puhaltaa siihen pitkään, ennen kuin pistää palan suuhunsa.

“Huomautan, että kärsimättömyytesi on epäloogista”, Sinkkonen sanoo kuivasti, ja Mielonen naurahtaa.

“Eikö oo vuan hyvä, että minä tiiän mitä halluun, ja oon valmis toimiin nopeesti?”

“Ei, jos sinuun sattuu kun hölmöilet.”

Sinkkonenkin tajuaa, ettei tässä nyt ole enää kyse pelkästään palaneista sormista. Mielonen rutistaa Sinkkosta vähän tiukemmin; ei häntä tässä mikään satu. Jos vain jotenkin saisi Sinkkosenkin tajuamaan sen.

“Minun pitäisi lähteä”, Sinkkonen sanoo ja pitää katseensa tiukasti pannussa.

“Eikä piä”, Mielonen huokaa. Sinkkonen ei osaa sanoa siihen mitään, joten Mielonen jatkaa.

“Halluutko sinä lähtee?”

“Minun täytyy.”

“Siitä minä en kysyny mittään. Halluutko sinä?”

Sinkkonen ei sano mitään. Mielosta hymyilyttää.

Viimeinen lettu valmistuu, ja Sinkkonen siirtää sen pinoon. Mielonen kurottaa napsauttamaan levyn pois päältä, ja kiertää sitten Sinkkosen ja hellan väliin. Hän kohtaa miehen vaaleiden silmien epävarman katseen.

“Minun puolesta saisit jäähä”, hän sanoo pehmeästi ja antaa nenänpäänsä hipaista Sinkkosen omaa. On sunnuntaiaamu, eikä heillä ole kiirettä mihinkään.

Sinkkosen kädet hakevat paikkaansa ja asettuvat lopulta aivan kevyesti Mielosen lanteille, kuin tukea etsien. Sinkkosta on vähän vaikea lukea, ja etenkin eilisen jälkeen ajatus uudelleen torjutuksi tulemisesta ahdistaa. Sinkkonen on kuitenkin vielä tässä, joten kai hänen on tätä haluttava.

Mielonen ei itsekään oikein tiedä, mitä on tekemässä. Siitä on aikaa, kun hän on viimeksi seurustellut tai edes säätänyt mitään, eikä Sinkkonen ole hänen normaalia tyyppiään. Tämä on vanhempi, vakavampi, vaikeammin lähestyttävä. Joku hänessä kuitenkin on pohjimmiltaan sellaisella tavalla ihanaa, ettei Mielonen osaa pitää katsettaan tai käsiään hänestä erossa. Joku hänessä saa Mielosen yrittämään yhä uudelleen päästä hänen kovan suojakuorensa sisään.

Sinkkonen ei nojaudu häntä kohti, muttei myöskään käänny pois. Ei edes silloin, kun Mielonen ottaa riskin, sulkee silmänsä ja nojaa aavistuksen verran lähemmäs, antaa huultensa painua aivan kevyesti Sinkkosen omia vasten.

6.

Sinkkonen viettää Mielosen luona koko sunnuntain. He eivät oikeastaan tee mitään: Mielonen vain istuttaa hänet sohvalle ja käpertyy lupia kyselemättä hänen kylkeensä katselemaan televisiota. Sinkkonen uskaltaa nojata poskensa Mielosen sileisiin hiuksiin vasta toisella mainoskatkolla.

Mielonen kommentoi ohjelmia kärkkäästi, kritisoi pilke silmäkulmassa kaikkea näyttelijöiden taidoista mainosten idioottimaisuuteen. Sinkkonen ei osaa sanoa juuri mitään, sillä hän on edelleen aivan hämmentynyt koko tästä tilanteesta. Hänen ei olisi yleensäkään pitänyt jäädä tänne yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli pakko, mutta lähteminen muuttuu koko ajan vaikeammaksi. Jostain kumman syystä Mielonen ilmeisesti viettää mielellään aikaa hänen kanssaan. Sinkkonen ei ole tottunut sellaiseen, ja sen aiheuttama hyvä olo hämmentää ja toimii kuin huume.

Mielonen taitaa ymmärtää, ettei Sinkkonen ole ainakaan vielä valmis tekemään mitään eikä puhumaan tästä. Mielonen vain on Sinkkosen lähellä ja näyttää tyytyväiseltä, paistattelee siinä kuin tyytyväinen kissa.

Tämä kaikki tuntuu liiankin hyvältä. On liian helppoa olla tässä ja nauttia hiljaa toisen läheisyydestä. Vaihtaa silloin tällöin muutama laiska suudelma, koska ne saavat Mielosen hymyilemään niin kauniisti.

Sinkkosta hävettää oma heikkoutensa, sillä hän tiedostaa edelleen kaikki syyt joiden vuoksi tämä on huono idea. Häntä hävettää, koska kaikesta huolimatta hän jää tähän.

Päivän mittaan he myös puhuvat. Turhanpäiväisyyksistä ja työasioista. Mielonen aloittaa keskustelun huomisesta pidätyksestä. Sinkkonen on hiukan huolissaan, ja myöntääkin sen. Hän luottaa Lammioon, mutta silti hänestä tuntuu, että hänen pitäisi olla paikalla huolehtimassa työparinsa selustasta.

“Kyllä se pärjää.” Mielosen ilmeestä päätellen Lammio saa kuulla kunniansa, jos ei pärjää.

“Mutta sinä oot ihana kun huolehit noin”, Mielonen jatkaa ja hymyilee hänelle. Sinkkosen rinnassa kuohuu omituinen lämmin kipu.

7.

Yöksi Sinkkonen ei sentään jää, vaikka Mielonen sitäkin pyytää. Itselleen hän rohkenee myöntää, että haluaisi kyllä jäädä, mutta hän ei kehtaisi maanantaina mennä töihin toissapäiväisissä vaatteissa. Muutenkin tuntuu siltä, että olisi hyvä olla hetki yksin ja ajatella kaikkea tätä, mitä pikkujoulujen jälkeen on tapahtunut.

Sinkkonen ei koskaan olisi osannut odottaa tällaista. On hän ollut Mielosesta kiinnostunut jo jonkin aikaa, mutta hän ei osannut arvata, että siitä voisi koskaan tulla mitään. Jos aloitteen tekeminen olisi jätetty hänelle, ei siitä olisi tullutkaan.

