ROBIN fanfiction/imagine

"Sika hyviä kirjoituksia, pääsee pakoon tätä todellisuutta kun sun juttuja lukee :) Toivoisin kans tarinaa, sellasta mikä kertoo ihastumisesta, perhosista vatsanpohjassa, niistä ihanista alkuhetkistä…."

////voi huoh sentää, olin kirjottanu tän kahesti ja olin jo ihan lopussa ja molemmilla kerroilla kone simahti ja kaikki mun toiveet kirjottamisesta meni siinä. Joten nyt otan todellaki tästä opikseni, ja kirjoitan tän iPadilla, se ei ainakaa simahtele(ihana toshiba-.-) Vaikka sanoitki että oo 16, niin joudut ikävä kyllä nyt olemaan tässä tarinassa 15, niin että mun oli helpompi keksiä aihe. Mutta kiitos ihan hirveesti, tässä sulle, rakkaudella minä:

Me ollaan mun perheen kanssa muutettu tänne Turkuun ihan vasta, ja mä käyn mun viimeisen peruskoululuokan täällä Luostarivuoren koulussa, englanninpainotteisella 9C-luokalla. Jotkut ehkä onkin kuullu siitä Frontside ollie Robinista, niin kyllä, se on mun luokalla. En mä siitä oikeestaan tiennytkään mitään, ennen se oli mulle ihan tavallinen artisti niinkuin vaikka Jenni Vartiainen. Enkä mä oikeen ees välitä suomalaisista artisteista.

Tää on siis tän lukuvuoden toinen koulupäivä, ja ikävä kyllä mun pitää myöntää jotain. Mä oon ihastunut. Se tyyppi istuu mun vieressä, ihan niinku eilenkin ekalla tunnilla. Tai siis ensin se istu mun edessä Oskarin kans, mut ne kuulemma ei tule istumaan hiljaa joten meidän luokanvalvoja Olli laittoi Robinin istumaan mun viereen. Nyt mä taisinkin sen myöntää, mä oon ihastunut Robiniin. Se on se mun puuttuva palanen haha. Leukaluu on täydessä linjassa, iho näyttää sileältä kuin kallis silkki, kasvoilla kesän jäljiltä kevyt rusketus, hiukset ovat suloisesti sekaisin, ja silmät ovat kuin suklaata. Olen niin pahasti liemessä. Tajusin että olin tuijottanut häntä ihan liian kauan, ja käänsin katseeni pöydälläni olevaan avaamattomaan fysiikankirjaan. Jostain ihme syystä minusta tuntui kuin joku katsoisi minuun.

"Sä oot niinku enkeli." Robin totesi katsoessaan minuun. “Hä?” “Mä sanoin et sä oot niinku enkeli”, hän sanoin uudelleen ja hymyili. Automaattisesti hymyilin takaisin. Se ei ollut mikään tekohymy. Robin oli ollut eilen aika hiljainen, en tiedä et onko se aina sellanen, vai mikä sillä oli. Ajattelin et se vetää täällä koulussa jotain showta, sehän on lavaesiintyjä.

Aika tuntui pysähtyneen hetkeksi. Oskari istui meidän edessä, ja kääntyi ympäri. Hän virnisti Robinille ja katsoi sitten minuun.

"Se haluaa sanoa et se on suhun ihastunu, eikä oo uskaltanu sanoo yhtään mitään. Mä sanon tän näin ihan suoraan, se ei kuitenkaan uskalla sanoo." Sitten hän kääntyi takaisin oikein päin, ja oli lukevinaan lämmöstä kertovaa kappaletta kirjasta mutisten. Katsoin Robiniin, hän oli kuin paloautoon törmännyt. Tuijotteli peukaloitaan ja vilkaisi varovaisesti minuun. Huulet raottuivat hiukan, hän oli sanomaisillaan jotakin, mutta tyytyi ottamaan pöydältä pyyhekumin ja heitti sillä Oskaria takaraivoon. Luokka oli hiljentynyt lukemaan itsekseen kappaletta, mutta rauhan rikkoi Oskarin kiljahduksentapainen huuto:

"AUUUUU ROBIN PAHOINPITELEE MUT AAAARGGG!!"

Luokka repesi äänekkääseen nauruun, ja Olli yritti rauhoitella meitä ja samalla piilotella omaa hymyään. Robin nauroi penkillään kippurassa ja olin varoittamassa häntä, mutta liian myöhään. Hän oli koko tunnin keikkunut varovasti tuolillaan, mutta nyt se keikahti ja hän lensi Heikin ja Lotan pöydän alle, joka sai luokan nauramaan puolta äänekkäämmin. Jopa luokanvalvojamme antautui naurun uhriksi.

-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.

