#laskeminen

Viikonloppuna mulla alkoi taas hiihto-opeilu. Vähän myöhään meni aloitus, kun lomailin melkein koko tammikuun muualla, mutta hyvinhän tässä vielä ehtii. Hiihdonopettajana toimiminen on tapa tehdä harrastuksesta vähän halvempi eli ei sitä ihan oikeasti työksi voi kutsua, ei palkan eikä monenkaan muunkaan asian suhteen. Mutta kivaa se silti on! Kivaa ehkä juuri siksi, että se on kuitenkin enemmänkin vapaaehtoistyötä kuin oikeaa työtä.  Vaikka lapsista en muuten niin hirveästi aina välitä, niin hiihtokoululaisina ne on yleensä varsin mukavia. Tykkään siis laskevista lapsista! Viikonlopun hauskin tapaus oli 5-vuotias Maija, joka oli pippurinen tapaus. Olimme olleet ehkä viisi minuuttia yhdessä, kun Maija jo kiukutteli mulle, kun en auttanut häntä pääsemään tasamaalla eteen päin. Autoin, mutta hiljalleen aloin sanoa, että kyllä hänen pitää itsekin opetella, miten tasamaalla liikutaan sukset jalassa ilman sauvoja. Hän kiveen kovaan väitti, ettei hän osaa eikä pysty, mutta minä sanoin, että kyllä pystyy, jos vaan päättää. Hetkeä myöhemmin Maija kulki sukset jalassa tasamaalla eteen päin ja jupisi samalla: "Minä päätän, minä päätän, minä päätän". Muutamaa laskua myöhemmin taito kuitenkin oli taas unohtunut, jolloin otin ryhmäpaineen käyttöön ja osoitin Maijalle häntä pienempää poikaa: "Katso, hänkin pääsee eteen päin ja on sinua pienempi, kyllä sinunkin pitää päästä". Ja taas mentiin hetki eteen päin, kunnes Maija kaatui: "Miksi kaikki muut on minua parempia?" Maija ei ollut mikään tyhmä tyttö. Kysyin häneltä: "Mitäs Maija luulet, miksi kaikki muut on sinua parempia?" Vastaukseksi sain tuhinan kera: "No kun ne on harjoitellut mua enemmän!". Niinpä! Hyvä tyyppi! Hyvin meillä tunti meni! Koko viikonlopun kohokohta oli kuitenkin se, että sain olla Werneri-pupuna!

Blogi on ollut täysin hunningolla, johtuen pitkälti lomista. Jäin ennen joulua lomalle, jolta kunnolla palasin töihin vasta tän viikon tiistaina. Lomalla kävin ensin Saksassa, sitten juhlittiin joulua, jonka jälkeen lähdettiin ystäväni Riikan luo Rukalle. Sieltä palasin töihin kolmeksi päiväksi, kunnes lähdettiin kahdeksi viikoksi Japaniin.  Japanissa oltiin kolme päivää Tokiossa ja sieltä 10 päiväksi Myokoon laskemaan. Matka oli hieno, muttei upea. Olin vähän pettynyt matkaan ja itseeni. Jotenkin musta tuntuu, että olen rikki, kaputt. En jotenkin osannut innostua kovinkaan monesta asiasta. Tokiossa oli kyllä kivaa, mutta en silti saanut sieltä niin isoja kicksejä, kuin olisin jotenkin ehkä odottanut. Olen käynyt siellä siis 2009, joten ihan vieras kaupunkin ei ollut. Hieno paikka silti.  Enemmän mua kuitenkin alkoi huolestuttaa itseni Myokossa. Laskeminen oli suurimpana osasta päiviä kivaa, joinain jopa tosi kivaa, mutta yhtenäkään päivänä se ei ollut mahtavaa, eeppistä, mieletöntä. Olen monta vuotta käyttänyt lomani ja rahani pitkälti laskuhommissa. Mulle tuli jopa vähän epätoivo, että mitä nyt, jos en kerta enää innostu tästä asiasta samallalailla kuin aina aikaisemmin. Mitä mä sitten lomilla teen? En nimittäin ainakaan halua matkustaa noin kauas ja maksaa siitä niin paljon, jollei se musta ole siisteintä, mitä mä tiedän.  Mulla tuli reissussa jopa koti-ikävä. Marko multa kysyi, että mitä mä sitten kotona tekisin, enkä siihenkään osannut vastata.  Nyt olen kotona. Ja rehellisesti sanottuna, musta oli ihana tulla kotiin. Musta oli jopa kiva palata töihin. Halusin tähän arkeen. Mutta ei mulla nytkään mikään super onnellinen olo ole. Elämä tuntuu jotenkin tyhjältä. En kuitenkaan jotenkin saa aikaiseksi keksittyä siihen mitään sisältöä. Tänäänkin mun piti mennä töiden jälkeen jumppaan tai salille, mutten jotenkin kuitenkaan halunnut, jaksanut tai jotain. Tulin kotiin ja katsoi telkkaria, kunnes Marko tuli töistä. Se teki meille ruuan ja sen jälkeen jatkoin telkkarin katsomista. Mua ei väsytä, mutta mua ei kuitenkaan huvita oikein tehdä mitään. Ei tehnyt mieli askarrella, neuloa eikä edes soittaa kaverille, joka oli soittanut mulle. Yritin kyllä soittaa, mutta kun sen puhelin sanoi, ettei siihen saa yhteyttä, jätin asian sikseen.  Huomenna mulla on synttärit, täytän 34... eikun siis 25 vuotta ;) Olin ajatellut alunperin, että olisin voinut kutsua joitain kavereita käymään, mutten ole sitäkään saanut aikaiseksi. Sen verran sain sentään sovittua, että huomenna synttäreitään myös juhlivan siskoni kanssa juhlistetaan sunnuntaina yhdessä. Sen tekstiviestin laittaminenkin tuntui jotenkin rankalta.  Toivottavasti tää on vaan jotain ohi menevää pimeän ajan saamattomuutta.