Sinkkonen menee kotiin. Asunto tuntuu tyhjältä ja ankealta, vaikka aiemmin hän on ollut aivan tyytyväinen sen minimaaliseen sisustukseen ja hiljaisuuteen. Hän huokaisee syvään ja ottaa tehokkaan viiden minuutin suihkun. Sitten hän syö kaksi palaa ruisleipää, harjaa hampaansa ja kömpii sänkyyn. Jokailtainen rutiini tuo toisaalta kaivattua normaaliuden tunnetta, mutta toisaalta ensimmäistä kertaa aikoihin se melkein tylsistyttää.

Sinkkonen silmäilee kirjahyllyään, mutta yksikään kirja ei herätä tarpeeksi kiinnostusta. Niinpä hän sammuttaa valot ja käpertyy peiton alle puhelimensa kanssa. Hän lukee uutisia ja katsoo sen jälkeen Yle Areenasta luontodokumentin eläinten soidintansseista. Sekin saa hänet ajattelemaan Mielosta, tämän kömpelöitä mutta sitkeitä lähestymisyrityksiä, ja sitä kuinka hyvin ne lopulta toimivat.

Luukku 15 - Lauantai

Lammio hakee Rahikaisen puoli kahdeksalta lauantai-iltana. He ovat sopineet, että menevät linja-autolla, ja ottavat sitten taksin kotiin. Lammio tulee ihan ylös kotiovelle asti häntä hakemaan, koska haluaa, että nämä asiat tehdään kunnolla.

Rahikainen avaa hänelle oven, eikä hetkeen saa edes sanottua mitään. Lammio näyttää niin tyrmäävältä. Hänellä on päällään tumma huopatakki, mutta hän on jättänyt sen auki niin, että sen sen alta näkyy imartelevasti leikattu tumma puku. Sen alla hänellä on niin tummanpunainen paita, että se menisi varjossa mustasta, sekä musta solmio. Hän on sliipannut hiuksensa pienellä laineella taaksepäin, ja hänen hymynsä on pehmeä ja rakastava, hän on upea.

“Mie oon kyllä jo valamis, mut tuu hetkeksi sissään”, Rahikainen pyytää. Lammio seuraa näyttäen kysyvältä. Tuhahtaa naurusta, kun Rahikainen sulkee oven ja painaa hänet sitä vasten. Rahikainen painautuu hänen lähelleen ja suutelee poskea, kaulansyrjää, hengittää Lammion tuoksua. Hänellä on jotain hajustetta, tuoksu on tumma ja viettelevä, ja Rahikainen haluaa hänet nyt.

“Kuka siule on antanu luvan näyttää tuommoselta”, hän toruu ja näykkää Lammion kaulaa. Lammio äännähtää suloisesti ja kiemurtelee Rahikaisen otteessa, muttei tosissaan yritä pois. Hänen kätensä löytävät Rahikaisen vyötäisille, toinen liukuu takin alle tunnustelemaan selkää.

“Voisin kysyä sinulta ihan samaa.”

Rahikainen hymähtää ja vetäytyy hiukan taaksepäin katsoakseen Lammiota silmiin. Halusta laajentuneet pupillit nielaisevat kylmänharmaat iirikset melkein kokonaan, ja Lammion kasvoilla on kevyt puna. Kenenkään ei oikeasti pitäisi näyttää noin hävyttömän kauniilta ja odottaa Rahikaisen pystyvän pitämään näppinsä erossa. Kumpikaan heistä ei varsinaisesti tee aloitetta, vaan he nojautuvat eteenpäin samaan aikaan, ja heidän huulensa kohtaavat. Lammio on täydellinen siinä, sulkee silmänsä ja vastaa suudelmaan innolla.

He ovat siinä pitkään. Kaikki muu unohtuu, kun kädet vaeltavat kehoilla heidän keinuessaan yhdessä. Rahikainen näykkää Lammion alahuulta ja saa hänet vaikertamaan hiljaa, ja ääni on niin vitun suloinen ja kiihottava, että Rahikainen haluaa vain kantaa Lammion makuuhuoneeseensa ja repiä puvun hänen päältään.

“Mitä jos jäähäänki tänne”, Rahikainen kuiskaa Lammion huulia vasten. “Sie et tiiäkkään, mitä kaikkee mie halluun tehä siule tuos puvussa.”

Lammio huokaisee, ja silittää Rahikaisen niskaa, vetää häntä aavistuksen lähemmäs.

“Houkutteleva tarjous, mutta meidän pitäisi kyllä mennä.”

Hän näyttää ahdistuneelta, ja Rahikainen sipaisee hänen poskeaan peukalollaan.

“Hermostuttaako sinnuu?”

“... Ei.”

Vale. Rahikainen tietää, että Lammio on kauhuissaan. Hän ei ole koskaan tehnyt tällaista, ja tämä kai sotii kaikkia niitä arvoja vastaan, joita hänelle on lapsesta asti toitotettu. Siksi juuri tällä on niin suuri merkitys. Ensimmäistä kertaa elämässään hän todella haluaa olla jonkun kanssa niin kovasti, että pakottaa itsensä uskaltamaan. Tuntuu hyvältä merkitä hänelle niin paljon.

“Hyvin se mennee. Mie luppaan olla kiltisti”, Rahikainen vannoo leikkisästi virnistäen.

“No ihan varmasti.”

“Elä elä, uota vaan nii mie oon sellane herrasmies, ettei paremmasta väliks.”

Lammio naurahtaa ja vetää hänet vielä suudelmaan. Rahikainen silittää hänen selkäänsä, ja käsi päätyy lopulta herkullisen tiukkojen puvunhousujen peittämälle pakaralle, puristaa hellästi. Lammio ynähtää suudelmaan ja näykkää Rahikaisen alahuulta hellästi kostoksi.

“Mut sit ku päästään siu luokse”, Rahikainen kuiskaa Lammion huulille, “niin voit olla varma, että sitte mie en oo ennää yhtään kiltti.”

“Parempi olisi”, Lammio hymyilee. “Mennäänkö?”

