#anttiholma

May's thougts andother things.

It’s been a month since the last post! Where does time go. A lot has happened and nothing really happened.Everyday things… The teenager got a summer vacation from school and is now waiting for the results of the entrance exams. Next fall, we hope to have an IT student, if a place to study is confirmed.I returned to work on the 15th of may. 18 hours a week working time, which is a little less than…

Antti Holman Järjestäjässä kohdataan romanihahmo, joka pakottaa miettimään katsojan valtaa.

Suomalaisen kirjallisuudenhistorian ehdottomasti vaikuttavimman yhteiskuntakriittisen repliikin esittää Homsantuu eli Kerttu Väänänen, kuten hänen oikea nimensä kuuluu.

Ikimuistoisen vuorosanansa hän lausuu vuonna 1885 ensi-iltansa saaneen Minna Canthin näytelmän Työmiehen vaimo lopussa: ”Teidän lakinne ja oikeutenne, hahaha – Niitähän minun pitikin ampua!”

Niin tosiaan, mitä hyötyä olisikaan uhkailla yksittäisiä väärintekijöitä, kuten häntä pettänyttä miestä, kun vika kerran on rakenteissa, jotka päästävät miehen pälkähästä.

Homsantuu ei ollut ensimmäinen omapäinen romaninainen länsimaisessa taiteessa eikä ainoa romani suomalaisessakaan kirjallisuudessa, kuten Viola Parente-Čapková kirjoittaa erinomaisessa artikkelissaan Kotimainen toinen: romanit suomalaisen kirjallisuuden rakennusaineena (2011). Romaninaisten tanssia oli nähty esimerkiksi suosituissa unkarilaisissa näytelmissä. Nykyään varmasti tunnetuin edeltäjä Homsantuulle on Victor Hugon Pariisin Notre-Dame -teoksen (1831) Esmeralda.

Vaikka Homsantuusta löytyy useita häntä edeltäneistä mustalaishahmoista tuttuja piirteitä ja vaikka hänkin edustaa näytelmän maailmassa villeyttä, eksotiikkaa ja ulkopuolisuutta, on hänessä kuitenkin aivan erityistä peräänantamattomuutta, toimijuutta. Näytelmän maailmassa hän on ainoa, joka rohkenee uhmata ”lakia ja oikeutta”.

Jos oli Homsantuulla edeltäjiä, on hänellä seuraajiakin. Antti Holman romaani Järjestäjä (2014) päivittää Homsantuun hahmon – tavallaan.

Teatterimaailmaan sijoittuvassa romaanissa valmistellaan Lainapeite-nimistä kantaesitystä Suomalaiseen Teatteriin (samannimisessä teatterissa kantaesitettiin myös Työmiehen vaimo). Näytelmän yhtenä roolihahmona olevan romanikerjäläisen rooliin halutaan aito Helsingin kaduilla kerjäävä romanianromani.

Näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Kimmo-Pekka Erjamaa selittää hahmon funktiota esityksessä: ”Kulkuri voi valita asemansa, kerjäläinen ei. Ja se on myös allegoria teatterista ja katsojasta ja näyttelijästä, kaikki on valintoja, kaikki mitä me katsotaan on valintaa, kaikki mitä me näytetään on valintaa.”

Vaikka Holman romaanin perusvire on traaginen, sen tyylilajia voi luonnehtia satiiriksi, ja siksi teatterilaisten sanomiset asettuvat väistämättä humoristiseen, pyrkimysten tekopyhyyden paljastavaan valoon:

”Kerjäläinen näyttämöllä antaa ihmisille mahdollisuuden tarkastella köyhyyttä useammalla tasolla ku vaan tilastoina. Oikea, aito kerjäläinen vaikuttaa katsojaan tunnetasolla. Teatterissa aina kysytään, et onks tää uskottavaa, onks tää uskottavaa. Tää on uskottavaa.”

