#markkinatalous

Sosioekonomisen evoluution suunnan määrittelyä

Viime vuosina on muuttunut trendikkääksi esittää, että me elämme yhtä suurta paradigmanmuutosta kuin teollinen vallankumous. Lukemattomat äänet ovat väittäneet internetin olevan yhtä disruptiivinen kuin kirjapaino.

Ovatko nämä pelkkiä provokatiivisia analogioita vai onko näiden tapahtumien taustalla yhteinen prosessi?

Perustasolla nämä ovat väitteitä ihmistuottavuuden luonteesta, menetelmistämme organisoida tuo tuotanto, ja työkaluista jotka auttavat meitä organisaation strukturoinnissa. Sellaisten väitteiden arviointi täytyy siis perustua ymmärrykseen organisaatiorakenteiden evoluutiosta.

Nichen rakentaminen

Lorenzin mielestä maailma oli tiedettävissä, mutta tiedettävissä tietäjän kategorioiden avulla, joita evoluutio muokkaa. Joten luonnonvalinnan kautta tapahtuva evoluution adaptaatio johtaa osittaiseen vastaavuuteen, eräänlaiseen isomorfismiin maailman rakenteen ja tietäjän organisaation välillä. Tämän perusteella organismit eivät muodosta teorioita maailmasta, ne ovat teorioita maailmasta. [oma korostus] — Sam Bowles lainaa Conrad Lorenzia

Ekologinen ympäristö ei ole läheskään yhtä luonnollinen kuin me luulemme. Todellisuudessa se on yhdistelmä aktiivisia toimia useilta organisaatioilta, joilla rakennetaan nichejä millä parantaa heidän omia näkymiään selviytyä ja lisääntyä.

Nichen rakennus ei ole ekologiaan rajoittunut ilmiö. Organismi itsessään on rakennettu niche. Se on geneettisen materiaalin rakentama niche itselleen. Biologiset organismit ovat kirjaimellisesti ekologisia ympäristöjä, jotka ovat kehittyneet DNA:n ympärille.

Ihmisorganismin tapauksessa nichen rakennus tapahtuu ympärillämme näkemämme yhteiskunnan muodossa, ja tuo yhteiskunta ilmentää samanlaista isomorfismia joka ylläolevassa lainauksessa kuvailtiin. Ihmiskunta on emergentti ja siihen liittyy teoria, joka kytkee yhteen ihmisorganismin ja ulkoisen maailman.

Ihmisorganismin tapauksessa nichen rakentaminen saa ympärillämme näkemämme yhteiskunnan muodon, ja että yhteiskunta esittää samaa isomorfismia josta yllämainitussa lainauksessa puhuttiin. Ihmissivilisaatio on emergentti ja ilmentää teoriaa, joka kytkee ihmisorganismin sen ulkoiseen maailmaan. Missä määrin ihmisyhteisö sitten ilmaiseekin uskottavaa maailman teoriaa, siten se kukoistaa.

Nichen rakentaminen edistää selviytymistä bufferoimalla organismin ympäristöstään. Aivan kuten DNA käyttää biologista kehoa eristämään itsensä ulkoiselta selektiopaineelta, niin myös ihmissivilisaatio palvelee puskurina ihmisorganismille ympäristön selektiopaineelta.

Kuitenkin, jos/kun jokainen kehittyy kohti suurempaa kompleksiivisutta ja kyvykkyyttä, jokainen luo uusia paineita — sekä sisäisiä että ulkoisia. Ulkoisesti kyvykkäämpi evoluution kone vaatii hedelmällisempää ympäristöä itsensä elättämiseksi. Sisäisesti monimutkaisemmat evoluution koneet vaativat kehittyneempiä tapoja sovitella omaa monimutkaisuuttaan.

…

Tästä perspektiivistä me voimme tulkita tämän tekstin alussa olevia väitteitä viittauksina rakennettuun nicheen, joka kehittyy kohti suurempaa monimutkaisuutta. DNA kehitti T-solut, punasolut ja aivojen välittäjäaineet. Ihmiset ovat kehittäneet kielen, rahan ja informaatioteknologian.

Loppuosa tästä tekstistä käsittelee yhteisiä teemoja, jotka ovat käyneet ilmi näiden mekanismien viimeaikaisessa evoluutiohistoriassa, mm.:

miten ne vaikuttavat itseorganisoituvien yhteiskunnallisten rakenteiden muodostukseen

miten nuo strukturoidut yhteiskunnat kehittyvät kohti niiden sisäisiä ja ulkoisia rajoja

dynaaminen tasapaino muutoksen ja stabiiliuden välillä, innovaation ja konservatismin välillä, sopeutumisen ja selviämiskyvyn välillä

miten tuo dynaaminen tasapaino vastaa organisaation kyvykkyyksien ja rajoitteiden väliseen epäsuhtaan

Eri koordinointimekanismille yhteisien dynamiikkojen ymmärtämisen tulisi sallia meille paremmin ymmärtää nykyistä siirtymää asianmukaisessa kontekstissa, ja näin paremmin ennustaa sitä suuntaa jonne nykyinen siirtymä meidät saattaa viedä.

Selvennyksiä

Ennen kuin hyppään syvään päätyyn, hieman selvennystä:

Käytän ympäri tätä tekstiä usein termiä “yhteiskunta”. Käyttöni ei oleta minkäänlaista määritelmää. Meidän tarkoituksiimme, yhteiskunta viittaa toisiinsa kytkeytyneeseen ja dynaamisesti kytkeytyneeseen populaatioon.

Toiseksi, tässä seuraa hahmontunnistusharjoitus. Taroivte on kehittää viitekehys, jonka avulla organisoida tulevaa tarkastelua. Tätä tekstiä ei ole tarkoitettu lopulliseksi selitykseksi kaikesta ihmishistoriasta. Sen verran tulisi olla selvää. En halua rohkaista kommenttejanne tai kritiikkiänne. Kuitenkin toivon, että pidätte mielessä tekstin aiotun tarkoituksen ja säädätte palautettanne sen mukaan.

Jatkakaamme…

Neljä koordinaatioparadigmaa

Sarjassa aiempia postauksia minä kehitin (teidän palautteenne avulla) viitekehyksen, jossa luonnostellaan neljä taloudellisen vaihdannan muotoa (ĺue: arvoa luovaa vaihdantaa):

Suhdetalouslukukelvoton vaihdanta toistensa tuntevien osapuolten välilläPoliittinen talousluettavissa oleva vaihdanta toistensa tuntevien osapuolten välilläTransaktiotalousluettavissa oleva vaihdanta tuntemattomien osapuolten välilläHuomiotalouslukukelvoton vaihdanta tuntemattomien osapuolten välillä

On olemassa selkeä historiallinen trendi näiden neljän koordinaatiomuodon suhteen, joka sallii meidän käyttää uudelleen mallia omiin tarkoituksiimme…

Suhdetalous

Esihistoriallinen ihminen olisi hahmottanut vain suhdetalouden. Ennen maanviljelyn tuloa ja paikallaan pysyvien sivilisaatioiden muodostumista kaikki ”taloudellinen” käyttäytyminen oli järjestetty suhteellisesti.

Suhdetaloudelle oli ominaista suhteellinen tasa-arvo ja yleinen rakenteen puute.

Esihistoriallisen ihmisen käytettävissä olleet koordinointitavat olivat täysin epävirallisia. Pienissä heimoryhmissä kaikilla yksilöillä oli vastavuoroiset suhteet toisiinsa. Tuotannollinen toiminta organisoitiin yhteistyössä, ja tuotannollisen toiminnan hedelmät jaettiin sosiaalisten normien ja tapojen mukaisesti.

Poliittinen talous

Kun paimentolaisheimot alkoivat maatalouden vallankumouksen aikoihin muodostaa paikallaan pysyviä sivilisaatioita, syntyi uusia organisatorisia periaatteita.

Poliittinen talous on se, jonka tunnemme historiankirjoissa kuvattujen ”suursivilisaatioiden” perusteella. Suurimman osan kirjatusta historiasta ihmisyhteiskunta oli järjestäytynyt pääasiassa poliittisen koordinoinnin avulla. Näille yhteiskunnille oli ominaista hierarkkisten instituutioiden kautta projisoitu todellinen valta. Yksilöt saivat valtaa nimenomaisen aseman kautta virallisissa byrokratioissa.

Vaikka suuri osa tuotannosta säilyi edelleen suhteellisissa yksiköissä (suurperheet, pienet yhteisöt), suhteellinen yksikkö oli nyt upotettu uuteen todellisuuteen, joka oli kasvanut sen ympärille. Suuremmissa sivilisaatioissa — jotka maatalous mahdollisti — yksilöt eivät enää voineet luottaa yksinomaan jaettuihin normeihin sosiaalisen käyttäytymisen välittäjinä. Välittömän yhteisön ulkopuolelle ulottuvaa toimintaa välittivät virallisten instituutioiden määrittelemät käyttäytymissäännöt. Tuotannollista toimintaa ja resurssien jakamista välitti myös hierarkkinen sosiaalinen rakenne.

Transaktiotalous

Poliittiset taloudet hallitsivat maailmaa tuhansia vuosia. Vasta parinsadan viime vuoden aikana transaktioparadigma on noussut vallitsevaksi talouden koordinointitavaksi.

Transaktiotaloudelle on ominaista hajautettu itseorganisoituva rakenne. Valta ja vaikutusvalta riippuvat resurssien, pääasiassa rahoituspääoman, saatavuudesta.

Suurin osa taloudellisesta toiminnasta koordinoidaan persoonattomien markkinoiden kautta. Resurssien tuotanto ja jakelu on hajautettua ja sitä välittävät itsesäätyvät hinnoittelumekanismit.

Korrelaatioita

Myönnettäköön, että kaikki edellä mainitut asiat on kuvattu hyvin karkeasti. Niille, jotka ovat kiinnostuneita yksityiskohtaisista historiallisista esimerkeistä kustakin paradigmasta, suosittelen David Graeberin teosta Debt – The First 5000 Years, josta olen kirjoittanut arvion. Erotteluni relationaalisen, poliittisen ja transaktiotalouden välillä ovat suunnilleen samansuuntaista kuin Graeberin erottelut kommunismin, hierarkian ja vaihdon välillä.

Valitettavasti Graeber ei koskaan rakenna käsitteellistä arkkitehtuuria tuon perusluonnoksen ympärille, vaan jättää lukijoiden tehtäväksi poimia omat mallinsa hänen esittelemästään laajasta historiallisesta todistusaineistosta. Tämän postauksen loppuosassa alan hahmottelemaan käsitteellisen telineen ensimmäisiä kerroksia, niin kuin minä ne näen. Kuten olette varmasti arvanneet, aion lopulta sisällyttää neljännen kategorian (huomiotalous), jolle Graeber ei tarjoa rinnakkaista käsitettä. Tämän neljännen paradigman tunnustamatta jättäminen on todennäköisesti tärkein syy sille, miksi Graeber näyttää suosivan näin anakronistista kantaa.

Sen jälkeen, kun olen luonut yleisen mallin tässä postauksessa, käsittelen tulevissa postauksissa paradigmojen välisessä kilpailussa ilmenevää kilpailudynamiikkaa, joka osoittautuu erityisen mielenkiintoiseksi, kun sitä sovelletaan nykyiseen siirtymään kohti huomiotaloutta.

Evoluution kehitys

Alla on havainnollistettu tähän mennessä kuvattua mallia (rationalisointia ja erikoistumista koskevia nuolia käsitellään myöhemmin):

Ihmissivilisaatio muotoutuu ensin suhteisiin perustuvissa heimoissa, ja se pysyy siinä tilassa melko pitkään. Siirtyminen poliittiseen talouteen alkaa samoihin aikoihin kuin maanviljelysvallankumous ja paikallaan pysyvien väestöjen syntyminen. Molemmat näistä ominaisuuksista — maantieteellinen kiinteys ja maanviljelyn kehittyminen — synnyttivät väestönkasvun, joka oli mahdollista nomadisen elämäntavan avulla:

 Siirtyminen maatalouden elintarviketuotantoon tuki tiheämpää väestöä, mikä puolestaan tuki suurempia paikallaan pysyviä yhteisöjä, tavaroiden ja työkalujen kerääntymistä ja erikoistumista uuden työn eri muotoihin. Suurempien yhteisöjen kehittyminen johti erilaisten päätöksentekokeinojen ja valtiollisen organisaation kehittymiseen. Elintarvikeylijäämät mahdollistivat sellaisen yhteiskunnallisen eliitin kehittymisen, joka ei muuten harjoittanut maataloutta, teollisuutta tai kauppaa, vaan hallitsi yhteisöjään muilla keinoin ja monopolisoi päätöksenteon. [wikipedia]

Vaikka ihmiskunnan sivilisaatiot alkoivat kokeilla velkaa ja rahaa jo tuhansia vuosia ennen teollista vallankumousta, suuri osa näistä varhaisista kokeiluista oli pelkkiä umpikujaan johtaneita kokeiluja. Transaktiomarkkinat saavuttivat itseään jatkavan ja ylläpitävän käännekohdan vasta parinsadan viime vuoden aikana. Tämä siirtymävaihe vastaa suunnilleen teollista vallankumousta.

On myönnettävä, että kriteerit ”itseään jatkava” ja ”itseään ylläpitävä” ovat subjektiivisia. On kuitenkin perusteltua sanoa, että teollinen vallankumous merkitsi siirtymistä pois markkinoista, jotka olivat ensisijaisesti poliittisesti suuntautuneen vuokran kiskonnan välineitä, kohti markkinoita, joita ohjaavat ensisijaisesti markkinavoimat. Poliittisesti motivoituneita markkinainterventioita on varmasti edelleen olemassa myös nykyään, mutta hallitusten kyky manipuloida markkinoita aiheuttamatta massiivisia tahattomia seurauksia on jatkuvasti vähentynyt. Toisin sanoen hallituksista on tullut vähemmistötoimijoita.

Stimulus

Mikä saa aikaan yksittäisten paradigmojen välillä tapahtuvat vaihemuutokset?

Kussakin paradigmassa saavutettavissa oleva mittakaava ja monimutkaisuus on toiminnallisesti rajoitettu. Kussassakin paradigmassa käytettävissä olevat koordinointimekanismit ovat rajalliset:

niiden kyky välittää sisäistä monimutkaisuutta

niiden kyky edistää teknologisia ratkaisuja ympäristön asettamiin rajoituksiin.

Kun kasvu ja kehitys etenevät tietyssä paradigmassa, paine olemassa oleviin koordinointimekanismeihin kasvaa ja vikoja alkaa muodostua. Ilman uusia välineitä toinen kahdesta lopputuloksesta on väistämätön:

Sisäisen koordinoinnin epäonnistuminen sabotoi tulevaa kasvua.

Hallitsemattomasta laajenemisesta tulee syöpä ja se törmää ympäristön asettamiin rajoihin.

Romahdus

Molemmat tapaukset kuvaavat eräänlaista romahdusta. Joseph Tainter on kuvannut ensimmäistä tyyppiä ja väittänyt, että yhteiskunnat romahtavat, kun ne kohtaavat ongelmia, joita ne eivät pysty ratkaisemaan:

Tainter väittää, että yhteiskuntien kestävyys tai romahdus on seurausta ongelmanratkaisuinstituutioiden menestyksestä tai epäonnistumisesta ja että yhteiskunnat romahtavat, kun niiden investoinnit sosiaaliseen monimutkaisuuteen ja niiden ”energiasubventiot” saavuttavat pisteen, jossa marginaalituotto vähenee. Hänen mukaansa yhteiskunta romahtaa, kun se menettää nopeasti merkittävän osan monimutkaisuudestaan. [wikipedia]

Romahdus on tässä tapauksessa pysähtyneisyyttä tai hajoamista. Kun sosiaalinen infrastruktuuri on ylittänyt tietyt rajat, se tuottaa enemmän kustannuksia kuin hyötyjä ja alkaa hajota. Dramaattisissa tapauksissa seuraa kaaoksen kausi, ja väestö palaa yksinkertaisempaan elämäntapaan, kunnes uusi paradigma kehittyy.

Jared Diamond on käsitellyt toista tilannetta, romahdusta ympäristön ehtymisen seurauksena. Vaikka en olekaan tutustunut Diamondin koko työhön, vaikutelmani on, että hänen tutkimansa romahdukset ovat vielä tuhoisampia. Kun ympäristörajoitteet ylittyvät, seuraa yleensä täydellinen romahdus, joka johtaa kokonaisten populaatioiden kuolemaan.