“Mennään vaan.”

Rahikainen katsoo vielä peiliin, vetää Lammion siihen viereensä niin, että he katsovat kummatkin kohti peiliä. Hitto he näyttävät hyvältä, näissä puvuissa ja yhdessä tällä tavalla toisiinsa kietoutuneina. Syvä harmaa ja musta näyttävät klassisen tyylikkäiltä, ja punainen solmio ja paita tuovat asuihin pientä särmää ja sopivat hyvin yhteen.

Rahikainen suikkaa vielä nopean suukon Lammion poskelle ja sitten vetää päälleen vielä toisen takin. He suuntaavat yhdessä bussipysäkille.

*

He pääsevät perille hiukan myöhässä. Tilana on yläkerrosten aulat ja kokoustilat, ja heidän kävellessään sinne Lammio näyttää halukkaalta pakenemaan sivukäytäville ja piiloutumaan omaan toimistokoppiinsa. Rahikainen vetää häntä eteenpäin, ja houkuttelee puhumalla alkoholista ja ruokatarjoilusta.

He jättävät takkinsa käytävän naulakoihin ja siirtyvät suureen aulaan. Porukkaa näyttää olevan enemmänkin kuin Rahikainen odotti. Jossakin peremmällä on pienimuotoinen orkesteri, joka soittaa joululauluja, mutta musiikki ei kuulu kunnolla ovelle puheensorinan läpi. Ihmisillä on juhlavat asut ja käsissään kuohuviinilaseja sekä paperilautasia joille on pinottu herkkuja buffet-pöydästä.

Lammio jähmettyy hetkeksi eksyneen näköisenä ovensuuhun, mutta tokenee kun Rahikainen hipaisee hänen käsivarttaan hellästi. He lähtevät etsimään ruokaa ja tuttuja. Lammio nyökkäilee muutamalle vastaantulevalle ihmiselle, mutta ilmeisesti he eivät ole varsinaisesti hänen työkavereitaan, sillä hän ei jää juttelemaan heistä kenellekään.

He pysähtyvät ottamaan kuohuviinilasit sivupöydältä, jollaisia on ripoteltu eripuolille suurta huonetta. Lammio hipaisee Rahikaisen olkaa, nyökäyttää päätään kohti pientä ihmisjoukkoa jonkin matkan päässä heistä.

“Tuolla on Sarastie. Tuo pitkä mies.”

“Se on se siun pomos, eikö vuan?”

Lammio nyökkää. “Hänen vieressään on Raili Kotilainen, kuuluu minun ryhmääni. Tuo toinen nainen on Sarastien vaimo, ja tuo nuorempi mies on Hietanen.”

“Mennäänkö juttelemmaan?”

“Kai meidän täytyy”, Lammio myöntyy, näyttäen siltä, ettei yhtään haluaisi.

He lähtevät luovimaan heitä kohti, ja yllätyksekseen Rahikainen tuntee Lammion tarttuvan käteensä. Hän vilkaisee Lammioon ja puristaa hänen kättään hellästi. Lammio ei kohtaa hänen katsettaan, katsoo vain määrätietoisena ja hiukan kireän näköisenä eteensä, mutta hän puristaa takaisin.

“Lammio! Terve”, Sarastie tervehtii iloisesti huomatessaan heidät. “Oletko tavannut vaimoni?

“Olen, viimeksi vuosi sitten”, Lammio sanoo kuivasti. Sarastie vaikuttaa olevan pienessä hiprakassa, eikä ota kommenttia ollenkaan vittuiluna. Lammio tervehtii myös muita, muttei hetkeksikään päästä irti Rahikaisen kädestä. Sen Kotilaisen katse kiinnittyy yhteen lomittuneisiin sormiin ja kauniinmuotoiset kulmat kohoavat korkealle.

“Kukas tää on?”, nainen kysyy, hillitysti riemastuneen näköisenä.

Lammio rykäisee. “Niin, tässä on Janne, minun. Kumppanini.” Hän hakee sanaa hetken, ja se tulee lopulta ulos kuulostaen puolittain kiusaantuneelta ja puolittain uhmakkaalta.

Rahikaisen on pakko hymyillä tuolle sanalle, johon hän päätyy. He eivät ole puhuneet siitä tarpeeksi, eikä se ole ihan yksi yhteen, mutta kai se osuu määritelmänä aika lähelle. ‘Poikaystävä’ olisi ollut toinen ihan hyvä, mutta siihen Lammio ei ole koskaan suostunut. Kai se hänen mielestään korostaisi heidän ikäeroaan liikaa.

Rahikainen hymyilee ja esittäytyy, kättelee ensin Kotilaista, sitten muita. Kaikki näyttävät yllättyneiltä, mutta Kotilainen pääsee siitä ensimmäisenä yli ja hymyilee hänelle lämpimästi. Hietanen tuijottaa suu auki, ei osaa sanoa oikein mitään, mutta kättelee kuitenkin riuskasti. Sarastien vaimo hymyilee hämmentyneenä, ja hänen miehensä näyttää kummastuneelta ja jotenkin loukkaantuneeltakin, ehkä siitä, ettei Lammio aiemmin ole kertonut hänelle mitään tällaista, mutta saa sitten itsensä kiinni ja esittäytyy.

He juttelevat hetken kaikenlaista turhaa, Rahikainen kehuu rouva Sarastien kaunista pukua ja kertoo kysyttäessä opiskelustaan ja karjalaisesta taustastaan. Joku tärkeän näköinen mies huikkaa kauempaa Sarastielle jotain, ja Sarastiet lähtevät puhumaan hänelle.

Kotilainen ja Lammio tarttuvat Rahikaiseen ja Hietaseen kuin yhtenä ja lähtevät viemään heitä kiireellä poispäin.

“Sarastien kanssa meni hyvin, mutta Karjulaa ei todellakaan riskeerata nyt”, Kotilainen selittää, ja Lammio nyökkäilee kalpean näköisenä. Hietanen näyttää olevan samaa mieltä, ja Rahikainen päättää, että hänen täytyy myöhemmin kysellä Lammiolta tästä lisää.

