we all bleed blue

Oon sairastanu epätyypillistä syömishäiriötä noin 15 vuotta ja oon ens kuussa 23-vuotias. Ensimmäiseen 7 vuoteen mä en edes ymmärtäny sairastavani syömishäiriötä. Mä olin vaan se pienikokoinen ja pieniruokainen, joka ravas lääkärissä sen takia, koska mä en syö. Kukaan ei koskaan älynny, että sehän vois olla syömishäiriö.

Kun mun piti alottaa kasiluokka uudessa koulussa missä mua ei enää kiusattais (tai no, mistäs mä sen olisin voinu tietää), mä kävin sitä kasiluokkaa yhteensä viikon, kunnes mä totesin että en halua enää mennä sinne. Mä en käyny koulua yli kahteen kuukauteen, kunnes lastensuojelu puuttu peliin. Ensin ajateltiin, että mä en vaan halua mennä. Sitten alettiin puhumaan osastohoidosta, joka säikäytti mut. Silloin mä ajattelin että mähän en mihinkään hullujenhuoneelle joudu, vaan meen kouluun. No, en menny.

Joulukuun alussa 2010 porukat huijas mut autoon, sanottiin että lähetään kauppaan. Ei lähetty, ne vei mut osastolle. Sinne mä jäin. Mun oli tarkotus olla osastolla muutama viikko, että kartotetaan koulutilannetta yms. Mä sainkin ensin diagnoosiks keskivaikean masennuksen, josta mä kärsin edelleen. Mä muistan sen osastolääkärin sanoneen yhdessä hoitoneuvottelussa mun osastohoidon loppupuolella, että se näki heti, ettei mun alakuloisuus ollu pelkkää teiniangstia. No, pari ekaa päivää mä yritin totutella osastoarkeen, ja aateltiin että mun syömättömyys johtuu vaan siitä, että totuttelen uuteen elämäntilanteeseen. Mutta sitten kun mä en ollu vajaaseen viikkoon syöny mitään muuta kuin muutaman leivän ja pari lusikallista porkkanakeittoa, ne tajus että tässä on kysymys jostain muustakin kuin masennuksesta ja kouluvaikeuksista. Sieltä pamahti epätyypillisen syömishäiriön diagnoosi.

Siinä jossain noin viikon tienoilla, mitä mä olin ollu osastolla, mä pyörryin. Sitä mä en itse muista, se on kerrottu mulle jälkikäteen. Mut vietiin lanssilla osastolta Jorviin. Siellä mä olin kaks viikkoa, viikon nenämahaletkussa. Muistan että se letku oli liian iso mulle. Mä en puhunu tai nielly edes sylkeä viikkoon, koska nieleminen sattu ihan helvetisti. Tuhlasin pelkkään sylkeen niin monta kaarimaljaa, että jälkikäteen hirvittää. Kirjotin lapulle että tää letku on liian iso, mutta ei vaikutusta. Sitä ei vaihdettu.

Sitten mä pääsin Jorvista takas osastolle ja pian oliki jo joulu. Siitä joulusta mä en muista mitään muuta kuin sen, että kävin Helsingissä syömishäiriöisiin erikoistuneella osastolla välillä syömässä pari lämmintä ateriaa, koska se mun oma osasto oli joulun kiinni. En ikinä unohda sitä yhtä langanlaihaa tyttöä, jonka näin siellä. Mietin monesti, etten mä halua näyttää muiden ihmisten silmissä luurangolta. Oon vuosien aikana miettiny että mitäköhän sille tytölle (tai no naiselle) nykyään kuuluu. Onkohan se parantunut? Vai onkohan syömishäiriö edelleen sen arkea? Onkohan se kuollut?

Mun muutaman viikon osastoreissu venähti yhdeksään kuukauteen. Se yhdeksän kuukautta oli samalla mun elämäni parasta aikaa, kuin myös hirveintä. Se yhdeksänkuukautinen sisälsi paljon ravitsemuslisiä, nenämahaletkuja ja pari Jorvin- reissua. Mutta se oli hyvää aikaa. Mä painoin osastolle mennessäni vähemmän, kuin mun silloin 8-vuotias pikkuveli. Osastoaikana mä sain n. 15 kiloa lisää painoa, ja se paino, minkä kanssa mä osastolta lähdin, on pysynyt suunnilleen samana lähes 7 vuotta.