Tämä toisenlainen romahdus voi johtua epäsuorasti ensimmäisenlaisen romahduksen puutteista. Esimerkiksi resurssien ehtyminen voidaan välttää, jos on olemassa asianmukaiset säännöstelymekanismit. Vastaavasti tehokkaita signaalimekanismeja voidaan käyttää hälyttämiseen ja ratkaisujen etsimiseen. Kun valmiuksia ei ole, väestöt ryntäävät holtittomasti kohti ympäristön romahdusta.

Vallankumous

Onneksi romahdus ei ole ainoa mahdollisuus. Jos seuraavan paradigman siemeniä voidaan kylvää etukäteen, teknologiset ja sosioekonomiset vallankumoukset voivat saada vauhtia reaktioina nykyisessä paradigmassa ilmeneviin säröihin. Kuten edellä todettiin, siirtyminen relationaalisesta taloudesta poliittiseen talouteen tapahtui samanaikaisesti maatalouden vallankumouksen kanssa. Samoin siirtyminen poliittisesta taloudesta transaktiotalouteen tapahtui samanaikaisesti teollisen vallankumouksen kanssa (kehittyneissä maissa). Molemmissa tapauksissa parin kumpikin osapuoli vaatii toista. Uudet koordinointiteknologiat mahdollistavat uudet sosioekonomiset paradigmat, ja niiden käyttöönottoa edistää uusien teknologioiden tuoma lisääntyvä monimutkaisuus. Vastaavasti uusien teknologioiden keksimistä ja levittämistä helpottavat kehittyvät sosioekonomiset paradigmat.

Sosiaalisen teknologian stäkki

Tässä vaiheessa on syytä käsitellä erästä hienovaraista väärinkäsitystä. Olisi helppoa lukea ”vallankumous” aikaisemman kumoamiseksi. Itse asiassa käytämme termiä geopoliittisessa kontekstissa juuri näin. Esimerkiksi Ranskan vallankumous ja Amerikan vallankumous olivat väkivaltaisia konflikteja, joihin liittyi vanhojen järjestelmien kaataminen ja täysin uusien järjestelmien syntyminen.

Sosiaaliset vallankumoukset ovat luonteeltaan erilaisia. Huomattakoon, että edellisessä jaksossa vallankumousta tarjotaan vastakohtana romahdukselle.

Poliittisen talouden syntyminen ei (välttämättä) merkinnyt suhteellisten yhteisöjen väkivaltaista hajoamista. Päinvastoin, hierarkkisten rakenteiden on alun perin täytynyt muodostua relationaalisissa yhteisöissä. Samoin transaktiomarkkinoiden syntyminen ei ole tapahtunut samaan aikaan poliittisten instituutioiden väkivaltaisen kaatumisen kanssa. Pikemminkin olemassa olevat poliittiset byrokratiat loivat markkinat keinona lisätä vaikutusvaltaansa.

Vierekkäisten paradigmojen välille lopulta kehittyvää vastakkainasettelua luonnehtii pikemminkin häiriön moderni määritelmä kuin vallankumouksen perinteinen merkitys.

Siirtymät

Näin ollen siirtyminen yhdestä paradigmasta ei merkitse laajamittaista muutosta, vaan pikemminkin kiihtyvää muutosta marginaalissa. Aikaisemmat organisointitavat saattavat vähitellen menettää vaikutusvaltaansa, mutta pysyvät silti yhä heikentyneessä määrin vallalla. Historialliset tapahtumat, jotka määrittelemme siirtymävaiheiden rajaksi, ovat oikeastaan vain käännekohtia. John Hagelin terminologiaa lainatakseni: tällaiset tapahtumat ovat vain merkkejä siitä, että ydintä ollaan vetämässä kohti reunaa.

Jos havainnollistaisimme evoluutiokaaren kolmiulotteisesti, se saattaisi näyttää jotakuinkin vaeltavalta hiekkadyyniltä — pyrstö kutistuu vähitellen, kun taas etureuna kasvaa, kun se pyyhkäistään eteenpäin neitseelliselle alueelle.

Dialektinen kilpailu syntyy vasta, kun lapsen paradigma kasvaa niin suureksi, että se uhkaa vanhempaa. Lisäksi dialektiikka itsessään on viime kädessä ontto. Riippumatta siitä, millaista kilpailua kehittyy, lapsi ei voi tuhota vanhempaa murskaamatta omaa perustaansa…

Perusta

Jokainen peräkkäinen paradigma rakentuu edellisillä kausilla rakennetulle perustalle. Poliittisten instituutioiden ideologiset pilarit rakentuvat sosiaalisille normeille, jotka on alun perin luotu relationaalisessa kontekstissa. Transaktiomarkkinat versovat vain poliittisten hierarkioiden valmistelemalla maaperällä.

Ilman tarvittavaa perustaa myöhemmät paradigmat eivät ole saavutettavissa. Kuten Graeber huomauttaa, rahan spontaani syntyminen alkukantaisesta vaihtokaupasta on myytti. Yhteisölliset metsästäjä-keräilijät olisivat olleet hämmentyneitä — ja todennäköisesti vastustaneet rajusti — ajatusta taloudellisesta vaihdosta tapojen ja rituaalien ulkopuolella.

Tämä on todellisuus, jonka kehitysyhteistyön taloustieteilijät, ylifilantroopit ja kunnianhimoiset teknokraatit havaitsevat aivan liian usein. Hyvää tarkoittavat pyrkimykset luoda markkinasuuntautuneita instituutioita kehitysmaihin ovat jatkuvasti tuottaneet pettymyksen. Tehokkaat markkinat edellyttävät paitsi hyvin kehittyneitä instituutioita myös yhteensopivien normien ja etiikan kulttuuria. Ilman näitä perusteita markkinat tuottavat vain entistä tehokkaampaa korruptiota [ks. lisää tästä tuoreesta Econtalk-podcastista].

Sosioekonomiset paradigmanmuutokset

Tutustutaanpa syvällisemmin tähän mennessä käsiteltyjen kahden siirtymävaiheen erityispiirteisiin. Yllä olevassa kuvassa nimesin ne rationalisoinniksi ja erikoistumiseksi. Huomaamme, että kumpikin on reaktio erityisiin paineisiin — yltäkylläisyyteen ja niukkuuteen — jotka syntyivät aikaisemmassa paradigmassa.

Rationalisointi

Määritelmä: tehdä järkeväksi tai järjen mukaiseksi.

Rationalisointi tarkoittaa tässä yhteydessä prosessia, jossa aiemmin epäviralliseen yhteiskuntaan tuodaan selkeä rakenne. Se, mitä suhteellisista heimoista puuttui, oli yksinkertaisesti vakaus. Muodollisuuden puuttumisessa on tiettyä utopistista vetovoimaa, mutta se myös heikentää edistystä. Nomadiheimot pystyivät tuottamaan vain niin paljon teknologiaa kuin ne pystyivät kuljettamaan. Lisäksi riippuvuus implisiittisistä normeista rajoitti relationaaliset ryhmät mittakaavaan, jossa ubiikkisuhteita voitiin ylläpitää (Dunbarin luku +/-).

Rationalisointi edellytti implisiittisten sosiaalisten normien virallistamista ja siten eksplisiittisten normien tuottamista. Tällaisen käyttäytymissäännön ansiosta yksilöt voisivat odottaa muilta johdonmukaista käyttäytymistä kontekstista riippumatta. Juuri tämä kontekstista riippumaton normi olisi mahdollistanut sen, että populaatiot olisivat voineet kasvaa aiempia rajoja suuremmiksi.

Tuhansien vuosien kuluessa yhä suurempi mittakaava ja monimutkaisuus olisi vaatinut yhä selkeämpää rakennetta, mikä puolestaan olisi mahdollistanut yhä suuremman mittakaavan. Ja juuri vakaa, jäsennelty ja väkirikas sivilisaatio muodosti perustan seuraavalle muutokselle.

Erikoistuminen

Erikoistumisella tarkoitetaan työvoiman jakamista ja sitä, että eri ryhmät voivat keskittyä kehittämään asiantuntemusta tietyissä tehtävissä.

Erikoistuminen voi syntyä vain rationaalisen yhteiskuntarakenteen sisällä. Ennen vakaiden poliittisten talouksien syntymistä erikoistuminen olisi ollut vaarallista. Jos erikoistuu — luopuu omavaraisuudestaan — ja yhteiskuntarakenne osoittautuu epäluotettavaksi, voi nähdä nälkää. Mitä suuremmassa määrin olet riippuvainen eloonjäämisesi kannalta toisistaan riippumattomista tahoista, sitä enemmän vaadit varmuutta siitä, että vallitseva status quo ei yhtäkkiä häiriinny.

Jos voit luottaa siihen, että lähipiirisi ulkopuoliset ihmiset toimivat ennakoitavasti, tuottavien toimintojen maailma laajenee huomattavasti. Erikoistuminen tuo kuitenkin myös kiilan hierarkkiseen yhteiskuntaan. Kun yksilöt erikoistuvat, heistä tulee valitsemillaan aloilla asiantuntijoita, jotka ovat hierarkiassa heidän yläpuolellaan olevia ihmisiä pätevämpiä. Mitä enemmän erikoistuminen lisääntyy, sitä hankalammaksi tämä ongelma muuttuu. Taloudet, jotka ovat sekä pitkälle erikoistuneita että hyvin erilaisia (syviä ja laajoja), muuttuvat lopulta hallitsemattomiksi. Hierarkiasta tulee parhaimmillaan voimaton ja pahimmillaan tuhoisa.

Tässä vaiheessa hajautetuista markkinoista tulee välttämättömyys.

Lähde:

http://onthespiral.com/charting-course-of-socioeconomic-evolution

Peter Joseph: Miten rakentaa niukkuuden jälkeinen, yhteistoiminnallinen talous ja siirtyä pois kapitalismista?

Revolution Now! -podcastin jakso 53:

Keskitytään podcastin uuteen vaiheeseen, jossa sisältö on laajentunut ja sisältää muun muassa visuaalista materiaalia, haastatteluja, media-analyysejä ja keskusteluja ajankohtaisista tapahtumista, mutta samalla varmistetaan, että podcast on myös vain äänitiedostoja kuuntelevien saatavilla. Podcastissa tarkastellaan uudelleen sosioekonomisen järjestelmän perustavaa laatua olevaa kritiikkiä ja korostetaan, miten markkinakapitalismin kilpailuhenkinen luonne aiheuttaa ekologista tuhoa, eriarvoisuutta ja systeemisiä toimintahäiriöitä. Jaksossa korostetaan systeemimuutoksen kiireellisyyttä ja väitetään, että kapitalismin sisäiset ratkaisut, kuten teknologia tai politiikka, ovat riittämättömiä. Sen jälkeen käsitellään yhteistoiminnallista sosioekonomista mallia, joka perustuu kestävyyteen, yhteistyöhön ja osallistavaan taloushallintoon. Siinä haastetaan perinteiset ideologiat ja tutkitaan lähestymistapoja, joiden avulla voidaan rakentaa rinnakkainen, yhteistoimintaan perustuva taloudellinen siirtymä pois markkinataloudesta.

Spotify https://open.spotify.com/show/3L8OzfB6r1VbOfeAeinnSw Podbean: https://revolutionnow.podbean.com/ Apple Podcasts: https://podcasts.apple.com/us/podcast/revolution-now/id1530637420

Puhtaaksikirjoitus

Hyvää iltapäivää, hyvää iltaa, hyvää huomenta kaikille.

Nimeni on Peter Joseph, ja tervetuloa Revolution Now -ohjelman jaksoon 53. Tämä jakso on uusi alku ohjelmalle, ja siinä on visuaalinen osuus, jonka toivon olevan entistä kiinnostavampi ja kommunikatiivisempi. Aion myös laajentaa ohjelman luonnetta hieman sisällyttämällä siihen haastatteluja, media-analyysejä, ajankohtaisia tapahtumia ja sen kaltaisia asioita. Huomaa kuitenkin, että niille, jotka kuuntelevat ohjelmaa vain ääniympäristössä, teen edelleen parhaani varmistaakseni, että käytetyt visuaaliset välineet kuvataan myös sanallisesti.

Miksi siis istun täällä puhumassa teille ja tuhlaan kallisarvoista aikaani tässä lyhyessä elämässä? Se johtuu siitä, että elämme yhä enemmän ylösalaisin olevassa, toimimattomassa maailmassa — loukkaavalla tavalla — enkä kestä sitä. Syy tähän loukkaavaan toimintahäiriöön perustuu väärinkäsitykseen, joka liittyy sosioekonomisen maailmamme rakenteen ylivoimaisen deterministiseen vaikutukseen: sen vaikutukseen ihmisten käyttäytymiseen, sen vaikutukseen ihmisten arvoihin, erityisesti siihen, mitä sosiaalisessa järjestelmässämme kannustetaan ja vahvistetaan ja mitä ei kannusteta ja vahvisteta.

Tämän sosiologisen vaikutuksen nettotuloksena on syvästi kestämättömän ja epävakaan maailmamme ilmeneminen ja jatkuminen — maailmanlaajuinen yhteiskunta, joka on täynnä ihmisoikeusloukkauksia ja jatkuvaa ympäristötuhoa. Yhteiskunnallinen tila, joka on myös tehnyt tämän kehityksen hyvin, hyvin selväksi: se vain pahenee. Epäpäpätevyytemme armonaika on nyt ohi. Ratkaisu voi siis olla vain sen yhteiskunnallisen järjestelmän muuttaminen, joka alun perin aiheuttaa ongelmat, jos odotamme myönteistä tulevaisuutta. Älkääkä erehtykö, asiasta ei enää keskustella. Tuon mielelläni tähän ohjelmaan ihmisiä, jotka vastustavat tätä.

Kyse ei ole myöskään sensaatiomaisen tuomiopäivän skenaarion tukemisesta, jota kuulen paljon. Tosiasia on, että elämme globaalissa järjestelmässä, joka on täysin vastakkainen sille, mitä tarvitaan elinympäristömme vakauden ja rauhanomaisen rinnakkaiselon ylläpitämiseksi. Tämän kahtiajaon erityispiirteet on ilmaistu pitkään aiemmissa podcasteissa, kirjoituksissani, elokuvissani ja muualla. Ja onneksi en ole yksin tämän näkökulman kanssa, vaikka me ryhmänä olemme edelleen vahvasti vähemmistössä.

Se, mitä näemme, on laaja älyllinen epäonnistuminen. Maailmassamme ei tehdä lähes lainkaan järjestelmätason analyysiä, kun on kyse yhteiskunnallisista ongelmista. Pikemminkin kun on kyse köyhyydestä, ympäristötuhosta, huonontumisesta, sodasta, sorrosta ja niin edelleen, aktivistit ja poliittiset yhteisöt yleensä haluavat vain siirtää Titanicin kansituoleja ja jättää täysin huomiotta todellisen yhteyden yhteiskunnan tilan ja sen tilan määrittelevän markkinatalouden järjestelmän välillä.

Markkinat ovat ongelma. Markkinat ovat ongelma. Kauppa on ongelma. Ja ei, tämä ei ole ideologinen väite. Tällä ei ole mitään tekemistä Karl Marxin tai sosialismin kanssa tai minkälaisella hölynpölyllä monet haluavatkaan yrittää harhauttaa tätä mielipidettä. 2000-luvun alusta lähtien voimme nyt systeemitieteen linssin kautta ymmärtää markkinakapitalismin todellisen endogeenisen luonteen muodollisesti ja empiirisesti ja ymmärtää, että tämä järjestelmä tappaa meidät, jos se säilyy, riippumatta siitä, miten yritämme sopeutua siihen — mitä tulee yhteiseen aktivismiin, systeemin sisäiseen aktivismiin.

Kyllä, ratkaisuehdotuksia on varmasti paljon, mutta ne ovat enimmäkseen lyhytnäköisiä ja siten vääriä ratkaisuja. Itse asiassa suosikkini väärästä ratkaisusta on ajatus, että teknologia pelastaa meidät aineellisessa mielessä. Tämä on iso juttu teknokapitalistien hallitsevien apologien kanssa — miljonäärien ja miljardöörien teknologialuokka, joka hallitsee mediaa kunnianhimoisilla konsepteillaan ja jolla ei todellakaan ole mitään kannustimia purkaa juuri sitä järjestelmää, joka teki heistä niin rikkaita ja vaikutusvaltaisia. Niinpä he vain olettavat, että tiede voittaa ja jatkaa asioiden siivoamista sitä mukaa kuin se etenee puuttumatta itse järjestelmään.

