be honest

Kehoni tuntuu tyhjältä kuin pelkkä iho ja luut kokoaisivat minut,

mutta tiedän, että minussa on enemmän, koska voin syödä ja

oksentaa ja tuntea sen sisälläni, mutta silti kehoni tuntuu pelkältä

kuorelta, joka peittää mustan tyhjyyden ja tuulen, joka ulisee ja

vaikeroi. Minun tekee mieli juosta karkuun tyhjyyttäni, mutta

olen neljän seinän sisällä enkä pääse ulos, mutta se on valhe, sillä

näen oven, jonka takana on toinen ovi, joka johtaa ulos, ja ne eivät

ole edes lukittu, eli pääsen ulos ja voin juosta, mutten halua.

Miksen halua? Jos ahdistun neljän seinän sisällä, miksen sitten mene

ulos. En tiedä vastausta, mutta sekin on vale, sillä tiedän. Minä en halua

elää, ja tuntuu pahalta sanoa niin, koska minua ei ole edes koeteltu

elämässä, että voisin todeta niin. En ole sairas. En ole masentunut.

Minulla ei ole ongelmia. Eläminen on vain niin rasittavaa, turhauttavaa,

tyhjää, etten jaksaisi vaivautua näkemään sitä loppuun, ja tällä tavoin

loukkaan joka ikistä, joka toivoo elämänsä jatkuvan vielä hetken, jotta

he saisivat kokea vielä vähän. Elämisen taakka.

Jo se, että nukun joskus mieluummin lattialla kuin omassa sängyssäni,

satuttaa minua, koska loukkaan teolla niitä, jotka eivät ole tuntiakaan  

elämässään nukkunut sängyssä, ja minä kieltäydyn nukkumasta

omassani, koska en tunne oloani hyväksi, ja vain tuijotan sänkyä

turhuuksissani. Joskus en haluaisi edes nousta sängystä, varsinkaan

silloin, kun pitäisi lähteä kouluun, koska vihaan opiskelua, vaikka

pidän oppimisesta. Sitten ajattelen niitä, joilla ei edes ole

mahdollisuutta koulunkäyntiin, ja syyllistän itseni menemään.

Käytävillä katson ihmisiä silmiin ja ajattelen, etteivät he tiedä mitään

elämästä tuossa nauraessaan ja katsellessaan muita nenänvarttaan

pitkin, ja haluaisin, että he kuulisivat ajatukseni, jotta he osaisivat

hävetä omaa olemustaan. Sitten muistan, kuinka minä en ole mikään

heitä tuomitsemaan, koska heti kun pääsen kotiin, menen makuultani

lattialle ja odotan, että päivä loppuu enkä tee mitään. Silloin

minun tekee mieli huutaa, mutta minulla ei ole oikeutta, koska

aiheuta tämän itselleni.

Äiti kysyy minulta usein, mikä minua vaivaa, kun vaellan pitkin

taloa vinkuen ja vaikeroiden, ja en osaa vastata tai sanon vain,

että olen tylsistynyt tai väsynyt. Tosi asiassa minä vaikeroin ja vinkun,

koska en halua yrittää elää ongelmieni ohi. En halua tappaa itseäni,

se on väärin sanottu. Haluan vain lopettaa elämisen. En halua

enää koettaa saada ruokaa tai viiniä maistumaan hyvältä,

tai saada naapurin seksikästä poikaa pitämään minusta,

tai innostua ystävieni saavutuksista tai illalliskutsuista, koska se on

turhaa, kun me joskus vielä kuolemme, ja kukaan ei muista meitä.

En halua elää niin pitkälle, että näen äitini hautajaiset, mutten halua

että äitini näkee omani. En halua vannoa rakkautta, ja sitten katua

sitä, kun itkeminen ei tunnukaan niin hyvältä kuin se tuntuu, kun

katson riipaisevan elokuvan loppuun.

Minun sisälläni on kullattu häkki, jonka ovi on auki ja sisus tyhjä.

Vain minulla on avain siihen, ja vain minä annoin sen tyhjentyä.

Mutta en haluakaan kuolla, koska mitä jos valo tunnelin päässä

minulla on tapana värjätä hiukseni

värjätä hiukset aina kun käännän sivun elämässäni

kun jätän jotain taakseni ja en halua sen roikkuvan lahkeessani

niin värjäsin kun hän käveli pois hiukseni pinkiksi ja iloitsin

mutta hän tuli takaisin ja lähti uudelleen ja värjäsin hiukseni violetiksi

mutta hän tuli takaisin ja lähti uudelleen ja värjäsin hiukseni siniseksi

mutta hän tuli takaisin ja lähti uudelleen ja värjäsin hiukseni vihreäksi

kunnes en enää värjännyt koska se ei auttanut ja jumituin ja jumituin

ja jumituin ja jumituin kahdeksi vuodeksi kunnes hiukseni olivat harmaat ja hän käveli kokonaan pois

minulla on tapana värjätä hiukseni

kirpeässä yössä voi tapahtua asioita ihanan illan jälkeen, lempeän tyytyväisen naurun jälkeen,

vaikka kertoo itselleen ettei siellä ole ketään tai mitään, joka voi satuttaa ja kävelee varmin askelin pitkin lehdettyä katua,

mutta kun huomaa, että lähikapakan ovet ovat vasta sulkeutuneet ja väki vaeltaa pimeisiin taloihin

, että joku seuraa nopeasti ja hiljaa

, että ei ole turvassa

haluaa juosta, mutta illan väsymyksessä kaatuu musta hame karhien maata ja joutuu kiinni.

seuraaja tekee asiansa, hengittää rajusti, repii vaatetta ja painaa päätä katuun,

ja sitä haluaa purra, sitä kättä joka painaa suuta kömpelösti ja ei estele ääniä pääsemästä karkuun,

mutta ei saa otetta ja ei edes halua koskea seuraajaan enempää kuin se tekee pakolliseksi.

