#luukku 16

Luukku 16 - Sunnuntai

Lammiolla on hauskaa, ja hän saattaa juoda vähän liikaa glögiä ja roikkua Rahikaisessa vähän liian säädyttömästi, mutta häntä ei edes kiinnosta. Hän on niin helpottunut. Hän pelkäsi tätä niin paljon, mutta kaikki on mennyt hyvin, paremmin kuin hän osasi edes toivoa.

Hän on siitä huolimatta edelleen hiukan jännittynyt, pelkää jonkun Karjulan myrskyävän hänen luokseen ja erottavan hänet, tai jotain vastaavaa yhtä naurettavaa. Ei hän edes ole ainut homo täällä, tai vaikka olisikin, ei sen pitäisi haitata. Ei homoudessa ole mitään pahaa tai likaista tai sopimatonta tai… mitään muutakaan, mitä isä on joskus ajattelemattomuuttaan ruokapöydässä sanonut. Lammion ei pitäisi enää antaa minkään sellaisen vaikuttaa itseensä.

Rahikainen pitää hänestä kiinni hellästi mutta tiukasti heidän palatessaan tanssilattialle viimeisimmältä buffetkierrokselta. Rahikainen ei päästä irti eikä ole menossa minnekään, ei kukaan ole viemässä häntä pois. Lammion pitäisi oppia luottamaan siihen.

He horjuvat kumpikin, ja Lammio läikyttää vahingossa vähän glögiä Rahikaisen paidalle, mutta Rahikaista ei haittaa. Hän vain nauraa ja suukottaa Lammion poskea ja pyöritää häntä ympäri niin, että hänen päänsä menee entistä pahemmin pyörälle.

He tanssivat pitkään. Jossain vaiheessa Raili liittyy joukkoon mukanaan joku sihteeri, kaunis vaaleahiuksinen nainen jonka Lammio muistaa etäisesti tavanneensa joskus aiemminkin. He keinuvat keskellä tanssilattiaa hihittävänä ja jalkoihinsa kompastelevana piirinä.

Kappale vaihtuu hitaampaan, ja muutamia ihmisiä poistuu tanssilattialta, aikomuksenaan kai lähteä jo kotiin. Lammio vilkaisee puhelintaan. Kello on varttia vaille kaksi, ja Sinkkonen on laittanut puoli tuntia sitten kolme viestiä: Jos jään yöksi tänne Tekeekö se minusta pahan ihmisen? En siis tekemään mitään! Hän nukahti syliini enkä pääse tästä mihinkään?

Lammiota hymyilyttää, ja vaikka hänen ei pitäisi, hän näyttää viestit Railille, joka nojaa häneen raskaasti kun jalat eivät enää meinaa kantaa. Raili puhkeaa hellyyttävään hihitykseen ja ryöstää muitta mutkitta Lammion puhelimen hänen kädestään. Kun hän kohta saa sen takaisin, hän näkee Railin kirjoittaneen äärimmäisen ilmaisuvoimaisen vastauksen: voi sinnkko et sö oo psha vaa ihan votun söpö,, piä mieloswsta huolta <3333333 t rauli

Rahikainen lukee viestin Lammion olan yli ja nauraa heille, käheästi Lammion korvanjuuressa. Lammion polvet uhkaavat notkahtaa, hän rakastaa sitä ääntä niin paljon.

Rahikainen valittaa kuumuutta ja höllää solmiotaan, avaa paitansa ylimpiä nappeja. Hän näyttää niin säädyttömän hyvältä noin. Lammio haluaa suudella häntä ja imeä kaulan mustelmille ja näykätä pehmeää ihoa solisluun kohdalta ja tehdä tuhat muuta likaista ja ihanaa asiaa. Rahikainen huomaa hänen arvostavan katseensa ja kumartuu lähelle häntä, painaa suukon poskelle.

“Haluisitko vaikka näyttää miulle, missä se siun toimisto on?” hän kuiskaa Lammion korvaan.

Lammio nuolaisee huuliaan. Ajatus on houkuttava; jos vain saisi viedä Rahikaisen sinne, nostaa työpöydälle istumaan ja mennä ihan lähelle, riisua puvuntakin ja kauluspaidan, suudella ihan kaikkialta… Mutta ei hän työpaikalla voi. Toimiston seinässä on sitä paitsi ikkuna.

