Olutta Helsingissä

Siirtymä tuulta ja no...ainakin vietävää tuulta uhmaten Oluthuone Osloon. Aiemmin Milenkana tunnetun ketjuravintolan kasvojenkohotus on ollut onnistunut, täällä voi aina juoda vähintäänkin jonkin Nögnen perusvalioiman oluen mikäli hanalistalta ei kiinnostavia tuttavuuksia löydy. Tällä kertaa kuitenkin ensiksi tuoreehkon kotimaisen pienpanimon IPA, 5,5%, 0,4 l, 7,90 €.

Warthog IPAn tuoksu on epämääräisen hedelmäinen, myös persikkaviivähtää ilmassa. En ollut varsinaisesti kuullut kehuja tästä oluesta, joten tuoksun tarjoama ensivaikutelma on vahvasti positiivinen. Samanlainen samea hedelmäisyys toistuu maussa, ilman persikkaa. Katkero ei jyrää, mutta ilmoittaa läsnäolostaan. Läsnä on myös jokin epämiellyttävä jälkimaku, ensiksi hentoisena, mutta lasin tyhjentyessä yhä häiritsevämmin. Mikäli olut itse olisi voimakkaamman makuinen, tuo häiriötekijä varmasti jäisi huomiotta, pahimman sortin vihannesta tai muuta yleistä vikaa se ei kuitenkaan ole. Nyt oluesta jää ensialkuun varovaisen positiivinen, mutta lopulta jopa tympeä kuva. Täytyy ottaa uusintamaistoon, vaikka eihän tämä mitenkään panimon ensipanoja ole.

Oluen nimi hämmentää. Villisika? Kyllä minä olen villisian mieltänyt hieman ärjymmäksi tapaukseksi. 

Kurvin William K:ssa ei juuri mitään kiintoisaa hanassa. Vaikka toimipiste onkin HOK-Elannon ketjun mielenkiintoisimmasta päästä, joutuu täälläkin turhan usein valitsemaan paremman puutteessa keskinkeraiseksi arvellun tai tiedetyn oluen. Baarin vaihtaminenhan ei näillä nurkilla kansallisen vapaapäivän alla ole realistinen vaihtoehto: tännekin päädyttiin  aiemmin liikkeellä olleiden kavereideni käytyä toteamassalähiseudun Molotowin sekä Hilpeän Hauen olevan viimeistä paikkaansa myöten täynnä. 

Valitsin lopulta Vakka-Suomen William -brändille paneman saksalaistyyppisen lagerin. Annostelu nykyisin harvinaisessa puolen litran koossa, karvan alle kahdeksan euron hinta silti kova esikuviinsa nähden. Toki kotimaisen pienpanimon kustannusrakennekin on täysin toisesta todellisuudesta saksalaiseen laatupanimoon verrattuna. 

Niukasti vaahtoava olut näyttää hieman tummemmalta variantilta kotimaisesta bulkkilagerista. Tuoksu paaluttaa Frühjahr Märzenin tyyliinsä, näin voimakkaan maltaista tuoksua ei kotimaisilta makrotekijöiltä löydä. Maku jatkaa samalla maltaisella linjalla, varsin makea oluthan tämä on, kuten 6% vahvalta lagerilta ehkä voi odottaakin. Olut ei ole katkera, mutta miellyttävä karheus viipyy suussa nielaisun jälkeen. Sadepäivään sopivan tuhti, toimiva mutta persoonaton perusolut - kyllähän näillekin paikkansa ja aikansa on. 

Ø

Baarin vaihtaminen piristää, siis liikkeelle. Kurkkasimme ensiksi Ølhus Helsinkiin, mutta hanatarjonta näytti yhtä keveäksi kuvailtua norjalaista belgikloonia lukuunottamatta erittäin identtiseltä muiden viime aikaisten Oluthuone-visiittien kanssa. Hyvä muistutus ketjuistumisen vaaroista, sano.