Yhteiskuntaopin tunnin viimeiset minuutit olivat käsillä. Vielä hetki ja pääsisin kotiin. Tai oikeastaan halusin puhua sille nappisilmäiselle pojalle, jolta halusin selityksen. En viitsinyt häiritä häntä välitunneilla, mutta Oskari oli seurannut meitä kahta huvittuneina. Olin jutellut kyllä tämän päivän aikana useamminkin, ja kumpikin meistä olisi varmaan halunnut puhua fysiikantunnin tapahtumista, mutta emme oikeen uskaltaneet. Meillä oli hauskaa yhdessä, me oltiin oikeastaan todella samanlaisia. Tällä tunnilla Robin istui mun edessä, ja koko tunnin se oli heitellyt mua paperitolloilla, johon se oli piirtänyt kaikkia epämääräisiä juttuja. Yhdessä oli vene, toisessa kuulemma rekka. Käskin sitä piirtää jotain tähän tuntiin liittyvää, se piirsi posankan. Haluutte varmaan tietää mikä on posankka? No täällä Turussa on sellanen hotelli ku Caribia, sen hotellin maskotti on nimeltään posankka. Se on pinkki ankan ruumis jolla on pitkä kaula ja possun pää. Ootte varmaan nähneet sen jos ootte menneet joskus sen hotellin ohi.

Robin siis piirsi mulle posankan, jo huomasin että se oli melkein keskittynyt tällä tunnilla. Aloin naureskella jutulle itsekseni, ja opettaja mulkoili minua vihaisena. Aikamoinen tiukkapipo.

"(S/N), onko sinulla jotain kerrottavaa meille kaikille?" “On.” Hmm, mitäköhän toteaisin? Kyllä mä jotain keksin. “No voisitko kertoa sen sitten koko luokalle?” Hän katsoi minua pelottavasti silmälasiensa alta. Voi. Ei. “Porkkana.” Ensin oli ihan hiljaista. Sitten kaikki alkoivat nauraa. Taas. Robin kääntyi ja katsoi minua hymyillen.

-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.

Me oltiin Robinin kanssa vielä luokassa kun kaikki muut juoksivat ulos heti kun opettaja antoi siihen luvan. Me vitkuteltiin ihan tarkoituksella, että voitaisiin jutella. Opettaja käski vain sulkea luokan oven sitten kun me lähdetään. Kävelin Robinin pöydän viereen kun hän vielää pakkaili viimeisiä kirjoja. Istuin viereiselle pöydälle.

"Mikä se oli se Oskarin juttu?" Noniin, nyt päästään asiaan. “Siis se oli kaikki ihan totta… Mä oon ihastunu suhun. Tai ehkä enemmänkin nyt kun ollaan vähän tutustuttu. Oot ihan mahtava tyyppi.” Tulipa se suoraan. Toi poika osaa olla niin aito ja rehellinen. Tunsin kun sydämeni jyskytti niin kovaa että pystyin melkein kuulemaan sen kaiun tyhjästä luokkahuoneesta.

"Niin siis mulla jännitti kun sä olit meidn luokalla, mä nimittäin näin sut kesällä, sä olit Ruissalossa jonkun kanssa…" “Joo, se tais olla mun isoveli”, sanoin huvittuneena. Muistin hyvin sen Ruissalon reissun ja sen kun veljeni tykkäsi minut alas siellä yhdeltä laiturilta…

"Halusin nähdä sut siitä asti uudestaan, ja olin iha äimän käkenä ku tulit meidän luokalle. Siks mä oon ollu niin hiljanen. Mut sori jos sun tuntee ei oo samanlaisii…" Robinin kasvot muuttuivat punaisiksi nolostuksesta, mutta mielestäni se oli vain älyttömän söpöä. Vain harva poika osaa kertoa noin avoimesti tunteistaan. Nousin seisomaan ja kävelin Robinin eteen niin että pystyin katsomaan häntä suoraan silmiin.

"Ei sun tarvii punastella." Silitin varovasti hänen poskeaan. Poika katseli minua ruskeilla silmillään, ja tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojeni alta. Onneksi en kuitenkaan oikeasti kaatunut.

"Mäkin oon ihastunu suhun." Totesin. Nyt se oli sitten sanottu. Suuri paino oli siirretty sydämeltäni. Se oli kyllä ollut siinä vasta kaksi päivää, mutta tuntui jo nyt liian raskaalta. Pienen hiljaisen hetken mitään ei tapahtunut. Mutta sitten Robin teki seuraavan siirron. Hän liu’utti kämmenensä varovasti leukani alle, laski päätään vähän ja nosti leukaani. Sitten hän suuteli minua. Hänen huulens maistuivt…. hmmm. Ehkä kinuskia? Toffeeta? Jotain niin hyvää etten voinut vastustaa. Kiersin käteni hänen niskaansa ja annoin oikean käteni liusua hänen hiuksiinsa. Tunsin kun hymy kohosi kesken suudelman hänen kasvoilleen. Vetäydyin hiukan kauemmas ja hetken aikaa vain katselimme toisiamme hymyillen.