He suuntaavat yhdessä buffettipöydän luo. Hietanen katselee Lammiota ja Rahikaista edelleen hämmentyneenä samalla, kun lappaa lautaselleen kukkuroittain minipasteijoita, joulutorttuja ja macaron-leivoksia.

“Mää ku kuvitteli että oon hyväki poliisi. Enkä tämmösest tienny mittä.”

Kotilainen taputtaa hänen olkaansa lohduttavasti. “Älä välitä, ei kukaan meistä oikeasti kuvitellut, että Lammiolla olisi sosiaalista elämää.”

Lammio pyöräyttää silmiään, mutta pikkuhiljaa hänen hartiansa rentoutuvat.

“Ei kukaan tiedä Lammiosta mitään, paitsi ehkä Sinkkonen”, Kotilainen jatkaa.

“Sinkkosel sää kertosi mut et mul?” Hietanen kysyy loukkaantuneena.

“En Sinkkosellekaan”, Lammio rauhoittelee kyllästynyttä esittäen, mutta Rahikainen näkee hänen suupieltään nykivän pienen hymyn.

He siirtyvät sivummalle, löytävät pienen pöydän ja istuvat alas.

“Mut hei, on oikeasti kiva tavata”, Kotilainen sanoo Rahikaiselle. “Haluisin sanoo, että Lammio on kertonu sinusta kaiken, mutta se olis emävale.”

Hän katsoo pisteliäästi Lammioon, mutta sitten hänen kasvoilleen leviää ilkikurinen hymy. “Melkei tässä epäilee, että ootkohan sinä maksullista seuraa.”

Lammio yskähtää tuskaisesti, kuulostaa siltä että on purskauttaa kuohuviinit suustaan. Rahikainen nauraa ääneen.

“En sentään, miun syyt ei oo rahalliset vaan ihan muut.” Hän töytäisee Lammion olkapäätä hellästi omallaan, ja saa tämänkin hymyilemään.

“Mist asti tää on ol... asia?” Hietanen utelee.

Rahikainen ja Lammio katsovat toisiinsa.

“No se vähän…”

“Riippuu iha määritelmäst?”

“Puoli vuotta?”

“Periaattees joo, mut käytännös ehkä vuuvven?”

“No tuolle linjalle jos lähdetään, niin oikeastaan kaksi?”

Kotilaista hymyilyttää seurata heidän sananvaihtoaan, mutta samalla hän näyttää vähän surumieliseltä.

“Toivottavasti tiedät, että olisit voinut kertoa aiemminkin. Kukaan ei tuomitse sua täällä.”

Lammio hymyilee. “Kiitos.”

*

Seuraavaksi he juovat tosissaan. Valikoimasta löytyy kuohu- ja punaviinejä sekä terästettyä glögiä, joka on organisaation kustantamaksi yllättävän hyvää. He katselevat ihmisiä ja kuuntelevat orkesterin musiikkia. Muutama iso kiho pitää puheen, ja Rahikainen taputtaa muiden mukana, vaikkei oikein kuuntele.

Hän tulee hyvin juttuun Kotilaisen kanssa: heidän luonteissaan on jotakin samaa, ja kummastakin on hauskaa piikitellä Lammiota. Hietasen kanssa yhteinen sävel löytyy, kun selviää, että kumpikin pitää räiskintäpeleistä. He intoilevat pitkään Overwatchista, ja vieressä Lammio ja Kotilainen pyörittelevät heille silmiään.

“Eikö siul oo aveccii?” Rahikainen kysyy Hietaselta.

“Veran ja Villen kans mää olisi mut Vera o tual jossai oma osastosa poruka kans ja Villel o työjuttui. Kyl seki viel tule koha ehtii tän.”

Illan edetessä orkesteri alkaa soittaa kovempaa ja ihmiset alkavat olla sen verran humalassa, että päätyvät tanssilattialle. Osa tanssii perinteisen suomalaisen jäykästi, osa vapaasti ja itselleen ja toisilleen nauraen. Pian kuvankaunis, tummatukkainen nainen ilmestyy ihmisjoukosta vetäen perässään pitkää vaaleaa miestä.

“Urho!” hän huikkaa, ja mieskin hymyilee.

Hietasen kasvot kirkastuvat, ja hän lähtee iloisesti kun nainen, ilmeisesti Vera, vetää hänet ja sen toisen tanssilattialle. He muodostavat pienen piirin, joka pyörähtelee musiikin tahtiin niin luontevasti, että tämä ei voi olla ensimmäinen kerta. Hietasen käsi lepää tuttavallisesti toisen miehen alaselällä ja Vera hymyilee heille hellästi heidän kadotessaan väkijoukkoon.

“Pittäisköhän meijänni käyvä vähän pyörähtellee tuol?” Rahikainen ehdottaa.

“Ei todellakaan”, Lammio tyrmää ajatuksen. “En ole tarpeeksi humalassa sellaiseen.”

“Sehän meijän pittää korjata”, Rahikainen päättää, ja lähtee hakemaan lisää juotavaa.

Kun hän palaa kantaen pientä tarjotinta, jolle on kasannut kolme viinilasia ja kolme kuppia glögiä, Sinkkonen on liittynyt Lammion ja Kotilaisen seuraan. Hän näyttää rasittuneelta ja hänellä on kädessään liian täyteen kaadettu punaviinilasi. Hänen pukunsa on ihan kiva, mutta huoliteltu vaikutelma kärsii vinossa olevista kauluksista. Solmiokin on kurtussa ja hiukset pystyssä. Mitähän ihmettä hänelle on käynyt?

Rahikainen laskee tarjottimen pöydälle ja istuu takaisin Lammion viereen.

“Terve, Sinkkonen”, hän sanoo.

Sinkkonen tervehtii takaisin poissaolevasti, ja tajuaa vasta hetken kuluttua tilanteen epänormaaliuden. Hän katsoo uudestaan hämmentyneenä Rahikaiseen ja sitten Lammioon, jonka hartialle Rahikainen on laskenut kätensä.

“Oletteko te”, Sinkkonen sanoo.

“Olemme”, Lammio vastaa.

“Ah. Olisi pitänyt tajuta silloin.”

“Niin no. Niin.”

“Onnea?”

“Kiitos.”