Viiden Pennin komea noin kaksikymmenpaikkainen hanalistakaan ei tuonut helpostusta nirson olutharrastajan iltaan, vaikka yleensä täällä on ollut useampikin kiinnostava olut tarjolla. Foundersin Blushin Monk tosin varmasti kelpaisi monelle muulle, hintaa 3 dl hana-annoksella oli muistaakseni 8,8 €. 

Yömyssy mielessä valitsimme baarimikon esittelemistä uutuuksista Widmer Brothersin barley winen. Kolmivuotias pullo, mistä lie lytynyt, vahvuutta 10,2%. Paperilla kaikki siis hyvin. Tuoksussa hennosti hedelmää, ei trooppista tuntua, se ei toki barley wineen kuuluisikaan. Maku jatkaa varovaisen hienostuneella linjalla. Olut on varsin kuiva ja yllättävän ohut. Olisikohan tämä ollut tuoreena erinomainen tupla-IPA? Siltä vaikuttaa. Jälkiruoka-olueksi en näin yksiulotteista olutta suosittelisi, tämä ei ole itsessään elämys ja varmaan myös aivan liian hento voimakkaan makuisen jälkiruuan pariksi. Mitään verhemakuja oluessa ei ole, mutta liian tyhjäksi tämä on jäänyt, näin ajan syötyä katkerot. 

Tennispalatsin William K:n käytännöllinen vimeksi saapuneiden pullo-oluiden lista houkutti jäämään baariin vielä toiselle oluelle - tai tarkemmin puolikkaalle, tarkoituksena antaa seuraan hieman myöhässä saapuneelle kaverille aikaa nauttia oma oluensa kaikessa rauhassa. 

Valinta kohdistui lyhyen tarkastelun jälkeen Lagunitasin IPAan. Panimon normaali IPA on tuttu yli-ikäisinä nautituista, suorastaan kitkeryyteen asti yksiulotteisen pihkaisista pulloista, mutta tuleehan panimolle antaa toinenkin mahdollisuus. Onneksi! Little Sumpin’ -nimellä kulkeva 7,5% IPA oli amerikalaiseksi pullotuotteeksi joko poikkeuksellisen hyvin aikaa kestävää mallia tai yksinkertaisesti harvinaisen tuoretta. Huumaava sitruksen aromi kääntyy keveään, pehmeään, muttei lainkaan vetiseen jälkimakuun. Katkeroa on, mutta ei huumaavasti - nyt ollaan saavutettu tasapaino helpon juotavuuden ja riittävän täyteläisen maun välillä. Alkoholi kurkkaa hyppysellisen verran jälkimaussa, mikä tässä tapauksessa vain tekee positiivisella tavalla pesäeroa ohuempiin ja keveämpiin sessiojuomiin. Nimittäin tätä jos mitä olisi helppo juoda seurustelusessiossa petollista vauhtia. Pullolla oli hintaa 9,40 €, mutta kyseessä taisi olla ravintolan viimeinen kappale.

Tennispalatsin William K mainosti myyvänsä hanavalikoimaansa talon remonttipeitteiden kunniaksi alennushintaan. 6,5 € ei ole aivan mahdoton alehinta 0,4 litran hana-annoksille, vallankin paikan hanalistan ollessa tylsänpuoleinen. HOK-Elannon Oluthuoneiden kuukauden olut, tanskalainen 5,5%-vahvuinen APA oli kuitenkin vielä maistamatta, eikä puhuttu remontti ainakaan toistaiseksi peittänyt itse ravintolan ikkunoita. Puitteet siis periaatteessa kunnossa.

Illaksi kääntymässä oleva sunnuntai-iltapäivä oli houkutellut Tennispalatsille yllättävän runsaan määrän ihmisiä. Täyttä ei varsinaisesti ollut, mutta avarassa baarissa piti hetken ajan etsiä hiljaista nurkkausta, kiitos ensisekunneista lähtien rasittavan kovaäänisen miesseurueen. Aina ei voi voittaa, enkä itsekään tiedä miten baarityöntekijän tulisi suhtautua iloiseen, mutta selkeästi ajankohtaan ja muihin asiakkaisiin verrattuna liian kovaääniseen kauttaviiva humalaiseen porukkaan.