"Ehkä meidän pitäis mennä", sanoin ja Robin nyökkäsi. Hän heitti repun selkäänsä ja kiepautti kätensä vyötärölleni ja talutti minut pois tyhjästä luokasta.

"Hakuna matata" “Hä?” “No älä taas alota tota hä-juttua” Robin naureskeli huvittuneena. “No mutta mitä hakuna matata?” “Kai sä nyt leijonakuninkaan oot kattonu? Jos et niin sit me katotaan se yhessä, kaikki rakastuneet ja ihastuneet tekee nii.”

Sitten hän hyräili korvaani: “Ei huolen häivää, päivä on huoleton….”

////Kai tää nyt on ihan siedettävä. Hm. Oon itseasiassa aika tyytyväinen tohon loppuun, pelkäsin kirjottaa sitä ku en tienny et miten saan sen muotoiltua hyvin.

"Oon Eevi. 12-wee. :) Toivoisin et voisit kirjottaa jotai must ja robbarist...."

Kylläh, aina mä jotain koitan keksiä vaikka tää tuntuu heti hankalammalta ku joku pyytää kirjottamaan näitä tarinoita! Noh, tässä tulee "valtavan" työni tulos.

"Siis mitä? Etsä nyt Eevi voi olla tosissas, että oot ihastunu mun veljee? Niinku siis oikeesti? Kyl mä tajuun ne muut tytöt siellä sen keikoilla mut että sä? SIIS...OIKEESTI?!

"No älä nyt huuda vaik teillä on iso talo nii ei se tarkota sitä että kukaan ei kuule kun sä kailotat! Suu suppuun nyt. Ja juu, oon iha tosissani..." En ole ihan varma että pitäisikö minun siinä vaiheessa punastua tai olla jotenkin vaivaantunut. Olin vain kertonut parhaalle ystävälleni Minjalle totuuden ihastuksestani...tai ehkä voisin sanoa että rakkaudestani, sitä en kelleen myönnä koska kaikki toteavat saman asian: Oon liian nuori rakastumaan tai edes tietämään mitä on rakkaus. Mut kyllä mä tiesin, mä olin rakastunut just nyt. Ja mikä pahinta, mun ehdottoman rakkauden kohde oli Minjan isoveli, koko Suomen tuntema Robin. Tuhansia faneja, suurin osa tyttöjä, ja minä vain tallainen rääpäle. Kyynel.

"Meen pesee mun hampaat", totesin Minjalle. Olin heillä jälleen kerran yökylässä, ja onneni kukkuloilla. Kävelin Minjan suuresta huoneestä käytävään, joka aukesi keittiöön ja olohuoneeseen. Robinin äiti Nina ja kaksivuotias (ja ehkä maailman suloisin) pikkusisko istuivat olohuoneessa. Nina hymyili minulle, ja sitten kiinnitti huomioni kädessäni olevaan hammasharjaan.

"Jos oot menossa pesemään sun hampaita niin mene yläkerran vessaan, Mika on taas vaihteeksi valloittanut vessan täältä alhaalta." Sen sanottua hän hykerteli huvituksissaan perään. Ehkä maailman mahtavin äiti ikinä!

Kiikuin portaat, ja sitten vastaani tuli taas yksi käytävä. Näistä ei sitten tässä talossa pääse kulumallakaan eroon! Vessa oli suoraan edessäni, ja muistinkin sen paikan jo ulkoa. Vasemmalla oli sauna ja kylpy/suihkuhuone, oikealla kaksi makuuhuonetta, toinen Robinin ja toinen hänen isosiskonsa. Avasin oven suureen vessaan, valkoisella tapetilla risteili muutama kullanvärinen kuvio, seinä sai koko huoneen näyttämään kalliilta ja todella laadukkaalta. Pöytätaso seinän vastakkaisella puolella oli jonkinlaista kiveä, hyvin sileäksi hiottua. En voi vieläkään ymmärtää miten tämä talo vain oli kerrassaan näin upea, ja sai minut tyrmistymään joka kerta kun tulin tänne.

Minttuhammastahna oli aina ollut kaikkien aikojen yksi suosikki tahnoistani, se vaan on jotenkin niin raikas. Harjasin hampaita mietteissäni ja sylkäisin lavuaariin, avasin hanan ja huuhtelin altaan ja hammasharjani. Voisi melkein sanoa että olin jonkinlaisessa ajatus-koomassa, en oikein keskittynyt mihinkään. Ja pian se huomattiinkin. Käännyin vasemmalle ovea kohti ja törmäsin johonkin. En tarkoita mitään esinettä tai huonekalua, vaan ihan ihmistä. Ja totta kai kaikista maailman ihmisistä minun oli törmättävä juuri Robiniin. Hän vain hymyili minulle, ja minä en vain voinut olla millään hymyilemättä takaisin. Me molemmat vain hymyilimme toisillemme kaiken sen hiljaisuuden keskellä, ja sitten hänen ilmeensä tasoittui ja katse kiinnittyi hänen omiin varpaisiinsa. 

