#eioohelppoo

Viime päivityksestä on niin paljon aikaa, että nyt oikeasti hävettää. Pahoittelut, aloitetaas tämä teksti vajaan kolmen viikon takaisista tapahtumista. 

Harri, ystävämme Sydneystä saapui torstaina aamupäivällä Cairnsiin ja lähdimme yhdessä kohti banaanien luvattua maata, Tullyä. Saavuttuamme sinne olimme innoissamme tulevasta farmiurastamme ja suuntasimme työhostelliin, jonne olimme aikasemmin soittaneet, ja josta meille oli luvattu paikka. Menimme respaan ja siellä oli hirveä määrä ihmisiä. Respan nainen kysyi, että mitä me täällä tehdään ja vastasimme, että tulimme töihin ja asumaan tänne. Nainen vastasi tylysti, että ei täällä mitään tilaa ole, lähtekää muualle. Justiinsa, eipä muuta kun suunta Tullyn toiseen työhostelliin, jossa oli tilaa, mutta töihin alkamisesta ei ollut mitään tietoa muutakun, että pitää ainakin odottaa sellaiset 3-5 viikkoa ja mitään työtunteja ei voi luvata. Pidimme palaverin Tullyn upeassa eli aivan karmeassa ainoassa ruokapaikassa torakoiden keskellä ja päätimme, että

a) meillä ei todellakaan ole aikaa odottaa 3-5 viikkoa 

b) ja jos olisi, Tullyssä 2000 hengen kylässä ei ole MITÄÄN tekemistä (paitsi kylän keskellä oli Saapas, johon sai kiivetä…)

c) me ei tuhlata meidän rahoja tälläisen hirveän kylän hostelliin, joka oli about 150euroa/viikko

d) Jos jäämme Tullyyn asumaan, on vain ajan kysymys milloin joku meista kirjautuu mielisairaalaan

Joten meidän monen tunnin palaverin lopputulos oli, että me lähdetään pois Tullystä. No tietysti seuraava bussi, joka lähti tästä ihanasta saapaskaupungista, oli klo2 yöllä. No me leiriydyttiin paikalliseen pubiin, saatiin muutama uusi ystävä ja monet olisivat halunneet majoittaa meidät kotiinsa ja kaikkea muuta mukavaa. Kuulimme muunmuassa yhdeltä ihanalta brittitytöltä, joka oli respassa töissä ja oli aikaisemmin ollut töissä banaanifarmilla, että hänen yksi ystävänsä oli joutunut odottamaan Tullyssä 5viikkoa, ennenkun sai töitä ja sitten kun tyttö sai töitä hänellä oli niitä noin 2-3krt viikossa…. 

Paikallisen suljettua ovensa noin klo1 jälkeen siirryimme bussiasemalle, jossa päivällä kylän aborginaaliväestö oli leikkinyt muunmuassa pyörätuolipotilaita ja nauttineet kaikennäköisiä nautintoaineita.. Eli oli pieni epäilys mennä kyseiseen paikkaan istumaan keskellä yötä. No siellä istuimme tunnin ja monenmoista hiipparia kulki ohi. Kello löi 2.05 ja ihanan Greyhoundin olisi pitänyt jo saapua. Siinä vaiheessa meinasi huumori loppua ja pieni pelko iski, että mitä jos se bussi ei tulekaan!? Sovimme, että saa panikoida vasta klo2.30. Onneks siihen ei ollut syytä, koska bussi kaarsi pihaan noin klo2.22. Pääsimme nukkumaan muutamaksi tunniksi, kunnes saavuimme seuraavaan kohteeseemme, joka oli nimeltä Townsville, joka sijaitsee muutama satakilometri alaspäin Tullystä. 