Emme esimerkiksi huolehdi markkinoita edistävistä teollisista mekanismeista, jotka tuottavat ilmansaasteita, jotka tappavat vuosittain miljoonia ihmisiä. Sen sijaan rakennetaan vain massiivisia ilmanpuhdistuskoneita tai muita vastaavia menetelmiä, joilla puhdistetaan taas kerran ilmaa matkan varrella. Logiikka, jonka mukaan kaikki kapitalismin aiheuttamat ongelmat korjataan jollakin uudella teknologialla, ei ole vain tuskallisen laiska, vaan myös täysin toimimaton pitkällä aikavälillä. Negatiiviset markkinoiden ulkoisvaikutukset, kuten ne voidaan lyhyesti luokitella, vain lisääntyvät nopeammin kuin pystymme ratkaisemaan ne tällaisella tilkkutyöllä.

Jälleen kerran meidän on etsittävä perimmäisiä syitä, sanomattakin on selvää. Ja jos aiomme käyttää innovaatiota sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseen, innovaation on suuntauduttava itse sosiaalisen järjestelmän uudelleen suunnitteluun, eli jälleen kerran määrittävän sosiaalisen rakenteemme uudelleen suunnitteluun. Mutta se ei ole yleisessä keskustelussa. Eikä se ole keskustelussa mukana muutamasta syystä.

Ensinnäkin järjestelmään kohdistuu valtava paine, koska se on kirjaimellisesti ihmisen selviytymisen perusta. Tämä tarkoittaa sitä käyttäytymismallia, johon jokainen on ehdollistettu jokapäiväisessä elämässään. Se on operatiivista ehdollistamista. Toinen syy on ”keskustelun raja” — erinomainen ilmaisu — joka on asetettu kulttuurisesti tiukasti jo sukupolvien ajan. Ihmiset on ehdollistettu uskomattomiin henkisiin vankiloihin, kun on kyse minkään todellisen järjestelmämuutoksen ajatuksen miettimisestä, joka on suurelta osin juurtunut tähän valheelliseen kaksinaisuuteen niin sanotusta sosialismista, keskiarvona, ja sen oletetusta luonteesta ja vaikutuksista, joista puhun tarkemmin hetken kuluttua. Tiedättehän, sosialismi, kommunismi, marxilaisuus — kaikki tuo hölynpöly.

Nykyään meillä on siis maailma, jossa ongelmien ratkaiseminen keskittyy politiikan tekemiseen. Yleissääntönä voidaan todeta, että politiikka on vain niin tehokasta kuin se ei ole vastoin sen järjestelmän luonnetta, jossa se toimii, eli markkinatalouden luonnetta. Mitä enemmän jokin tietty politiikka estää niin sanottuja vapaita markkinoita, sitä nopeammin kyseinen politiikka rapautuu, jos se ylipäätään käynnistetään. Tämä on tärkeä yleinen sääntö, joka ihmisten on ymmärrettävä.

Ja jos ette usko tätä, katsokaa, mitä seurauksia on ollut jokaisesta viimeisten 50 vuoden aikana järjestetystä ympäristökonferenssista, jossa on yritetty saada aikaan politiikkaa ja sopimuksia politiikkaan. Paljon hienoa retoriikkaa, paljon näennäisesti toteuttamiskelpoisia ehdotuksia, mutta ei käytännössä minkäänlaista edistystä — biologisen monimuotoisuuden vähenemisestä muovijätteeseen, luonnonvarojen ylikulutukseen ja kaikkiin muihin ympäristöongelmiin, mukaan lukien tietenkin ilmaston epävakautuminen. Näemme vain paikallaan juoksemista.

Ja tämä paikallaan pysyminen jatkuu, kunnes koko planeetta romahtaa pölyksi ja kaaokseksi niin kauan kuin markkinakapitalismi on vallitseva järjestelmä. Miksi?

Koska jokainen asia, jonka on tapahduttava ympäristön tasapainon palauttamiseksi, on nimenomaan markkinoiden toimintatavan vastainen. Markkinatalous on endogeeninen kasvujärjestelmä. Ainoa tie kohti ihmisen kestävää kehitystä tällä planeetalla on täysin päinvastainen etiikka ja toimintatapa kuin mitä järjestelmä tekee. Tätä eivät tunnu nykyään ymmärtävän edes kaikkein vakiintuneimmat edistykselliset ekologit.

Markkinat eivät voi toimia ilman jatkuvaa kulutusta ja jatkuvaa kasvua. Se on ainoa käyttäytymismalli, jonka se tuntee. Ja näin ollen se ei ole päätös tai valinta — se on se, mitä järjestelmä tekee ja mitä sen on tehtävä säilyttääkseen sisäisen vakauden. Mitä sisäinen vakaus tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että mitä enemmän taloudellista toimintaa rajoitetaan, sitä enemmän se alkaa hajota perustoimintojen tasolla, kuten ihmisten menettäessä työpaikkoja. Ja kuitenkin, mihin olen lukemattomia kertoja törmännyt, minkä tahansa reaalitalouden todellinen tavoite on tehdä enemmän vähemmällä — päinvastainen ajatus.

On haluttavaa, että järjestelmä suunnitellaan siten, että yhä harvemmat ihmiset työllistyvät ja yhä vähemmän resursseja käytetään. Vähemmän tuhlausta, eikö niin? Yhtälössä halutaan korkeampia kestäviä tuotantotasoja tehokkuuden lisääntymisen vuoksi. Todellista teknistä tehokkuutta, ei markkinoiden tehokkuutta. Tämä on maalaisjärjen mukainen ajatus, jota kuka tahansa soveltaisi tavallisessa kotitaloudessaan — kyse on jätteiden vähentämisestä, mitä termi ”talous” pohjimmiltaan tarkoittaa. Valitettavasti tämä keskittyminen on täysin päinvastaista kuin mitä markkinakapitalismi vaatii säilyttääkseen sisäisen vakautensa. Järjestelmä on kirjaimellisesti rakennettu jätteen varaan sen liikkeellepanevana mekanismina.

Palaan siis asiaan: poliittisilla toimilla on lähtökohtaisesti rajalliset vaikutukset, eikä tämä koske vain ekologisia ongelmia vaan myös sosiaalisia ongelmia köyhyyden, rikollisuuden, hierarkkisen vallan väärinkäytön, korruption ja muiden vastaavien ongelmien muodossa. Monissa yhteyksissä politiikka kehittyy instituutioiksi — sääntelyinstituutioiksi, interventionistisiksi instituutioiksi ja niin edelleen. Esimerkiksi ympäristönsuojeluvirasto. Tai massavankiloiden yleinen instituutio oikeusjärjestelmän tuloksena. Joissakin tapauksissa on jopa näennäisesti aktivistisia kansannousuja, jotka yrittävät tuhota luovasti olemassa olevia instituutioita kehittämällä omia institutionaalisia korvaavia instituutioita.

Tässä yhteydessä minun on sanottava, että tämänhetkinen suosikkiesimerkkini tästä institutionaalisen muutoksen väärästä ratkaisusta on popkulttuurin hulvaton viehtyminen kryptovaluuttaan ja Bitcoiniin. Vaikka useimmat ihmiset tällä areenalla vain uhkapelailevat Wall Streetin yhteydessä, on olemassa huomattava alakulttuuri, joka järkyttävällä tavalla ajattelee, että kryptovaluutan nousu takoo rahoitusjärjestelmän institutionaalisen muutoksen parempaan suuntaan. Valitettavasti näin ei tule tapahtumaan, niin paljon kuin rahoitusjärjestelmä kaipaakin uudistusta. Jälleen kerran, aivan kuten politiikka, instituutiot ovat pohjimmiltaan alisteisia järjestelmälle, josta ne ovat syntyneet.

Bitcoin ei ole erilainen. Se on vain järjestelmän muokkaus, joka ei lopulta haasta mitään rahoitus- ja pankkijärjestelmän perustavanlaatuisia puutteita. Se perustuu itse asiassa suureen harhakuvitelmaan ja mytologiaan, jonka juuret ovat pitkälti vanhoissa libertaristisissa ajatuksissa niin sanotun ”terveen rahan” ympärillä. Ymmärtäkää, että ei ole väliä sillä, kuinka terve raha on tai voisi olla ylipäätään missään muodossa — niin kauan kuin se on olemassa osana laajempaa markkinajärjestelmää, ei ole koskaan suurta eroa kansanterveyden ja yhteiskunnan kannalta keskeisissä tuloksissa. Esimerkiksi inflaation ja velkaantumisen jatkuminen.

Olen jo pitkään arvostellut fiat-järjestelmää ja kuvannut sen velkaperustaa eräänlaiseksi orjuudeksi, joka on juuri sen tehtävä. Mutta vaikka voisitte suunnitella valuutan, joka ei perustuisi velkaan valtion tasolla — mikä tarkoittaa keskuspankkien poistamista — velka olisi silti läsnä liikepankkien lainarakenteen kautta tai minkä tahansa institutionaalisen muunnelman kautta, joka syntyy sen tilalle. Vaikka kaikki maailman valuutat korvattaisiinkin kryptovaluutalla, koska ne ovat vertaisvertaisia ja hajautettuja, sama rakenne syntyisi silti jakamaan valuuttaa ihmisille, joilla sitä ei ole. Tämä johtuu markkinakaupan synnyttämästä luontaisesta tulojen epätasapainosta.

Sama markkinakauppa kannustaisi myös maksamaan kyseisistä lainatapahtumista maksuja, joilla olisi sama tehtävä kuin korkomaksuilla. Ja tsädäm: velkaperusteinen, orjuuteen perustuva yhteiskunta säilyy. Tarkoitan tätä laajana erotteluna, sen ei tarvitse liittyä erityisesti kryptovaluuttaan. Mutta puhutaanpa inflaatiosta.

Tästä keskustelusta puuttuu järjestelmän sopeutumisen ymmärtäminen, sillä yksinkertaisuus on muuttunut monimutkaiseksi viimeisten 100 vuoden aikana. Bitcoin on suunniteltu tuottamaan vain 21 miljoonaa kolikkoa, ja väitetään, että tämä niukkuus vähentää inflaatioriskiä. Tämä on vain muunnelma kultakannan tai jalometallien tukeman valuutan hyödyllisyydestä satoja vuosia sitten. Se, mitä ihmiset eivät kysy pohdittaessa, miksi emme enää käytä kiinteää rahamäärää vaan siirrymme lähes rajattoman fiat-rahan maailmaan, on se, että se liittyy järjestelmän kokonaisvaltaiseen evoluutioon, kun se jatkaa kasvuaan yksinkertaisuudesta monimutkaisuuteen.

Nykyaikainen kapitalismi ei nykyään voi toimia kiinteällä rahamäärällä. Se on liian joustamaton kompensoimaan nykyaikaisessa globaalissa järjestelmässä jatkuvasti syntyviä äärimmäisiä epätasapainotiloja. Ei ole väliä, kuinka paljon yksittäistä Bitcoinia voi jakaa. Kyse on kokonaistarjonnan — tässä tapauksessa Bitcoinien kokonaistarjonnan — arvosta. Heti kun yhteiskunnan välittömät rahantarpeet ylittävät tämän arvon, koko yhteiskunta lukkiutuu.

Fiat-järjestelmässä arvoa voidaan luoda tyhjästä tarpeen mukaan — ja alueellisesti. Kyllä, fiat-järjestelmässä on valtavia ongelmia, mutta fiat-järjestelmä on seurausta laajemmasta markkinataloudesta ja sen luomista järjestelmätason epätasapainoista. Kiinteä rahan määrä, olipa se kuinka suuri tahansa, on resepti katastrofiin tällaisessa monimutkaisessa talousrakenteessa. Tulee tapahtumaan massiivisia kriisejä, jotka johtuvat edelleen itse markkinatalouden luonteesta, eikä niillä ole mitään tekemistä itse rahan luonteen kanssa.

Näihin kriiseihin on vastattava rahamääräisten likviditeetti-injektioiden massoilla, joilla voidaan vastata näihin tarpeisiin alueellisesti lähes kaikissa tapauksissa. Palatakseni siis inflaatioilmiöön, koko järjestelmän on tehtävä juuri tämä nykyisessä mukautuvassa muodossaan. Jos ette usko tätä, mallintakaa se vain nykyaikaisilla tilastoilla.

Kuvittele saari, jossa on X ihmistä. He luovat kiinteän rahamäärän, jolla on tietty arvo. Peilaat reaalimaailman nopeusdynamiikkaa — eli vaihtonopeutta, eli sitä, kuinka nopeasti tavarat vaihtavat omistajaa — ja alat sitten horjuttaa järjestelmän tasapainoa varallisuus- ja tuloerojen suhteen, mikä on endogeenisesti johdonmukaista massamarkkinakaupan kanssa. Ajan mittaan rahan tarjonta valuu yhä harvemmille ihmisille, minkä lisäksi tulee esiintymään suhdanneluonteisia suuria kriisejä. Yhteiskunta pysähtyy, jos uutta rahallista arvoa ei luoda tyhjästä. Se on väistämätöntä.

Loppujen lopuksi kryptovaluutta-ala on valtavaa ajan ja energian tuhlausta sosiaalisen muutoksen näkökulmasta. Toivon, että ihmiset, jotka ovat joutuneet tämän harhan vietäviksi, alkavat ymmärtää sen. Jos pidät uhkapelaamisesta, anna mennä vain.

Esimerkkinä muiden ihmisten fiat-raha, sillä ironista kyllä, jokaisen kryptokolikon arvo on kirjaimellisesti johdettu fiat-valuutasta. Ja jos haluat käyttää sitä rahan lähettämiseen vertaisverkkoon ilman kolmannen osapuolen tahoa, hienoa. Jotkin maat voivat hyötyä siitäkin ja käyttää sitä suojautumiskeinona kotimaisia valuuttaongelmia vastaan tai ehkä jopa vaihtoehtona valuuttavarannoille ja muille keskustelun aiheena oleville asioille. Niitä voidaan siis käyttää ja niistä on hyötyä. Ja jälleen kerran, kannatan vertaisverkkopohjaista hajauttamista, josta puhun lisää, kun menemme eteenpäin.

Mutta pyydän, pyydän, lopettakaa tuo hölynpölyinen harhautus, jonka mukaan tämä merkitsee jotain uutta tietä kohti vallankumouksellista muutosta. Se ei tee niin. Loppujen lopuksi tämä Bitcoin-kryptoharha on siis vain aiheuttanut suurta vahinkoa aktivistiyhteisölle harhauttamalla. Ja on melko irvokasta nähdä propagandistien mainostavan sitä tällä tavalla — suurena ratkaisuna — kun he todellisuudessa vain yrittävät saada muut ihmiset ostamaan sitä, jotta hinta jatkaa nousuaan propagandistien varallisuuden vuoksi — joka heillä jo on.

Itse asiassa sijoitus- tai uhkapeliomaisuutena, joka on todennäköisesti kaikki, mitä se tulee koskaan olemaan, Bitcoin on luultavasti kaikkein idealisoitunein Ponzi-omaisuuserä, joka on koskaan keksitty, koska sen koettu hyöty on poissa kaikesta muusta kuin arvailusta, ja sen perustavanlaatuinen niukkuus voi vain edistää ajatusta hinnan noususta. Siksi se on niin suosittu massaharha, jota se on. Toisin kuin osakkeet, jotka symboloivat olemassa olevan yrityksen käyttäytymistä, kryptolla ei ole mitään perustavaa laatua olevaa suhdetta mihinkään muuhun kuin valtaviin subjektiivisiin oletuksiin sen tarkoituksesta yhdistettynä jälleen kerran sen keksittyyn niukkuuteen. Se on todella melko kiehtovaa ja myös melko masentavaa.

Itse asiassa koko ilmiö voidaan tiivistää vanhan Woody Allenin vitsin avulla: Mies kävelee psykiatrin vastaanotolle ja sanoo lääkärille: ”Hei, siskoni luulee olevansa kana”. Lääkäri sanoo: ”No, tuokaa hänet tänne, niin yritämme korjata asian.” Ja hän sanoo: ”Ei, en voi. Me tarvitsemme munia.”