"Mä kuulin ku te juttelitte".

"Hä? Ketä jutteli?"

"No siis sinä ja Minja.... kun te puhuitte musta"

Poskeni helahtivat punaisiksi ja aloin myöskin katsella omia varpaitani. Mitähän tässä tilanteessa nyt toteaisi...

"Joo siis tota.... me heitettiin läppää... ei me mitenkään tosissamme oltu"

"Ai.... kun mä ajattelin vaan kertoa et mä ainakin tykkään susta, siis niinku sillee...." 

Nyt oli minun vuoroni kummastua, katsoin Robiniin ja huomasin hänen katsovan minuun. Hymyilin vienosti.

"No voihan se toki olla että siinä jotain tottakin oli"

"Haha niin mä vähän toivoinki. Haluisiks kattoo mun kans elokuvaa tai jotain?"

Nyökkäsin hymyillen ja Robin otti minua kädestä. Hän johdatteli minut huoneeseensa. Valkoiset seinät jotenkin sopivat jälleen kerran tämän talon tunnelmaan. Korkealla olevan kapeat ikkunat näyttivät maisemassaan takapihan suojalla peitetyn uima-altaan ja kolme erikokoista trampoliinia, tai siis niiden kehikot. Ikkunalla oli Robinin joskus 3-luokalla piirretty vene. Suloista että tuo koko Suomen suosikkipoika säästelee vanhoja juttuja. Käperryin Robinin viereen sängylle kun hän kulmiaan kurtistellen yritti käynnistää huoneen perällä olevan taulutelevision. Vihdoin hän onnistuikin yrityksessään, ja päätimme katsoa jonkun kauhuelokuvan, ja tottakai koska Robin on elokuvaeksperrti, hän valitsi kaikkein pelottavimman joka kokoelmasta löytyi: Orpokoti. (huh se ihan oikeesti on iha sairaan pelottava, kannattaa katsoa jos huvittaa ;tää oli tällane mainos haha;) 

Säpsähtelin viiden minuutin välein, ja Robin kietoi oikean kätensä olkapäideni ympärille ja veti minut viereensä. 

"Ei ne sua mihinkään vie, mä pidän susta kiinni enkä päästä mihinkään"

Hymy kohosi kasvoilleni kun tuo täydellinen poika oli lausunut nuo sanat juuri minulle. Suurin toiveeni tässä vaiheessa on, ettei tämä olisi vain unta.

Painoin kevyen suudelman hänen kaulalleen, ihan leukaluun viereen ja totesin kuiskaten: "Kiitos"

//// möhhöh en nyt tiiä että tuliko tästä niin hyvä, mutta toivottavasti kelpaa näinki >:( 

Talo haisi tupakalta. Epämiellyttävin haju johon olen koskaan törmännyt. Eteisestä avautui näkymä olohuoneeseen. Ruskea kulunut nahkasohva virui kalliinnäköisen television edessä. Armeijanvihreä tapetti ei sopinut huoneeseen, se sai ainakin minussa aikaan oksennusrefleksin. Vasemmalla puolella aukesi keittiö. Se oli siistitty, mutta silti sanoisin että se oli todella likainen, tai sitten vain kunnostamaton. Puutasot oli maalattu samalla vihreällä mitä seinätkin, keittiön seinän ja lattian laatat ja kaakelit olivat ilmeisesti joskus olleet punertavat, en osaa oikein kuvailla niiden nykyistä väriä. Ne olivat todella surkean näköiset, sen osaan kertoa. Miten joku voi elää tallaisessä läävässä? 

Adam rysähti istumaan sohvalle ja sytytti sätkän. Katsoin häntä inhoten ja käännyin olohuoneen takana olevaa käytävää päin. Vain muutama askel sitä pitkin ja saavuin käytävän päähän, oikealla oli makuuhuone ja vasemmalla kylpyhuone, josta kantautui ällöttävä haju. Miksi tämän talon joka kolkka haisi niin pahalle? Valitsin makuuhuoneen ja kävelin sisään tummasta puuovesta. Ehkä siedettävin huone koko talossa, mutta sitäkin sotkuisempi. Suuri parisänky oli keskellä huonetta, turkoosin väriset tyynyt ja peitot olivat sikin sokin. kävelin sängyn viereen ja katseeni eksyi tummanruskealle yöpöydälle, joka ei millään voinut kuulua taloon, se näytti liian kalliilta. Se oli hiottu aivan sileäksi, kulmat olivat terävät kuin puukon kärjet, siihen ei olisi hyvä lyödä päätään. Pöydällä oli valkoinen iPhone, nappasin sen hiljaa käteeni, ja napsautin lukitusnäppäintä. Taustakuvana olin minä Adamin kanssa. Seisoimme jossain rannalla. Mutta tärkeimmästä asiasta ei ollut epäilystäkään, puhelin oli minun. 