“Emme me täällä voi”, Lammio kuiskaa Rahikaiselle, mutta hän ei kuulosta kovin vakuuttavalta kun ääni kohoaa loppua kohden inahdukseksi Rahikaisen liu’uttaessa kättään alaspäin Lammion selällä. Rahikainen suutelee Lammion kaulaa korvan alta ja kuiskaa:

“Soitetaanko sitte vaan se taksi?” Matala ääni saa Lammion värähtämään.

“Soittakaa”, Raili tokaisee, ja Lammio punastuu. Ehkä he eivät kuiskineet aivan niin hiljaa, kuin kuvittelivat.

Rahikainen etsii puhelimensa taskustaan ja menee soittamaan käytävälle, jos siellä kuulisi vähän paremmin kuin täällä hälyssä.

Sarastie poikkeaa heidän luokseen. Hänkin on ilmeisesti lähdössä, hänellä on päällystakki jo päällään.

“Lammio”, Sarastie aloittaa isällisellä äänensävyllä. “Halusin vain sanoa, että tuo on rohkeaa. Olen sinusta ylpeä.”

Lammio pudistaa päätään, hieroo vaikeana niskaansa. Tämä on hyvin kiusallista, mutta samalla hiukan liikuttavaa. Hänen tekee melkein mieli halata Sarastietä.

“Jos joku sanoo jotain asiatonta”, Sarastie jatkaa, “niin muista, että sinä olet oikeassa ja hän väärässä. Tämä organisaatio ja sen arvot ovat sinun puolellasi.”

Sarastien on täytynyt juoda jonkin verran; puhe on paksumpaa kuin tavallisesti, ja hän sanookin asioita, joita tuskin koskaan sanoisi selvin päin. Silti, Lammiosta tuntuu turvalliselta kuulla tämä Sarastieltä, etenkin sen jälkeen kun huomasi, että Karjulan olisi varmasti tehnyt mieli sanoa hänelle aivan toisenlaisia asioita.

Rahikainen tulee takaisin, ja kertoo taksin olevan täällä kymmenen minuutin sisällä. Hän silittää Lammion käsivartta tervehdykseksi, ja on ihmeellistä, kuinka se ei enää tunnu kovin pelottavalta. Sarastie näkee eleen ja nyökkää heille hyväksyvästi, taputtaa Rahikaista olalle ennen kuin kääntyy ja lähtee.

Lammio ja Rahikainen hyvästelevät Railin ja tämän sihteerin. Railin sormet seikkailevat jakuvasti ylä alemmas naisen avonaisen mekon paljastamaa selkää pitkin, ja Lammio tajuaa, että on tuijottanut aivan liian pitkään paniikissa vain omaan napaansa. Häneltä on jäänyt ihan liikaa lähiympäristön homoutta huomaamatta.

Rahikainen ja Raili vaihtavat vielä puhelinnumeroita. Joku voisi olettaa Lammion olevan epäluuloinen tai mustasukkainen, mutta ei hän ole. Rahikainen nojaa häneen ja painaa hajamielisen suukon hänen ohimolleen, ja Raili ilmoittaa olevansa iloinen, että hänellä on nyt joku, jonka kanssa roastata Lammiota niin paljon kuin sielu sietää.

*

Taksissa kuskin tiukka katse pitää Rahikaisen ja Lammion erossa toisistaan, mutta kun he pääsevät Lammion luo, kellon ääni vaihtuu vauhdilla. He eivät pääse edes sänkyyn asti.

Eteisessä Lammio painaa Rahikaisen seinää vasten ja suutelee kiihkeästi, työntää takit hänen harteiltaan eikä välitä, vaikka ne putoavat lattialle kasaan ja rypistyvät. Hän avaa kömpelöin sormin paidan nappeja ja hymyilee suudelmaan kun Rahikainen inahtaa ja painautuu häntä vasten.

Rahikainen hengittää nopeasti Lammion päästessä viimein suutelemaan polkua kaulalta rinnalle, ja hän voihkaisee kauniisti kun Lammio suutelee nänniä ja nipistää toista. Lammio avaa toisella kädellä Rahikaisen housut, ja niiden pudottua nilkkoihin ei heistä kumpikaan enää edes ajattele sänkyyn siirtymistä.

*

Aamulla Lammio herää siihen, kun Rahikainen silittää hänen hiuksiaan.