Ennen kuin siirrymme eteenpäin, haluaisin sanoa vielä yhden asian vääristä ratkaisuista ja huonoista oletuksista: jatkuvasti vallalla oleva ajatus siitä, että yksilölliset eettiset toimesi parantavat maailmaa olemassa olevasta sosiaalisesta järjestelmästä riippumatta. Tämän ajattelutavan seurauksena on, että talousjärjestelmä on neutraali tai muokattavissa tahattomalla tahdolla. Tiedättehän, sellaisia ajatuksia kuin ”äänestää dollarilla”, ostaa eettisesti hankittua sitä tai tätä, ajaa pyörällä töihin välttääkseen hiilivetyjen käyttöä ja niin edelleen. Ajatuksena on, että kunhan teillä yksilönä on kunnollinen moraalinen kompassi, ja jos meillä kaikilla on kunnollinen moraalinen kompassi — mitä se sitten tarkoittaakin — kaikki toimii, riippumatta siitä, minkä järjestelmän sisällä olette.

Ei.

Tällaista käyttäytymistä pitäisi tietenkin kannustaa, mutta se ei ole toimivaa järjestelmän muuttamiseksi muutamasta syystä. Ensimmäinen syy on se, että nykyisen kulttuurin sisällä moraalin oletetaan olevan subjektiivista. Mistä kulttuuri saa käsityksensä eettisestä vastuusta? Tämän podcastin puitteissa ei ole tarkoitus mennä tällaiseen filosofiseen analyysiin, mutta voimme olla yhtä mieltä siitä, että moraali ja etiikka ovat kulttuurinen ilmiö. Tämä herättää kysymyksen: Mistä kulttuuri tulee? Se tulee ensisijaisesti selviytymisjärjestelmästä ja siihen liittyvistä sosiaalisista suhteista.

Ja mitä minuun tulee, aidosti moraalinen ihminen ei olisi huolissaan vain avoimista väärinkäytöksistä, kuten siitä, että maailmassa on YK:n standardien mukaan enemmän orjia kuin koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa, vaan myös itse ihmisten hyväksikäytöstä, joka määrittelee markkinakapitalismin olemuksen — lisäarvon tuottaminen, teknistä termiä käytettäessä. Voittoa voidaan tuottaa vain epätasapainon avulla, esimerkiksi pyrkimällä kustannustehokkuuteen, jonka juuret ovat usein epätoivoisen ihmisen hyväksikäytössä työvoiman vuoksi.

Useimmat vetävät mielivaltaisia rajoja sen suhteen, mikä heidän mielestään on moraalisesti sopivaa ja mikä ei. Ja tällä on seurauksia itse sosiaaliselle järjestelmälle, joka määrittää yhteiskunnan yleisen moraalisen soveltuvuuden — sen, mitä kutsumme ”normaaliksi”. Vastaavasti voimme suoraan nähdä, mitä sosioekonominen järjestelmä kannustaa ja palkitsee, ja ymmärtää, että keskivertoihminen seuraa sitä virtaa perustavanlaatuisen päivittäisen selviytymisensä vuoksi.

Henkilöstä, jonka on säästettävä rahaa tulojen niukkuuden vuoksi eikä hänellä ole varaa tukea yrityksiä, jotka saattavat toimia hieman inhimillisemmin, eettisemmin tai tuotannon ja kestävyyden kannalta hieman paremmin, aina yleiseen liiketoiminta-asenteeseen, jota tarvitaan kannattavuuden säilyttämiseksi — joka on pohjimmiltaan kilpailua. Tämä tarkoittaa sitä, että jos yrityksessä käytetään todella kestäviä toimintatapoja, siitä aiheutuvat kustannukset pakottavat menettämään kilpailuetua ja menettämään rahaa pitkällä aikavälillä. Siksi kestämättömät käytännöt vallitsevat. On liian kallista tehdä asiat oikein, kun kilpailet.

Yleinen kliseinen vastaus tähän on tietysti: ”Jos tuotat kestävämpiä tuotteita, ihmiset haluavat edistää kestävyyttä ja yksinkertaisesti käyttää niihin enemmän rahaa. Sinä luot kysyntää eettisellä käyttäytymiselläsi.” Vaikka tämä voi olla osittain totta niiden osalta, joilla on varaa olla kestävämpiä ja eettisempiä, se ei kuitenkaan ole suurin osa kuluttajista nykyisessä niukkuuteen perustuvassa järjestelmässämme, sillä he yrittävät epätoivoisesti säästää rahaa oman selviytymisensä vuoksi. Valtaosalla ei yksinkertaisesti ole varaa tällaiseen käyttäytymiseen.

Sama pätee myös siihen, että haluat yrityksen omistajana välittää enemmän työntekijöistäsi. Maksatko heille enemmän kuin keskimääräisen teollisuuspalkan? Tulos on sama: menetät kilpailuetusi ja menetät rahaa pitkällä aikavälillä. Miksi? Koska strateginen etu kapitalistisessa kilpailussa piilee väärinkäytöksessä — elinympäristön väärinkäytössä, toisten kaltoinkohtelussa. Se on itsesäätelyä ja tyranniaa, jos niin halutaan. Ja siitä ei todellakaan ole pakotietä. Yritykset yksinkertaisesti epäonnistuvat, jos ne eivät noudata perustavanlaatuisia väärinkäytöksiä — tai suhteellisia väärinkäytöksiä, sanotaanko niin — tässä markkinoiden hyväksikäytön strategiapelissä.

Itse asiassa viimeaikaisissa uutisissa Kroger Corporation on ollut Yhdysvalloissa kilpailuoikeudellisen tarkastelun kohteena, koska se on ehdottanut 25 miljardin dollarin fuusiota toisen päivittäistavaraketjun, Albertsonsin, kanssa. Federal Trade Commission on nostanut kanteen fuusion estämiseksi vedoten siihen, että fuusio tietenkin vähentäisi kilpailua, johtaisi hintojen nousuun ja vaikuttaisi kielteisesti työntekijöiden palkkoihin ja etuuksiin, kuten yleensä aina tapahtuu. Mutta kuten aiemmassa Substack-artikkelissani Kilpailuharha kerroin yksityiskohtaisesti, juuri tätä pitäisi odottaa kaikilta yrityksiltä, kun ne pyrkivät taistelemaan kilpailuvoimia vastaan. Juuri näin Kroger Corporation sanoi puolustuksessaan: Se yrittää vain kilpailla Walmartin kaltaisia massiivisia yrityksiä vastaan, joilla on myös päivittäistavarakauppoja.

Mutta, mitä oikein odotit? Kaikki yritykset liikkuvat kilpailevaa tasapainoa vastaan, koska juuri niin teidän on tehtävä — kuten aion puhua lisää hetken kuluttua. Pääpointtini liittyy tähän harhakuvitelmaan siitä, että markkinataloudessa on muitakin vaihtoehtoja kuin kestämätön, väärinkäytöksellinen ja monopolistinen toiminta. Astetta koskevilla asioilla ei ole merkitystä. Ja se oikeuttaa valtavaan turhautumiseen, kun sitä miettii. Syy-yhteys ei voisi olla selvempi, ja silti harvoin kuulemme mitään järjestelmätason keskustelua kansalaisjärjestöjen, voittoa tavoittelemattomien järjestöjen tai yleisen aktivistisyhteisön keskuudessa.

Ja jos kuulet ihmisten puhuvan järjestelmämuutoksesta, aiheeseen liittyy väistämättä heti oletus, että ainoa tunnettu vaihtoehto, joka on koskaan ollut olemassa, on jokin sosialismi, kommunismi, marxismi jne. Aivan kuin mitään näistä abstrahoiduista, subjektiivisista ajatuksista olisi olemassa muodollisina järjestelminä — ei ole. Mutta nuo symbolit, jotka on liitetty laajaan joukkoon oletettuja yhteiskunnallisia epäonnistumisia tai historian kauhistuksia, ihmisoikeusloukkauksia ja niin edelleen, auttavat säilyttämään markkinakapitalismin paradigman. Koska kaikki on opetettu pelkäämään ajatusta siitä, että mikä tahansa vaihtoehto olisi huomattavasti huonompi. On todella uskomatonta nähdä, miten voimakas tämä propaganda on ollut.

Jos kuulen vielä yhdenkin ihmisen kehystävän talouden muutosta tällä väärällä kaksinaismoralismilla kapitalismin ja sosialismin, vapaiden markkinoiden ja kollektivismin tai minkä tahansa paskanjauhanta-termin avulla, jonka ihmiset keksivätkään, räjäytän aivoni pihalle. Se on kuin transsia. Se on kuin aivopesu-massahysteria tietyllä tasolla.

Tämän sanottuani päätän tämän osion sanomalla tämän: Sillä ei ole väliä, mitä mieltä olette mistään todellisesta tai oletetusta vaihtoehdosta kapitalismille. Jos emme muuta tätä järjestelmää, se tuhoaa sivilisaation. Itse asiassa se tuhoaa sitä juuri nyt, jos kiinnitätte huomiota, sillä jokainen yksittäinen elämää ylläpitävä järjestelmä on edelleen taantumassa — ja taantuminen kiihtyy. Mitä enemmän ympäristöstressiä esiintyy, sitä epävakaammaksi ja ristiriitaisemmaksi yhteiskunta muuttuu. Siksi tämä voimakkaasti propagoitu muutoksen pelko on lopetettava. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin muuttua, ja toivon, että ihmiset, jotka ovat tutkineet materiaalia, josta olen puhunut — ja josta muut ovat puhuneet — voivat asettaa tämän oikeaan asiayhteyteen.

Okei, riittää jo. Siirrytään nyt tämänpäiväisen ohjelman ydinosaan, joka on jatkoa edelliselle jaksolle, joka koski erityisesti taloudellisen kilpailun tuhoisaa luonnetta. Toisin kuin aiemmin viitattu kapitalistinen mytologia, jonka mukaan kilpailu on yhteiskunnan tasapainon, tehokkuuden ja tietenkin vapauden mekanismi.

Ja sen jälkeen haluaisin siirtyä tästä kilpailuperusteesta yhteistyöhön teoreettisen spekulaation pohjalta, mikä on mielestäni välttämätöntä. Se ei ole vaihtoehto. Tämä ei ole idealismia, jos aiomme varmistaa, että yhteiskuntamme on kestävä tulevaisuudessa ja selviytyy.

Jotta voisin paneutua tähän asiaan, haluan aluksi selvittää muutamia yleisiä näkökohtia asiasta.

Vääriä uskomuksia kilpailusta

Ensinnäkin on pitkäaikainen uskomus, että ihmiset ovat luonnostaan kilpailuhenkisiä. Olen puhunut tästä ennenkin pitkään, ja on paljon käyttäytymistieteilijöitä ja evoluutiobiologeja, jotka osaavat ilmaista tämän paremmin kuin minä. Nykyaikainen konsensus ei tue tätä ikivanhaa ajatusta, jonka mukaan meillä ihmisillä on tämä muuttumaton kilpailuvietti, joka tähtää hallitsemiseen.

Tällaisesta ajattelusta on paljon muunnelmia — se on pohjimmiltaan elitistinen teoria. Koska jos uskoo yhteiskuntaan, joka on viime kädessä kilpailukykyinen — tai sanoisin pikemminkin muuttumattomasti kilpailukykyinen — ja siten hierarkkinen, se säilyttää oletusarvoisesti ne, jotka ovat pyramidin huipulla. Rikkaalla vallanpitäjällä on kaikki hyötyäkseen siitä, että säilytätte kilpailuhalukkuuden. Totuus on, että ihmiset ovat syvästi sopeutumiskykyisiä organismeja, kuten näemme läpi antropologisen historian. Yhteistyö on voimakas sosiaalinen vakauttaja, ja se jättää varjoonsa ne hyvin rajalliset, hyvin harvat myönteiset vaikutukset, joita kilpailu aiheuttaa sosiaalisessa kehityksessä, innovaatiot mukaan luettuina.

Jujuna on se, että tarvitsemme sosiaalisen järjestelmän, joka vahvistaa ja palkitsee todellista yhteistyökäyttäytymistä, mikä on päinvastaista kuin mitä nykyinen järjestelmämme palkitsee.

Toiseksi, nykyaikainen kilpailuhenkinen sairaus ei ole vain ihmisten tai ryhmien välinen ilmiö. Taloutemme perusta on pakottanut meidät sotimaan itse luontoa vastaan. Saattaa tuntua hieman oudolta muotoilla asia näin, mutta se on täysin totta. Markkinatalous näkee maapallon vain varastona, jota se voi hyödyntää loputtomia kasvuvaatimuksiaan varten. Tämä tarkoittaa, että se halveksii elinympäristöä, koska se ei kunnioita uudistuvaa tasapainoa tai homeostaasia.

Carl Sagan sanoi kerran: ”Organismi, joka sotii itseään vastaan, on tuhoon tuomittu.” On jo tarpeeksi paha, että istumme tällä planeetalla apokalyptisen väkivallan äärellä sotilaallisten laitosten kautta, mutta täydellinen epäsuhta elinympäristön kanssa kilpailullisen, riistävän talousjärjestelmän kautta vie meitä kohti täsmälleen samaa päämäärää.

Kolmanneksi, yksi asia, jota ihmiset eivät mielestäni suostu hyväksymään, kun on kyse markkinoiden ja yritysten kilpailun luonteen ymmärtämisestä, on se, että juuri tämä kannustin johtaa hallituksen korruptioon, erityisesti kun kyse on tarpeellisen yrityssääntelyn lopettamisesta. Enkä tarkoita pelkästään ympäristösääntelyä, joka on itsestään selvää, vaan myös sääntelytoimia, joilla pyritään auttamaan niitä ihmisiä, jotka päätyvät markkinoiden epätasapainon väärälle puolelle — siis köyhiä ja niitä, jotka kärsivät alhaisen sosioekonomisen aseman aiheuttamasta rakenteellisesta väkivallasta, joka kirjaimellisesti tappaa miljoonia ihmisiä joka vuosi.

Sivuhuomautuksena, älkää erehtykö: Köyhyys on yleisnimikkeenä yleisin kuolinsyy maapallolla — hitaasti etenevä kansanmurha, joka on syntynyt markkinatalouden systeemisistä prosesseista. Itse asiassa, niin oudolta kuin tämä saattaa kuulostaakin, köyhyyttä ei edes ollut tällä planeetalla sen todellisessa teknisessä luonteessa ennen kauppaan perustuvan yhteiskunnan käyttöönottoa. Miksi? Koska lukuun ottamatta absoluuttista köyhyyttä — joka tarkoittaa ravinnon ja biologiaa suoraan estävien asioiden puutetta — kaikki muut köyhyyden muodot ovat sosiaalisesti suhteellisia.

Kun on kyse hallituksen yleisestä korruptiosta, kaikki sanovat aina samaa, eikö niin? Raha pois politiikasta. Kuinka naiivia ja absurdia sanoa, kun koko yhteiskuntaa johdetaan rahan ja markkinoiden avulla. Juuri sama kilpailutoiminto, joka saa yritykset yrittämään ylittää ja tukahduttaa toisensa yrityspelissä, kannustaa torjumaan kaikenlaista hallituksen sääntelyyn puuttumista. On kiehtovaa, miten aktivistien yhteisö ei ole vielä päässyt tähän käsiksi.

Itse asiassa suuri yleisö yleensä hyväksyy kilpailun perustan liike-elämässä hyvänä asiana, mutta vetää punaisen viivan, kun tämä kilpailumoraali tulee yritysten ja hallitusten välisiin suhteisiin. Olen pahoillani, mutta kannustinrakenne tekee juuri näin, minkä vuoksi lobbaaminen on nykyään täysin laillista.

Yritysten lobbaajia on Yhdysvalloissa 10 kertaa enemmän kuin lainsäätäjiä, ja monet heistä kirjoittavat varsinaisia lakeja, joita poliittiset päättäjät esittävät. Hallitus on pohjimmiltaan yritysten johtama, ja se on seurausta markkinoiden ekosysteemiin sisäänrakennetusta kilpailuhalukkuudesta. Ettekö halua, että näin tapahtuu? No, voisitte kai yrittää kieltää tällaiset asiat, kuten yleinen logiikka sanoo. Mutta hetkinen — jos lakeja kirjoittavat lähinnä poliittiset päättäjät, koska raha vaikuttaa heihin, miksi nämä ihmiset kirjoittaisivat lakeja poistaakseen tämän vaikutuksen? Näettekö ongelman?

Olen tietysti tarkoituksella retorinen, mutta totuus on silti totta. Naiivi. Olen itse asiassa ottanut asian esille monille aiemminkin, ja suosikkivastaukseni on: ”No, jos vain pääsemme eroon Citizens Unitedista” — tiedättehän, siitä Yhdysvaltain korkeimman oikeuden laista, jonka mukaan raha on sananvapautta ja joka sallii rajoittamattoman rahankäytön poliittiseen vaikuttamiseen — ”niin kaikki on hyvin”. Tämä on vain korkeimman oikeuden rosoinen päätös, joka on aiheuttanut kaikki ongelmat.” Ei. Jos Citizens United poistettaisiin, se ei lopettaisi aikomuksen ongelmaa.

