#kiusaaja

"Sinä olet vain helppo uhri." "Sinä et saa antaa kiusaajien nähdä, että se sattuu sinuun." "Sinun täytyy vain olla huomioimatta kiusaajia, niin he kyllästyvät sinun kiusaamiseesi pian." Ovatko nämä toteamukset sinulle tuttuja? Oletko sanonut joskus itse näin jollekulle, tai kuullut itse tämän? Satuin itse Lahdessa todistamaan juuri tämänkaltaisia toteamuksia, kun olin kavereideni kanssa syömässä eräässä paikallisessa pitseriassa. Pitseriassa oli paikalla myös kolmihenkinen perhe: äiti, isosisko ja nuori poika. Perhe keskusteli pojan kokemasta koulukiusaamisesta, ja äidin ja isosiskon neuvot asiaan olivat juuri edelläkaltaisia. Lisäksi äidin suusta saattoi kuulla myös tällaista: "Sinä olet nyt sellainen, että suutut kun sinua ärsyttää. Tunnen sinut." "Sinun pitäisi vain säilyttää malttisi ja mennä tyynesti opettajan luokse." "Kun et näytä mitään tunteita, kiusaajat lopettavat." Eli kärjistäen: sinä olet viihdyttävä uhri, joten ansaitset tullakin kiusatuksi. Kiusaaminen on sinun syytäsi. 

Kiusaamisen syihin voi olla erittäin hankalaa puuttua ja tietenkin vanhemmat haluavat, ettei heidän lastaan kiusata. Mutta kertomalla, että lapsi reagoi väärin kiusaamiseen, vanhempi tekee vain hallaa lapselleen. Kiusaaminen ei lopu siten, että uhri muuttaa itseään, koska kiusaaja keksii aina uuden syyn kiusaamiselle. Kiusatulle tulee vain sellainen olo, että hän ansaitsee kaiken, koska omalla käytöksellään mahdollistaa kiusaamisen. Hän on viihdykettä ja viihdykkeenä pysyy. On niin helppoa kyllä sanoa uhrille, että sinun tulee muuttua, koska kiusaamiseen puuttuminen vaatii sosiaalisiin rakenteisiin puuttumista, mikä on äärimmäisen vaikeaa. Yksinkertaisinta on siis tarttua yleensä siihen kaikkein ilmiselvinpään ratkaisuun, eli käsketään kiusatun muuttaa itseeään. Yleensä se on myös kaikkein toimimattomin ratkaisu. Kiusaamiseen puuttuminen voi myös olla aikuisenkin näkökannalta pelottavaa ja turhauttavaa, koska oikeita ratkaisuja ei välttämättä heti tule mieleen, ja tällöinkin tuntuu parhaalta idealta muuttaa kiusattua, eikä puuttua kiusaamiseen. Kiusaamista lakaistaan maton alle.

Vika on siinä, että annamme kiusaajien oppia, että he voivat huvin vuoksi kiusata toista. Joskushan kiusaaminen voi myös loppua sillä, että kiusattu lakkaa reagoimasta. Kiusaamisen loppuminen on aina positiivinen asia, mutta tällä reagoimattomuuteen kehottamisella on muita varjopuolia, jotka jo edellä mainitsinkin. Ja kuinka monelle meistä on helppoa olla reagoimatta, kun vaikka kymmenen muuta ihmistä ympäröi meidät, huutelee törkeyksiä tai pahimmillaan käy käsiksi? Tai kun omaisuuttamme tuhotaan? Tai kun perässämme juostaan ja huudellaan törkeyksiä? Joillain yksilöillä on harvinaisen hyvä pokerinaama ja perusturvallisuudentunne, jota ei horjuta edes kiusaaminen, mutta kaikki meistä emme ole sellaisia. 

Tänään kylvettäessäni nuorinta tyttöäni minulle tuli yhtäkkiä mieleen muistot ala-asteelta. Tähän saattoi vaikuttaa kaksi asiaa: juttelin tänään puhelimessa parhaan ystäväni kanssa noilta ajoilta ja luin kolumnin kiusaamisesta. Muistin yhtäkkiä, että ai niin minähän olin koulukiusattu. En tiedä olinko paljon vai vähän, mutta niin paljon kuitenkin, että tunsin voimattomuutta sen edessä. En saanut toista lopettamaan, vaikka niin pyysinkin.

