#itketti

kiitos saa nauraa

Aloitetaan piireistä, vaikka tästäkin raivosta ja leimaamisesta on varmaan syyttäminen hormoneja. Noh. Hain keväällä mukaan yhteen larppiin, joka olisi ollut ensimmäiseni ikinä. Olin ihan hullun innoissani, pidin koulun puheviestinnässä puheenkin nimenomaan larppaamisesta, vaikka en ole koskaan missään virallisessa sellaisessa ollut osallisena. Vielä, kun hakua oli vain joitain päiviä jäljellä, larpin facesivuilla (ja varmasti muitakin kanavia pitkin) järjestäjät mainostivat hulluna ja etsivät lisää hakijoita, vaikka hakemuksia oli kuulemma tullut jo paljon. Ja larppiinhan haettiin kokeneiden lisäksi myös ensikertalaisia, mutta jotenkin mystisesti  “--tällä kertaa valinta ei osunut kohdallesi --” No ei varmaan osunutkaan, jos kaikki muut vaihtoehdot olivat valintojen tekijöille ennestään tuttuja tai näiden ennestään tuttujen kavereita tai muita tutun tuttuja. Sekin on tietysti hyvä taktiikka mainostaa viime hetkillä, että saa ne kaikki tutut ja tuttujen tutut hakemaan, ettei vaan varmasti tarvitse ottaa mukaan ketään uutta tai ennestään tuntematonta henkilöä.  Muutama ihminen on toki sanonut, että noihin piireihin on kuulemma helppoa tulla uutena ja ylipäätään päästä sisään, mutta hyvähän se on sanoa, kun itse on jo sisällä ja nimenomaan siellä ytimessä.  Itsekin toki tiedän pari henkilöä, jotka ovat ainakin joskus olleet aktiivisesti piireissä, mutta joko välit ovat jäähtyneet (vaihdoin paikkakuntaa ja sen osalta yhteydenpito katkesi) tai sitten ei koskaan läheisiä oltukaan. En myöskään ole ehkä kaikkein innokkain alistumaan jonkun auktoriteettiin, jos en koe, että se ihminen on sen ansainnut. Yhden näistä piiriläisistä kanssa tuli joskus vähän kitkaa tämän takia, kun en tuntenut sitä tarpeeksi hyvin ja sen kuva minusta on varmaan huomattavan vääristynyt.  Eli todennäköisesti minulle on näiden ihmisten tuntemisesta ollut tässä tapauksessa enemmän haittaa kuin hyötyä. Vähintään yhtä paljon kun tuo hylky, minua vituttaa se, että otan koko jutun näin raskaasti. Oikeasti, heti kun näin facebookissa, että päätökset on tehty, olin 99% varma, että hylkyhän sieltä tulee, ja tadaa, sähköpostin päivittämisen jälkeen siellähän se oli.  Ja sitten ei meinannut itkusta tulla taas loppua. Vaikka EI SE OLE PERKELE NIIN VAKAVAA! Ainakaan ei pitäisi olla. Olin tosin kyllä pillittänyt jo about tuntia aiemmin, kun pistin sähköpostia kandiohjaajalle ja yritin selittää sille, mikä siinä kandissa tökkii. Tässä olisi aikaa kuukauden loppuun asti, eli jokunen viikko, mutta kun vittu ei tule mitään. Se on liian iso, liikaa liikkuvia osia. Nytkin kun kirjoitan tätä, meinaa taas kyynelhanat avautua, vaikka olen semisti rauhoittunut. Ja menkat ei oo vielä edes alkaneet, mutta eeeeiiii, itke vittu itke ja voi huonosti. Oon umpikyllästynyt itkemään ja siihen, että porukat katsoo omituisesti. Siihen varsinkin, etten sitten osaa edes selittää, että mikä nyt itkettää. Vituttaa, että hormonit tekee kaikesta niin helvetin dramaattista saatana. Unohdin teeni alakertaan ja nyt se on kusta kylmempää. Perkele.  Ugh, olen nyt avautunut ja kiukutellut itselleni hyvän mielen.

Minä: IHAN SAMA MUN HOUSUIHIN TULI REIKÄ MUN KAUNIIT MAASTOKUVIOHOUSUT