ja hetken onneksi joku juoksee yhtäkkiä kohti, huutaa jumalan nimeen asioita joista ei saa selvää koska korvia painaa tinnitus ja kohina

ei saa selvää mutta seuraajaa ei näy ja joku huutaa vieressä välillä puhelimeen välillä muuten ja koska ei saa selvää huterat askeleet jatkavat katua pitkin ja joku seuraa ovelle asti.

painava aamu on tapahtumaton kun istuu yksin ruostuneessa ammeessa kylmässä vedessä ja ei ota huomioon puhelinta joka huutaa olohuoneen pöydällä äänettömästi. tapahtumaton on kun jäsenet eivät tunne enää mitään tai edes halua tuntea kun näkee miten kylmä vesi on haalean punaista liuenneesta eritteestä. tapahtumaton on kun kohina on edelleen korvissa ja ei kuule mitä hermostot haluavat epätoivoisesti kertoa.

joku soittaa ovikelloa, joku ei saa vastausta ja joku tulee sisään,

illan hämärässä ei tahdo yleensä nähdä miltä mikään näyttää mutta kohina korvissa ja sumu silmissä on hankala nähdä päivänvalossa, kemiallisessa valossa, kylpyhuoneessa.

joku kävelee kauan mutta tulee sitte huoneeseen, istuu pöntön kannen päälle kädet ristissä ja aukoo suutaan mutta kohina korvissa ei anna kuulla, jos kuulisi niin kuulisi

mikä on nimesi

sinun pitää kertoa jollekin

oletko kunnossa

anteeksi

ja on yksin vaikka vieressä on joku joka koskee olkapäätä ja nytkähdys vedessä aiheuttaa pitkiä kylmiä aaltoja jotka iskeytyy ihoon kuin puukot ja nousu ylös on kylmempi kuin vesi ja alastomuus ei enää ole alastomuutta kun joku on rikkonut ihon ja rei’ittänyt rinnan ja niiden reikien läpi vesi vain valuu ilmoittaen tyhjyydestä ja kuivasta hautausmaasta, jonka kivetyksissä lukisi nimiä, asioita ja mitä vain mutta niitä ei enää ole kun joku rei’itti rinnan ja antoi veden viedä kaiken mukanaan.

joku taas huutaa mutta on kohina ja askeleet vievät pimeään makuuhuoneeseen johon joku ei pääse sisään koska ovi sulkeutuu nopeaa ja kilahtaa lukkoon. pimeys rauhoittaa koska ei voi nähdä kuorta jonka sisällä ei ole mitään tai siltä se ainakin tuntuu, ei voi nähdä avaraa huonetta jonka seinistä seuraaja voi tulla ja ottaa, ei voi tuntea turvatonta tyhjyyttä, ja pimeys antaa sentään turvan tyhjyyteen.

tapahtumaton on viikko kun ei halua poistua huoneesta, ei halua kuulla äänetöntä puhelimen huutoa, ei halua kokea kuin vasta sitten kun kohina korvissa ja sumu silmissä lakkaa, mutta sitä on hankala saavuttaa kun kohinan seassa kuuluu raju hengitys ja sumun kirkkaissa kohdissa näkyy uurteiset kasvot ja hostaali katse.

kun viikko on lopulla ja joku joka ei ole se joku ryntää huoneeseen raivolla ja nostaa sängystä pää käsien välissä ja huutaa, ja jos kuulisi niin kuulisi sanoja

rakkaudesta

pahoittelusta

mikset kertonut mitään

voi minun lapseni

sano jotain

ja ymmärtää että joku joka ei ole se joku on turva ja kantaja ja äiti ja haluaa itkeä, koska äiti on turva,

siihen tarrautuu, itkee, huutaa, puristaa, sanoo jotain, pyytää anteeksi, ei halua päästää irti ja sitten nukahtaa turvan viereen ja nukkuu kuin ei olisi nukkunut koko viikkona niin kuin ei ole koska unet täyttää raju hengitys ja hostaali katse ja reikäinen rinta haluaa suojella ja herättää samaan todellisuuteen, mutta äiti on turva ja uni on valkoista valoa.

pöydän ääressä on hankala olla koska ei huomannut aiemmin, että joku on käynyt talossa ja joku on hakenut äidin tänne ja joku, jota ei huomannut, oli huoneessa kun nukahti ja pöydän ääresssä katuu, koska joku ei ole turva, koska äiti on turva, mutta äiti on pöydässä kädet käsissä puristaa tiukasti ja äiti katsoo lempeästi. joku on kertonu äidille ja joku katsoo käsiä ja sitä kuinka kädet tärisee jos käsistä ei pidetä kiinni. pöydällä on ruokaa joka ei näytä ruoalta koska sumu silmissä tekee kaiken vääräksi ja ei uskalla edes liikkua, koska kohina korvissa kovenee aina kun liikkuu, reikäinen rinta supistelee kun koettaa hengittää.

äiti sanoo sanoja joita kohina korvissa ei anna kunnolla kuulla, mutta tällä kertaa kuulee sanoja

sinulla on todistaja

sinun pitää tehdä ilmoitus

lääkärin pitäisi tarkastaa sinut

raskaus

ja ei tahdo kuulla enempää koska sanat ovat liikaa koska kuka koskaan uskoisi, koska vikahan on aina jossain ja vika on siinä kun liikkeellä oltiin yöllä, päällä hame, suonissa iloa, mutta ei voi sanoa mitään näistä kun ei halua ja vatsaa kipristää ja mitä jos onkin raskaana, tappaisiko vai pitäisikö, mitä lapselle kertoisi isästään, miten seuraajan kasvoja voisi katsoa vuosi toisensa jälkeen jos sumu silmistä koskaan hellittää vai elääkö sumussa ja rinta rei’illä sitten loppuelämän.