Tämän vuoksi ei voi koskaan odottaa, että asiat paranevat olennaisesti, kun on kyse keskeisistä sosiaalisista ongelmista. Voittoa tavoittelevien teollisuudenalojen lyhyen aikavälin kilpailuvietti kilpailee jatkossakin sääntelyelimiä vastaan rahallisen vaikutusvallan avulla, ja ne voittavat aina pitkällä aikavälillä. Miksi? Koska nämä järjestelmävoimat ovat oletusarvoisesti paljon voimakkaampia kuin markkinoiden vastavoimat. Kaikki on liian vakiintunutta. Valtiokoneisto ei ole riippumaton kapitalismista, jälleen kerran — se on sen seuraus. Se määrittelee sen luonteen, minkä vuoksi ympäristölait ovat käytännössä tehottomia, ja monia muita empiirisiä esimerkkejä voidaan mainita.

Tasapainon vuoksi voidaan kyllä väittää, että joillakin mailla menee paremmin kuin toisilla, mutta on olemassa myös rajallinen maailmanlaajuinen kynnysarvo. Rikkaat rikastuvat edelleen tällä planeetalla. Valta konsolidoituu edelleen, ja ympäristö heikkenee edelleen — jälleen kerran markkinatalouden endogeenisen luonteen voimasta, joka tuottaa sellaisten ihmisten verkostoja, jotka ovat paljon taipuvaisempia palvelemaan järjestelmän luonnollisimpia vetovoimatekijöitä kuin vastustamaan niitä. Miksi? Koska se palkitsee heidät selviytymisellään ja elintasollaan siitä, että he tekevät niin — vaikka se tarkoittaisi pitkällä aikavälillä itse sivilisaation loppua.

Tarkoittaako tämä sitä, että me vain luovutamme emmekä yritä valita ihmisiä tai ajaa politiikkaa poliittisessa rakenteessa, jotta voisimme yrittää saada nämä kapitalismin kauheat luonnolliset vetovoimat kuriin terveyden ja ympäristön parantamiseksi? Emme tietenkään. Emme voi luovuttaa tällä tasolla. Meidän on hidastettava koneistoa, jotta meillä on enemmän aikaa vallankumoukselliseen muutokseen. Mutta jälleen kerran, yhteisen aktivismin taso ei voi olla lopullinen ratkaisu, ja siksi meidän on keskityttävä samanaikaisesti järjestelmämuutokseen. Valitettavasti aika ei ole enenevässä määrin puolellamme.

Erityisesti tällä hetkellä markkinatoimijat ovat vahvasti voitolla — erityisesti erittäin vaikutusvaltaisissa Yhdysvalloissa. Donald Trumpin nousu on kenties hallitsevin merkki tästä kiihtymisestä kohti sääntelyn purkamisen kuilua, ja siksi olen ollut niin äänekkäästi hänen uudelleenvalintaansa vastaan. Sillä ei ole mitään tekemistä demokraattien, republikaanien, vasemmiston tai oikeiston kanssa. Mutta jälleen kerran, taloudellisen kilpailun näkökulmasta kaikki tämä on odotettavissa. Itse asiassa näen sen järjestelmään sopeutumisen uutena vaiheena, jossa yhä useammin luovutaan tarvittavasta sääntelystä, jotta markkinat voivat olla ”vapaat”, jotta voidaan edelleen teeskennellä, että järjestelmä on yhä toimiva ja elinkelpoinen.

Lyhyellä aikavälillä sääntelyn purkaminen johtaa voimakkaaseen reaktioon. Mutta pitkällä aikavälillä se vain pahentaa tuloeroja, vallan keskittymistä ja ympäristön tilan heikkenemistä.

Okei, jatketaan eteenpäin. Neljäs asia, joka meidän on saatava pois tieltä, kun on kyse kilpailukykyisen yhteiskunnan yleisestä toimintahäiriöstä, on itse tiedon eheys, mukaan lukien arvostettu tieteellinen konsensus. Niin suuri osa siitä, mitä meille on uskoteltu maailmasta — sanottu, että se on saatu aikaan tieteen menetelmän avulla — on ollut täysin väärää. Se ei ole väärin, kun otetaan huomioon asioiden luonnollinen väärennettävyys ajan myötä, tieteellisen kehityksen kulku — koska on selvää, että ymmärryksemme muuttuu ajan myötä. Ei, tarkoitan hyvin erityisiä ongelmia, jotka liittyvät kannustimien vääristymiin, joissa voittoa tavoittelevat tahot, olivatpa ne sitten yksittäisiä henkilöitä tai kokonaisia teollisuudenaloja, edistävät tahallaan vääristynyttä tiedettä, koska se auttaa niiden tulosta.

Ongelma on kahtaanlainen. Ensinnäkin on suora ongelma, joka liittyy petokseen tai haluun olla täysin totuudenvastaisia ja manipuloida tietoja oman edun nimissä — kuten öljyteollisuus on tehnyt vuosikymmeniä hiilivetyjen vaikutuksesta ekosfääriin. Voimme myös palata ruokapyramidiin, jota opetettiin kaltaisilleni ihmisille peruskoulussa ja jonka yritykset kirjaimellisesti rakensivat markkinointikikkailuksi ja joka saastutti miljoonien ja taas miljoonien lasten elämän.

Asian ydin on se, että on hyvin osoitettu, että jopa merkittäviin tieteellisiin lehtiin on tunkeuduttu edistämään tällaista puolueellisuutta yritysten vaikutuksesta, mikä tekee skeptisyydestä välttämätöntä aloilla, joilla toivomme voivamme jälleen kerran luottaa tieteelliseen lopputulokseen. Esimerkeistä ei ole pulaa eri aloilla tästä puhuttaessa.

Toiseksi, koska tämä tietoisuus historiallisesta manipuloinnista on olemassa, se saa ihmiset reagoimaan pakonomaisesti ja impulsiivisen epäluuloisesti tieteelliseen konsensukseen, joka on eräänlainen impulsiivinen reaktio. Se ei ole kriittistä skeptisismiä, joka perustuu ajatteluun ja tutkimukseen, vaan kyynisyydestä, jälleen kerran epäluottamuksesta, syntynyt hylkääminen. Toisin sanoen, koska korruptiolle on olemassa ennakkotapauksia, he vain olettavat, että korruptio on johdonmukaista. Ja on hyvin vaarallista, että tällainen asenne leijuu yhteiskunnassa — erityisesti nykyaikana. Valtava luottamusongelma, joka on syvästi saastuttava.

Ja sivuhuomautuksena, me kaikki tunnemme tämän kauhean halventavan ilmauksen, joka on pyyhkäissyt läpi nykyajan kulttuurin: ”salaliittoteoreetikko”. On kiehtovaa kuulla tätä termiä käytettävän nykyään niin passiivisesti, ikään kuin se olisi jonkinlainen tekninen näkökulman erottelu. Jopa jotkut kaikkein ammattimaisimmalta vaikuttavista uutisorganisaatioista käyttävät tätä ilmaisua ymmärtämättä, että he itse asiassa osallistuvat eräänlaiseen impulsiiviseen röyhkeyteen ja älylliseen kiihkoiluun, niinkutsutusti. Se, mitä he itse asiassa sanovat, on, että joku on joko tyhmä tai hullu näkemyksensä puolesta peläten jonkinlaista taka-ajatusta tietyn ilmiön takana.

Se on aivan samaa luokkaa kuin termien ”sosialisti” tai ”kommunisti” epämääräinen käyttö kuvaavina halventavina termeinä — pohjimmiltaan merkityksettömiä, abstrakteja, subjektiivisia termejä, sen lisäksi, että niillä välitetään suhteellisen hyvin ajatus siitä, että henkilö tai ajatus itsessään on halventava tietyssä asiayhteydessä ja että niillä ei ole mitään pätevyyttä tai eheyttä. Kirjoitin tästä hieman Substackin artikkelissa, joka käsitteli salaliittokulttuuria. Kuka tahansa voi käydä lukemassa sen.

Ja tässä on kysymys: Mistä ihmisten mielestä tämä sosiaalinen vainoharhaisuus johtuu?

Mistä ihmisten mielestä tämä valtava epäluottamus valtaa ja instituutioita kohtaan saa psykologisen juurensa? Se on hyvin ilmeistä. Sen juuret ovat eräänlaisessa tunnereaktiossa, joka perustuu sokeaan skeptisismiin yhteiskuntaamme ja sen käyttäytymistä kohtaan — siis sosiaalista järjestelmäämme kohtaan — koska kaikki tässä järjestelmässä manipuloivat jatkuvasti kaikkea eri mittakaavoissa oman henkilökohtaisen tai ryhmäetunsa vuoksi, väistämättä muiden kustannuksella. Juuri näin kapitalistinen järjestelmä tekee.

Ilmapiirissä, jossa kaikki ovat pohjimmiltaan epärehellisiä ja kalastelevat koko ajan, on tietysti joukkoliikehdintää, irrationaalista syy-yhteyttä ja konsensusta, joka vain olettaa pahinta ja keksii asioita, joita ei edes ole olemassa. Totta kai sellaista tulee olemaan. Totta kai QAnon on olemassa. Totta kai on litteän maan kannattajia. Ja tietenkin Alex Jonesin kaltaisia hyväksikäyttäjiä, jotka häpeilemättä hyötyvät äärimmäisistä ajatuksista ja kulminoituvat tämän yhteiskunnallisen skeptisyyden takaisinkytkentään.

Minun mielestäni tämä kaikki on jälleen kerran yhteiskuntamme luontaisen kilpailuhenkisen luonteen sivuvaikutusta. En tietenkään väitä, että tämä on ainoa syy siihen, että ihmiset uskovat typeriä asioita. Mutta sitä pahentaa paljon enemmän se epäluottamuksen ekosysteemi, joka on luontainen osa yhteiskuntajärjestelmäämme.

Maailman hallitukset eivät valehtele vain satunnaisesti — ne valehtelevat käytännössä. Kuten kaikki yrityksetkin. Oletko koskaan kuullut mainonnasta? Järjestelmä perustuu strategiseen manipulointipeliin, minkä vuoksi Donald Trumpista tulee seuraava presidentti. Hän on eräänlaisen huijarimentaliteetin arkkityyppi, jota järjestelmä palkitsee, ja siksi ihmiset tukevat häntä — koska heidätkin on koulutettu ajattelemaan niin.

Hayekin libertarismin kilpailusta yhteistyöhön

Okei, jatketaan eteenpäin. Edellisessä jaksossa aloin puhua kuuluisasta taloustieteilijästä F.A. Hayekista, koska hän on loistava lähtökohta, josta käsin pääsee käsiksi tähän vallalla olevaan propagandaan, jonka mukaan taloudellinen kilpailu on kaikkein optimaalisin asiaintila. Vuonna 1944 Hayek kirjoitti toisen maailmansodan vaikutuksesta klassikkoteoksensa The Road to Serfdom. Vaikka hän ei ehkä olekaan nykyään tuttu nimi, hän oli sitä kauan sitten, ja tämän kirjan lähtökohdat ovat nykyaikaisen vapaiden markkinoiden filosofian ja dogmin perusta.

Yksi keskeinen ajatus on, että kaikki, mikä liittyy niin sanottuun ”keskussuunnitteluun”, ”komentotalouteen” tai mitä tahansa epämääräistä ilmaisua ihmiset haluavat käyttää kuvaillessaan sitä, minkä he olettavat olevan kaiken muun kuin vapaan markkinakapitalismin laatua, ei hänen mielestään voi toimia, vaan se johtaa myös vapauden ja ihmisoikeuksien heikentymiseen. Siitä tulee ilmaus ’tie maaorjuuteen’.

Yksi keskeisistä syistä, miksi hän perustelee tätä kaikkea, on se, että hän pitää kilpailuelementtiä liimana, joka pitää kaiken koossa. Kilpailu on se, joka viime kädessä helpottaa Adam Smithin näkymätöntä kättä, edistää spontaania järjestystä ja itsesääntelyä ja varmistaa samalla ihmisten vapauden. Tätä ajattelutapaa kuulee nykyään kaikkialla, koko ajan. Aina kun joku valittaa, että jokin menee pieleen markkinoilla, joku väistämättä sanoo: ”Tarvitsemme vain lisää vahvempaa kilpailua”. Se on yksi kaikkien aikojen suurimmista iskulauseista, erityisesti libertaariyhteisössä.

F.A. Hayekin sanoin: ”Tämän kirjan argumentaation kannalta on äärimmäisen tärkeää, että lukija pitää mielessä, että suunnittelu, jota vastaan kaikki kritiikkimme kohdistuu, on yksinomaan kilpailun vastaista suunnittelua, suunnittelua, joka on tarkoitus korvata kilpailulla.”

Ennen kuin menemme siihen, miten yhteistoiminnallinen funktio — yhteistoiminnallinen dynamiikka, yhteistoiminnallinen talousjärjestelmä — voi aivan varmasti korvata oletukset siitä, mitä kilpailun pitäisi maagisesti tehdä markkinoilla sen suhteen mitä tuotetaan, kuluttajien mieltymysten suhteen, miten arvo määritellään, miten jakelu kehittyy ja niin edelleen, haluan lyhyesti ottaa kantaa ajatukseen, jonka mukaan taloudellinen kilpailu on paras tapa turvata vapaus, vapaus, demokratia, oikeudenmukaisuus ja kaikki muu, niin kuin Hayek ja kokonainen libertaristisen kulttuuri nykyään mainostaa ja vihjaa.

Tunnistatteko tämän ajatuksen räikeän virheellisyyden?

En ole varma, onko sille olemassa tarkkaa termiä, mutta luulen, että se olisi jotain ”keinot ovat ristiriidassa päämäärän kanssa” -ilmiö tai ”keinot ovat ristiriidassa päämäärän kanssa” -harhaluulo. Yksinkertaiseen, vakiintuneeseen filosofiseen sääntöön vetoaminen, joka on empiirisesti tuettu, korostaa itseään tuhoavia metodologioita: Toisin sanoen, et voi taistella tietäsi rauhaan. Et voi orjuuttaa tietäsi vapauteen. Et voi sortaa tietäsi oikeudenmukaisuuteen. Et voi valloittaa tietäsi yhtenäisyyteen. Et voi jakaa tietäsi harmoniaan. Etkä voi kilpailla tietäsi tasa-arvoon, vapauteen, vapauteen, demokratiaan, oikeudenmukaisuuteen, tasapuolisuuteen ja vastaaviin.

Albert Einstein sanoi kerran: ”Rauhaa ei voi pitää yllä väkisin. Se voidaan saavuttaa vain ymmärryksellä.” Aivan kuten tohtori Martin Luther King sanoi kerran: ”Pimeys ei voi karkottaa pimeyttä; vain valo voi tehdä sen. Viha ei voi karkottaa vihaa; vain rakkaus voi tehdä sen.” Tämä on myös Gandhin väkivallattoman vastarintaliikkeen ajatusten perusta, jota hän kutsui nimellä Satyagraha. Tiedän, että joku saattaa sanoa: ”No, se on vain runollista idealismia.” Ei, se ei ole sitä.

Näemme tämän ristiriitaisen ajattelun tulokset kaikkialla ympärillämme. Ihmiset sanovat esimerkiksi: ”No, jos Yhdysvallat ei olisi pudottanut atomipommia Japaniin, ei olisi ollut rauhaa ja toisen maailmansodan loppua.” Sinänsä kyseenalainen oletus, jos tuntee historian. Mutta mikä on ollut todellinen tulos? Kaikki maailman tekniset voimat ovat nyt ryhtyneet kehittämään omia ydinaseitaan, mikä on edistänyt entistäkin arkaluontoisempaa ja vaarallisempaa tilannetta, kun otetaan huomioon, että nykyään on olemassa tarpeeksi ydinkärkiä tuhansia kertoja tuhoamaan maapallon.

Ja palatakseni Hayekiin, sivumennen sanoen — hän oli luonteeltaan hyvin johdonmukainen tämänkaltaisen harhaanjohtavan ajattelun suhteen. Hän kannatti myös Augusto Pinochetin diktatuuria sen jälkeen, kun Chilen demokraattisesti valittu, marxilaiseksi julistautunut presidentti Salvador Allende oli vuonna 1973 syrjäytetty.

Kaikki, mitä kapitalistit pystyivät tunnustamaan tässä maassa, oli tietenkin ”paha sosialismi”, aivan kuten he tekevät nykyäänkin, mikä on koodi kaikelle länsimaista kapitalistista valtaa ja voittoa uhkaavalle.