Silloin kuulin raskaita askeleita käytävästä. Adam. Työnsin puhelimen nopeasti farkkujeni taskuun, ja ehdin juuri ajoissa piilottaa sen "poikaystävältäni". En voisi millään uskoa että seurustelisin tuon kanssa. Mustat hiukset olivat kasvaneet yli mallistaan ja harottivat joka suuntaan, parransänki olisi ehdottomasti pitänyt ajaa pois jo päiviä sitten. Merensiniset silmät tuskin erottuivat naamalla roikkuvien hiusten takaa. Ja siinä se kammotus nyt seisoi, makuuhuoneen ovella tuijottaen minua epäilevästi. Katse ei värähtänyt. Tämä suhde oli todellakin ajautunut karille vaikka en tuntenut tuota miestä kuin parin iljettävän lauseen verran. Tai siis...äh, kyllä te tiedätte.

"No niin, nyt yhteinen ihana perhe-elämämme taas kukoistaa" hänen naurunsa kuulosti karsealta.

"Kuules sinäkukaluuletolevasikaanADAM, luulen että meidän ihana perhe-elämä/parisuhde loppuu tähän." Lause tukehtui kurkkuuni heti ensimmäisen sanan jälkeen. Siispä totesin vain: 

"Menen ulos".

"KUULES KUULES ihan sulle vain muru, sä et mene nyt yhtään minnekään." Otin muutaman juoksuaskeleen kohti ovea, en jää tänne enää hetkeksikään. Ei mitään väliä minne menisin, täältä pitää päästä pois. Tunsin kun terävät kynnet upposivat luisevaan olkapäähäni. Suljin silmäni kivusta, mutta silti jaksoin kerätä voimani ja riuhtaisin itseni irti Adamin otteesta ja juoksin eteiseen. Onneksi en riisunut tennareitani. Nappasin ensimmäisen vastaan tulevan takin joka vähänkään näytti naisten takilta, ja vedin oven auki. Juoksin talolta suoraan pimeää tietä pitkin valoja kohti. Onnekseni sillä tiellä ei ollut valoja, joten Adam ei näkisi kumpaan suuntaan juoksin, toisaalta se voisi olla minulle epäonneksi, koska en nää mihin astun ja saatan liukastua. Pysyin kuitenkin pystyssä ja pääsin suuremmalle tielle, sen varressa oli yksi S-market, liikenneympyrä sekä valaistu bussipysäkki. Kävelin pysäkille toiveikkaana siitä, että saisin tietää missä suurinpiirtein oli. Pysäkin seinällä oli bussien aikatauluja, ja minä olin Piikkiössä, kai se on sellainen pieni paikka ihan Turun lähellä?

Istuin pysäkin ainoalle penkille. Minun pitäisi keksiä jotain. Kaivoin puhelimen taskustani ja avasin osoitekirjan. Tyhjä. Minun oli räpyteltävä silmiäni todetakseni se uudelleen. Tyhjä. Mitähän sitten. Taskuistani oli pakko löytyä jotain joka auttaisi minua pääsemään johonkin lopputulokseen, takaisin sen seköpään luo en mene mistään hinnasta. Työnsin käteni uudelleen farkkujeni taskuun. Siellä oli viellä jotain. Vedin taitellun paperilapun esiin, ja avasin sen. Puhelinnumero ja nimi. Mh, Robin. Pääni sanoi että se sairaalan nappisilmäinen poika oli jollakin ihme konstilla hilannut tuon taskuuni. Hymyilin känkkäiselle käsialalle, ja näpyttelin numeron puhelimeeni. Se hälytti kerran. Toisen. Kolmannen. Halusin luovuttaa. Ja sitten joku vastasi.

"Robin?"

"Öö moi tääl on totaaa (S/N)... oonkohan mä soittanu väärään numeroon?"

"EI ET! Siis et oo soittanu väärään numeroon! Siis sä oikeesti löysit sen mun laittaman lapun...voisitsi.... missä sä oikein oot? Onko kaikki hyvin? Te lähitte niin äkkii...?"

"No tota toi tyyppi jota kutsutaan mun "poikaystäväks" on varmaan mieleltään sekasin jotain, se pahoinpiteli mun olkapään ja yritti tukehduttaa mut tupakkahuuruihin.."