Rahikainen seuraa heidän keskusteluaan huvittuneena. Se on niin ilmeetöntä ja latteaa, mutta he tuntevat toisensa niin hyvin, ettei kaikkea tarvitse edes sanoa ääneen. Joku siinä on aika hellyyttävää, että Lammiolla on kaveri joka on yhtä kummallinen kuin Lammio itse.

Sinkkonen kulauttaa puolet viinistään kerralla ja vilkuilee hermostuneesti ympärilleen.

“Mikä on?” Kotilainen kysyy.

“Mielonen.” Sinkkonen madaltaa ääntään ja sanoo nimen kuin se selittäisi kaiken. Lammiokaan ei ihan näytä tajuavan. Rahikaisen vieressä Kotilainen peittää ilkikurisen virneen kädellään.

“Mitäs Mielonen?”

“No hän yritti… En tiedä, kai se oli vitsi, ei minulle tapahdu sellaista.” Sinkkonen punastuu. Ettei ilmassa vaan olisi työpaikkaromanssia?

“Miksi ei tapahtuisi”, Lammio tokaisee, vaikka näyttää hyvin epämukavalta. Hän nojaa olkapäänsä vasten Rahikaista, hakee kosketusta turvaksi ihmisiltä ja niiden suhdesotkuilta. Lammio laskee epäröivästi kätensä Sinkkosen hartialle, ja Rahikaisesta on kamalan söpöä, kuinka huono hän on tällaisessa. Rahikainen silittää hänen selkäänsä rauhoittavasti.

“Koska minä olen minä ja Mielonen… on Mielonen”, Sinkkonen sanoo, aivan kuin sekään selittäisi mitään. Lammio kohauttaa hartiaansa, nyökkää niin kuin se selittäisi. Voi luoja, mikä hölmö.

Rahikainen ei tiedä mistään mitään, mutta Sinkkonen näyttää niin surkealta, että ihan pahaa tekee. Nyt on pikkujoulut, kaikkien pitäisi olla iloisia. Rahikainen meinaa jo puuttua, kun hänen huomionsa kiinnittyy väkijoukossa harhaileva poikaan, joka äkkää heidät ja hymyilee humalaisesti.

“Hei!” tämä huikkaa ja tulee heidän luokseen. Sinkkonen punastuu ja painuu alemmas tuolissaan. Tämä on siis Mielonen.

Jos näistä kahdesta tulee jotain, Lammion tuskin tarvitsee enää hävetä ikäeroaan Rahikaiseen, kun vieressä on räikeämpi vertailukohta. Sinkkosen täytyy olla kohta nelikymppinen, mutta tuo poika näyttää aika tarkalleen Rahikaisen ikäiseltä.

Mielonen kiepauttaa yhden tuolin ympäri ja istahtaa siihen hajareisin niin, että voi laskea käsivartensa tuolin selkämykselle ja nojata leukansa niihin.

“Sinkkonen”, hän aloittaa lievästi sammaltaen, “Minä haluun pyytää anteeks. En tarkottanu säikyttää.“

Hänellä on sellainen koiranpentuilme, että Rahikaistakin säälittää.

“En minä. Sitä”, Sinkkonen mutisee. “Sinä olet humalassa.”

“Niin oon! Ihan liian! Sie voisit suattaa miut kottiin ja huolehtii että pärjään”, Mielonen virnistää, ja Sinkkonen äännähtää tuskaisesti. Mielonen hymyilee huvittavan rakastuneesti ja kallistuu tuolissaan holtittomasti Sinkkosen suuntaan. Hän valuisi suoraan lattialle, ellei ahdistuneen näköinen Sinkkonen ottaisi häntä kiinni.

Lammio juo viininsä loppuun ja kääntyy Rahikaisen puoleen.

“Mitä jos sittenkin mennään tanssimaan. En kestä enempää tätä.”

Rahikainen myöntyy mielellään. Hän tarttuu Lammion käteen ja vetää hänet ylös.

“Olkaa kiltisti”, Lammio käskee, ja Sinkkonen punastuu entisestään.

Rahikainen ja Lammio jättävät muut oman onnensa nojaan ja lähtevät tanssimaan. Parhaillaan soiva kappale on hidas, balladiversio jostain joululaulusta, jonka nimeä Rahikainen ei muista, mutta jonka mukana hän osaa hyräillä. Lammio vetää Rahikaisen lähelleen, ja he kietovat kätensä toistensa ympärille. Lammio on lämmin häntä vasten, ja tässä on vielä uutuudenviehätystä; on uskomatonta saada olla näin lähellä häntä tällä tavalla ihmisjoukon keskellä.

Rahikainen näkee syrjäsilmällä, kuinka huolestuneen näköinen Sinkkonen saattaa hihittävän Mielosen ulos huoneesta.

“Sinkkonen lähti saatille”, Rahikainen raportoi Lammiolle, joka huokaisee syvään.

“Sinkkonen osaa kyllä pitää näppinsä kurissa, mutta en nyt tiedä oliko yhtään järkevää tehdä tuota noin näkyvästi…”

Lammio ajattelee aina niin paljon sitä, mitä muut ajattelevat. Pelkää niin paljon huhuja ja maineen menemistä. Tätäkin hän odotti niin kauhuissaan, mutta tämä on mennyt ihan hyvin.

Rahikainen näkee kyllä muutaman ihmisen katsovan heitä vähän vinoon tanssilattian reunalta. Yksi niistä näyttää olevan se Karjula, mikä kieltämättä on hiukan huolestuttavaa, mutta loppujen lopuksi kukaan ei voi heille mitään.

Suurinta osaa ihmisistä ei edes haittaa, eikä Lammio ole tämän asian kanssa yksin. Rahikainen laskee kaksi, mahdollisesti kolme naisparia, ja yhden miesparin. Lisäksi heidän lähellään hän näkee Hietasen, joka keinuu onnellisen näköisenä kahden partnerinsa kanssa. Tiedä sitten, mikä heidän asetelmansa on, mutta ainakin sen huomaa, että kaikki antavat heidän olla.

Lammio ei tällä hetkellä edes näe mitään sellaista, sillä hän katsoo vain Rahikaiseen. Hän kohtaa Rahikaisen katseen varmana ja häpeämättä, ja hitto, hän on parasta mitä Rahikaiselle on koskaan tapahtunut.