Panic Pale Ale tarjoaa tuoksussaan miellyttävän keväisesti sitrusta, mutta maku kallistuu persikan kautta vihannekseen. Hentoon vihanneksisuuteen, mutta silti ikävän tunnistettavaan. Yleistuntumaltaan olut on ennemmin pehmeän kuohkea kuin katkera. Ilman virhemaun vivahdetta kyseessä olisi vallan mukava terassiolut, kysymykseksi jää vain mistä näin varovainen olut on saanut nimensä. Helsingin oluttarjonnan keskellä ei syytä uudelleenmaistoon tarjoushinnallakaan.

Senaatintorin laidalla sijaitseva Bryggeri Helsinki on lauantain päiväkävelyideni vakiopysäkki. Kadulle nostettu kyltti mainostaa ravintolan terassin olevan auki, mutta pilvinen taivas ja niukasti viiden asteen yläpuolelle noussut lämpötila ajavat sisätiloihin. En ole ainut, yläkerran pieni baari on lähes täynnä. 

Bryggerin Rose julkistettiin aprillipäivän tienoilla, ja kaverini epäilikin 8,8% happaman hedemäoluen olevan oluttrendejä ivaava pila tyylitietoiselta panimolta. Olut kuitenkin osoittautui todelliseksi, joten maistettavahan se oli. Mainittakoon, että kokemukseni happamista oluista ovat erittäin vähäisiä, enkä ennalta ole erityisen kiinnostunut tästä kansainvälisillä vesillä jo nosteessa olevasta trendistä. Pidän kuitenkin roseviineistä, joten avoimn mielin olut nokkaa kohti.

Alkoholipitoisuutensa täysin peittävä Rose on kevyen hapan, rungoltaan korkeintaan keskitäyteläinen, marjainen olut. Erittäin juotava, maultaan tasapainoinen mutta kevätterassilla ehkä kaipaisin raikkaampaa otetta. Nyt sekä kirpsakkuus että raikkaus jättävät toivomisen varaa, ainakin jos verrokkina käyttää tavanomaisen laadukasta roseviiniä. Tätä voisi kuvata sekä ulkonäöltään että maultaan sameaksi. Pieni annos (2 dl hintaan 3,60 €) maistui kyllä vallan kivasti, isompi saattaisi omilla makunystyröilläni jo tökkiä, oluttyyliä juuri tuntematta kokonaisuus on kuitenkin ehkä hioikoinen. Makuja ja tottumuksia on kuitenkin monia, joten suosittelen kokeilemaan itse mikäli tie Senaatintorin lähdeltä kulkee. Hinnasta Bryggerin hinnoittelulla ei pitäisi maistamisen jäädä kiinni.

Ensikohtaainen kehutun brittipanimon kanssa. Onkohan tämä nyt Brewdogin omia hankintoja, en muista muualla nähneeni panimon tuotteita. Tilauksen jälkeen asiantuntevan oloisesti jutellut baarimikotar kertoi oluessa käytetyn inkivääriä ja greippiä. Olisi ehkä pitänyt hieman tiedustella oluesta ennakkoon, en ollut ymmärtänyt BBNo:n puskevan markkinoille samantyylisiä oluita lukuisilla eri vivahteilla, erottavana tekijänä siis nimen numerosarja.

Saison 01/04 tuoksuu ja maistuu voimakkaan inkivääriselle. Greippikin häivähtää maussa, mutta jää taustarooliin tässä paketissa. Oluen runko on huomattavan ohut, ja vaikka tuotteen saisoniksi tunnistaakin, ei tyylin maalaismaista virkistävyyttä tästä kyllä löydy, happamuuskin mietoa ja ohimenevää. Hyvin yksioikoinen olut, mieleen tulee Saimaan tuore wheat ale. Tässä prosentteja ilmeisesti 6, joten vähän tukevampaa otetta sikälikin voisi jo odottaa. Selkeä pettymys. Kaverin valitsema numeromysteeri-stout sen sijaan maistui loistavalta, ehkä seuraavalla kerralla sitten sellainen.