"Siis mitä? Sun olkapään.... missä sä oot nyt? Sun pitää päästä pois sen sekopään luota! Mä voin vaikka.... siis sä voisit tulla tänne. Mun vanhemmat ja siskot on Lapissa, mä jouduin jäämään koska mul oli Helsingissä pari pakko hoitaa hommaa. Mä asun Turun Hirvensalossa."

"Mä oon ilmeisesti Piikkiössä, jollain bussipysäkillä ku karkasin sen sekopään luota. Ehkä mä voisin tulla sinne, siis mitä vaan kunhan en joudu tonne enää...." Tutkin takintaskujani samalla kun puhuin mukavia, ja kappaskappas, löysin muutaman euron. Käännyin aikatauluja päin.

"Joo täält tulee yks bussi viidentoista minuutin päästä sinne Turkuun, missä mä jään pois?" Kurtistin kulmakarvojani, siitä on tullut jo tapa.

Mulla tosiaan ei tossa toiveiden lähettämisessä ole käytössä tumblr:in omaa kysymysboxia, koska siinä oli pienimuotoisia ongelmia laittaa se toimivaksi käyttöön...(eh, eli en ole tietokonenero ja kone lagii) Joten siksi oon käyttäny ask.fm:n kysymyslaatikkoa. Sinne ei kuitenkaan mahdu kuin rajallisesti kirjamia, ja maksimiraja on 300 kirjainta. Mulle oli tullu muutama kirjoituspyyntö joista nyt en oo ihan varma.... ois ehkä pitäny tajuta tää aiemmin. Oon kuitenkin ainakin ton yhden aloittanut, jos tuntuu että sitä just sun toivomaa tarinaa ei ala ilmestyä, niin kannattaa lähettää mulle uus kirjoituspyyntö! :) katotaan mitä voin tälle nyt tehdä...

"Moi! Haluaisin tarinan joka olis omistettu mulle. Haluisin jonkun aika romanttisen tms. ei mitään hirveen nössöö, mielummin sellanen rakkausjännäri...."

ASDFGHJKL et tiedäkkää miten onnelliseksi mut just teit! Kirjoitan tän aika varmasti useemmassaki osassa, koska tykkään kirjottaa pitkästi kröhöm... JA VARSINKI SILLON ku saan jonku inspiraation! En ollut ihan varma sun iästä joten toivottavasti ei haittaa että kuvittelin sen mun päässä ja hyppäsin pari vuotta tästä eteenpäin? Joten täältä tulee, toivottavasti tykkäät :) /////

Avasin hitaasti silmäni. Valkoinen katto kimalteli auringon valossa, säteet leikkivät hippaa. Hetkeksi mieleni valtasi paniikki. Missä olen, mitä on tapahtunut? Entä kuka olen? Ainiin, höpsö minä, kyllähän minä nyt oman nimeni muistan. Mutta kaikki muu onkin hämärän peitossa. Ihan kun joku olisi vetänyt verhon muistini väliin. Nielaisin hiljaa. Käänsin päätäni hiukan vasemmalle. Huone oli kauttaaltaan valkoinen ja haisi teolliselta. Vieressäni oli yöpöytä, sekin valkoinen. Jollakin on melko yksitoikkoinen värimaailma. Jossakin kaukana jokin piippasi tasaiseen tahtiin. Ei, ei se sittenkään ole kaukana vaan ihan vieressä...yöpöydän toisella puolella. Siinä oli valtava näyttö, jossa liikkui jonkin näköinen viiva. Koitin muistaa sen nimen. Silmäni painuivat kiinni kun yritin muistaa. Sydänkäyrä. Sekö? En ole varma. En tiedä voinko olla varma juurikaan mistään. Huokaisin, ei tämä voi olla totta että muistaminen on näin vaikeaa. Jokin liikahti vieressäni. Säpsähdin automaattisesti ja käänsin katsettani hitusen oikealle. Vieressäni oli tuoli jolla istui joku.. ehkä veljeni? Onko minulla edes veljeä? Ei mitään aavistusta. Ruskeat hiukset ja suklaasilmät. Hymy valaisi varmaan puoli Manhattania. Jokin muljahti vatsanpohjassani. Tunteeko hän minut? VOI MIKSI EN VAIN VOI MUISTAA.

"No heräsithän sä. Luulin jo et oot koomassa tai jotain... mä olin huolissani." Sitten hän nauroi suoloisesti, mutta vain hetken. 

Päätin todeta jotain, jospa puhekykyni on tallella? "Totaa...pitäiskö mun tuntee sut jostain?" Kurtistin kulmakarvojani.

"Mh, no en mä nyt oo niin varma, en itekkään tiedä sun nimee joten tuskimpa!" 

"Ai. No mä oon (S/N). Tai siis ainakin luultavasti, mä en taida muistaa muuta kun nimeni. Mutta siis kuka sä oot?"