Rahikainen kohentaa otettaan Lammion vyötäröllä, silittää tämän selkää. He keinuvat hiljakseen musiikin tahtiin, ihmisten ympäröimänä mutta omaan pieneen maailmaansa sulkeutuneina. Kappale vaihtuu, ihmisiä lähtee ja uusia tulee tilalle, mutta Rahikainen ja Lammio pysyvät paikallaan.

Valoja on jossain välissä himmennetty, ja ulkona suurten ikkunoiden takana sataa lunta. Alkoholi hämärtää näkökentän ja tajunnan reunoja, mutta Lammion Rahikainen näkee selkeästi. Jokaisen tumman silmäripsen ja jokaisen harmaan ja hopean sävyn hänen silmissään.

“Kiitos, että pyysit minnuu tänne”, Rahikainen kuiskaa.

“Kiitos, että tulit”, Lammio vastaa.

Rahikainen kallistaa päätään hiukan ja katsoo Lammiota lämpimästi silmiin.

“Mie…”

Hän haluaisi sanoa sen. Kolme pientä sanaa, jotka hän on ajatellut tuhat kertaa, muttei koskaan sanonut ääneen. Se on loppujen lopuksi niin pieni asia, eikä sillä tässä vaiheessa pitäisi olla mitään väliä. Täytyyhän Lammion tietää, hänen täytyy tuntea se kaikissa kosketuksissa ja nähdä se siinä, kuinka Rahikainen haluaa jatkuvasti olla hänen kanssaan, vain hänen kanssaan.

Lammio hymyilee, ei kysy mitä hän tarkoittaa. Koska hän ymmärtää, koska nyt ei ole sen aika, koska hän haluaa kuulla sen kun he ovat kaksin ja selvin päin? Rahikainen ei ole varma, eikä hän myöskään kohta enää välitä, kun Lammio nostaa kätensä hänen olaltaan ja liu’uttaa sormensa hänen hiuksiinsa. Lammio näyttää täydelliseltä nostaessaan leukaansa vaativasti, ja Rahikainen antaa heidän huultensa painua kevyesti yhteen.

Luukku 16 - Sunnuntai

Lammiolla on hauskaa, ja hän saattaa juoda vähän liikaa glögiä ja roikkua Rahikaisessa vähän liian säädyttömästi, mutta häntä ei edes kiinnosta. Hän on niin helpottunut. Hän pelkäsi tätä niin paljon, mutta kaikki on mennyt hyvin, paremmin kuin hän osasi edes toivoa.

Hän on siitä huolimatta edelleen hiukan jännittynyt, pelkää jonkun Karjulan myrskyävän hänen luokseen ja erottavan hänet, tai jotain vastaavaa yhtä naurettavaa. Ei hän edes ole ainut homo täällä, tai vaikka olisikin, ei sen pitäisi haitata. Ei homoudessa ole mitään pahaa tai likaista tai sopimatonta tai… mitään muutakaan, mitä isä on joskus ajattelemattomuuttaan ruokapöydässä sanonut. Lammion ei pitäisi enää antaa minkään sellaisen vaikuttaa itseensä.

Rahikainen pitää hänestä kiinni hellästi mutta tiukasti heidän palatessaan tanssilattialle viimeisimmältä buffetkierrokselta. Rahikainen ei päästä irti eikä ole menossa minnekään, ei kukaan ole viemässä häntä pois. Lammion pitäisi oppia luottamaan siihen.

He horjuvat kumpikin, ja Lammio läikyttää vahingossa vähän glögiä Rahikaisen paidalle, mutta Rahikaista ei haittaa. Hän vain nauraa ja suukottaa Lammion poskea ja pyöritää häntä ympäri niin, että hänen päänsä menee entistä pahemmin pyörälle.

He tanssivat pitkään. Jossain vaiheessa Raili liittyy joukkoon mukanaan joku sihteeri, kaunis vaaleahiuksinen nainen jonka Lammio muistaa etäisesti tavanneensa joskus aiemminkin. He keinuvat keskellä tanssilattiaa hihittävänä ja jalkoihinsa kompastelevana piirinä.

Kappale vaihtuu hitaampaan, ja muutamia ihmisiä poistuu tanssilattialta, aikomuksenaan kai lähteä jo kotiin. Lammio vilkaisee puhelintaan. Kello on varttia vaille kaksi, ja Sinkkonen on laittanut puoli tuntia sitten kolme viestiä: Jos jään yöksi tänne Tekeekö se minusta pahan ihmisen? En siis tekemään mitään! Hän nukahti syliini enkä pääse tästä mihinkään?

Lammiota hymyilyttää, ja vaikka hänen ei pitäisi, hän näyttää viestit Railille, joka nojaa häneen raskaasti kun jalat eivät enää meinaa kantaa. Raili puhkeaa hellyyttävään hihitykseen ja ryöstää muitta mutkitta Lammion puhelimen hänen kädestään. Kun hän kohta saa sen takaisin, hän näkee Railin kirjoittaneen äärimmäisen ilmaisuvoimaisen vastauksen: voi sinnkko et sö oo psha vaa ihan votun söpö,, piä mieloswsta huolta <3333333 t rauli

Rahikainen lukee viestin Lammion olan yli ja nauraa heille, käheästi Lammion korvanjuuressa. Lammion polvet uhkaavat notkahtaa, hän rakastaa sitä ääntä niin paljon.

Rahikainen valittaa kuumuutta ja höllää solmiotaan, avaa paitansa ylimpiä nappeja. Hän näyttää niin säädyttömän hyvältä noin. Lammio haluaa suudella häntä ja imeä kaulan mustelmille ja näykätä pehmeää ihoa solisluun kohdalta ja tehdä tuhat muuta likaista ja ihanaa asiaa. Rahikainen huomaa hänen arvostavan katseensa ja kumartuu lähelle häntä, painaa suukon poskelle.

“Haluisitko vaikka näyttää miulle, missä se siun toimisto on?” hän kuiskaa Lammion korvaan.

