#arkkipiispa

”Toisen identiteetillä on väliä.” Näin julisti arkkipiispa Tapio Luoma kirkolliskokouksen avajaispuheessaan. Väite saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta on hyvä ja tarpeellinen muistutus meille kirkkopoliitikoille. Kirkon suurimmissa tämänhetkisissä kiistakysymyksissä on epäilemättä kyse myös identiteeteistä – käsitteen useissa eri merkityksissä. Kirkon oma identiteetti, jos sellaisesta voi edes puhua yksikössä, on ilmiselvästi kriisissä. Toisaalta joku saattaisi ajatella niinkin, että jos ei muuta niin onhan kriisi kuitenkin elonmerkki.

Elokuun alussa kokoontunut nelipäiväinen kirkolliskokous oli kolmas istumismaratonini, ja kuvittelin jo turtuneeni tapaan, joilla eräät edustajat puhuvat toisten identiteeteistä, mutta vähänpä tiesin: jälleen kerran sain järkyttyneenä todistaa, miten lähimmäisiä voidaan satuttaa sanoin, pidäkkeettä ja nähtävästi ilman pienintäkään epäilystä siitä, että on rakastavan Jumalan asialla. On yhä vaan aivan uskomatonta, että samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimisestä puhutaan ikään kuin paikalla ei olisi ketään sellaista, jota asia koskee henkilökohtaisesti.

Sateenkaaren päässä on keskustelua, loputonta keskustelua

Monen muun lailla olen aina ihmetellyt, miten samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimisestä on kirkossa tullut niin keskeinen kysymys. Jonkinlaisen selityksen tähän sain erään edustajan sanoessa ääneen, että itse asiassa tämä kysymys ei suinkaan ole ”kehällinen” vaan aivan evankeliumin ytimessä: ”Apostoli Paavali kuitenkin liittää kiinteästi ja selvästi homosuhteiden torjumisen evankeliumin julistamiseen.” Jos tosiaankin näin ajattelee, on tietysti loogista vastustaa sitä henkeen ja vereen. Mutta perin oudolta minun korvissani kuulostaa se, että juuri seksuaalisuus ja nimenomaan homoseksuaalisuuden vastustaminen olisi näin keskeisessä roolissa uskonnossa nimeltään kristinusko.

Jos nyt ajattelen sitä uskoa ja sitä uskontoa, jonka olen omaksunut kahden teologivanhemman lapsena ja jonka perusteita olen tankannut niin pyhä-, rippi- kuin peruskoulussakin, niin kovin yllättynyt olen siitä, että sen ytimestä pitäisi löytymän niin paljon juuri seksuaalisuuteen liittyviä asioita. Ja jos nyt käyn vielä mielessäni läpi rippikoulussa ulkoa oppimaani uskontunnustusta, jossa kirkkoni oppi tiiviisti esitetään, niin eipä taida sieltäkään löytyä mainintaa seksuaalisuuden keskeisyydestä kristinuskossa. Siinähän ei sanota, että ”minä uskon heteroseksuaaliseen seurakuntaan”.

Joissakin kirkolliskokouksen puheenvuorossa viitattiin siihen, että oikeastaan samaa sukupuolta olevien ihmisten kirkollinen avioliitto on niin sanottu positiivinen ongelma. Kuten tilastojen ja omien havaintojenkin perusteella on helppoa havaita, avioliitto instituutiona ja ydinperhe ihanteena ovat menettäneet sen aseman, joka niillä oli kirkon nykyisten päättäjien nuoruudessa. Tästä näkökulmasta katsoen kirkon päättäjien pitäisi olla vain ja ainoastaan iloisia kaikista niistä, jotka haluavat tulla papin avioliittoon vihkimiksi ja siunaamiksi.

Tällä kertaa keskustelun aiheena oli 44 edustajan tekemä aloite siitä, että kysymys samaa sukupuolta olevien kirkollisesta avioliitosta annettaisiin piispainkokouksen jatkopohdittavaksi; kyseinen konklaavihan totesi vuosi sitten, että erimielisyyden kanssa on elettävä ja että erilaisia ratkaisumalleja on olemassa.

Se, että yli puolet kannatti aloitetta asian eteenpäin viemiseksi antaa osviittaa kirkolliskokouksen enemmistön näkemyksistä. Se on tosiasia, jota kirkon konservatiivinen vähemmistö ei voi kiivaimmallakaan julistuksella tehdä olemattomaksi.

Mutta kannattaako koko asiaa pitää esillä, kun kerran tiedetään, että ns. määräenemmistöä ei asian taakse kuitenkaan saada, ainakaan vielä? No, vähintäänkin aloitteemme kertoi siitä, että asiaa ei ole unohdettu. Eleenä se ei välttämättä ollut erityisen näyttävä, mutta osoitti kuitenkin, että halua tilanteen muuttamiseen on edelleen.

Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus – Troijan hevosia?

Eniten minua tämänkertaisessa kirkolliskokouksessa yllätti tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta koskevan aloitteen herättämä vastustus. En ole vielä tottunut siihen, että tämänkaltaisiin, universaaleiksi kuvittelemiini ja kristinuskon kanssa kaikin puolin yhteensopiviin, ellei peräti juuri sen arvoista ponnistaviin ihanteisiin suhtaudutaan saatanan juonina.

Eräs puhuja kuvasi tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta Troijan hevoseksi, jonka avulla kirkon sisälle tuodaan vihollisia. Se kolahdus, joka väitettä seurasi istuntosalissa, oli peräisin pöydälle loksahtaneesta leuastani.