"Niin siis mä toin sut tänne sairaalaan, olit auto onnettomuudessa, Te törmäsitte johonkin toiseen autoon tai jotain, mä olin niin shokissa sillon etten ihan muista. Sä olit siinä autossa jonkun sun kaverin kanssa, en oo varma et oliko se sittenkään kaveri vai sukulainen. Oltiin siinä kävelykadulla ku se onnettomuus tapahtu ja tultiin ihan heti apuun." 

Yhtäkkiä sairaalahuoneen ovi lennähti auki. Sisään juoksi ehkä noin 19 vuotias poika. Tai mies, miten halutaankaan hantä kutsua.

"(S/N)! Luulin et oisit kuollu tai jotain! Nyt lähetää vetää täältä, me ollaan molemmat ihan kunnossa..." Hän käveli sänkyni viereen ja vetaisi sydänkäyrämittarit irti ranteestani. Jonkin ihmeen takia minusta ei ollut ihan hyvä idea lähteä. Mies otti minua ranteesta kiinni ja repäisi minut ensin istumaan, lopulta seisomaan. Meinasin kaatua, enkai ollut unohtanut miten seisotaan? No en, verensokeri on vain alhainen. Suloinen poika nousi seisomaan.

"Hei kuule, et sä tolleen voi tulla tänne ja noin vaan retuuttaa sitä ympäriinsä! Ei se edes muista mitään, sen koko muisti on kadonnut! Te molemmat tarvitte lääkärin hoitoa, hei..."

Mustahiuksinen mies vain vilkaisi häntä ja puoliksi käveli, puoliksi juoksi hänen ohitseen. En edes tiennyt tuon pojan nimeä. Mutta jonkin ihmeen takia halusin tietää. Mies paukautti oven auki ja vetaisi minut suureen käytävään, muutama hoitaja käveli ympäriinsä. He eivät välittäneet meistä, jatkoivat vain omia toimiaan. Hetken päästä saavuimme ulko-ovelle, ja jatkoimme matkaamme ulos. Kylmä viima ylsi luihin ja ytimiin asti. Ei mikään ihme jos ulkona oli kylmä, täällähän on lunta! Nyt on siis talvi, aivan. Ehkä saisin kohta vastauksia kysymyksiini. Mies riuhtaisi minut vanhan ja kuluneen valkoisen Avensiksen viereen, avasi oven ja osittain työnsi minut takapenkille. Ovi paukahti raivokkaasti kiinni ja hetken kuluttua kuskin puoleinen ovi aukesi. Hän istui autoon ja käynnisti sen. Ennenkuin hän ehti kaasuttaa pois valtavan sairaalaan parkkipaikalta, katsoin taka-ikkunasta ulos ja näin hänet. Sen yhden henkilön jonka uskoin pelastavan minut, mihin ikinä sitten olisinkaan menossa. Se sama ruskeahiuksinen poika ilmestyi juuri ulos sairaalan ulko-ovista, mutta pysähtyi siihen paikkaan kun tajusi että olimme jo ajamassa poispäin. 

Avasin keskustelun. "Kuka sä oot? Mihin me oikein ollaan menossa?"

"HÄ? Eks sä muista kuka mä oon vai? Ihan kuule sun poikaystäväs Adam. Ja me ollaan menossa meidän yhteiseen pikku kotiimme. Ja nyt tehdään nää säännöt vielä kertaalleen selviksi: SÄ ET PUHU KENENKÄÄN KANSSA ILMAN MUN LUPAA. KUN OLLAAN KOTONA, SÄ ET LÄHDE MIHINKÄÄN. Jos uskallatkin uhota mua vastaan, mä en takaa mitä teen. Ja jos kerrot jollekkin, voit olla varma että mian sä et puhu enää sanaakaan. IKINÄ." Sitten auton täytti räkäinen nauru.

Nielaisin takapenkillä, ja kyynel vierähti poskelleni. Mitä tapahtuu, olenko mä sittenkin joku ihmiskaupan orja? Vanhan Avensiksen lämmitysjärjestelmä ei toiminut kunnolla, ja värisin kylmästä, eihän minulla ollut edes takkia, vain kengät, farkut ja hihaton toppi. Kietaisin kädet ympärilleni. Minua pelotti ja hämmensi samaan aikaan. Tunsin kuinka jyskyttävä pääkipu alkoi yltyä.

Kirkkaat valot häikäisevät silmiäni. Ne roikkuvat parin metrin päässä katosta, valkoisissa kuvuissa ja niitä on niin monia. Jokainen niistä luo oman varjonsa maahan ja seiniin, jokaiseen huonekaluun ja tasoon. Ilmassa tuoksuu muovi. Sellainen mikä tuoksuu joissakin tehtaissa, ja ilmatiiviisti pakatuissa rasioissa. En tiedä voiko sitä sanoa tuoksuksi, mutta en halua olla törkeä, sehän voi vaikka loukata jotakin. Ketä? Varmaan jotain sellaista joka todella tykkää muovin hajusta. Mh, antaa olla.