Hän tuntee kahvin tuoksun ennen kuin edes kunnolla herää tai avaa silmiään. Hän tavoittelee sitä sokeasti, ja Rahikainen asettaa kupin nauraen hänen käteensä. Lammio hörppää ja huokaisee tyytyväisenä, saa viimein silmänsä auki ja katsoo Rahikaiseen. Hän näyttää uniselta ja kauniilta; hänellä on päällään vain Lammiolta varastetut bokserit ja vanha t-paita.

“Tule tänne”, Lammio sanoo unenkarhealla äänellä, ja Rahikainen tottelee. Hän laskee oman kahvikuppinsa yöpöydälle ja kömpii takaisin peiton alle. Lammio nojaa häneen ja haukottelee.

“Mitä kello on?” hän kysyy.

“Puol yks.”

“Oho.”

“No myö valavottiin aika myöhään, ei mikkää ihme että väsytti”, Rahikainen virnistää.

Niin he kyllä valvoivat. Lammio tuntee sen yhtä hyvin kuin muistaa. Sattuu reisilihaksiin ja käsivarsiin ja muuallekin; hän tuskin tulee ihan heti istumaan mukavasti.

Hän myös tietää kaulansa olevan kamalassa kunnossa, ja puremajälkiä taitaa olla reisilläkin. Rahikaisen selkää puolestaan varmasti kirjovat pitkät kynnenjäljet paidan alla. Yleisen säryn lisäksi krapula on aika hirveä, päässä jomottaa ja silmien särystä päätellen tästä tulee nyt sitten migreenikin. Häntä ei onneksi sentään okseta juurikaan, ja kahvi auttaa.

“Miten olet ajatellut ensi viikon ja joulun?” Lammio kysyy. Oikeastaan hän haluaisi viettää kaiken ajan Rahikaisen kanssa, mutta heillä on kummallakin omat elämänsä. Rahikaisella on ystävät ja perhe, Lammiolla taas työ ja varmasti vielä juoruiluntäytteinen baarireissu Railin kanssa, sekä reissu Helsinkiin vanhempien luo: Se on pakko tehdä vaikka se ahdistaakin.

“Mie lähen käymään porukoilla varmaan 22. tai 23. päivä ja tuun pois joskus tapaninpäivän jäläkeen. Sitä enne ja sen jälkee sie saat miut iha kokonaan.”

“Jäisitkö sitten alkuviikoksi tänne?”

“Mielelläni”, Rahikainen säteilee. Lammio hymyilee ja painaa suukon Rahikaisen laukaperälle.

“Mites sie?”

“Jos kaikki menee hyvin, niin huomenna tehdään pidätys.”

Rahikainen katsahtaa häneen yllättyneenä. “En ollu tajunnu, että työ ootte sen kanssa jo niin pitkällä.”

“Se on loppujen lopuksi edistynyt hyvin. Meillä on hyvin luultavasti tekijä, yksi nainen, joka tapaili muutaman kerran toista niistä keväällä huumatuista pojista. Toinenkin oli puhunut Tinderissä jollekin kuvausta vastaavalle naiselle. Koomassa ollutkin on toipunut sen verran, että häntä on pystytty kuulustelemaan, ja hän muistaa hämärästi naisen, joka puhui hänelle baarissa. Tinderiä käyttäneellä pojalla oli keskustelut tallessa, ja seuraavaksi selvitetään tietokoneen tai puhelimen osoite ja omistaja. Jos se täsmää niin tuodaan hänet kuulusteltavaksi, ja kaiken pitäisi olla sitten selvää.”

Rahikainen nyökkäilee kuunnellessaan. “Onnee sitten vaan. Oo varovainen.”

“Aina”, Lammio lupaa, ja hymyilee kun Rahikainen kääntyy suukottamaan häntä, mutta osuu huulten sijasta nenänpäähän.

“Isä haluaa minut kuulemma Helsinkiin jo 21. päivä”, hän jatkaa.

“Mm. Millon sie tuut pois?”

“Ehkä jo joulupäivänä, mutta en osaa vielä sanoa varmaksi.”

“Mitä jos sie tulisit sitte Joensuuhun?” Rahikainen ehdottaa katsoen häntä vakavasti silmiin.

Se olisi iso juttu, todella iso. Lammion tiedon mukaan Rahikainen ei ole koskaan esitellyt vanhemmilleen ketään kumppaniaan, lähinnä siksi, ettei koskaan ole ollut kenenkään kanssa niin vakavissaan.