Seuraavana päivänä he eivät mene kouluun, vaan viettävät hitaan aamun ja rauhallisen päivän yhdessä. He luulevat, ettei kukaan kaipaa heitä - varsinkaan TJ:tä, koska hän on ehtinyt saavuttaa huomaamattoman olemuksen opistolla, vaikka hänet on nähty Lanan kanssa. Sana osakeyhtiössä rikkaaksi tulleesta isästä, Lana saa tietää, ei myöskään ole levinnyt, ja kukaan ei tiedä, millainen porvariston jäsen pojan perhe on. TJ on tyytyväinen tilanteeseen. Lana on kateellinen, ja niin hän myös kertoo TJ:lle, koska koko koulun on hyvin perillä siitä, kuinka Lanan perhe on välinpitämätön rahan - jota heillä on paljon - suhteen ja heittävät sitä menemään miten sattuu. Heillä on useita hetkiä aikaa purkaa tuntojaan materialismista ja kuinka he sitä vihaavat.

He siis luulevat, ettei heitä kukaan kaipaa, mutta asia on toisin. Opiston virallinen jalkapallojoukkue ja sen kannustusjoukkue haluavat pitää tilaisuuden Veronikan hyväksi ja muistoksi, jonne tulisi tulla tytön parhaimmat ystävät - siis Lana ja Sara. Lana ei ollut koulussa. Joukkueet ovat raivoissaan. Sara on raivoissaan. He ovat pettyneitä Lanaan ja päättävät kostaa.

Lana tulee sitten seuraavana päivänä kouluun ja aloittaa tarkastamalla tilanteen opiston lehtipainossa, jonka ohjaaja hän on. Ovesta sisään astuessaan hänelle tirskutaan ja Lana vaatii saada tietää, mistä on kyse.

“Puheiden mukaan panit viime yönä jalkapallojoukkueen kapteenia ja varakapteenia yhtä aikaa. Olet lutkan maineessa ja vähintään puolet kannustusjoukkueen tytöistä haluavat tappaa sinut.”

Lana järkyttyy ja raivostuu. Hän ei voi uskoa valhetta ja miten ihmiset voivat uskoa sen todeksi. Hän poistuu huoneesta tunneille, joiden aikana häntä tuijotetaan ja pilkataan. Lanan kasvot ovat kirkkaanpunaiset vihasta hänen mustia hiuksiaan vasten. Hän on ruokailun jälkeen niin täynnä kaikkia oppilaita että hän juoksee ulos koulusta, eikä lopeta ennen kuin on päässyt kotiovelleen.

Lana ei ehdi riippua kauaa keinussa etupihallaan, kun TJ jo rullaa paikalle pyörällään. Hänellä on vino hymy naamallaan ja hän istuu maahan Lanan eteen.

“Tiedät kai, että he ovat vain turhia ja sieluttomia kuoria?” hän aloittaa ja Lana vain tuijottaa häntä, joten hän jatkaa. “Heillä ei ole mitään tulevaisuutta tässä yhteiskunnassa ja he ovat niitä, jotka anelevat työtä sinulta.” TJ ottaa Lanan kädet omiinsa. “Sinät olet heidän yläpuolellaan.”

“Se ei muuta tosi asiaa, että olen koko opiston mielestä pannut kahta torakkaakin tyhmempää poikaa yhtä aikaa.” Lana nostaa kulmakarvaansa kysyvästi, mutta puristaa TJ:n käsiä.

“Eivät ne silti ihan helpolla pääse. Minä kyllä hoidan.” Ja Lana tietää, mitä TJ tarkoittaa “hoitamisella”, mutta hän vain hymyilee ja nyökkää.

*

Kuten odotettavissa seuraavana aamuna kapteenin ja varakapteenin ruumiit löydetään juhlasalin katsomon alta. Molemmilla on luodinreikä keskellä otsaansa, ja Lana nähdessään heitä kuljetettavan pois tuntee pistoksen rinnassaan. Hän ei kadu, mutta ei myöskään iloitse.

Opisto pääsee paikallisuutisiin useiden tragedioiden takia ja toista yhteistilaisuutta kuvataan pitkään. Nuorten itkevillä kasvoilla kaupataan surmia, joista kenenkään ei pitäisi olla ylpeä, mutta TJ kulkee nokka pystyssä yhteistilaisuuteen, johon Lanakin tällä kertaa ilmaantui. Lana on tyytyväinen, että istuutui tyhjään paikkaan jo varattujen paikkojen keskellä, koska TJ ei pääse nyt hänen lähelleen. Lana pelkää, että siitä olisi tullut seurauksia.

Yhteistilaisuudessa jokainen omasta mielestään kärsinyt oppilas saa purkaa tuntojaan. Useat vain kehuvat kuolleita hyviksi ihmisiksi, ja kuinka he pitivät heistä. Jopa opiston pahimmat hylkiöt kertovat pitäneen kapteeneista, vaikka kapteenit kiusasivat heitä päivittäin. Lanaa naurattaa. Tekopyhyys on naurettavaa. Hän joutuu poistumaan salista ennen kuin aiheuttaa pahennusta. TJ tulee hänen perässään.

“Miten he voivat sanoa jotain sellaista!” Lana huutaa ja kyynelehtii. “Kaikki ne idiootit vain hyljeksivät heitä ja pilasivat heidän mahdollisuudet hyvään nuoruuteen!”

“Tiedän. Kokemuksella voin sanoa, että samaa tapahtuu joka ikisessä opistossa. Teinit eivät koskaan muutu. He ovat ja tulevat aina olemaan itsekeskeisiä tekopyhiä paskoja, jotka eivät ymmärrä itsetuntemuksesta mitään”,  TJ paasaa ja ottaa Lanaa kädestä. “Mutta me voimme muuttaa sen. Me voimme tehdä jotain radikaalia.”  