Lammio nuolaisee huuliaan. Ajatus on houkuttava; jos vain saisi viedä Rahikaisen sinne, nostaa työpöydälle istumaan ja mennä ihan lähelle, riisua puvuntakin ja kauluspaidan, suudella ihan kaikkialta… Mutta ei hän työpaikalla voi. Toimiston seinässä on sitä paitsi ikkuna.

“Emme me täällä voi”, Lammio kuiskaa Rahikaiselle, mutta hän ei kuulosta kovin vakuuttavalta kun ääni kohoaa loppua kohden inahdukseksi Rahikaisen liu’uttaessa kättään alaspäin Lammion selällä. Rahikainen suutelee Lammion kaulaa korvan alta ja kuiskaa:

“Soitetaanko sitte vaan se taksi?” Matala ääni saa Lammion värähtämään.

“Soittakaa”, Raili tokaisee, ja Lammio punastuu. Ehkä he eivät kuiskineet aivan niin hiljaa, kuin kuvittelivat.

Rahikainen etsii puhelimensa taskustaan ja menee soittamaan käytävälle, jos siellä kuulisi vähän paremmin kuin täällä hälyssä.

Sarastie poikkeaa heidän luokseen. Hänkin on ilmeisesti lähdössä, hänellä on päällystakki jo päällään.

“Lammio”, Sarastie aloittaa isällisellä äänensävyllä. “Halusin vain sanoa, että tuo on rohkeaa. Olen sinusta ylpeä.”

Lammio pudistaa päätään, hieroo vaikeana niskaansa. Tämä on hyvin kiusallista, mutta samalla hiukan liikuttavaa. Hänen tekee melkein mieli halata Sarastietä.

“Jos joku sanoo jotain asiatonta”, Sarastie jatkaa, “niin muista, että sinä olet oikeassa ja hän väärässä. Tämä organisaatio ja sen arvot ovat sinun puolellasi.”

Sarastien on täytynyt juoda jonkin verran; puhe on paksumpaa kuin tavallisesti, ja hän sanookin asioita, joita tuskin koskaan sanoisi selvin päin. Silti, Lammiosta tuntuu turvalliselta kuulla tämä Sarastieltä, etenkin sen jälkeen kun huomasi, että Karjulan olisi varmasti tehnyt mieli sanoa hänelle aivan toisenlaisia asioita.

Rahikainen tulee takaisin, ja kertoo taksin olevan täällä kymmenen minuutin sisällä. Hän silittää Lammion käsivartta tervehdykseksi, ja on ihmeellistä, kuinka se ei enää tunnu kovin pelottavalta. Sarastie näkee eleen ja nyökkää heille hyväksyvästi, taputtaa Rahikaista olalle ennen kuin kääntyy ja lähtee.

Lammio ja Rahikainen hyvästelevät Railin ja tämän sihteerin. Railin sormet seikkailevat jakuvasti ylä alemmas naisen avonaisen mekon paljastamaa selkää pitkin, ja Lammio tajuaa, että on tuijottanut aivan liian pitkään paniikissa vain omaan napaansa. Häneltä on jäänyt ihan liikaa lähiympäristön homoutta huomaamatta.

Rahikainen ja Raili vaihtavat vielä puhelinnumeroita. Joku voisi olettaa Lammion olevan epäluuloinen tai mustasukkainen, mutta ei hän ole. Rahikainen nojaa häneen ja painaa hajamielisen suukon hänen ohimolleen, ja Raili ilmoittaa olevansa iloinen, että hänellä on nyt joku, jonka kanssa roastata Lammiota niin paljon kuin sielu sietää.

*

Taksissa kuskin tiukka katse pitää Rahikaisen ja Lammion erossa toisistaan, mutta kun he pääsevät Lammion luo, kellon ääni vaihtuu vauhdilla. He eivät pääse edes sänkyyn asti.

Eteisessä Lammio painaa Rahikaisen seinää vasten ja suutelee kiihkeästi, työntää takit hänen harteiltaan eikä välitä, vaikka ne putoavat lattialle kasaan ja rypistyvät. Hän avaa kömpelöin sormin paidan nappeja ja hymyilee suudelmaan kun Rahikainen inahtaa ja painautuu häntä vasten.

Rahikainen hengittää nopeasti Lammion päästessä viimein suutelemaan polkua kaulalta rinnalle, ja hän voihkaisee kauniisti kun Lammio suutelee nänniä ja nipistää toista. Lammio avaa toisella kädellä Rahikaisen housut, ja niiden pudottua nilkkoihin ei heistä kumpikaan enää edes ajattele sänkyyn siirtymistä.

*

Aamulla Lammio herää siihen, kun Rahikainen silittää hänen hiuksiaan.

Hän tuntee kahvin tuoksun ennen kuin edes kunnolla herää tai avaa silmiään. Hän tavoittelee sitä sokeasti, ja Rahikainen asettaa kupin nauraen hänen käteensä. Lammio hörppää ja huokaisee tyytyväisenä, saa viimein silmänsä auki ja katsoo Rahikaiseen. Hän näyttää uniselta ja kauniilta; hänellä on päällään vain Lammiolta varastetut bokserit ja vanha t-paita.

“Tule tänne”, Lammio sanoo unenkarhealla äänellä, ja Rahikainen tottelee. Hän laskee oman kahvikuppinsa yöpöydälle ja kömpii takaisin peiton alle. Lammio nojaa häneen ja haukottelee.

“Mitä kello on?” hän kysyy.

“Puol yks.”

“Oho.”

“No myö valavottiin aika myöhään, ei mikkää ihme että väsytti”, Rahikainen virnistää.

Niin he kyllä valvoivat. Lammio tuntee sen yhtä hyvin kuin muistaa. Sattuu reisilihaksiin ja käsivarsiin ja muuallekin; hän tuskin tulee ihan heti istumaan mukavasti.

Hän myös tietää kaulansa olevan kamalassa kunnossa, ja puremajälkiä taitaa olla reisilläkin. Rahikaisen selkää puolestaan varmasti kirjovat pitkät kynnenjäljet paidan alla. Yleisen säryn lisäksi krapula on aika hirveä, päässä jomottaa ja silmien särystä päätellen tästä tulee nyt sitten migreenikin. Häntä ei onneksi sentään okseta juurikaan, ja kahvi auttaa.