Kenttäpiispa – upseeri ja pappismies

Kenttäpiispan asemaa kirkon hallinnossa koskeva aloite, jota olin ollut laatimassa, ei varsinaisesti johtanut mihinkään, mutta muistutti kuitenkin siitä, että piispainkokouksessa ja kirkolliskokouksessa istuva ”kenttäpiispa” ei ole varsinaisesti piispa vaan puolustusvoimien työntekijä. Pitämässäni puheenvuorossa viittasin aloitteen nostattamaan kiivaaseen keskusteluun, ja totesin, että ”kysymys kenttäpiispan asemasta yhdistyy mielissämme moniin meille merkityksellisiin asioihin, kuten kansallistunteeseen tai vielä laajemmin kirkon ja valtion suhteeseen”. Yksi tähänastisen kirkollispoliitikon urani suurimmista ihmetyksen aiheistani on nimittäin liittynyt juuri siihen, miten tärkeänä kirkon ja valtion suhdetta pidetään: mikä tahansa ele, jonka tulkitaan tuota suhdetta horjuttavan, tulkitaan hyökkäykseksi kirkkoa vastaan.

Kenttäpiispa-asiaa koskevassa puheenvuorossani nostin esiin näkökulman, jota mielestäni ei ole vielä tarpeeksi käsitelty: ”Kyse on, ei enempää eikä vähempää kuin kirkon demokratiasta, siis siitä ketkä saavat osallistua päätöksentekoon ja millä perusteella.” Lopuksi ennustin, että kenttäpiispa-asia ei suinkaan ole loppuun käsitelty:

”Jos käy niin hyvin, että onnistumme houkuttelemaan kirkon toimintaan mukaan uusia sukupolvia, esimerkiksi niitä [kirkon] nelivuotisraportissa mainittuja millenniaalinaisia joiden halusta siirtää kristillistä perintöä omille lapsilleen olemme huolissamme, on aivan selvää, että kenttäpiispuus on nykykirkossa sillä lailla silmiinpistävä ja kysymyksiä herättävä asia, että se tulee väistämättä nousemaan esiin yhä uudelleen.”

Suuret linjat, pienet ihmiset

Mikä meidät pitää yhdessä kirkkona? Tähän kysymykseen näyttäisi aika moni kirkon piirissä juuri nyt käytävä keskusteltu johtavan. Kun kerran olemme niin monista asioista niin eri mieltä, miksi yritämme pysytellä saman katon alla? Kirkon kielenkäytössä asialle on erityinen käsite, ykseys, joka tulee merkityssisältönsä kautta vihjanneeksi myös yhdenmukaisuuden ihanteesta. Kestääkö kirkon ykseys sen sisäiset erot ja erimielisyydet?

Tähän liittyen kuuma peruna on kysymys niin sanotuista jumalanpalvelusyhteisöistä, eli siitä, voidaanko kirkon sisään perustaa seurakuntarajat ylittäviä, osittain itsenäisiä ryhmiä (aihetta koskeva väitöstutkimus tarkistettiin juuri). Hämäävää keskusteluissa kuitenkin on, että samaan aikaan puhutaan kahdesta hallinnolliselta ja teologiselta kannalta hyvin erilaisesta ilmiöstä: toisaalta Tuomas-messujen kaltaisista seurakunnan sisäisistä toimintamuodoista, toisaalta naispapittom… anteeksi, perinteisen virkakäsityksen omaavien ryhmien kokoontumisista.

Mitä tulee ykseyden ihanteeseen, jonkinlaisen oivalluksen koin, kun päätösjumalanpalveluksen saarnassaan kirkkoherra Päivi Linnoinen lainasi Anna-Maija Raittilaa tähän tapaan: Ei yhteyden tarvitse olla rehellinen tai aito, riittää että se on elävä.

Toinen iso ja mielestäni erityistä huomiota vaativa kysymys on se, miten Raamattua tulkitaan. On selvää, että monet kirkkoa jakavat asiat johtuvat juuri siitä, että Raamattua luetaan niin eri tavoin. Tai hieman tarkemmin ilmaisten: tulkintaa ohjaavat erilaiset käsitykset siitä, miten merkitys muodostuu kielessä ja kielellä. Siksi tarvitaan lisää ymmärrystä siitä, että Raamattu on – kuten mikä tahansa ihmisten kielellä laadittu teksti – monitulkintainen kirja. Tähän keskusteluun olisi kielen- ja kirjallisuudentutkijoilla paljon annettavaa.

Opin myös jotain uutta kirkon ja valtion suhteesta: Jos halutaan, että kirkko ja valtio ovat jatkossakin yksissä, kuten keskustelut kenttäpiispan asemasta ja ”tunnustuspykälästä” (eli missä kohtaa ja millä sanoin määritellään kirkon asema Suomen laissa) antavat ymmärtää, kirkon on jatkossakin elettävä samassa todellisuudessa kuin sitä ympäröivä yhteiskunta. Ei kirkko voi olla mikään nyky-Unkarin kaltainen totalitarismi Suomen valtion sisällä, jossa eletään eri sääntöjen mukaan. Tässä mielessä voisi kai ajatella niinkin, että tiivis yhteys valtioon on tae siitä, ettei kirkossa aleta ihan hulluja puuhata.

Kuvan oikeassa yläkulmassa loistaa bloggarin korkea otsa. (Kuva: Kirkon kuvapankki / Aarne Ormio.)