Lana vetää syvään henkeä ja pyyhkii vihan kyyneleitä. “Mitä tarkoitat?”

“Me voimme aloittaa maanlaajuisen kapinan ja muuttaa koko koulusurmien käytännön. Me voimme laittaa koko maan maksamaan typeryydestään. Räjäytetään koko opisto! ” TJ:n silmät ovat suuret ja hänen otsallaan on muutama pisara hikeä. Lanaa kylmää ja hän ei pysty hengittämään.

“Olet hullu!” tyttö vikisee ja irrottaa otteensa TJ:stä. TJ naurahtaa.

“Ehkä! Sinä tiedät, että pystymme siihen. Minulla on isot varastot räjähteitä. On ollut jo pitkän aikaa aivan tätä varten! En ole koskaan vain löytänyt tyttöä, joka voisi toteuttaa maksimaalisen näytöksen kanssani. Olet spesiaali Lana! Minä rakastan sinua siksi!” TJ huutaa ja lähenee Lanaa koko ajan. TJ hymyilee kuin mielenvikainen. Lanaa ahdistaa. Hän ei olisi koskaan uskonut TJ:tä tällaiseksi.

“Minä en anna sinun tehdä sitä!” Lana vikisee lisää ja koettaa haukkoa happea. “Ilmoitan sinusta viranomaisille. Olet sairas!”

TJ nauraa pitkään ja hartaasti. “Et sinä voi. Rakastat minua. Jos teet sen, minä tapan sinutkin. Ja sitten itseni.” Hän on jo niin lähellä, että Lana tuntee kylmän hengityksen kasvoillaan. TJ sivelee tytön poskea ja tuijottaa tämän vihaisiin silmiin.

“Yritä vain.”

*

Seuraavan aamu on hiljainen torstai. Opisto on rauhallinen ja ehkä vielä hieman järkyttynyt. Lana kulkee hitaasti käytäviä ja koettaa paikantaa TJ:tä. Häntä ei näy. Kaikkialla on vain masentuneita kasvoja, jotka kuuluvat oppilaille, jotka haluavat jatkaa opintojaan ilman enempää häiriötä. Ainakin siihen saakka, kunnes tulee kuulutus joka torstaisesta kirkontilaisuudesta juhlasalissa ruokatunnilla. Kaikki osallistuvat siihen. Silloin Lana tietää, missä TJ on.

Tyttö juoksee käytävien läpi ja työntää muita pois tieltään. Hänellä on kiire salin alapuolella olevaan kellariin, jossa säilytetään liikuntatarvikkeita. Hän kompastelee portaat alas ja avaa raskaan oven. Hän odottaa näkevänsä TJ:n asettelemassa räjähteitä seiniin ja niin myös käy.

“Lopeta heti!” Lana huutaa. “Et voi tappaa satoja ihmisiä! Se on täysin moraalitonta, senkin epäkulturoitunut sika!”

TJ nauraa kimeää nauruaan. “Et voi olla tosissasi! Tämä ei eroa mitenkään niistä parista taposta. Olet täysin tekopyhä niin kuin kaikki muutkin! Ajattelin, että olet erilainen. Taas saan olla väärässä.”

“Sepä epämukavaa. Arvaa kiinnostaako minua millään lailla!” Sitten Lana hyökkää TJ:n kimppuun. Poika on isompi kuin hän, joten tehtävä ei ole helppo. Lana tekee parhaansa kaataakseen TJ:n maahan. On selvää, ettei TJ ota tyttöä tosissaan, joten hän ei pistä kaikkeaan peliin. Se on virhe hänen osaltaan, sillä Lana pääsee nopeasti voitolle ja saa pojalta tajun kankaalle. Poika lysähtää maahan ja Lana haukkoo henkeään. Sitten hän katsoo viritettyjä räjähteitä.

“Ne ovat jo päällä!” Lana kirkaisee ei niin kellekään ja  kiiruhtaa laitteiden luo. Hän ei osaa sammuttaa niitä. Mikään niiden ulkonäössä ei viittaa siihen, että ne voisi edes pysäyttää. Lanan olemus lähentelee paniikkihäiriötä. Seuraava askel on evakuoida rakennus. Lana pinkaisee taas juoksuun.

Saliin pääsee vain tiettyjä pariovia pitkin opiston sisäpuolelta. Toinen ovi on ulkopuolella. Lanalla ei ole paljoa aikaa. Tai ainakin niiin hän olettaa: ehkä vain muutama minuutti. Niiden täytyy riittää, mutta sekunnit kuluvat nopeasti. Lana tulee parioville ja koettaa avata niitä, mutta turhaan: ne ovat lukitut. Sillä tahdottiin estää turha häiriö tilaisuuteen ja Lana ei enää tiedä mitä tehdä. Aika on loppu, joten hän tekee nopean päätöksen ja juoksee rakennuksesta ulos.

*

Se alkaa iltapäivän kyselystä. Se alkaa siitä hetkestä, kun Veronika ja Sara haluavat ohittaa opiston pahimmat nörtit, jotka istuvat ruokalan perimmäisessä nurkassa, vaikka Lana sanoi haluavansa puhua kaikenlaisille ihmisille ja saada jotain vaihtelua kyselyjen tuloksiin. Joukossa olisi ollut Lanan lapsuudenystävä, joka usein tuijottaa Lanaa suurilla silmillään vahvojen linssien läpi. Se alkaa juuri sen jälkeen, kun Lana joutui Veronikan käskystä kirjoittamaan pilaihailukirjeen opiston “rumimmalle tytölle” Loretalle. Siitä se siis alkaa: laskenta tuomiopäivään, vaikkei Lana sitä vielä tiennyt. Siinä samassa, kun he jatkoivat matkaansa pois hylkiöiden pöydästä ja eteenpäin, Lana näkee uuden tulokkaan: pojan, jolla on pitkä musta kangastakki yllään ja selkeästi pinttynyt virne suullaan. Hän tuijottaa Lanaa. Pojalla on melkein mustat silmät, jotka huutavat Lanaa luokseen. Ne aiheuttavat transsin, josta Lana ei tohdi päästää irti. Jossain taustalla hän kuulee Veronikan sanovan jotain kuolaamisesta, ja Lana säpsähtää takaisin maan päälle.