Meidän banaaninpoimijan ura loppui ennenkuin se kerkesi alkamaankaan. Sovimme, että menisimme Townsvilleen ja liikkuisimme sieltä vasta sitten kun joku työ olisi sata varmasti meitä odottamassa seuraavassa paikassa. Ensimmäiset tunnit Townsvillessä ovat hieman hämäränpeitossa, olimme nukkuneet about 3h bussissa ja meidän piti odottaa noin 4h, että pääsisimme hostelliin. Istuimme Townsvillen pääkadulla, yhdessä välikössä kuin kodittomat. Muutaman metrin päässä meistä nukkui oikeasti koditon mies ja ainoa ero meihin hänessä oli se, että miehellä oli makuupussi. Nimittäin me haistiin varmaan NIIN pahalta ja ei oo ikinä näytetty rumemmilta. Lopulta pääsimme hostelliin, joka oli kyllä siinä vaiheessa taivas. Australian siisteimmäksi äänestetty hostelli kiilsi puhtaana ja maksoi aivan sairaasti, mutta pakko oli päästä nukkumaan. 

Pikkupäikkäreitten jälkeen me sovittiin, että nyt meijän ainoa elämäntehtävä on löytää työpaikka. Townsville oli melko kuollut paikka, kysyimme yhdeltä paikalliselta mieheltä, että missä keskusta mahtaa sijaita ja hän iloisesti vastasi, että "It's pretty much dead!" Vietetiin Townsvillessä sankarilliset neljä päivää ja me soitettiin varmaan 10 000 paikkaan, laitettiin sähköpostia yms. Muuta ei oikeastaan tehtykään, paitsi kiivettiin vuorelle. Kahden ekan päivän jälkeen näytti niin toivottomalta, kaikkialle oli vähintään 3 viikon jonot työpaikkoihin, ja koska sesonki ei ole vielä täysillä käynnissä niin duunipaikat olivat vähissä kaikkialla. Sitten me löydettiin tälläinen järjestö 2nd Year Visa Jobs, joka auttaa löytämään backpackereille duunia. Tietysti palvelu oli maksullinen 100dollaria/per naama. Pohdittiin tätä mahdollisuutta ja päätettiin, että ei meillä taida olla muutakaan vaihtoehtoa. Liityttiin paikkaan ja seuraavana päivänä oikein mukava nainen nimeltä Sheena sanoi, että heillä olisi Harrille työpaikka paikassa nimeltä Bundaberg, joka sijaitsee 16h bussimatkan päässä Townsvillestä. Työ olisi poimia kirsikkatomaatteja ja palkka oli 4,6 dollaria per bucket eli 8kilon ämpäri. Kysyimme Sheenalta, että onko mitenkään mahdollista, josko me tytöt päästäisiin sinne myös. Sheena sanoi, että toki voitte mennä sinne, että sieltä yleensä kyllä löytyy töitä. Päätimme Veeran kanssa, että ei me voida lähteä noin pitkän matkan päähän ilman että tiedetään, että meille on siellä varmasti töitä.

Harri varasi bussilipun itselleen ja me tytöt pohdimme, että mitäköhän me tässä nyt sitten tehdään. Ei ollut yöpaikkaa eikä mitään tietoa huomisesta. Meni muutama tunti ja Sheena laittoi tekstiviestin "Girls you both can go I've got you work in same job as Harri!!" ja oltiin onnellisia. Tuntu kun kaikki murheet ois poissa. Ei muutakun bussilippu kouraan ja hypättiin bussiin, joka vei meidät 16 tunnin päähän Townsvillestä Bundabergiin. 