“Oletko tosissasi?”

“Miksei? Isä tuskin välittää mistään, eikä äiti kehtoo sannoo vaikka sitä haittaiskin.”

Lammio hymyilee myötätuntoisesti. “Saat heidät kuulostamaan aina niin ihanilta.”

Rahikainen nauraa, “On niillä hyvätki puolesa, ja jouluna ne on kummatki ylleensä ihan hyvällä tuulella. Miusta ois kivaa esitellä siut niille.”

Ajatus kauhistuttaa. Mitä Rahikaisen vanhemmat oikein ajattelisivat, jos heidän poikansa toisi kotiin… miesystävänsä? Vieläpä kuusi vuotta itseään vanhemman sellaisen? Mitä jos he haluaisivat tietää miten he tapasivat? Mitä jos Lammio ei ollenkaan osaisi ollenkaan käyttäytyä? Jos hän menisi lukkoon tai olisi tapansa mukaan etäisen kohtelias ja kylmä?

Rahikainen keskeyttää hänen ajatuksensa kahvinmakuisella suudelmalla.

“Elä huolehi. Tää oli vaan tämmönen heitto, mie en vaadi mittää vastausta vielä, vuan sie suat ihan rauhassa miettii. Ilmottele jossain vaiheessa mihin päävyt, mut muista etten mie loukkaannu kummastakkaan vastauksest. Tärkeint on, et siulla on hyvä olo.”

Vittu. Lammio rakastaa häntä niin paljon.

Tällaisina hetkinä se tulee aina mieleen, ja hän joutuu puremaan kieltään, ettei sanoisi sitä ja pilaisi tunnelmaa, tekisi tästä liian vakavaa tai aiheuttaisi Rahikaiselle sellaista tunnetta, että hän vaatii tältä samaa. Viime aikoina se on on kuitenkin pyörinyt mielessä jatkuvasti, ja Lammiosta on tuntunut, että Rahikainen taitaa tuntea samoin, tai ainakin jotakin hyvin saman tyylistä. He ovat olleet yhdessä niin pitkään ja niin vakaasti, että Rahikaisen sitoutumiskammo olisi kai pistänyt jo vastaan jos olisi pistääkseen.

Vaikka häntä jännittää, Lammio haluaa Rahikaisen tietävän.

“Minä rakastan sinua.”

Koska se on totuus, se tulee helposti, vaivattomasti, kuin sen olisi sanonut jo sata kertaa. Hän ei enää pelkää.

Rahikainen katsoo häntä hetken silmät suurina, kuin ei aivan uskoisi korviaan. Sitten hän puhkeaa kauneimpaan hymyyn, jonka Lammio on ikinä nähnyt. Lammio huokaisee helpotuksesta ja vastaa hymyyn.

Rahikainen vie kahvikupin hänen kädestään, tyrkkää sen yöpöydälle pois tieltä, ja kierähtää Lammion päälle hukuttaakseen hänet suudelmiin. Osa niistä osuu poskelle huulien sijaan, mutta kumpikaan heistä ei välitä. Lammio kietoo käsivartensa Rahikaisen ympärille ja hymyilee hänen huuliaan vasten.

“Niin mieki sinnuu”, Rahikainen sanoo suudelmien välissä, ja Lammion sydän hypähtää onnesta. Hän kietoo jalkansakin Rahikaisen ympärille ja vetää hänet aivan itseensä kiinni, suutelee häntä syvemmin, kiihkeämmin.

Tämä tarina täytynee aloittaa siitä, kun eräänä sateisena iltana tyttö oli kävelemässä kotiin. Hän oli tulossa kaverinsa luota, jossa he olivat tehneet yhdessä fysiikan läksyjä. Lukiossa fysiikka oli paljon kiinnostavampaa, kuin ylä-asteella, jossa tunnit olivat menneet lähinnä pelleilyksi. Haittapuoli lukion fysiikassa oli sen epätasainen sukupuolijakauma. Heidän kymmenpäisestä pitkän fysiikan ryhmästään vain kaksi oli naissukupuolen edustajia. He eivät varsinaisesti olleet ylimpiä ystäviä, mutta tulivat keskenään toimeen ja ratkoivat toisinaan vaikeimpia fysiikan läksyjä yhdessä. Toinen tyttö oli paljon ulospäinsuuntautuneempi ja sanavalmiimpi välillä melko avoimeksikin yltyvää seksismiä vastaan, kun taas sateessa talsiva tyttö pitkässä mustassa tukassaan mieluummin ignoorasi idioottimaisuudet. He saivat haukkua häntä aivan rauhassa “goottinartuksi” tai spekuloida, missä “lepakkoluolassa” hän eläisi. 