Hayek itse asiassa totesi, että hän näki Pinochetin diktatuurin välttämättömänä askeleena — arvaatte varmaan — siirtymiseksi vapaampaan yhteiskuntaan, vedoten tietenkin vapaiden markkinoiden toteuttamisen tarpeeseen. Vaikka näitä vapaita markkinoita, joiden pitäisi olla ihmisten vapauden ja yhteiskunnallisen vapauden perusta, hallitsisi murhanhimoinen diktatuuri, kuten Pinochetin tapauksessa tapahtui. Valitettavasti se ei toimi niin.

Palatakseni pääkysymykseeni: mitä tulee kilpailuun tasapainottavana, vapauttavana voimana, on loogisesti naurettavaa väittää, että kaikki jatkuvasti taistelevat toisiaan vastaan strategisesta ylivallasta — mikä on kilpailun ydin, valtahierarkioiden rakentaminen — johtaisi jotenkin maagisesti mihinkään muuhun kuin siihen, mitä kilpailu itsessään kannustaa. Se on piittaamattomuutta, väärinkäyttöä, itsevaltiutta, sortoa, välinpitämättömyyttä, apatiaa, alistumista, hyväksikäyttöä ja niin edelleen. Ja maailma, jonka näette ympärillänne, on tulos.

Kapitalismi perustuu tiukasti hierarkkiseen valtaan, mikä tarkoittaa, että se on suunniteltu tuottamaan voittajia ja häviäjiä, ja jotkut häviäjät ovat tietenkin vähemmän arvokkaita kuin jotkut voittajat, ja heillä on myös vähemmän vapautta. Siksi kapitalismi on nykyään vahvin yhteiskunnallinen edellytys fasismille. Toisin sanoen kilpailu on itse ongelma — ei ratkaisu. Kilpailun tuottamia ongelmia, joita on nykyään legioonittain, ei voi ratkaista jälleen kerran kilpailulla.

Jos siis haluamme luoda yhteiskunnan, joka todella välittää vapaudesta,  oikeudenmukaisuudesta, ihmisoikeuksista ja niin edelleen, ja tietenkin välittää ympäristöstä, homeostaasista ja siitä, että olemme yhteistyössä tasapainossa ekosysteemimme kanssa — kestävästi — meidän on kuviteltava ja suunniteltava järjestelmä, jonka perustavanlaatuinen dynamiikka juontaa juurensa juuri tuohon tarkoitukseen, juuri tuohon arvorakenteeseen: Yhteistyöhön. Vahvistettuna, kannustettuna ja palkittuna.

Ja kyllä, ihmiset kykenevät täysin yhteistyöhön tällä tavoin, jos meillä olisi sellainen rakenne, joka todella kannustaa siihen, jälleen kerran. Jos tarkastellaan esimerkiksi vapaaehtoistyön tilastoja tai sitä, mitä usein kutsutaan kotitaloudeksi tai vapaaehtoistaloudeksi, näemme valtavan osallistumisen ei-monetaariseen yhteistyöhön. Se on itse asiassa laajamittaista, vaikkakin vähemmistönä. On arvioitu, että joissakin maissa jopa 40 prosenttia BKT:stä näkyy palkattomana yhteisöllisenä työnä.

AmeriCorpsin mukaan Yhdysvalloissa noin 28 prosenttia väestöstä toimii aktiivisesti vapaaehtoisena auttaakseen muita, mikä vastaa viittä miljardia tuntia vuodessa. Yhdistyneiden Kansakuntien vapaaehtoistoiminnan tilaa koskevan raportin mukaan miljardi ihmistä maailmassa tekee vuosittain vapaaehtoistyötä, josta 70 prosenttia on epävirallista vapaaehtoistyötä –naapureiden auttamista ja hoivatyötä. Tämä osoittaa jälleen kerran vahvaa taipumusta yhteisölliseen tukemiseen.

Viittaamassani vanhemmassa Gallupin kyselyssä vuodelta 1992 todettiin, että 50 prosenttia amerikkalaisista aikuisista teki vapaaehtoistyötä yhteiskunnallisissa tarkoituksissa, keskimäärin 4,2 tuntia viikossa eli yhteensä 20,5 miljardia tuntia vuodessa. Laskettiin, että tämä vastaa 176 miljardia dollaria arvotonta työtä, joka tehdään yhteisön hyväksi.

Samaan aikaan maailmanlaajuisesti yli miljardi ihmistä on osuuskuntien jäseniä, mikä tarkoittaa yrityksiä, jotka omistavat ja pyörittävät jäseniään ja joita niiden jäsenet johtavat, ja jotka yleensä ainakin aluksi ajavat yhteisöllisiä tavoitteita voiton tavoittelun edelle.

Voisin jatkaa näitä muunnelmia. Pointtina on kuitenkin se, että olemme jo osoittaneet olevamme taloudellisesti yhteistyökykyisiä. Kulttuuri on jo olemassa, vaikka se onkin luonnollisesti vähemmistönä. Voisimme myös tarkastella käyttäytymistaloustieteen käyttäytymistutkimuksia, jotka osoittavat, että tyytyväisyytemme tulee oikeastaan siitä, että autamme muita yhteisöllisesti, enemmän kuin siitä, että säilytämme kilpailuhenkisen asenteen (eli käytämme toisia hyväksi, kuten tässä järjestelmässä tehdään).

Olemme psykologisesti paljon paremmin palkittuja, jos emme joudu jälleen kerran sellaisen pehmeän sosiopatologian uhriksi, joka määrittelee normaaliuden. Pointtina on siis se, että ihmiset eivät ole luonnostaan kilpailuhenkisiä. Markkinajärjestelmä ei ole mikään muuttumattoman ihmisluontomme ilmentymä.

Ongelmana on, että olemme loukussa tässä itse luomassamme taloudellisessa tilanteessa, joka tukahduttaa yhteistyöhalut, palkitsee päinvastaiset pyrkimykset ja luo jälleen kerran myrkyllisyyden — ”normaaliuden” –vallitsevan kulttuurin.

Okei, se siitä, jatketaan eteenpäin. Haluaisin käsitellä podcastin loppuosassa kolmea keskeistä kohtaa, jotka liittyvät yleiseen vapaiden markkinoiden käsitteeseen, joka koskee kilpailun kautta tapahtuvaa monimutkaista sääntelydynamiikkaa, josta aloin puhua edellisessä podcastissa. Nämä asiat liitetään usein F. A. Hayekiin, mutta ne eivät ole vain hänen ansiotaan, ja aiomme tulkita niitä uudelleen yhteistoiminnallisen, monimutkaisen sopeutuvan järjestelmän näkökulmasta.

Muistakaa, että tämä on argumentin ydin: ajatus siitä, että vapaat markkinat ja kilpailutoiminnot johtavat talouden spontaaniin, elinkelpoiseen sopeutumiseen, mikä, kuten Hayek väittää, on ainoa tapa, jolla asiat voivat toimia. Ja muistakaa, että emme yritä rakentaa yhteistoiminnallista talouskonseptia, joka perustuu mihinkään byrokraattisen suunnittelun käsitteeseen. Tämä on sitä, mitä taas kutsutaan halventavasti ”keskussuunnitteluksi”, joka liittyy epämääräisesti kaikkeen, mikä ei ole vapaiden markkinoiden kapitalismia.

Meidän on havaittava, että monimutkaisilla mukautuvilla järjestelmillä on tiettyjä itseorganisoituvia ominaisuuksia, kuten aion puhua. Korostan tätä vain siksi, että se on oikeastaan eräänlainen harhautus, jos ajatellaan sitä, mitä Hayekin kaltaiset ihmiset ovat edistäneet, kun he jatkuvasti olettavat tietynlaista rakennetta markkinattomassa yhteiskunnassa, joka on vain päätöksiä tekevien ihmisten pyramidi, josta puuttuu kaikki palaute ja joka omaksuu kaiken tarvittavan monimutkaisuuden.

Mutta tämän vuoksi väitän edelleen, että niin sanotun kommunismin, sosialismin ja marxilaisuuden historiallisilla käsitteillä ei ole todellista dynaamista perustaa. Ne perustuvat useisiin oletuksiin. Ne eivät ole järjestelmiä idean varsinaisessa merkityksessä, mikä tarkoittaa, että niillä ei ole yhteisiä itseorganisoituvia ominaisuuksia, joiden avulla yksi käyttäytymismalli olisi olemassa idean määrittelemiseksi. Toisin sanoen Neuvostoliiton talousjärjestelmä oli Neuvostoliiton talousjärjestelmä. Se ei ollut sosialismia tai kommunismia, kuten rutiininomaisesti kuvataan. Sillä ei ole merkitystä, mitä nämä nimitykset olivat. Järjestelmäidentiteettiä ei ole olemassa.

Ja jos tämä ei vieläkään käy ihmisille järkeen, voitte lukea Substack-artikkelini aiheesta “Why Socialism Sucks—and it’s not what you think”.

Okei, nämä kolme kysymyksessä olevaa kohtaa ovat: tehokkuus, itsesääntely ja spontaani järjestys.

Numero yksi: Tehokkuus. 

Kilpailumarkkinoiden näkökulmasta oletetaan, että on olemassa seuraava ehdotus:

”Tehokkuus syntyy, kun hajautetut, kilpailun ohjaamat päätökset allokoivat resursseja kaupan ja siten hintamekanismin kautta.”

Kun tämä ajetaan yhteistyöhön perustuvan linssin läpi, tämä muuttuu seuraavasti:

”Tehokkuus syntyy hajautetuissa yhteistyöverkostoissa, joissa kaikki tieto on jaettua ja joissa on suoria demokraattisia mekanismeja, joiden avulla päästään taloudelliseen toimintaan.”

Mitä tämä tarkoittaa?

Ensinnäkin tehokkuus on määriteltävä oikein. Tavoitteena on teknistieteellinen tehokkuus, joka tarkoittaa homeostaasin ylläpitämistä ympäristön kanssa, sen varmistamista, että kaikki tavarat suunnitellaan strategisesti pitkäikäisiksi ja sopeutumiskykyisiksi — mukaan lukien standardoinnin kaltaiset näkökohdat — ja lopulta pyrkimystä päästä mahdollisimman lähelle jätteetöntä kiertotaloutta. Tämä ei taaskaan vastaa markkinoiden tehokkuutta.

Markkinoiden tehokkuus ei ymmärrä todellista teknistä tehokkuutta. Markkinadynamiikka perustuu nimenomaisesti satunnaiseen kasvuun ja tuhlaukseen, jota ohjataan voittoa tavoittelemalla. Se on sen juurifunktio. Jos ihmiset saavat ruokaa ja heidän elintasonsa nousee ja niin edelleen, se on täysin järjestelmän sivuvaikutus lyhyellä aikavälillä. Todellisen tehokkuuden arvioinnin täytyy sisältää tieteeseen perustuva analyysi yhdistettynä demokraattisiin mekanismeihin, kuten kuluttajien mieltymysten yhdistäminen luonnonoikeudellisiin normeihin.

Miten tämä saavutetaan? Avoimen lähdekoodin osallistavan suunnittelualustan avulla, johon on mukautettu kestävyyden ja tehokkuuden suodattimet. Tämä saattaa kuulostaa hienolta, mutta pohjimmiltaan kyseessä on vain paranneltu joukkorahoitteinen CAD-järjestelmä. Tietojen eheys voidaan suojata hajautetun kirjanpidon mekanismeilla, ja perustavanlaatuinen tekoäly tukee empiirisiin tietoihin perustuvia tehokkuus- ja kestävyyslaskelmia. Se kuulostaa todella hienolta, mutta ei ole sitä.

Prosessi etenee eri tavoin riippuen erityisestä tavoitteesta. Mutta jos se suuntautuu esimerkiksi fyysisiin tavaroihin, tällaiset tilat järjestetään yhteistyössä sekä sisäisesti että ulkoisesti käyttäen samaa tehokkuuslähestymistapaa jätteen minimoimiseksi. Tämän mallin alkuvaiheessa paikallistaminen on luontaista. Mutta kyse ei ole vain siitä, missä järjestelmä sijaitsee tai missä tuotanto sijaitsee, vaan myös siitä, mitä resursseja ja tuotantomekanismeja on saatavilla.

Koska kaiken on oltava skaalautuvaa, integraalin alkuvaiheessa tuotetaan hyvin yksinkertaisia asioita. Kun osallistuminen ja resurssien saatavuus kuitenkin lisääntyvät, monimutkaisuus lisääntyy. Tämä tapahtuu kokonaisjärjestelmän rekursiivisen luonteen puitteissa, mikä pitää yllä koheesiota, kuten kuvaan alempana.

Tarkastellaanpa käytännön esimerkkiä: ruoantuotantoa. Alueellinen yhteisö päättää kollektiivisesti luoda vertikaalisen maatilajärjestelmän. He suunnittelevat sen yhteistyössä käyttäen tätä avoimen CAD-alustaa ja varmistavat, että heidän osallistumisensa yhdistettynä tieteellisiin ja tosiasioihin perustuviin tehokkuusnäkökohtiin ohjaa suunnittelua. Kun ruoantuotantojärjestelmä on suunniteltu, se siirtyy tuotantoon ja hankkii fyysisiä resursseja ja maata.

Tähän voisi liittyä yhteistyöhön perustuva ”hakkeritila”, jos tunnet nämä termit. Vertikaalinen maatila asennetaan sitten ihanteelliseen paikkaan, ja siirrytään seuraavaan vaiheeseen: ylläpitoon, jotta se toimisi. Joku saattaa kysyä pragmaattisesti: ”Miten tämä edes lähtee käyntiin markkinajärjestelmässä? Meillä on oltava rahaa.” No, ulkoisesti rahaa tarvitaan tietysti edelleen. Olemme edelleen kiinni järjestelmässä.

Osuuskunnassa, järjestelmässä ja verkostossa käytetään kuitenkin myös muita kuin rahamääräisiä järjestelmiä ja rakenteita, erityisesti aikapankkien vaihdantaa. Nämä on hyvin helppo järjestää. Esimerkiksi 50 ihmisen yhteisö voi käyttää rahaa tilan ostamiseen, mutta kun se on kerran heidän omistuksessaan, kyseisen laitoksen sisäinen toiminta ja verkosto, jonka osa se on, eivät käytä lainkaan rahaa. Se on todellinen osuuskunta. Kaikki tuotettu ruoka jaetaan sitten ilman rahaliikennettä. Myös kaikki työvoiman käyttö tapahtuu ilman rahaliikennettä.

Ajan mittaan tämä lähestymistapa, joka on luonteeltaan irrallaan markkinakannustimista, kehittyy kohti todellisia taloudellisia kannustimia –teknisiä kannustimia — ja erityisesti sitä, että tehdään enemmän vähemmällä tai lähestytään nollan rajakustannuksia, kuten Jeremy Rifkin sanoisi. Tämä vastaa Buckminster Fullerin käsitystä katoavaistamisesta.

Prosessin alkuvaiheessa ei ole kyse siitä, mitä saavutetaan, vaan siitä, miten se saavutetaan. Kriittinen tavoite on lisätä tehokasta tuotosta samalla kun resurssien ja työvoiman panosta vähennetään jatkuvasti, jolloin strateginen tehokkuus maksimoidaan.

Kun tämä prosessi on hiottu, sitä voidaan soveltaa lähes mihin tahansa materiaalitaloudelliseen tuotantoon. Siinä kaikki, mitä aion sanoa siitä tällä hetkellä.

Numero kaksi: Itsesääntely.

Vapaan markkinatalouden teoriasta lähdetään jälleen kerran liikkeelle, ja kilpailuolettamuksena on, että

”Kilpailu tarjoaa itsesääntelyä, kun yksittäiset toimijat sopeuttavat painopisteitään ja käyttäytymistään markkinasignaalien perusteella ja ohjaavat ja sopeuttavat taloutta.”

Osuustoiminnallisesta, ei-markkinaehtoisesta näkökulmasta tämä kuuluu seuraavasti:

“Hyödyntämällä dynaamista takaisinkytkentää hajautetussa yhteistyöverkostossa, johon on liitetty osallistavaa demokratiaa ja tehokkuuden optimointia, saavutetaan adaptiivinen vaihtelevuus ja homeostaasi.”