“Anna se taulukko, menen kysymään häneltä sen kyselyn.” Lana nappaa taulukon vastausta odottelematta ja kävelee varmin ja pitkin askelin pojan luo.

“Näytät erittäin mystiseltä ja yksinäiseltä tuossa takissa. Mitäköhän sen taskuista löytyy, kenties tupakkaa, ase vai työläisten sormia?” Lana kysyy katse suoraan mustissa silmissä ja puristaen kyselytaulukkoa tiukasti rintaansa vasten. Mustat kynnet naputtavat rauhattomasti vasten sen pintaa, kun hän odottaa pojan vastausta. Poika nojaaa taaksepäin, virne syventyen.

“Aika hurja aloitus. Olemmeko koskaan tavanneet?”

“Emme. Olen Lana, vaikka sinähän tiedät sen jo, koska olen jotain, mitä en uskonut olevani saati halua olevani.”

“Aivan totta, tiedän kyllä nimesi ja pikkuystäviesi nimet myös. Ajattelin, etten ole sanasi arvoinen, mutta toisin kävi. Olen Jason Todd, helpommin sanottuna TJ.” TJ ojentaa kätensä ja Lana irrottaa kylmän kätensä taulukon ympäriltä ja puristaa sen TJ:n käden ympärille.

“Hauska tutustua, mutta oli minulla oikeaakin asiaa. Olet juuri voittanut viikon loman Fidzillä yksin äkkilähdöllä ja samana päivänä tulee zombi-invaasio. Mitä teet?”

“Ah, tosiaankin oikeaa asiaa. Mahdottomia skenaarioita.”

“Kerro nyt mitä tekisit.”

“Uskoakseni Fidzillä on kannibaaliheimoja, joten on ihan sama mihin menen niin tulen syödyksi. Jään tänne, rakastelen kauniin tytön kanssa,” TJ kohottaa kulmiaan Lanalle,”ja sitten tapan sen, minkä voin, ja viimeisenä itseni.”

Lana ei hengitä. Sydän hakkaa rinnassa miljoonia. Hän ei liiku. Menee minuutteja kun TJ ja Lana vain tuijottavat toisiaan, kunnes Veronika ja Sara tulevat. Sara tuuppaa Lanaa selkään ja siinä samassa Lana sanoo: “Selvä. Nähdään.” Hän kääntyy ja kävelee pois. Sara ja Veronika marssivat perässä. Kello soi ilmoittaakseen, että iltäpäivän tauko on loppunut ja tunnit alkavat taas.

“Muista Lana, että tänään on sinun aika todistaa, että olet yksi meistä”, Veronika sanoo ja tyttöjen tiet eroavat.

Siitä se siis alkaa.

*

Todiste on yliopistojuhlat, joihin Veronika on hankkinut pääsyn Lanalle ja itselleen. Ilta ei mene hyvin. Viina on liian raskasta ja ilma niin likaista, että Lanan huono olo ei tarvi edes huumeita huonontuakseen. Nuoret miehet koettavat saada häntä sänkyyn, mutta Lana pakenee ja ennen pääsyään ulos hän oksentaa koruttomasti matolle ja juoksee sitten pois. Veronika huutaa hänen peräänsä viimeisestä virheestä. Lanaa ei kiinnosta.

Lana löytää itsensä jäätelökioskin edestä ja tilaan vaniljapirtelön mantranaan “mitä tahansa, jotta saan maun pois suusta”. Sitten hän istuu puutarhatuolille, joka on aseteltu kioskin sivuun. Ainoa valo on keltaiset katulamput. Viereen ajaa kuluneen harmaa polkupyörä, jonka penkillä istuu TJ.

“Kyttäätkö sinä minua?” Lana kysyy nostamatta katsettaan pirtelöstään.

“Enhän minä muuten voi päästä sinusta perille.”

“Psykopaatti. Mene pois.”

“Olen aika varma, ettet oikeasti tarkoita tuota.”

Lana nostaa katseensa, virnistää ja heittää sitten lopun pirtelöstään kioskin kyljessä olevaan roskikseen.

“Sinulla on sitten varmaan tekemistä mielessäsi.” Lana nousee ylös tomerasti ja asettelee mustaa hamettaan.

“Totta kai! Hyppää kyytiin.” TJ taputtaa tarakkaa ja Lana nousee kyytiin. TJ polkaisee vauhtia ja heidän matkansa alkaa lammelle.

Lammella he istuvat pitkässä nurmikossa ja puhuvat siitä, miksi Lana istui kahden aikaan lauantaiyönä jäätelökioskin vieressä, vaikka opiston suosituimmalla tytöllä luulisi olevan muutakin tekemistä: Lana kertoo, kuinka Veronika katosi siinä samassa, kun he astuivat asuntolaan sisälle ja kuinka hänen päälleensä hyökkäsi himokkaita opiskelijapoikia joka nurkan takaa. Lana kertoo myös, kuinka hän vihaa Veronikaa ja tapaa, jolla hän jätti Lanan huonovointisena yksin vain palatakseen vanhempien poikien hyväksikäytettäväksi. Lana myöntää, että halusi tulla suosituksi koulussa, koska vihasi seinäruusun elämää, ja paras tapa siihen oli ystävystyä Veronikan ja Saran kanssa. Lana huutaa vihaavansa sitä tapaa, kuinka he kohtelevat muita ihmisiä. Lana toteaa myös Veronikan olevan paras ystävänsä.