Romaanin päähenkilö Tarmo saa toimeksiannokseen järjestää romanikerjäläisen lavalle. Tehtävä ei ole helppo, sillä Tarmon on vaikea lähestyä kadulla näkemäänsä romaninaista ”hyvinvoinnin, valtion kustantaman taiteen, keskiluokkaisuuden lähettiläänä”. Kun Tarmo lopulta puhuttelee naista, hän heittää tämän käyttämän keruuastian pois ja sanoo, että nyt naisella olisi elämänsä tilaisuus valita toisin ja ryhtyä näyttelijäksi. Tilanne päättyy kuitenkin siihen, että Tarmo ajetaan pois paikalta.

Lopulta Tarmo saa viestin Prinzesa-nimiseltä naiselta, joka on valmis ottamaan työtehtävän vastaan. Naisen tavatessaan Tarmo hämmästelee tämän hyvää englanninkielentaitoa, mutta häpeää samalla omaa ihmetystään, johon sisältyy oletus siitä, etteivät kerjäläiset osaa muita kieliä kuin omansa.

Tarmo pohdiskelee myös hänen ja Prinzesan välillä ammottavaa ”rotkoa” ja Prinzesan saaman palkan mahdollista kohtaloa kerjäläistoimintaa organisoivien rosvojen käsissä. Tarmo ei ylipäänsä tiedä, miten suhtautua Prinzesaan, ja käyttäytyy naisen seurassa ikään kuin tämä olisi korkea-arvoinen vieras. Prinzesa synnyttää Tarmossa ristiriitaisia tuntemuksia:

”En uskaltanut puhua hänelle kuten en olisi uskaltanut puhua presidentillekään. Hänen silmänsä olivat samaan aikaan pelokkaat ja uhmakkaat. Häntä ei voinut hyvällä tahdollakaan sanoa kauniiksi, mutta olisin silti halunnut katsella hänen kasvojaan, ne olivat niin selvästi vieraan kasvot.”

Näytelmäseurueessa tulokas aiheuttaa niin ikään hämmentäviä tunteita. Yksi näyttelijöistä epäilee, että Prinzesalla on eri bakteerikanta kuin heillä, mutta muut moittivat häntä rasismista. Samainen valittaja kysyy, miksi rooliin ei palkattu ammattilaista, ”kai näyttelijä osaa yhden kerjäläisen tehdä”. Hänelle vastataan, että siinähän on juuri koko homman juju, eli että ”todellinen kerjäläinen, todellinen siirtolainen avaa aukon fiktioon, esitystilanteeseen, siis että mehän ollaan kaikki ihmisiä, todellisia ihmisiä”.

Kyynisempi kollega varmistelee, että mistä yleisö sitten voi tunnistaa lavalla olevan kerjäläisen aitouden, johon toinen vastaa, että kaiketi tieto tulee käsiohjelmaan.

Ohjaajan ohjeet Prinzesalle kertovat, millaisia reaktioita roolihahmolla haetaan: ”But also can you be more sad? Now, too normal. With face maybe act sadness and cold?” Ohjeen kuultuaan Prinzesa haluaa kysyä jotakin, ja muut kuvittelevat sen liittyvän ohjaajan juuri antamiin neuvoihin, mutta asia koskeekin sitä, milloin hän saa palkan. Ohjaaja naurahtaa ja sanoo suomeksi: ”Kylläpä on kerjäläinen hienosti perillä työehtosopimuksista.”

Ristiriita sen välillä, mitä näytelmässä kenties halutaan sanoa, ja sen välillä, miten Prinzesaa tosiasiassa kohdellaan, ei voisi juuri olla suurempi.

Prinzesa osoittautuu näytelmäseurueelle hankalaksi palaksi, sillä hän ei asetu nöyrän kerjäläisen rooliin vaan esimerkiksi syö mieluummin hampurilaista kuin teatterilla tarjolla olevan edullisen ”linjastolounaan”. Tarmo pohdiskelee, että ”tietenkin kerjäläinen saa olla pitämättä suomalaisesta linjastolounaasta”, mutta tunnustaa ”fasistiminänsä” kysyvän, että ”mikä oikeus nollaihmisellä on nirppanokkailla hyvän ja terveellisen perusravinnon edessä”.