Ensivierailu skottipanimon nimibaariin Viisikulmassa. Alkuhype lienee jo ohitse, lauantaina viiden aikaan baarista löytää helposti istumapaikat kahdelle. Jonoa tiskille tuskin ihan heti myöhemminkään muodostuu, neljä baarimikkoa on vakuuttava määrä vähän isompaankin baariin. Pöytien väljästä sijoittelusta päätellen asiakasmäärää maksimoidaan seisomapaikkojen voimin.

Puolikas pintti brändin omaa tupla-IPAa maksaa 6,80 €. Suolainen hinta hanaoluelle. Mikähän siinä on, että pullotuotteelta sietää korkeampaa litrahintaa, Brewdogin erikoisuuksistahan pyydetään pullotuotteena aivan kaikkialla kymmenen euron kieppellä pyöriviä hintoja. Yhtä kaikki, tarkan euron juojalle löytynee suositeltavimpiakin paikkoja. Lasketaan nyt plussaksi, että olutlasivalinta saa pienehkönkin määrän olutta näyttämään ihan kokonaiselta annokselta. 

Todella kaunis kevätpäivä, ilmeisesti kuitenkin liian viimaista terassin avaamiseksi. Black Doorin hanalistalta helppo valita Makun uusi IPA, onhan panimon lippulaiva-IPA ehdottomasti kotimaan markkinoiden kovinta kärkeä. Maku IPAlla on vahvuutta 7% tuntumassa, tämä Diana vain 5. Nimi viittaa lisätunnisteen mukaan viereiseen Dianapuistoon, saatavilla varmaankin myös muista lähiseudun olutravintoloista. 

Kampin panimoravintola Bruuverin ja pitkän linjan olutblogaaja Ari Juntusen toinen yhteistyöolut. Aiempi, tammikuun alussa hanassa käväissyt Trouble Bound IPA oli tiukan sitruksinen ja erittäin kuiva. Nyt kyseessä ilmeisesti paranneltu versio, prosenttilukema (7,2%) samaa tasoa, mutta humalia ja mallasrunkoa tuunattu. Varsin kauas Trouble Boundista pudotaan, Change the Tune lähestyy juojaansa hedelmäisellä tuoksulla. Tropiikkiin asti ei kuitenkaan mennä, ja suussa hedelmäisyys antaa muutoinkin nopeasti tilaa kuin salaa hiipivälle, mutta erittäin pitkäkestoiselle, kuivalle katkeruudelle. Rungoltaan olut on kevyt, ehkä liiankin, joskaan varsinaisesti ohuesta oluesta ei voi tässä yhteydessä puhua. Kyseessä lienee mallasrungossa käytetyn vehnämaltaan tuomaa helppoutta, tuoppi tyhjenee puolilhuolimattomasti nopeaan tahtiin. Hedelmäisyys ei toimi näin tiukan kuiva katkeron kkanssa yhteen mielestäni yhtä näppärästi kuin Trouble Boundin sitrusvyörytys, mutta kyllä Change the Tune silti menee viiden parhaan tämän vuoden puolella nautitun kotimaisen oluen joukoon. Bruuverin omista tuotteista edelle nousee mainitun Trouble Boundin lisäksi heti uudenvuodenpäivänä nautittu äärikuiva Huu-haa Portteri, Kampin ravintolan tason voi siis sanoa olevan ainakin helsinkiläisestä perspektiivistä Suomen kovinta kärkeä.