TJ on hetken hiljaa ja sanoo sitten: ”Ja samalla pahin vihollisesi.”

“Joskus toivon, että hän vain kuolisi. Monen elämä paranisi silloin.”

*

Maanantaiaamu on hektinen. Lana ei tiedä, mitä ajatella, koska Veronika on kuollut. Lana ei tiedä, mitä ajatella, koska joka ikinen ajatus johtaa siihen, että Lana ajatteli Veronikan kuolemaa. Veronika on nyt kuollut. Itsemurha, he sanovat. Kuulopuheen mukaan hän joi kloriittia krapulaan ja kirjoitti itsemurhaviestiinsä, kuinka kukaan ei ymmärrä millaista on olla suosittu. Jotkut sanovat, että hän ampui itsensä. Jotkut sanovat, että hän poltti itsensä bensalla ja polttamallaan sikarilla. Lana ei tiedä, mitä ajatella.

TJ tulee häntä vastaan, kun oppilasmassat ovat kävelemässä ruokasaliin yhteistilaisuuteen, jossa käsitellään itsemurhaa.

“Hyvää huomenta, Lana”, poika sanoo pirteästi tuttu hymy naamallaan. Lana tuijottaa häntä tiiviisti. Poika on liian iloinen. Lana ei tiedä miksi, mutta hän uskoo yllättäen, että poika tappoi Veronikan.

“Tapoitko sinä Veronikan?”

“Kyllä.”

Nadjan oikean puoleinen jalka tärisi viitaten hänen hermostuneisuudestaan. Kuudes kerta vastaanotolla ja hän ei osannut vieläkään rauhoittua. Väänänen puhui jotain ja silmäili edessään olevaa vihkoa. Mies oli ollut passiivinen jokaisen kerran ajan; piirre kuului varmaan kaikille terapisteille. Nadja pystyi kuvittelemaan, kuinka opistolla heille on toistuvasti sanottu, että älä hermostuta asiakasta. Asiakasta, jota ei voinut kutsua potilaaksi, koska se voisi ahdistaa. Nadjaa nauratti. Luulisi, että asiakkaat itse tietävät, etteivät he ole kunnossa. Kyllä Nadja ainakin itse tunnisti tilansa. “Vakavasti masentunut” paperi oli sanonut kauan sen jälkeen, kun Nadja oli katsonut peiliin ja nähnyt vain sen lävitse.  

Nadja ymmärsi sanat “ryhmäterapia auttaa” selkeästi Väänäsen puheesta ja pudisteli päätään kääntäen korvansa taas toiselle radioasemalle. Hannibal Lecterinkin vastaanotto olisi ollut parempi kuin tohtori Mika Väänäsen: ryhmäterapia oli silkkaa pelleilyä. Nadja oli kokeillut sitä jo nuorempana. Siellä sai kuulla vain tuntemattomien vikinää ja valitusta  ja tajuta, ettei kukaan oikeasti koskaan parane.

“Voisit saada sieltä uusia kavereitakin”, Väänänen päätti puheensa ja jäi tuijottamaan Nadjaa, jonka katse harhaili ruutupaitansa helmassa ja valkoisessa katossa.

“Emmä halua kavereita.”

“Uudet persoonat tekisi sulle hyvää. Ihmiset ei voi elää yksin,” Väänänen painotti viimeistä sanaa. “Siellä ryhmässä ne on kokenut samoja asioita kuin sinä. Ne tietää, mitä sinä käyt läpi.”

Nadja veti jalkansa vasten rintaa ja uppoutui syvään ja pehmeään nojatuoliin. Kotona käärityt hihat hän veti takaisin alas. Väänänen seurasi katseellaan.

“Siellä sun ei tarvisi peitellä mitään, eikä kyllä tarvisi täälläkään.”

“Jos mä haluun peittää itseni, niin mä peitän itseni.”

“Tottakai, aivan oma päätöksesi.”

Nadja huokaisi syvään. Väänänen oli hiljaa; hän vaikutti lopettaneen vakuuttelun ja palasi taas ruutinituijottamiseensa. Nadjasta hiljaisuus oli ikävää. Siksi hän ei koskaan pitänyt tuuletusikkunaa kiinni kotonaan; liikenteen häly piti ajatukset poissa tai ainakin kuulumattomissa. Ensimmäinen terapisti oli sanonut Nadjalle, että hänellä pitäisi olla koira turvana, tukena ja häiriötekijänä. Nadja ei pitänyt koirista; kissoille hänellä oli paljon rakkautta, mutta allergia esti mahdollisuudet saada pörröinen ystävä, joten hän asui yksin keskellä kaupunkia ja sai vanhempansa vieraaksi noin neljä kertaa viikossa. Heidän mielestään Nadjalla pitäisi olla poikaystävä, jottei hän olisi yksin (ja jotta hänellä olisi vahti koko ajan läsnä), mutta Nadja oli jo koittanut elää toisen kanssa ja tullut siihen tulokseen, ettei voinut kertoa pojalle yhtään mitään itsestään tai jäljistä käsissään ja reisissään. Nadja tiesi, että äiti ja isä olivat vain huolissaan hänestä, ja hän koetti joka vierailun ajan vakuuttaa, ettei tee enää mitään itselleen. Äiti sanoi, että se ei ole mahdollista, jos asuu yksin, ja Nadja oli täysin samaa mieltä, vaikkei hän sitä sanonut ääneen. Nadja vihasi asua yksin, muttei halunnut muita kontrolloimaan elämäänsä; hän vihasi niitä hetkiä jolloin ajatteli suihkuhuoneessa olevia teriä tai keittiön kaapissa olevaa sytytintä.