Muistetaan ensin tämän itsesäätelyn ominaisuuden merkitys. Elinkelpoisen järjestelmän itsesäätely tarkoittaa, että järjestelmä vaatii mahdollisimman vähän ulkoista puuttumista. Mikä tekee jostakin asiasta ulkoisen? Mikä tahansa, mikä ei sovi yhteen sen hallitsevan systeemidynamiikan kanssa, jota yritetään säännellä. Klassinen esimerkki on oikeusjärjestelmä ja markkinajärjestelmä. Oikeusjärjestelmä pyrkii sääntelemään markkinoita, mutta se toimii rakenteeltaan tietenkin täysin eri tavalla.

Tämän yhteistyökonseptin yhteydessä tavoitteena on, että toimielimen sisällä tai toimielinten välillä tapahtuvalla toiminnalla on mahdollisimman paljon johdonmukaisuutta ja yhteenkuuluvuutta, jotta ongelmia voidaan ratkaista sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti, mikä tarkoittaa eri toimintatasojen välisiä suhteita. Jos tällainen ajattelu on teille tuttua, kutsuisitte niitä rekursiivisiksi suhteiksi.

Yhteistyöverkoston on säilytettävä tarvittava monimuotoisuus, jotta se voi vastata uusiin haasteisiin, jotka yleensä johtuvat ympäristön muutoksista eli järjestelmän kyvystä mukautua sen ympärillä tapahtuvien tapahtumien monimutkaisuuteen ja arvaamattomuuteen, mikä tietenkin vaikuttaa siihen.

Tämä saavutetaan dynaamisella takaisinkytkennällä — jatkuvalla kiertävällä tietovirralla siitä, mitä järjestelmässä tapahtuu, jolloin tuloksia voidaan ennakoida ja niihin voidaan puuttua. Se edellyttää tietysti monitasoista harkintaa, joista yhtä kutsumme lajikkeen vaimentamiseksi. Erilaisuuden vaimentaminen on tietojärjestelmissä ratkaisevan tärkeää analyysin kannalta, koska lähes tietoa on aina lähes loputtomasti liikaa, ja sitä on arvioitava strategisesti, jolloin tärkeät tiedot vähennetään ja kohina suljetaan pois.

Pohditaanpa kuitenkin hetki tämän ja kilpailukykyisen hintajärjestelmän vastakkainasettelua. Kilpailukykyisen kaupan ja kaikkien sen seurauksena syntyvien myöhemmän vaiheen preferenssien ja mukautusten — sen informaatiokehityksen, kuten kysynnän ja tarjonnan hintadynamiikan — sijasta tämä tapahtuu sitoutumiseen perustuvan informaation, ei kauppaan perustuvan informaation, avulla. F.A. Hayek piti tätä mahdottomana, ja muutkin, kuten Ludwig von Mises, joka kirjoitti kuuluisan teoksensa Economic Calculation in the Socialist Commonwealth, väittivät samaa.

Ja jälleen kerran tällaiset ajattelijat ovat tehneet valtavan hyvää työtä aivopestessään monet uskomaan, että vain kilpailuun perustuvan kaupan kautta toteutuva hintadynamiikka voi edistää tehokasta itsesääntelyä. On toki totta, että markkinajärjestelmä toimii itsesääntelyllä, ja vieläpä vahvasti. Mutta se tekee niin väärillä tavoilla — hyvin väärillä, lyhytnäköisillä, typistetyillä ja kapeilla tavoilla. Otetaan esimerkiksi kuluttajien mieltymykset.

Nykyään mainonta muuttaa abstraktit ideat ihmisten haluiksi sosiaalisen manipuloinnin avulla, yksinkertaisesti. Kapitalismin päätöksillä siitä mitä tuotetaan ei yleensä ole mitään tekemistä yksilön mieltymysten kanssa kehityksen alkuvaiheessa. Se alkaa voittoa tavoittelevista yrityksistä, jotka painostavat kulttuuria sopeutumaan strategisten ehdotusten avulla. Jos et usko tätä, mieti Apple Corporationin kehityksen ensimmäistä ja kannattavinta tuotetta — sitä, joka pelasti sen. Mikä se oli? MP3-soitin: iPod.

Kukaan ei pyytänyt sitä, mutta se otti vallan, koska Apple pystyi äärimmäisen taitavaan markkinointiin — itse asiassa läpimurtomanipulointiin — ja kasvatti joukon automaattiasiakkaita näillä valkoisilla korvakuulokkeilla, jotka ovat sen tavaramerkki. Heistä tuli käveleviä mainoksia, jotka kulkivat kadulla, kuuntelivat musiikkia ja jäivät rutiininomaisesti melkein autojen alle joka risteyksessä.

Jälkikäteen ihmiset tietysti sanoisivat: ”No, pidän pienistä MP3-soittimistani, niitä on helpompi kuljettaa kuin CD-soitinta laukussa”, ja niin edelleen. Ja me perustelemme innovaation jälkikäteen. Miksi? Koska se on jo läpäissyt kulttuurin. Todellisuudessa kyseessä on kuitenkin innovaatio, jota ei ole ohjannut tarve. Kyse on pikemminkin kehityskulun toistosta, jossa on tehty pieniä parannuksia, ja jossa on luotu ylellisyyskonsepti, joka ei todellakaan sovellu — tai ei sovellunut — olemassa oleviin tarpeisiin. Tarpeet luotiin.

Markkinoinnin ja mainonnan avulla ja sosiaaliseen osallisuuteen vetoamalla ihmiset päättivät jälleen kerran, että tästä mukavuudesta — musiikin kuuntelun vähäisestä parantumisesta — tulisi suuri tarve. Ja tämä on hyvin vaatimaton esimerkki. Tämä koneisto, jolla mielivaltaisista, pinnallisista ideoista tehdään sosiaalisesti tuettuja tarpeita, on kapitalistisen yritystoiminnan kulmakivi. Siitä termi markkinointi.

Yhteistoiminnallisessa järjestelmässä — maailmassa, jossa ei ole mainontaa – -tätä ei olisi olemassa. Palaute siitä, mitä kuluttajat haluavat, sisällytettäisiin suoraan suunnittelun ohjelmointisitoumukseen käyttämällä niinkin yksinkertaisia menetelmiä kuin kysymällä ihmisiltä mitä he haluavat, tai käyttämällä järjestelmiä trendien ennakoimiseksi. Yksinkertaista. Paljon tehokkaampaa. Se ei ainoastaan poista kaikkea arvailua ja uhkapeliä, jota yritykset harjoittavat tuotteilla, joita ne yrittävät kehittää myydäkseen – -tuotteilla, joita kukaan ei välttämättä halua tai tarvitse – vaan se auttaa tekemään sen, mihin talous on suunniteltu: vähentämään jätettä.

Emme halua luoda uusia, houkuttelevia ideoita, jotta voimme käyttää enemmän resursseja, kun ihmisillä ei ole niille mitään käyttöä omassa mielessään. Toivottavasti tämä on järkevää. On eri asia ratkaista olemassa oleva ongelma ja käyttää siihen tehokkaasti resursseja ja tietoa. Se ei ole sama asia kuin tunneperäisten ongelmien ja sosiaalisen osallisuuden ongelmien luominen keksimällä esineitä, jotka kiehtovat ihmisiä emotionaalisesti tai jotka liittyvät heidän sosiaaliseen osallisuuteensa. Markkinakapitalismi luo jatkuvasti jätettä, kun se etsii kilpailullisesti seuraavaa suurta kannattavaa tuotetta, jota myydä tai jolla luoda myyntitrendejä.

Yhteistoiminnallisessa järjestelmässä ei luotaisi mitään sellaista, mitä ihmiset eivät itse asiassa haluaisi, ja markkinoinnin manipuloiva voima olisi jälleen kerran poissa.

Samoin käytettäisiin vaadittua tehokkuuden eetosta, joka perustuu päällekkäisyyksien välttämiseen ja standardointiin. Sen sijaan, että 10 eri yritystä valmistaisi 10 erilaista ajoneuvoa, jotka kilpailisivat keskenään ja yrittäisivät tehdä pieniä parannuksia, ihmiset kokoontuisivat yhteen suunnittelemaan parhaan mahdollisen variaation. Dynaamisesti, joten sitä päivitetään jatkuvasti, mikä vähentäisi kaikkea tätä uskomatonta kilpailuun liittyvää päällekkäisyyttä ja siten myös tuhlausta.

Samalla tämä itsesääntely olisi tietenkin vahvasti sidoksissa maapallon luonnollisiin rajoihin. Kyse on suunnittelun tehokkuudesta. Siinä on aina tarkasteltava jokaista tuotetta ei yksilötasolla vaan sitä, miten se sopii koko teollisen järjestelmän tuotokseen. Se on toisin sanoen yksi jättimäinen yhtälö.

Ja olen rehellinen: ajattele tämän yksinkertaisuutta. Miksi nykyisessä markkinajärjestelmässä ei ole tämänkaltaisia sääntelyohjelmia, joilla ainakin yritettäisiin asettaa nykyiselle järjestelmälle hyviä rajoituksia terveen ekosfäärin ja niin edelleen hyväksi kansanterveyden nimissä? On niin perustavanlaatuista, että meillä on tällainen integroiva järjestelmä. Greenpeacen kaltaisten järjestöjen pitäisi käyttää aikansa tähän, ei kylttien pitämiseen ja kaupallisten laivojen suistamiseen raiteiltaan.

Siitä voisi puhua paljon enemmänkin, mutta jatketaanpa kolmannesta.

Numero kolme: Spontaani järjestys.

Palataan jälleen kerran F.A. Hayekin tunnetusti kuvaamaan vapaiden kilpailumarkkinoiden näkökulmaan:

”Spontaani järjestys syntyy, kun yksittäiset toimet, joihin liittyy kaupankäyntiä ja joita ohjaa oma etu, luovat tahattomasti johdonmukaisen sopeutumiskykyisen järjestelmän kokonaisuutena.”

Nyt on tärkeää toistaa, että tämä spontaanin järjestyksen ominaisuus on taas se, mikä erottaa todellisen monimutkaisen sopeutuvan järjestelmän jäykästä, keinotekoisesta byrokratiasta — joka ei toimi eikä ole todellinen järjestelmä tällä tasolla.

Vaikka markkinatalous organisoituu väärällä tavalla ja muuttuu yhä kestämättömämmäksi ja epävakaammaksi reaalimaailman ympäristössä, se täyttää silti vankasti itseorganisoituvan järjestelmän kriteerit. Yksittäisen kaupan ytimestä rakentuu koko rakenne. Se alkaa kahdesta ihmisestä, jotka käyvät kauppaa, ja sitten se kasvaa ryhmiksi, jotka käyvät kauppaa, mikä johtaa yhä suurempien ja monimutkaisempien verkostojen yrityksiin ja yhtiöihin.

Tämä koskee myös muita merkittäviä instituutioita, kuten sääntelyelimiä, oikeusjärjestelmää ja jopa sitä, miten itse hallitus määritellään. Jopa abstraktimmat ideat, kuten omistusoikeus, kulminoituvat tämän järjestelmän kautta luonnollisena lopputuloksena. Kaikki tämä sisältyy jälleen kerran kaupankäyntiin.

Todella yhteistoiminnallisen talousjärjestelmän on säilytettävä samanlaiset spontaanin järjestyksen ominaisuudet pysyäkseen emergenttinä ja sopeutuvana ja tarjotakseen tarvittavaa vaihtelua ja niin edelleen.

Toisin sanoen se on jälleen kerran rekursiivinen. Sen on oltava itsesimilaarinen yhteenkuuluvuuden vuoksi, jossa mikrokosmos antaa tilaa makrokosmokselle luonnollisena jatkeena — ei jonkinlaisena keinotekoisena päällekkäisyytenä, kuten näemme byrokratiassa. Mitä johdonmukaisempi tai yhtenevämpi dynamiikka järjestelmässä on, sitä elinkelpoisempi järjestelmästä tulee.

Palatakseni takaisin markkinoiden lähtökohtaan, miten tämä muuttuu kilpailusta yhteistyöhön kehittyvässä spontaanissa järjestyksessä? Se voidaan ilmaista seuraavasti:

“Spontaani järjestys syntyy, kun yksilölliset toimet, jotka sitoutuvat yhteistyöverkostoihin ja joita ohjaavat henkilökohtaiset ja yhteiskunnalliset intressit, rakentavat mukautuvan järjestelmän kokonaisuutena.”

Yksinkertaista, mikä herättää kysymyksen: Mikä on tämän uuden yhteistoimintatalouden ytimen siemen? Mikä on se, joka moninkertaistuu ja skaalautuu yhä monimutkaisemmaksi ja rakentaa elinkelpoisen, toimivan talouden?

Vastaus on, että toisin kuin toimijoiden välisessä kilpailullisessa markkinakaupassa, tässä on oltava kyse yhteistoiminnallisesta rakenteesta. Konstruktiolla tarkoitan sitä, että kyse ei ole yksittäisestä teosta vaan pikemminkin yhtenäisestä käyttäytymismallista.

Yksi juuriprosessi — käyttäytymismalli — joka helpottaa syntymistä ja laajentumista. Toisin sanoen sen sijaan, että yksiköt kasvaisivat muiden kustannuksella, kuten kapitalismi tekee, yhden solmun kasvu yhteistyöverkostossa vahvistaa koko järjestelmää kaikkien hyödyksi.

Voimme kutsua tätä ytimen siementä järjestelmän “juurirakenteeksi”. Juurirakenne koostuu kolmesta institutionaalisesta elementistä tai osajärjestelmästä: Yhteistyöhön perustuva arvonvaihdanta, yhteisten resurssien hallinta ja osallistava taloushallinto.

Aloittaen yhteistyöhön perustuvasta arvonvaihdannasta, tämä osajärjestelmä yhdistää aikapankit, osuuskunnat ja keskinäisen avun verkostot — mekanismit oikeudenmukaiseen ja ei-monetaariseen arvonvaihdantaan — ja edistää vastavuoroisuutta, jaettua omistajuutta ja suoraa tukea yhteisöissä ja niiden välillä. Tämänpäiväisen podcastin vuoksi en voi mennä yksityiskohtiin sen lisäksi, että korostan, että tämä arvonvaihdanta on se pähkinä ja pultti, jonka avulla asiat saadaan tehtyä. Oikein jäsennelty aikapankki helpottaa palvelujen vaihtoa, kun taas osuuskunnat mahdollistavat ei-kilpailullisen tuotannon, kuten aiemmin mainittiin.

Tällaisten järjestelmien sisäinen toiminta perustuu avoimen lähdekoodin digitaalisten järjestelmien kautta tapahtuvaan yhteistoiminnalliseen joukkoistamiseen, jossa yhdistetään tekniikoita kuten lohkoketjuja turvallisuuden takaamiseksi, tekoälyä suodatusta varten ja muita aiemmin mainittuja ominaisuuksia.

Seuraavana aiheena on yhteisten resurssien hallinta. Tämä osajärjestelmä on olemassa, koska yhteistoiminnallinen suunnittelu ja tuottaminen vaatii luonnollisesti resursseja kaikilla tasoilla. Mistä ne sitten tulevat? Miten niitä ylläpidetään? Miten kukin prosessi sopii yhtälöön? Tämä on muunnelma siitä, minkä toivomme johtavan järjestelmän laajentumisen myöhemmissä vaiheissa tuotantovälineiden yhteisomistukseen yhtenä yhteiskuntana, jossa maapallon resurssit jaetaan hajautetun hallinnan kautta.

Tämä on tietysti jälleen kerran kaukainen haave, eikä se ole välttämätöntä, jotta järjestelmä toimisi siinä määrin kuin se voi. Jos tarvitaan maata yhteistoiminnallisen instituution perustamiseen, yhteisö voi koota yhteen taloudelliset resurssit, rahoittaa hankkeen joukkorahoituksella, ja kun instituutio on perustettu, kaikki, mitä tapahtuu, toimii uuden järjestelmän sisällä, mikä on täysin ristiriidassa markkinatalouden toimintatapojen kanssa. Mitä enemmän resursseja ja tuotantovälineitä järjestelmä omaksuu ja luo tämän yhteistyöverkoston kautta, sitä vahvemmaksi se tulee. Mitä enemmän se hajottaa markkinapohjaista verkostoa, sitä enemmän se jatkaa siirtymistä ulos itse kapitalismista.

Kolmas kohta: Osallistava taloushallinto. Tämä osajärjestelmä on päällekkäinen kahden muun osajärjestelmän kanssa, ja se eroaa edustuksellisesta demokratiasta, jota me nykyään ajattelemme. Vaikka poikkeuksia voikin olla, tämän järjestelmän demokraattiset piirteet ovat itse asiassa sisäänrakennettuina jokaiseen menettelyyn osallistumisen tasoon. Jos esimerkiksi yhteisö haluaa päättää, mitä se tuottaa, se alkaa osallistua suunnitteluprosessiin ja näyttää muille ideoitaan. Näin syntyy luonnollisesti se, mistä yleisö on kiinnostunut ja mistä ei, mikä luo demokraattisen yhtymäkohdan. Kyseessä on toisin sanoen yhteistyöprosessi.