“Nyan”, pieni, vaimea ääni kuitenkin palautti tytön fysiikantunnilta harmaan maantien poskeen. Tyttö oli melko varma, että se kuului alhaalta, joenrannasta. Pienet surkeat eläimet olivat aina omiaan kiinnittämään tytön huomion. ”Nyan”, kuului uudestaan hän poikkesi tieltä.“Nyan nyan”, pieni möykky vesirajassa rääkäisi ja kömpi kohti tyttöä. Hän katsoi pientä, läpikotaisin märkää karvapalloa, joka tärisi ja naukui surkeasti. Hän avasi pitkän mustan nahkatakkinsa vetoketjua ja nosti uitetun karvakerän sen suojiin. Tyttö katsoi ympärilleen, muttei nähnyt sen enempää eläviä olentoja niin joessa kuin sen rannoillakaan.

Tytön päästyä kotiin kävi ilmi, että karvakerä oli pieni, harmaa ja varsin kylmissään oleva kissanpentu. Kissa rakasti kaikkea lämmintä, aivan erityisesti se tuntui pitävän lämpimän leivän päällä makaamisesta. Tytön äiti ei ollut tästä niin innoissaan. Tytön ystävä, joka oli vapaaehtoisena eläinkodilla, arvioi pennun iäksi löytöhetkellä kuusi viikkoa. Muutoin kissa ei koskaan ollut kosketuksissa eläinkotiin. Tyttö piti päänsä niin äitiä, kuin muutakin maailmaa vastaan ja kissa jäi hänelle.

Ne kuusi viikkoa olivat pienen kissan ainoat kuusi viikkoa, jonka se koskaan oli elämänsä aikana erossa Tytöstä. Harmaa kissa tuli tytön syliin, kun ajatukset luokkalaisista alkoivat ahdistaa liikaa. Harmaa kissa kehräsi pehmeästi, kun Tyttö istui omakotitalon katolla ja katseli tähtiä. Harmaa kissa makasi kaikkein tärkeimpien monisteiden päällä, kun hän vuotta myöhemmin valmistautui fysiikan kirjoituksiin. Harmaa kissa puski tytön jalkoja, kun hän leipoi karjalanpiirakoita omiin lakkiaisiinsa. Harmaa kissa naukui surkeasti “nyan-nyan” istuessaan kuljetuskopassa matkalla Tytön kanssa uuteen kotiin. 

Harmaa kissa tutustui mielellään uusiin ystäviin, jotka kävivät heidän luonaan viettämässä aikaa ja opiskelemassa Tytön kanssa. Harmaa kissa piti kovasti Tytön ystävästä, joka jäi usein heille yöksi, jonka päällä oli pehmeä nukkua ja joka rapsutti juuri oikeasta kohdasta korvan takaa. 

Harmaa kissa omi nopeasti makuualustakseen hienon kansion, jonka Tyttö toi kotiin tuoksuen samppanjalta. Tyttö yritti kovasti putsata kaikki harmaan karvat pois kansiosta viedessään sen potentiaaliselle tulevalle esimiehelleen näytille. Hän ei aivan täysin onnistunut siinä, mutta se ei varsinaisesti haitannut pomon ollessa kissaihmisiä. 

Monen vuoden opiskelujen jälkeen tyttö pääsi töihin suunnittelemaan avaruutta tutkimaan lähetettäviä luotaimia. Kissa mielellään makasi piirrustusten päällä aina tytön tuodessa töitä kotiin. Tytön pehmeä ystävä ei olisi niin mielellään halunnut maata piirrustusten päällä, joten tyttö lupasi jättää piirrustukset työhuoneeseensa… tai ainakin jonnekin muualle kuin makuuhuoneeseen.