“Milloin oot viimeksi satuttanut itseäsi?” Väänänen kysyi yhtäkkiä ja Nadjan pää nytkähti nopeasti ylös. Silmät suurina hän katsoi Väänästä ja kohautti sitten olkiaan. “ Emmä ole pitkään aikaan.”

“Määrittele vähän enemmän.”

“Ehkä kolme viikkoa sitten.”

“Selvä. Tunnetko nyt kovaa tarvetta siihen?”

Nadja tuijotti taas lattiaa. Kysymys oli hankala. Nadja oli jäänyt koukkuun itsetuhoisuuteen monta vuotta sitten, ja sitä oli ollut hankala lopettaa tai edes vähentää. Siinä oli jotain rauhoittavaa, kun ei itse osannut kanavoida tunteitaan tai edes tuntea mitään. Kipu oli konkreettinen asia; veri ja palava iho vielä konkreettisempia. Lopettamisen jälkeen Nadjan täytyi löytää tunteensa uudestaan ja tähän asti hän ei vielä ollut löytänyt mitään pysyvää tai edes hyväksyttävää; kaikki oli liian raskasta ja tukahduttavaa.

“Ehkä joo. Mä en haluais, mutta se vaan on totuus.”

“Harrastatko vieläkin liikuntaa?”

“Kyllä mä käyn juoksemas joskus.”

Väänänen kirjoitti jotain vihkoonsa, ja Nadja palasi nypläämään paidanhelmaansa. Totuuden puhuminen oli outoa hänen mielestään. Nadjan suurin pelko terapiaa kohtaan liittyikin tuomituksi tulemiseen, mutta hänestä tuntui, että hän oli pääsemässä pelosta yli. Nadja oli oppinut puhumaan asioista niin kuin ne olivat; viiltely oli viiltelyä, poltto polttoa. Puhumattomuus ei muuttanut niitä miksikään muuksi, ei edes hyväksyttäviksi.

“Teeppä sitä enemmän. Ehkä liikuntaendorfiinit auttaa sinua ahdistuksessa. Muista syödä tarpeeksi sen ohella, mutta” Väänänen katsoi kelloaan “meidän on aika lopetella tältä päivältä.”

“Aijaa okei.” Nadja ei pitänyt siitä, miten nopeaa aika kului, kun puhui itsestään; hänelle tuli siitä pinnallinen olo. Ihan kuin se olisi hauskaa tekemistä, kun aika ei matelekaan.

“Muista, että reseptiäsi on nyt muutettu pienempään annokseen. Haluan, että saat jotakin irti elämästä ilman lääkehuuruja.” Väänänen nousi ylös ja otti kolme pitkää askelta kirjoituspöydän luokse. Tämä oli Nadjan merkki lähteä, joten hän nousi ylös ja poistui odotushuoneeseen johtavasta ovesta.

Saatuaan oven kiinni Nadja nosti katseensa ja huomasi, että pitkällä penkillä seinän vierellä istui tutulta näyttävä poika, jonka pää oli painunut alas ja nokka oli kiinni kännykässä (selkeästi mobiililaitteen Facebook päällä). Jokin näytti herättävän pojan transsistaan ja hän nosti  yhtäkkiä katseensa Nadjan nuhjuiseen olemukseen ja huudahti hymy huulillaan: “Nadja!” Siksi poika näytti niin tutulta, Nadja pohti, hän on ollut samoilla kursseilla silloin, kun he kävivät vielä lukiota. Pojan nimi oli Arttu jotain.

“Ah hei, ei ollakaan pitkään aikaan nähty”, Nadja sanoi hiljaa ja kiusallisesti, koska kuka edes törmää tuttuihin terapistin vastaanotolla.

Artulla oli edelleen leveä hymy huulillaan. Hän haroi tummaa tukkaansa. “No ei kyllä! Mitä sinä täällä? Et näytä huonovointiselta!”

“Sanot tuota varmaan kaikille tytöille.” Nadja istuutui hänen viereen penkille ja naureskeli.

“Ei anteeksi, en mä sitä tarkottanut, siis”, Arttu veti syvään henkeä, “näytät hyvältä. Ei muuta.”

Nadja hymähti. “Et säkää hassumalta näytä. Tykkään sun paidasta.” Artulla oli päällä kolitsipaita, jossa luki “OBEY”. Arttu naurahti ja nyökkäili.

“Tuntuu tyhmältä törmätä tuttuihin ihmisiin täällä,” Arttu sanoi ja nojasi taaksepäin. “Ja en sano tätä pahalla, mutta sustakaan ei uskoisi, että käyt terapiassa. Tosi outoa.”

“Usko vaan. Ihan totta tää on. Olen käynyt itse asiassa aika kauan.” Nadja ei tiennyt miksi, mutta hänestä tuntui helpolta puhua Artulle.

“Aijaa, mahtaa olla rankkaa. Oon mäki useamman kertaa käynyt. Mulla on keskittymishäiriö nimittäin ja vaatimus on, että käyn täällä tiettyinä aikoina. Siksi mulla ei oikein ole filtteriä pään ja suun välillä, kuten huomasit.” Arttu aktivoi taas puhelimensa ja vilkaisi näyttöä. Nadja huokaisi.

“Se selittääkin, miksi ne tunnit oli niin rauhattomia. ”

Arttu nauroi ääneen. “Joo, lukio ei oikein ollut mun priima-aikaa, mut ei se mitään. Mä pääsin eteenpäin.” Poika jäi silmäilemään Nadjaa hieman varovaisesti. Nadja kyllä tiesi, mitä hänellä oli mielessä. “Kysy vaan.”

“Miksi sä oot täällä?”

“Mä kärsin pitkäaikasesta masennuksesta.”

“Ah okei. Toivottavasti pääset siitä joskus yli.”

“Niin.”