Mua kuvottaa se, että mä painan melkein 23-vuotiaana yhtä paljon kuin 11-vuotias lapsi. Mä en tiedä, miten mä olen selvinnyt nää vuodet saamatta lisää painoa. Silloin osastolta lähtiessä se osastolääkäri sano, että jos mä en olis stopannut koulua ja joutunut osastolle, mä olisin kuollut. Osastolle joutuminen pelasti silloin mun hengen, niin tyhmältä kuin se ehkä kuulostaakin.

Mua ällöttää ihan helvetisti se, miltä mä näytän. Mä olen laiha, alipainoinen, langanlaiha. Mä näen ja tunnen omat kylkiluuni, lantioni. Mun käsivarret on ihan helvetin laihat. Jos laitan mun etusormen ja peukalon yhteen ranteen ympäri, mun sormien ja ranteen väliin jää tilaa. Vähän liian paljon tilaa.

Mä käytän pitkiä, lököttäviä collegehousuja, koska mä en halua muiden ihmisten näkevän mun laihoja jalkoja. Mä käytän myös huppareita, ja silloinkin ahdistaa jos mulla ei ole takkia sen hupparin päällä. Tää mennyt kesä helteineen on ollut ihan silkkaa helvettiä.

Mä pääsin osastolta pois 9.9.2011, melkein 7v sitten. Peruskoulusta mä pääsin keväällä 2013. Peruskoulun jälkeen mä en oo tehny elämälläni mitään. Asun mun toisen vanhemman luona, oon kaikkine mielenterveysongelmineni hyvin riippuvainen mun vanhemmasta. Oon saanu ammattiapua, mutta se turhauttaa, kun ne auttajat vaihtuu ja pitää selittää samat asiat uudestaan ja uudestaan, eikä mikään muutu.

Mulla on yhä paha syömishäiriö, mun ruokamäärät on todella pieniä. Mä pelkään syömistä ja huonoa oloa. Mun sosiaalinen elämä on hyvin minimissä kaikkien näiden pelkojen takia. Mulla on kyllä ystäviä, tosi tärkeitä sellaisia, mutta mä en näe niitä livenä lähes koskaan. Niiden pitäis tulla aina tänne, missä mä asun. Mulle on liian iso kynnys lähteä toiselle puolelle Suomea ilman autokyytiä. Mä kärsin yhä masennuksesta, entistä vaikeammasta masennuksesta kuin teininä. Siinä missä teininä mulla oli elämänhalua, nykyään mulle on liian usein ihan sama. Mä en oo koskaan tehnyt itselleni mitään, mä en oo ollut itsetuhoinen. Niitä itsetuhoisia ajatuksia on ollut sitten senkin edestä.

Toisinaan mä en jaksa ajatella, että tulevaisuudella olis mulle mitään tarjottavaa. Toisinaan mä en jaksa enkä halua yrittääkään toipua mielenterveydellisesti. Mä en tiedä miltä tuntuu olla mielenterveydellisesti stabiili nuori aikuinen. Enkä mä tule koskaan tietämään, koska mun "nuori aikuinen" - vuodet loppuu kesken. Mä en parane masennuksesta kahdessa vuodessa, sen mä tiedän. Etenkin, kun mä en kahdeksan vuoden jälkeenkään halua välillä hyväksyä sitä, että mun mielenterveys on ihan päin helvettiä. Mun syömishäiriö myös hidastaa masennuksesta toipumista. Oon joskus syöny jotain nappeja, jotka autto masennukseen, mutta mä lopetin ne, koska välillä unohdin ottaa ne ja se aiheutti fyysisesti pahaa oloa. Pyysin lääkitystä pari kolme vuotta sitten uudestaan, mutta en koskaan alottanu sitä, koska pelkäsin että se annostus on liian iso ja mulle tulee huono olo.

Mä en tiedä mitä haen tällä postauksella. Mä en tiedä lukeeko tätä ikinä kukaan. Ehkä ei, ehkä joo. Mä en pelkää, että joku saa tietää mun mielenterveysongelmista. Ei ne oo salaisuus. Jos joku pitää mua hulluna, pitäkööt. Mä en oikeestaan jaksa välittää. Totta kai mä toivon, että olisin vielä joskus mielenterveydellisesti stabiili ihminen. Mutta sen eteen vaaditaan paljon työtä, eikä mulla ainakaan just nyt ole siihen tarvittavia henkisiä voimia.

Mä tiedän, että mistä mun ongelmat juontaa juurensa; koulukiusaamisesta ja vanhempien erosta. Mä oon usein miettinyt että millaista mun elämä olis, jos mua ei olis koskaan kiusattu tai mun vanhemmat ei olis eronnu. Tai jos mua olis vaan kiusattu. Tai jos mun vanhemmat olis vaan eronnu.