Itselleni nimenäkin täysin uutena tuttavuutena Nøgnen 11,5% olut. Internetlähteiden mukaan oluen tekemiseen on osallistunut tanskalainen Anders Kissmeyer, oluen nimi siis ilmeisesti sanaleikki norjalaispanimon ja tanskalaisen kollaboraattorin nimistä. Mitään paljasta tai alastonta itse tuotteessa ei ole, suklaisen tuoksuinen, lähinnä stoutilta näyttävä olut paljastuu suussa kirpsakaksi marjakeitoksi. En ymmärrä juurikaan punaviineistä, ehkä aromipuolella aistittavissa jotain siltä suunnalta, viskositeetti ja kirpeys kuitenkin jotain aivan muuta. Erikoinen, mutta yllättävän toimiva yhdistelmä, vain ajoittainen suklaan leimahdus taustalla tuntuu hieman epäsopivalta kokonaisuuteen. Alkoholi peittyy täysin, eikä Naked Kiss edes tunnu raskassoutuiselta, vaikka se pitkän, voimakkaan makunsa puolesta onkin varsin hitaasti nautittava olut. Pikkulinnun tarjoiluannos oletuksena kolme desiä. Pienemmässäkin oli kerta-annokseksi riittävästi, mutta jos tätä vastaavaan verrattaen edulliseen hintaan saisi säännöllisesti Alkosta tai olutravintoloista, voisin kuvitella hörppäiseväni toistamiseenkin lasillisen vaihtelun vuoksi tavanomaisempien oluiden välissä.

Pikkulinnun hanoissa neljä eri Nøgnen olutta, mutta kaikki hieman raskaampia/haastavampia tyylejä. Kovimpaan työpäivän jälkeiseen janoon uudelleenmaistoon toisen norjalaispanimon ruis-IPA. Tuoksussa selkeää persikkaa, maussa ehkä enemmän mandariiniin päin oleva hedelmäcoktail - ei siis mandarina-humalaa kuitenkaan. Ruis yhdistyy mielikuvissani pyöreään, maltaiseen runkoon, sitä tässä on sopivasti tasapainottamaan kauttaviiva peittämään 8,5% vahvuuden tuomaa makeutta. Katkero hyvin etualalla, mikä näinkin tukevassa tungossa jo saavutukseksi laskettakoon. Kokonaisuutena ei mikään klassikko, mutta vakuuttava perustuote, jota juo tuopillisen mieluusti silloin tällöin.

Karhupuiston laidalla, Kallion kirjaston takanurkalla sijaitseva Sivukirjasto voisi sijaintinsa puolesta olla lähibaarini. Jokseenkin harvakseltaan siellä kuitenkaan tulee pistäydyttyä. Ilta-aikaan usein huomattavan korkea täyttöaste yhdistettynä varsinaisien uutuksien vähäiseen määrään ja pulloerikoisuuksien verrattaen korkeaan hintaan eivät tee Sivukirjastosta kovin luontevaa kohdetta sen enempää seuralliseen juominkiin kuin viikonlopun päiväolutpaikaksi.

Pysähdyin kuitenkin paikalle sunnuntai-iltapäivästä kaverin vinkistä. Hanassa Amagerin Sundby Stout kohtuullisena pidettävään hintaan 8,20 € / 0,5 litraa. Paikalla muita asiakkaita yhden käden sormilla laskettava määrä. 

Kylmältä kahvilta ja kevyesti suklaalta maistuva ja tuoksuva stout on rungoltaan hieman ohut 6,2% vahvuiseksi, mutta hienovaraisen moniaromaattisen humalointinsa ansiosta paljastuu varsinkin lämmetessään oikein mainioksi olueksi. Katkeroa on läsnä, mutta tumakkaa modernia tykitystä ei sillä saralla ole lähdetty hakemaan, tasapaino on kiitettävä. Mainio olut kerrassaan.

Oluen äärellä kului lehden parissa hyvän matkaa toista tuntia, minkä aikana Sivukirjasto täyttyi iltapäiväinen ajankohta huomioiden jo ikävänkin hälyisäksi paikaksi. Parempi siirtyä muualle, mutta ehkä baarin vaihtuva hanatarjonta pitäisi tsekata jatkossa entistä useammin.