Harmaan kissan turkissa oli vuosi toisensa jälkeen ja luotain toisensa jälkeen enemmän valkoisia karvoja. Saman aikaan Tyttö oli saanut uuden projektin. He pääsisivät käyttämään uudessa luotaimessa teknologiaa, jonka avulla luotaimista voisi tehdä visuaalisesti kiinnostavampia. Se olisi yksikön PR:n kannalta tärkeää ja yksikön harvoina naispuoleisina edustajina hänet oli haluttu mukaan suunnittelemaan. Sukupuolten välisen tasa-arvon kannalta olisi kuulemma tärkeää näyttää, että heillä oli naisiakin töissä. Tyttö kysyi, eikö olisi vielä parempi pistää nainen johtamaan projektia. 

Pian Tyttö päätyi Naiseksi, joka Johti Projektia. Nainen joutui olemaan paljon poissa kotoa, mikä teki kissan surulliseksi. Ruoka ei enää maistunut yhtä hyvältä, kuin silloin, kun Tyttö oli vielä enemmän kotona. Tulihan hän aina yleensä nukkumaan, mutta se ei ollut Kissan mielestä tarpeeksi. Pehmeä ystävä ei ymmärtänyt, että kissanhiekka ei saanut olla semmoista terävää ja ikävää tassuissa, joten Kissa joutui tekemään tarpeensa laatikon viereen.

Sitten Tyttö jäi kotiin. Hän sanoi, että projekti oli valmistunut, eikä voinut lopettaa hymyilemistä. Tyttö osti taas oikeanlaista hiekkaa ja sitä parempaa ruokaa. Tyttö oli paljon kotona. Tyttö teki myös ikäviä asioita, kuten ulkolutti Kissan perivihollista, Imuria, mutta enimmäkseen oli oikein mukavaa. Tyttö toi jopa sisälle hassun puun, jonka oksille ripustettiin Kissaa ajatellen kiiltaviä leluja. Samana iltana ihmiset vaikuttivat olevan jotenkin tavallista jännittyneempiä. Tyttö puhui jotain tietokoneelle ja raahasi Kissankin tietokoneen ääreen. Yleensä Tyttö ärtyi, kun Kissa halusi tulla katsomaan, mitä Tyttö tekee tietokoneella. Kissa katseli omituisia liikkuvia hahmoja ruudulla ja sanoi: “Nyan”. 

Kyllä, sitä Salla kaipasi. Heille, kadeteille, oli toki tarjolla jouluruokaa, mutta suppealla valikoimalla se oli vain hivenen normaaliantimia hienompaa. He saivat yhden ylimääräisen leivän lounaansa kylkeen, ja kyllähän se tunnelmaa nostatti. Jos ei paljoa, niin ainakin sen verran, mitä leivän syömiseen aikaa kului.

”No, mikä on?” Konstan ajeltu pää pisti Sallan olan ylitse, keskeyttäen tytön yksinäisen synkistelyn.

”Ei mikään”, Salla mutisi, valuen syvemmälle pöydän pintaa pitkin, pää upoten jonnekin hartioiden väliin. Konsta nykäisi punaisesta poninhännästä ansaiten palkinnoksi ärähdyksen.

”Mitä sä murjotat?” poika mumisi, tökkien toisen kylkeä vaativasti. ”Ei yhtään sun tapaista.” Salla murahti vastaukseksi, muttei noussut puolimakuuasennostaan ruokapöydän päältä. Muut olivat lopettaneet ruokailunsa jo kauan sitten ja siirtyneet asioissa eteenpäin, mutta Salla ei edes saatuaan puolet Aatoksen toisesta leivästä tuntenut oloaan kovin jouluiseksi.

”Sallaaa”, Konsta kitisi, kiivas tökkiminen muuttuen yhä vaativammaksi, kunnes tyttö paljasti hampaansa toiselle, irvistäen niin, että Konsta säpsähti taaemmas. Sitten hän purskahti räkäiseen nauruun.

”Kamoon, mikä on vialla?” hän lopulta kysyi selvittyään naurunpuuskastaan. ”Oikeesti.” Jälleen uusi murahdus Sallalta, mutta tällä kertaa se muistutti hieman enemmän ihmisen puhetta kuin vihaisen karhun ääntelyä.

”No?” Konsta oli heltymätön. Salla kohautti olkiaan tylsästi, mutta myöntyi lopulta.

”Ei mitään, min’ vaan…”

”No?” Konstan silmät laajenivat kysyvästi, ja hän työnsi kasvonsa lähemmäs Sallan puoliksi käsiin hautautunutta päätä. Tyttö huokaisi.

”Mietin vain kotopuolta”, hän puhui hiljaa.