Vastaavasti, jos yhteiskunta käsittelee keskeisiä yhteisiä infrastruktuuri-intressejä, esimerkiksi sillan rakentamista kaupunkiin, syntyy sama sitoutuminen ja ehkä tässä tapauksessa myös perinteisempiä suoran demokratian mekanismeja konsensuksen saavuttamiseksi. Toisin sanoen hallinto on integroitua ja itsesäätelyä mahdollisimman laajasti eri mittakaavoissa, ja osallistujat osallistuvat siihen suoraan. Kyse ei ole toissijaisesta ulkoisesta lainsäädäntövallasta tai valtaviranomaisista. Kyse on sisäänrakennetusta, dynaamisesta ja yhtenäisestä lähestymistavasta.

Ihanteellista tällaisessa yhtälössä on, että yhteisö osallistuu mahdollisimman laajasti yhteisymmärrykseen pääsemiseksi. Mutta se on jälleen kerran epälineaarista — ei yksi henkilö, yksi ääni. Useimmissa tapauksissa ketään ei valita. Tilanteesta riippuen voi olla kysymys ylläpidosta johtajien kautta. Nämä kaikki ovat asioita, joita voidaan tarkentaa. Ihmiset ovat aktiivisesti mukana eri tasoilla ja vaikuttavat ihanteelliseen kokonaistulokseen: itsesäätelyyn.

Tiedän, että olen käsitellyt tässä paljon, ja jokaisella, joka pohtii näitä ajatuksia kriittisesti, on varmasti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mutta toivon, että alatte nähdä valoa. Tästä ”peruskonstruktiosta” puhutaan vielä paljon, sekä siitä miten siinä käytetään palauteprosesseja koko järjestelmässä, joita ohjaa yleisön sitoutuminen ja jotka siirtävät koko järjestelmää yksinkertaisuudesta monimutkaisuuteen emergentillä, rekursiivisella tavalla ja säilyttävät johdonmukaisuuden.

Mutta aiomme lopettaa tänään tähän. Kaikki, mitä olen käsitellyt, sisällytetään aiemmin mainitsemiini Integral-asiakirjoihin sekä simulaatioihin, joita toivomme kehitettävän ja jotka todella näyttävät prosessin.

Ja tähän päättyy tämän päivän ohjelma. Se on hieman eeppinen. Tiedän, että olen väsyneempi kuin aloittaessani. Ja olkaa hyvä ja tietäkää, että olen yhtä lailla loukussa kuin kuka tahansa tässä järjestelmässä, ja aika on nykyään rahaa. Toivon, että ne, jotka löytävät arvoa tästä keskustelusta, tukevat minua.

Voit mennä Patreoniin tukeaksesi minua. Tiedä, etten piiloudu maksumuurien taakse mistään, mitä teen. Jos tuet Patreonia tai teet suoran lahjoituksen, se menee koko yhteisön hyväksi, koska en oikeastaan rajoita mitään tekemääni — se on aina vapaasti saatavilla. Jos voit auttaa tukemaan koko tätä kehitysverkostoa, arvostan sitä todella paljon.

Pitäkää huolta, ihmiset. Tapaamme pian.

  Lähde: https://www.revolutionnow.live/episode-53/

Luin mahtavan AnttiHeikkilä-artikkelin (aiheena puolivaltiollinen Pravda eli "Suomen Hesari"), ja törmäsin kuin törmäsinkin paikkaan, jossa edelleen leivotaan voilla. Ja vieläpä erikoishyvällä maalaisvoilla, joka on valittu rakkaudella tietoisesti, ja tulee suoraan suhteilla sieltä missä se tehdään. Jahka vielä itse pääraaka-ainekin vaihtuu vehnästä Speltiksi, alkaa minullekin pulla maistumaan. Voisarvi oli kyllä ihan hyvä, varsinkin kun olin juuri sattunut hakemaan parikin vähän erikoisempaa voipakettia matkaevään kumppaniksi.

Kaveri oli kävellyt paikalle intuitiolla ilman varsinaista syytä, ja saatiin kelpo keskustelut isojen ja pienien kaupunkien eroista; soveltuvuudesta tavoitteisiin tai sitten tavoitteistavapaampaan hyvinvointihengailuun. Jos meinaat pelata täysii, haluat treenata ja ehkä mittauttaakin kompetenssia nälkäisten huippuammattilaisten ja sellaiseksi tähtäävien seurassa. Halutessasi vain nauttia pelistä tai pelailusta, kiireettömämpään nautiskeluun erikoistuminen korreloi usein edullisempien vuokratasojen kanssa - pienempi kylä siis. Minulle on aina ollut tärkeää löytää kunnianhimoista, vahvasti kehityksestään kiinnostunutta seuraa - mutta terveyssyistä, ja aitoutta säilyttääkseni, olen pitänyt tähän ikään saakka vähintään toista jalkaa rennommissa maisemissa, luontoa lähempänä. Mutta huomaan voivani yllättävän hyvin myös melussa ja saastassakin (runsas autoliikenne, koneita varten suunniteltu epäinhimillisen kehno yhdyskuntarakenne), heti kun energeettisesti resonoin riittävän vahvasti meluisamman miljöön tarjonnan kanssa. Kauniissa (pikku)kaupungissa voi olla kivaa; suuremmassa sen sijaan mahdollisuuksia - sinne pakkautuneiden huipputekijöiden muodossa. Sinne, minne ihmisiä muutenkin keskittyy enemmän, keskittyy suhteessa vieläkin voimakkaammin kaikkein inspiroivimpia ja tietoisimpia tapauksia. Tietenkin; hehän haluavat oppia, ja ihmisen kehitys tapahtuu ennen kaikkea sosiaalisesti, ja paras oppiminen parhaita treffaamalla - asiakkaina, mentoreina, kollega-kumppaneina, palveluntarjoajina. Sellaista ekosysteemiä, jossa aika on rahaa ja sitä vaihdetaan kuin päivittäistavaroita, ei rauhallisempi pikkukaupunki juurikaan tarjoa. Ja minua se "aika on rahaa, ja voit nostaa sen arvoa petraamalla läsnäolosi laatua" -maailma vetää nykyään puoleensa villimmin kuin pelkkä hyvinvoinnista nauttiminen sellaisenaan. Vaikka nautiskelu olisi kuinka elämyksellistä ja aitoa, voittaminen tuntuu vielä voimakkaammin. 

(Lähde: Laatua Lasten Lautasille, <-- hauska linkki & ever more reason to win )

Tässä vielä houkuttelevimmat lainaukset tuosta Antin artikkelista:

"Helsingin Sanomien hiipuva suuruus aiheuttaa kaikenlaista, jopa ihan epätoivoisia tekoja. Lehti mitätöi nettiä ja pullistelee ajatuksella, että ihmiset olisivat valmiita maksamaan syvälle luotaavista artikkeleista, netti kun on lehden mukaan niin kovin pinnallinen. Onko asia näin? On kai avattava ruumis kuten anatomian laitoksella tehtiin ja katsottava, mitä lehti on syönyt."

"Monet hyvät toimittajat ovat siirtyneet vapaiksi toimittajiksi säilyttäen siten vapautensa kirjoittaa, miten itse todella ajattelevat."

 * * * * * * *

Vain yhden pointin joudun korjaamaan Antinkin ajattelussa: tälläkin pioneerilla menee kapitalismi ja korporatismi sekaisin. Yllättävän moni edelleen hassusti syyttää vapautta verotukien, patenttien ja muun suurteollisuutta suosivan byrokratian seurauksista - vähän kuin jos syyttäisi koululaisia passiivisuudesta (koululaitos jos mikä passivoittaa) tai huumeongelmista puutteellista valvontaa (valvonta aiheuttaa ongelman nostamalla markkinahintoja, laskemalla laatua ja suosimalla häikäilemätöntä sakkia - silloin kun kysynnän hintajousto on sen muotoinen kuin se addiktiivisissa aineissa tuppaa olemaan; tämän voi osoittaa jo taloustieteen alkeiskurssilla). "Yllättävän" usein systeemin systeemiuskoon kouluttamat kansalaiset huutavat apuun lisää lakeja, rajoituksia, kuria, valvontaa ja byrokratiaa, josta kuitenkin todellisuudessa kärsii vain laskun maksava asiakas, ihmisläheinen pientoiminta ja tarjonnan monimuotoisuus, suurteollisuuden ym. valtakeskittymien rohmutessa vieläkin avokätisemmin yritystukia ja poliittista etumatkaa. Usein näkee puhuttavan vaikkapa laisses faire -kapitalismin aiheuttamista ongelmista - aikana jolloin juurikin rajoituslakeja, määräyksiä ja byrokratiaa on reilusti enemmän kuin koskaan ennen :) Joudun puuttumaan peliin, kun näen että käsitteet tai faktat ymmärretään koko kulttuurin tasolla, ja jopa hyvää tarkoittavien keskuudessa, päinvastoin kuin ne oikeasti ovat. Ei VR:n huono laatu ja hinnankorotukset johdu vapaudesta tai vapaasta markkinataloudesta, vaan hirmuisella lakiviidakolla suojellusta täysin luonnottomasta monopoliasemasta, joka on vapauden äärimmäisin vastakohta. Toivon, ettei enää syytetä parsakaalia syövästä, tahi vapautta lakisääteisten monopolien aiheuttamisesta :) Ei syytetä enää regulaation puutetta regulaation aiheuttamista vaikutuksista :) Legalismissa kasvaneet krooniset (mutta silmänpalvontahenkisesti lainkuuliaiset) valehtelijat eivät parane lakeja lisäämällä, vaan lakeja vähentämällä, mikä antaa lisää tilaa luottamukselle. Raskaan regulaation aiheuttama kleptokratia (korruptiokapitalismi/riistokapitalismi) ei paranekaan raskauttamalla regulaatiota entisestään tai lisäämällä kovapalkkaisten valvojien määrää, vaan toimimalla juuri päinvastoin. Lapsi ei ehkä tervehdykään kiristämällä kieltoja entisestään, vaan lisäämällä luottamusta. Keho ei kovin kauniisti liiku määräysten jäykistämänä, vaan kääntämällä musaa vähän kovemmalle.

 * * * * * * *

 * * * * * * *

P.S. Paul Graham tiivistää hyvin: kun lähtee siihen elämään missä joka minuutin hinta on tuntuva, ei vaan pysty enää tekemään monia ennen niin rakkaita asioita entisenkaltaisella vapaalla fiiliksellä; kun tunnin tai minuutin arvo muuttuu, se koskee sitten koko elämää, vaikuttaa myös vapaa-ajan makuasioihin. Se on se todellinen menestyksen hinta. Kun aikani on arvokkaampaa, en voi enää nauttia samalla tavalla ilmaisesta (aika randomista) autokyydistä tai muista rahasta-vapaamman elämän pienistä iloista - ilman että se tuntuisi oudolle kuin rahan heittäminen roskiin tai innostavien mahdollisuuksien ignooraaminen. Sen jälkeen kun niitä mahdollisuuksia alkaa olla, ei kovin helposti tai innostavan tuntuisesti voi enää uskotella tai elää kuin niitä ei olisikaan. Kun menestys alkaa, vaikkapa tietyssä iässä tai elämänvaiheessa, merkata enemmän kuin lapsuuden lintukodosta kiinnipitäminen, sitten voi alkaa se uudenlainen seikkailu - josta ei oikein varsinaisesti kuulukaan olla enää paluuta:

Monet rakkaat tavat, jopa perinteetkin, ovat kuitenkin vain tiettyihin olosuhteisiin opittuja sopeutumisia. Uusissa oloissa voi omaksua uusia. Ne ovat hedelmällisiä hetkiä, kun opin hyödyntämään uuden tilanteen parhaita puolia, sovittamaan yhteen omia taipumuksia ja ympäristön toiveita. Elämässä kuuluukin vanhan ja uuden tanssia tuoreilla tavoilla.

Stubb sanoi, ettei oo mitää probleemei täs keissis. Se riittänee tyhjennykseksi? Muutenki ihan parasta alottaa vasta nyt, jo äänestettyämme EU vaaleissa, näinkin laajasta ja tärkeästä aiheesta. Alan asiantuntijat ovat lakimiehiä, niin puoltajat kuin vastustajatkin. Luottaisinko lakimiehen näkemykseen tällaisessa asiassa? Siis he kyllä varmaankin osaavat sanoa, onko jokin asia laillista vai ei ja siitä kovasti kiistellä, sehän on heidän työnsä. Riippumatta onko A vai -A oikein tai väärin, aina löytyy joku kumpaakin argumenttia puolustamaan. Lakimiehille maksetaan siitä ihan palkkaakin. Parhaille lakimiehille miljoonia.

Mutta eettiset lauseeni ovat minun omalla vastuullani. Ja asetan ne lauseet omaan mailmankuvaani, joka on psykologisten (ideologisten) arvostelmien kudelma. Myös netistä voimme kaikki poimia ne faktat, jotka maailmankuvaamme sopivat. Myös minä.

No, on tullut yhdestä jos toisestakin suunnasta kommenttia ja varoitusta, että jos jatkan tähän malliin, niin joku haastaa mut oikeuteen. So what? Kuolenko siihen, jos joku haastaa mut oikeuteen? Suomessa kuolemantuomio ei ollut muistaakseni käytössä?

Kuolemakaan ei pelota, koska joku päivä kuolema korjaa meistä jokaisen. Tiedostan sen, että elämä on katoavaista ja siksi pyrin elämään jokaisen päiväni täysillä. Elämää ilman katumusta. En halua katua kahdenkymmenen vuoden päästä asioita, joita en tehnyt tänään. Elämä on tässä ja nyt, jos olen kerran elossa niin voin saman tien ottaa siitä kaiken irti.

Kyseenalaistan kaiken. Kyseenalaistan hyvinvointiyhteiskunnan. Kyseenalaistan suuryritykset. Kyseenalaistan markkinatalouden. Miksi? Miksi pahoja asioita tapahtuu tässä niin kutsutussa hyvinvointivaltiossa? Miksi virkavalta on korruptoitunutta? Miksi Suomessa tehdään niin paljon itsemurhia? Miksi täällä on kodittomia? Miksi miehet hakkaavat vaimojaan? Miksi tapahtuu kouluampumisia? Mikseivät vanhemmat kasvata lapsiaan?

Minua kiinnostaa se, että miksi näitä kamalia asioita tapahtuu Suomessa, jossa kaikkien asioiden pitäisi olla niin hyvin. En ymmärrä miksi näin on. Voisiko joku selittää minulle? Vastaukseksi ei riitä se, että maailma on karu ja ruma paikka tai että sellaista se on. Minä tiedän, että sellaista se on. Tiedän, että vain kovalla työllä menestyy, jos silläkään. Mutta yrittänyttä ei laiteta. 

Haluan kattavan vastauksen, joka on hyvin perusteltu ja jossa on käytetty useampaa kuin yhtä tietolähdettä. Vähintään kolme luotettavaa tietolähdettä olisi kiva. Haluan, että viittaat vastauksessasi auktoriteettiin ja tieteellisiin tutkimuksiin. Haluan että vetoat vastauksessasi tunteisiin. Minä osaan tehdä niin, joten mikset sinäkin?

Teen parhaillani sitä, mitä äidinkielenopettajani minulta muutama vuosi sitten toivoivat. Minä tarkastelen asioita kriittisesti ja perustelen väitteeni. En kuitenkaan kritisoi turhasta ja esitän kritiikin perään aina parannus- tai kehitysehdotuksen. Annan vastapuolelle kultaisella tarjottimella vastauksen kaikkiin hänen ongelmiinsa. On hänen valintansa, tarttuuko hän siihen vai ei.

Mikäli joku tosiaan haastaa minut oikeuteen sen takia, että olen kritisoinut suuryritystä, antanut esimiehelleni kirjallista palautetta ja kehitysideoita, se vain todistaa väitteeni todeksi. Tässä yhteiskunnassa on jotain vialla ja pahasti. Onneksi on myös nuoria idealisteja jotka ovat poliittisesti aktiivisia ja tekevät parhaansa muuttaakseen tätä systeemiä. Ihmisiä, jotka osaavat ajatella tulevaisuutta.