Linja-autossa on tunnelmaa… no ei tässä tapauksessa, olo oli melkolailla kuollut kun saavuttiin kohteeseen. Päätettiin raahautua ensimmäiseen ruokapaikkaan ja sen jälkeen etsiä hostelli, jossa meitä jo odoteltiinkin. Tai oikeastaan, Veera soitti sinne edellisenä iltana ja ilmoitti tulostamme, niin joku alkoholistin ja narkkarin sekoitus vastasi puhelimeen vaan "yeah, sure, see ya tomorrow then", joten hiukan epäilytti mennä sinne, mutta duuniin oli päästävä. Raahauduttiin mäkkäriin, joka oli Bundabergin ainoa ruokapaikka. (perheet kävivät siellä sunnuntai-illallisilla). Mäkkärin edessä nähtiin kolme tyttöä, jotka puhuivat suomea. Juteltiin ulkona hetki, ja ilmeni, että tytöt olivat juuri samana päivänä käyneet poimimassa kirsikkatomaatteja. Meidän ei kuulemma kannattaisi edes kokeilla, sillä tytöt olivat 2h aikana poimineet jokainen puoli sankoa tomaatteja (lyhyellä matikalla laskettuna palkka olisi öö, huono). Orjatyötä siis, mutta päätettiin silti yrittää. Ruoan jälkeen lähdettiin hortoilemaan ympäri kaupunkia hostellia etsien, kunnes eräs paikallinen nainen kysyi tarvitsemmeko apua. Kun mainitsimme hostellin, hän kielsi meitä menemästä sinne. Kuulemma paikka ei ole turvallinen ja meidän olisi parasta pysyä mahdollisimman kaukana sieltä. Siinä vaiheessa usko loppui, oltiin matkustettu jumalan selän taakse poimimaan orjapalkalla tomaatteja ja sitten ilmenee, että yöpaikka "is not a safe place to stay" . Menimme siis istumaan bussipysäkille ja teimme uuden elämänsuunnitelman, ottaa yksi yö paikan ainoasta hostellista, joka todettiin ihan kohtalaiseksi, sillä suomalaiset tytötkin olivat olleet siellä yötä. Otettiin huone yhdeksi yöksi, hintaan 30S, joka siis aussien mittapuulla on järkyttävää riistoa hostellista, joka näyttää kiinalaiselta slummivankilalta. Harri joutui miestenhuoneeseen yksin ja meidät ohjattiin huoneeseen, jossa oli kolme hymyilevää aasialaistyttöä. Yksi heistä oli juuri tullut poimimasta tomaatteja, ja sanoi keränneensä normaalia paremmin, 12 buckettia. Nopeasti laskettuna tyttörukka sai verojen jälkeen neljä dollaria tunnilta. Ja jos haluaa olla farmilla töissä täytyy asua hostellissa, joka maksaa 200S per viikko, ja kyyti töihin ja töistä maksaa 8S per päivä, eli käteen ei jää juuri mitään. Päätettiin aika nopeasti, että Bundaberg ei ole meitä varten, joten mentiin kirjastoon etsimään uusia työmahdollisuuksia (niitä ei ollut). Seuraavana päivänä yksi suomalaistytöistä sanoi, että voisimme vuokrata hänen huoneensa 10 päiväksi Gold Coastilta halvalla. Muitakaan suunnitelmia ei tullut mieleen, niin tartuttiin tähän. Seuraavana päivänä rinkat taas selkään, ja bussi kohti Brisbanea. Otettiin sieltä hostelli yhdeksi yöksi, sillä Kiran huone olisi vapaa vasta seuraavana päivänä, ja vielä yksikin yö kiinalaiskommuunissa, niin Veera olisi alkanut zumbaamaan aasialaistyttöjen kanssa oleskeluhuoneessa.

Brisbanen hostelli oli aivan järkyttävä, sängyt täynnä bed bugseja ja samassa huoneessa kanssamme mies, joka kuvasi meitä puhelimellaan koko sen ajan jonka vietimme huoneessa..joten jätettiin lutikat sänkyihin ja vaihdettiin kalliimpaan mutta parempaan hostelliin ja nukuttiin hyvät yöunet oikeissa sängyissä. Aamulla bussi suuntasi kohti Surfer's Paradisea ja täällä sitä ollaan edelleen. Joka päivä on nautittu merestä, uima-altaasta, auringosta ja jacuzzista. Surfer's Paradise ansaitsee kyllä ihan oman blogitekstin, muuten tästä tulee oikeasti romaanin mittainen päivitys.  

Vannon pyhästi käsi sydämellä, että näin pitkää blogitaukoa ei enää tule ja jos joku jaksoi lukea näin pitkälle niin nostan hattua! Pitäkää Suomi pystyssä, niin me pidetään huomenna itsemme pystyssä SURFFILAUDOILLA! Jee!