Tarmolle Prinzesan välinpitämättömyys on loukkaavaa: ”Kaikki odottivat häneltä pohjatonta kiitollisuutta, tulitikkutytön katsetta, pelastetun, lunastetun värisevää ääntä. Mutta Prinzesa oli kovettunut ja valpas.”

Tarmo kokee Prinzesan jopa niin etäiseksi, että tämän seura auttaa häntä ymmärtämään, ”miten oli mahdollista se, että ihmiset katselivat ikkunoista tekemättä mitään, kun heidän naapureitaan lapioitiin junanvaunuihin keskitysleireille kuljetettaviksi”.

Vaikka Prinzesa ei vaikuta olevan erityisen kiinnostunut  näytelmän sisällöstä, hän käy Tarmon kanssa lyhyen vuoropuhelun sen teemasta, jota Tarmo selittää englanniksi näin: ”Best love is the love that is not there.” Tarmo toteaa kuitenkin olevansa samaa mieltä Prinzesan kanssa, kun tämä kommentoi kuulemaansa: ”Fucking stupid.” Kirjassa kerrotun perusteella lukija on tullut samaan johtopäätökseen.

Lopulta Tarmo sadattelee mielessään Prinzesan penseää asennetta ja käytöstä: ”Kyllä minä tiedän, että sinun elämäsi on vaikeaa, sinä olet paperiton kerjäläinen, sinä olet kaiken kurjuuden ruumiillistuma. Mutta se ei tarkoita sitä, että sinun pitää olla ilkeä ja epäkohtelias.” Tarmo muistelee, mitä kaikkea on tehnyt Prinzesan puolesta, auttanut ja huolehtinut, ja tunnustaa senkin, että on siinä samalla pessyt omaatuntoaan:

”[M]inä ymmärrän, että sinun tehtäväsi maailmassa on olla tikku minun varpaassani, muistuttaa siitä, että minun ongelmani eivät ole mitään, että minä olen hemmoteltu, typerä, pullea, amerikkalainen lapsimissi ja sinä olet kärpänen nälkäisen afrikkalaisen vauvan silmässä.”

Mutta huolimatta tästä tiedostamastaan epätasa-arvosta heidän välillään Tarmo kiehuu kiukusta, haistattaa mielessään Prinzessalle ja puristaa tätä ranteesta aivan liian kovaa.

Kun Prinzesa ei ilmaannu paikalle näytelmän ensi-iltaan, järjestäjänä työskentelevän Tarmon ei auta muu kuin kietoa kukkahuivi päähänsä, astua itse lavalle ja näytellä kerjäläisen rooli: ”Mikä lie kuumotti poskiani, häpeä tai lamppujen lämpö, näyttämön taika tai fiktion väreily.”

Mutta ei Prinzesan tarina pääty vielä tähänkään, sillä hahmon aiheuttamaan vieraannuttamisefektiin tuo vielä yhden lisäkierteen lisää romaanin lopussa oleva lyhyt viesti, jonka kirjoittaja ”tekee lisensiaatintyötä Euroopan vähemmistöistä”. Sen kirjoittaja, ”intersukupuolinen saamelainen”,  kertoo ”tekeytyneensä” Prinzesan rooliin tutkimustarkoituksessa. Hän sanoo valehdelleensa vain nimensä, muutoin hän oli vain reagoinut muiden odotuksiin.

Monikerroksinen roolileikki läpivalaisee enemmistön ja vähemmistön välisiä asenteita ja suhteita. Prinzesaa esittävä tutkija kirjoittaa viestissään katsojan vallasta, etuoikeutetusta mahdollisuudesta asettua katsomaan vierasta yläviistosta ja ajatella, että nouse sinä kerjäläinen siitä ylös ja korjaa itse elämäsi suunta: ”Tanssi sinä, minä katson ja määrittelen saatko jatkaa.”

Homsantuulle ja Prinzesalle on yhteistä paitsi heidän romaniutensa myös se, että molemmat laittavat lukijan miettimään katsojan valtaa. Mistä suunnasta minä katson?