“Miten olet ajatellut ensi viikon ja joulun?” Lammio kysyy. Oikeastaan hän haluaisi viettää kaiken ajan Rahikaisen kanssa, mutta heillä on kummallakin omat elämänsä. Rahikaisella on ystävät ja perhe, Lammiolla taas työ ja varmasti vielä juoruiluntäytteinen baarireissu Railin kanssa, sekä reissu Helsinkiin vanhempien luo: Se on pakko tehdä vaikka se ahdistaakin.

“Mie lähen käymään porukoilla varmaan 22. tai 23. päivä ja tuun pois joskus tapaninpäivän jäläkeen. Sitä enne ja sen jälkee sie saat miut iha kokonaan.”

“Jäisitkö sitten alkuviikoksi tänne?”

“Mielelläni”, Rahikainen säteilee. Lammio hymyilee ja painaa suukon Rahikaisen laukaperälle.

“Mites sie?”

“Jos kaikki menee hyvin, niin huomenna tehdään pidätys.”

Rahikainen katsahtaa häneen yllättyneenä. “En ollu tajunnu, että työ ootte sen kanssa jo niin pitkällä.”

“Se on loppujen lopuksi edistynyt hyvin. Meillä on hyvin luultavasti tekijä, yksi nainen, joka tapaili muutaman kerran toista niistä keväällä huumatuista pojista. Toinenkin oli puhunut Tinderissä jollekin kuvausta vastaavalle naiselle. Koomassa ollutkin on toipunut sen verran, että häntä on pystytty kuulustelemaan, ja hän muistaa hämärästi naisen, joka puhui hänelle baarissa. Tinderiä käyttäneellä pojalla oli keskustelut tallessa, ja seuraavaksi selvitetään tietokoneen tai puhelimen osoite ja omistaja. Jos se täsmää niin tuodaan hänet kuulusteltavaksi, ja kaiken pitäisi olla sitten selvää.”

Rahikainen nyökkäilee kuunnellessaan. “Onnee sitten vaan. Oo varovainen.”

“Aina”, Lammio lupaa, ja hymyilee kun Rahikainen kääntyy suukottamaan häntä, mutta osuu huulten sijasta nenänpäähän.

“Isä haluaa minut kuulemma Helsinkiin jo 21. päivä”, hän jatkaa.

“Mm. Millon sie tuut pois?”

“Ehkä jo joulupäivänä, mutta en osaa vielä sanoa varmaksi.”

“Mitä jos sie tulisit sitte Joensuuhun?” Rahikainen ehdottaa katsoen häntä vakavasti silmiin.

Se olisi iso juttu, todella iso. Lammion tiedon mukaan Rahikainen ei ole koskaan esitellyt vanhemmilleen ketään kumppaniaan, lähinnä siksi, ettei koskaan ole ollut kenenkään kanssa niin vakavissaan.

“Oletko tosissasi?”

“Miksei? Isä tuskin välittää mistään, eikä äiti kehtoo sannoo vaikka sitä haittaiskin.”

Lammio hymyilee myötätuntoisesti. “Saat heidät kuulostamaan aina niin ihanilta.”

Rahikainen nauraa, “On niillä hyvätki puolesa, ja jouluna ne on kummatki ylleensä ihan hyvällä tuulella. Miusta ois kivaa esitellä siut niille.”

Ajatus kauhistuttaa. Mitä Rahikaisen vanhemmat oikein ajattelisivat, jos heidän poikansa toisi kotiin… miesystävänsä? Vieläpä kuusi vuotta itseään vanhemman sellaisen? Mitä jos he haluaisivat tietää miten he tapasivat? Mitä jos Lammio ei ollenkaan osaisi ollenkaan käyttäytyä? Jos hän menisi lukkoon tai olisi tapansa mukaan etäisen kohtelias ja kylmä?

Rahikainen keskeyttää hänen ajatuksensa kahvinmakuisella suudelmalla.

“Elä huolehi. Tää oli vaan tämmönen heitto, mie en vaadi mittää vastausta vielä, vuan sie suat ihan rauhassa miettii. Ilmottele jossain vaiheessa mihin päävyt, mut muista etten mie loukkaannu kummastakkaan vastauksest. Tärkeint on, et siulla on hyvä olo.”

Vittu. Lammio rakastaa häntä niin paljon.

Tällaisina hetkinä se tulee aina mieleen, ja hän joutuu puremaan kieltään, ettei sanoisi sitä ja pilaisi tunnelmaa, tekisi tästä liian vakavaa tai aiheuttaisi Rahikaiselle sellaista tunnetta, että hän vaatii tältä samaa. Viime aikoina se on on kuitenkin pyörinyt mielessä jatkuvasti, ja Lammiosta on tuntunut, että Rahikainen taitaa tuntea samoin, tai ainakin jotakin hyvin saman tyylistä. He ovat olleet yhdessä niin pitkään ja niin vakaasti, että Rahikaisen sitoutumiskammo olisi kai pistänyt jo vastaan jos olisi pistääkseen.

Vaikka häntä jännittää, Lammio haluaa Rahikaisen tietävän.

“Minä rakastan sinua.”

Koska se on totuus, se tulee helposti, vaivattomasti, kuin sen olisi sanonut jo sata kertaa. Hän ei enää pelkää.

Rahikainen katsoo häntä hetken silmät suurina, kuin ei aivan uskoisi korviaan. Sitten hän puhkeaa kauneimpaan hymyyn, jonka Lammio on ikinä nähnyt. Lammio huokaisee helpotuksesta ja vastaa hymyyn.

Rahikainen vie kahvikupin hänen kädestään, tyrkkää sen yöpöydälle pois tieltä, ja kierähtää Lammion päälle hukuttaakseen hänet suudelmiin. Osa niistä osuu poskelle huulien sijaan, mutta kumpikaan heistä ei välitä. Lammio kietoo käsivartensa Rahikaisen ympärille ja hymyilee hänen huuliaan vasten.

“Niin mieki sinnuu”, Rahikainen sanoo suudelmien välissä, ja Lammion sydän hypähtää onnesta. Hän kietoo jalkansakin Rahikaisen ympärille ja vetää hänet aivan itseensä kiinni, suutelee häntä syvemmin, kiihkeämmin.