”Ai”, Konsta tuumasi. ”Mitä sieltä noin niin kuin yleisesti ottaen?” Hän lysähti istumaan tytön viereen, ja Salla suoristi selkänsä viimeinkin, piirrellen näkymättömiä kuvioita pöydän pintaan sormenpäällään, toinen käsi leväten laiskasti poskella.

”Isää… Villisikoja… Joulua…” hän mumisi. Konsta seurasi tytön sormea tarkasti, kulmakarvat rypistyen yhteen miettivästi.

”Aijaa”, hän sitten totesi.

”Mitä teidän joulupöydässä yleensä oli?” Salla kysäisi yllättäen. Konsta ähkäisi yllättyneenä ja kohautti olkiaan.

”Öö, ei mitään kovin kummosta. Lanttulaatikkoa, perunalaatikkoa…”

”Peruna?” Sallan silmät kirkastuivat kuin tähdet jouluyössä, ja Konsta saattoi nähdä tytön aivojen raksuttavan otsalohkon takana. ”Millaista se on?”

”Etsä oo koskaan maistanu perunalaatikkoa?” poika kysyi epäileväisenä. Salla pudisti päätään. Konsta mutristi huuliaan ja mietti hetken.

”No, se on… perunaista”, hän sitten lopulta vastasi, raapien sänkistä päätään. ”Et sä varmaan mitään ihmeellistä oo menettänyt.” Loisto tytön silmistä sammui ja hän vaipui takaisin pöydälle syvän huokauksen saattelemana.

”Et kai sä nyt masentunu perunalaatikosta?”

”Eeen…”, Salla nyrpisti nenäänsä. ”Toisinaan vaan on ikävä takaisin kotopuoleen.” Konsta ojensi kätensä ja taputti tyttöä olkapäälle varovasti.

”Mä tiedän, mutta ehkä sua piristäis vähän se, että mulla on sulle joululahja.” Salla kääntyi katsomaan poikaa, kasvot jälleen kääntyen hymyyn, mutta Konsta nosti nopeasti kätensä eteensä, toppuutellen tyttöä. ”Mutta! Se ei oo valmis vielä. Saat sen huomenna.”

”Onko se jotain syötävää?” Salla kysyi innostuneena. Konsta kurtisti kulmiaan ja risti kätensä rinnalleen.

”Et saa mitään jos rupeet kyselemään”, hän jupisi. Kommentti sai Sallan hymähtämään, ja hän tökkäsi poikaa kylkeen.

  Seuraavana päivänä Konsta törmäsi Sallaan hyvissä ajoin ennen ruokailua, ja sanaakaan sanomatta hän kiskaisi tämän mukaansa, tytön valitukset ja murahdukset kadoten kuuroille korville. Hän raahasi Sallan ruokailutilaan, joka oli tyhjä lukuun ottamatta yhdellä pöydällä nököttävää kumparetta, peitettynä epämääräisellä kankaalla. Konsta tyrkkäsi Sallan pöydän ääreen ja istutti hänet alas, puna kohoten hänen poskilleen.

”Ennenku innostut liikaa tai jotain, niin tota…” hän raapi päätään. ”Hyvää joulua! Se ei oo mitään kovin suurta, mutta—” Hän ei saanut lausettaan loppuun ennen kuin tarkkanenäinen Salla oli kiskaissut kankaan möykyn päältä, ja hänen silmänsä melkein pullistuivat ulos hänen päästään.

”Onko se… onko se—”

”Perunal—”

”Perunalaatikkoa!” Salla kiljaisi. Konsta virnisti vastaukseksi.

”Se on vähillä ja ehkä, mahdollisesti kyseenalaisin keinoin hankituilla aineksilla tehty, mutta—”

”Perunalaatikkoa! Teit minulle perunalaatikkoa!” Salla hihkui innoissaan, juuri ja juuri pysyen penkillä, taputtaen käsiään yhteen. Pienellä ovelalla kädenliikkeellä Konsta taikoi käteensä lusikan, jonka hän ojensi tytölle. Tämä katsoi poikaa silmät kostuen.

”Kiitos”, hän kuiskasi. ”Tämä on paras joululahja koskaan.” Hän upotti lusikan höyryävään perunalaatikkoon Konstan seuratessa haukan tavoin vieressä, ja hetken ihastelun jälkeen työnsi lusikan suuhunsa.

Ja poltti kielensä.