Aluksi kiusaaminen oli pulpetin tyhjennystä eli kaikki tavarat oli vedetty lattialle tai tavaroiden ottamista kiusanpäiten. Sitten tuli nimittely ja lopuksi kiusaaminen oli fyysistä eli kunnon potkuja otin vastaan. Kun minua potkittiin, kerroin vihdoin kotonakin, mitä oli tapahtunut. Äitini totesi soittavansa rehtorille asiasta. Taisin hieman estellä, koska minua hävetti. Seuraavana päivänä minut ja kiusaajani kutsuttiin rehtorin puheille. Muistan luokan kohahduksen asiasta, kun minä silloinen kympin tyttö jouduin kiusatun kanssa rehtorin ”puhutteluun.” Rehtorin puheilla minulla oli mahdollisuus kysyä, miksi ihmeessä toinen kiusasi minua. Muistan hänen olleen hyvin vaivautunut eikä hän pystynyt sanomaan syytä. Minulle tämä oli voimaannuttava kokemus – vika ei ollutkaan minussa vaan minä olin vain kohde. Tämän jälkeen kiusaaminen loppui.

Minun tarinallani oli onnellinen loppu. Aika on kullannut ikävimmät muistot matkan varrelta, koska tästä ei ole selvästikään jäänyt sellaista haittaa, mikä vaikuttaisi elämääni. Tai ainakin nyt voin sanoa niin. Tapahtuneesta selvinneenä toivon kasvattavani omista lapsistani oikeudenmukaisia ja toisia ihmisiä kohtaan kunnioittavasti käyttäytyviä ihmisiä, jotka kuitenkin osaavat pitää tonttinsa. Työtä on varmasti vielä tehtävänä sillä, eilen kauppareissulla 5-vuotias tyttäremme kertoi kovaan ääneen elämässä tarvittavia toimintamalleja: ”Jos tulee rosvoja vastaan, mä potkaisen niitä pippeliin ja sitten teippaan niitten kädet teipillä ja potkaisen lisää pippeliin.” Mietin vain, mistä tämäkin oppi on otettu. Vaikka tämän kuullessani hieman puistatti, niin samalla kyllä olin salaa ylpeä tyttärestäni. Puolensa se ainakin aikoo pitää.

Ohjaaja: Jack Garfein

Alkuperäismaa: Yhdysvallat

Kesto: 100 min

IMDB: 7.0/10

Mistä se kertoo?

Yhdysvaltojen etelässä sijaitsevan kadettikoulun oppilaat ovat vetäytyneet nukkumaan, mutta kaksi vanhempaa upseerioppilasta livahtaa vieraaseen huoneeseen hiljaisuuden jälkeen. Huoneen vasta koulussa aloittaneet asukit, Simmons (Arthur Storch) ja Marquales (George Peppard), ovat hämillään ja hädissään selvästä sääntörikkeestä, mutta he suostuvat kuitenkin järjestämään asuintiloissaan pokeripelin, jossa kolmannelta vanhemman vuosikurssin oppilaalta huijataan rahat.

Juonen takina on sanavalmis ja viekas Jocko DeParis (Ben Gazzara). Tarkoitus ei olekaan oikeasti juottaa kadettitoveri Roger Gattia (James Olson) känniin ja viedä tämän rahoja. Show toimii Simmonsille ja Marqualesille kuin häkä, mutta DeParisin oikea suunnitelma on herättää naapurihuoneen kadetti George Avery Jr. (Geoffrey Horne), usuttaa Roger tämän kimppuun ja lavastaa lopulta Avery juopuneen kompastelun uhriksi.

Jockon suunnitelma toimii ja George saa lähtöpassit kadettikoulusta. Georgen isä, kadettikoulun majuri George Avery Sr. (Larry Gates), kuulee pojaltaan totuuden tapahtumista, mutta Jockon istuttama todistusaineisto puhuu muuta. George nuoremman nimeämät todistajat Simmons, Marquales, Koble (Pat Hingle) ja Gatt puoltavat Jockon tarinaa, sillä totuuden myöntäminen tietäisi erottamista koulusta.

Onko se hyvä?

Kiusaaja näyttää ensisilmäyksellä farssilta, mutta kyseessä on kuitenkin draama. Farssimaisen siitä tekevät roolisuoritukset, joissa lähes jokainen muu kuin Gazzaran hahmo on joko vähän hidas tai sitten muuten kummallinen. Tätä ei ole kuitenkaan tehty komedian takia, vaan kyseessä on joko tahaton ylinäyttely, kannanotto etelävaltioiden sotilasakatemian upseerimateriaalista tai sitten editointivaiheessa on tehty tiukkoja muutoksia alkuperäiseen suunnitelmaan. 

Draamana Kiusaaja onnistuukin hyvin. Gazzara on kuin itse Saatana, joka juonittelullaan vie koko käden, kun hänelle tarjoaa pikkusormen. Jockon pirullisten suunnitelmien tarkoituksena ei lopulta ole muuta kuin aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa ja kärsimystä. Vastavoimaksi ei nouse yhtä voimakastahtoista yksilöä, kuten odottaa saattaisi, vaan voitto kiusaajasta saadaan vain hädin tuskin, yhteisöllisyydellä ja rohkeudella.