Katseeni siirtyy lampuista hiukan alas ja vasemmalle. Siististi pukeutunut nainen naputtaa tietokoneella suuren tiskin takana. Vaaleat hiukset on kerätty korkealle poninhännälle ja kynsissä on sininen geelilakkaus. Tai ainakin se näyttää geelilakkaukselta, ei kenelläkään voi olla noin upeita kynsiä. Hän kääntyy kohti massiivista tulostinta, ottaa sieltä muutaman taitetun paperipalasen ja nostaa ne tiskille. Tiskin toiselle puolelle saapunut vanhemman puoleinen nainen nostaa ne käteensä ja nyökkää hyväksyvästi. Hän vaihtaa tiskillä viellä muutaman sanan ja siirtyy istumaan pienen pyöreän pöydän ääreen, lähelle minua. 

Salin toisella puolella istuu useita ulkomaalaisia. Uskallan ehkä veikata heitä thaimaalaisiksi. Tuhahdan itsekseni. Thaimaalaisiahan ne tietysti ovat, kantamuksistaan päätelleen saaneet täältä ihan tolkuttomasti hillaa. Nyt ehkä osaattekin päätellä mistä olen kotoisin: Lapista. Kyllä, ihan oikeasta Suomen Lapista. Ihmiset luulevat että me täällä eletään ihan alkeellisissa oloissa, asutaan igluissa ja kuljetaan ympäriinsä poroilla. Ihan vaan kaikille tiedoksi että ei, meillä oli sähköt aiemmin kun teillä Helsinkiläisillä. Tai olette mistä vaan etelästä, samat sanat teillekin. Ensinnäkin poroja on vaan sellaisilla ihmisillä keillä on tarpeeksi rahaa. Niillä rikkailla. Ja meillä on joulupukki ja korvatunturi. Repikää siitä.

Nyt lopetan asioiden luettelemisen tähän, alan vaan hermostua. Ja sekin vaan noiden thaimaalaisten takia, huoh. Ehkä sen sijaan kerron jotain itsestäni? Okei. Oon siis Amanda Järveläinen. Ei, älä turhaan ala etsiä mua facebookista koska oon suojannut mun profiilin niin etteivät muut löytäisi sitä. Vielä en kerro miksi, me päästään siihen kyllä..hmm, joskus. Asun siis Rovaniemellä, ja oon ihan lappalainen. Periaattessa en, puhun eri murretta enkä oikein tykkää asustella metsän keskellä. Mutta oon syntynyt ja asunut koko mun elämän Lapissa, jonka takia mä matkustankin aika usein sinne etelään. Oon puoliksi kaupunkilainen, puoliksi lappalainen. Ollaan aina mun äidin ja isän kanssa asuttu täällä Rovaniemellä, ihan keskustassa. Mun äidin nimi on Anna ja isä on Markus. Järveläisiä molemmat. Oon nyt 15 ja käyn viimeistä peruskouluvuottani. Että näin. Niin ja mulla on nyt siis TET- viikko, sain työpaikan etelästä joka tarkoittaa viikkoa poissa täältä, joka taas meinaa että se mun kaupunkilaispuoli on onnellinen. Sain sen mun paikan yhdeltä levy-yhtiöltä, meen sinne järjesteleen jotain juttuja. Niin ja se riitti että soitin sinne, pitää vaan vaivautua. Mutta hitsit, kun en muista sen paikan nimee, mulla lukee se jossain lapulla joka taitaa olla mun taskussa. 

En ehtinyt etsiä sitä lappua ennen kuin kaiuttimista helähti kaunis naisen ääni: "Lento Rovaniemi-Helsinki lähtee noin 20 minuutin kuluttua portilta 2. Hyvää matkaa!" Sen jälkeen sama kuului ruotsiksi, mutta sitä minun tuskin tarvii teille tässä kertoa. Ottakaa googlen kääntäjä käyttöön jos se on niin tärkeä tieto. Nostin valkoisen reppuni selkään ja kävelin viemään passini tarkastajalle. Näkemiin Rovaniemen lento-terminaali.

Olisi siis tarkoitus aloittaa tämä kirjoittaminen kun inspiraatiota sattuu harvinaisen paljon juuri nyt olemaan.

Kirjoitan siis FANFICTIONEITA kaikille jotka niitä pyytävät, muista siis KERTOA MILLAISEN TARINAN HALUAT ja jos mahdollista niin JOTAIN ULKONÄÖSTÄSI JA TARINAN JUONESTA. Näiden jälkeen mulla on kaikki tarvittava ja voin kadota kirjoittamaan vain ja ainoastaan sinulle omistettua tarinaa.