Arttu alkoi tärisyttää jalkojaan ja vilkuili puhelintaan. “Mulla alkaa sessio tuossa parin minuutin päästä, mutta mä haluaisin nähdä sut uudelleen.” Ennen kuin Nadja ehti vastata mitään Arttu jatkoi: “Tiiän, tämä tuli vähän yllättäen, mutta sä et voi ymmärtää, kuinka pahasti mä olin ihastunut sinuun lukiossa.”

Nadjan silmät suurenivat. Tyttö aukoi suutaan ääntä päästämättä. Siinä samassa ovi aukesi ja Väänänen ilmestyi oven suuhun. “Tule vaan Arttu sisään.” Väänäsen silmät liukuivat Nadjan ja Artun välillä. Hän näytti huvittuneelta. Arttu nosti kätensä odotuksen merkiksi. “Anna sun puhelin niin laitan mun numeron siihen, niin voidaan nähdä joku päivä.” Nadja veti henkeä nopeasti, kaivoi puhelimensa ja antoi Artulle, joka toimi nopeasti, nousi sitten ylös.

“Mä soitan sulle illalla. Aivan varmasti.” Hän katosi Väänäsen huoneeseen ja ovi sulkeutui. Nadja oli edelleen hiljaa ja piteli puhelintaan kädessä liikkumatta. Hänen sydämensä hakkasi nopeaa ja hän joutui vetämään nopeita hengityksiä rauhoittuakseen. Nadja ei ollut miettinyt tätä tunnetta pitkään aikaan; se pelotti häntä. Nadja oli aina ollut skeptinen tuttavuuden tekemisestä varmana siitä, että tulee petetyksi. Arttu oli täysin tuntematon, mutta poika oli ihastunut häneen lukiossa. Mahdollisuuksia oli monia, mutta tytöllä oli iltaan asti aikaa miettiä kaikkia niitä skenaarioita, joista suurin osa ei tule koskaan tapahtumaan.

Nadja sujautti puhelimen taas taskuunsa ja hymyili itsekseen.

Tiiätkö, kun on ne kaks tyyppi sun koulusta, joita kutsutaan pelleiksi ja joskus jopa kingeiksi, ja niitä kutsutaan niinku kutsutaan, koska ne tekee niin tyhmii juttui, kuten tulee halloween-päivänä kouluun yhteensopivissa unitard-puvuissa, että ne joko saa kunnioitusta tai sitte vaan halveksitun mainee? Niin, mun juttu liittyy niihin, koska mä olin yksi niistä.

Mulla oli kaveri, joka oli itse asiassa mun paras kaveri ja oli ollut jo varmaa viisi vuotiaasta asti, jonka kanssa me päästiin samaan lukioon, vaikka se muutti kymmenen kilometrin päähän koulusta just kesän lopussa. Se oli jotenki käännekohta, kun me ei oltu oikeen mitää ala-asteella tai yläasteella, koska kukaan ei oikeastaan oo ja ihan vaa siks ettei oikee tajuu vielä mitää. Mutta kuitenkin, me päästiin samaan lukioon, samalle luokalle ja istuttiin ekasta päivästä lähtien vierekkäin mielet niin täpinöissä, että me molemmat täristiin. Musta tuntuu näi jälkeepäi siltä, että ihanku meistä ois säteilly jotain energiaa, koska jotenki muiden katseet vaan vetäyty meihin ja opettajat jo valmiiksi tarkkaili meitä sivusilmällä (ne varmaa tiesi, että meistä kuullaan vielä paljon).

Kaverin nimi oli siis Sami, ja se oli aika niinku tumma verrattuna tyypilliseen pohjolalaiseen. (Sen tukka oli iha musta ja silmät vihreet!) Sen nauru oli kova ja raikaa yleensä kaikissa julkisissa paikoissa pitkään. Mä olin aina siinä vieressä hirittelemässä. Mä olin se ihan vähän hiljasempi kaksikon puolisko, joka myötäilee alfaa eli Samia aina tarpeen tullen. Se aina sanoki mulle, että mun ei tarvi jäädä sen varjoon ja että mä voin kyllä olla itsenäisempi, mut en mä halunnu, ja se oli vähän tässä mun pointtikin. Jo eskarista lähtien me ollaan kepposteltu päivittäin yhdessä tai muuten vain oltu typeriä muiden silmissä. Me saatiin vesisota aikaan pahimpana kurakelin aikana. Me kirjoteltiin tussilla vessojen seiniin tuhmia silloin, kun lintsattiin matikan tunneilta. Me naurettiin, kun joku kaatui liukkaalla pihalla. Me tarjottiin nuoremmille niiden ekat tupakat. Me saatiin porukka nauraan hiljaisina hetkinä koulun saleissa, kun joku piti puhetta. Meistä kiersi sana pitkin meidän pientä kotikaupunkia; ties mitä juttuja me ollaan muiden mukaan tehty. Yläaste oli meidän kulta-aikaa kauheuksien mukaan, mutta lukioon me vähän rauhotuttiin, koska kaikki kasvaa ja aikuistuu (muttei kuitenkaan niin paljon).

Mulla oli koko lukion ekan luokan ajan tosi hyvä elämä, niinku muutenki nuorempana, ihan vaa Samin takia. Sen avulla me päästiin piireihin, joissa meille tarjottiin aina ilmasta kaikkea: drinkkejä, sätkiä ja semmosta. Meidät kutsuttiin lukion tapahtumiin lavalle tekemään asioita, kuten laulaan karaokea tai sit vetään pantomiimia. Meidän nimet kaiku aina välitunneilla pitkin rakennusta, kun joku halus tavoittaa meidät. Ja sepä se olikin: me oltiin kahden pakkaus - ei yhtä ilman toista. Mä tiedän, että jotku ei varmaa ottanu meitä tosissaa millää lailla ja epäili varmaa, että me ollaan paskoja kavereita, mutta tosi asia oli se, että Sami oli mulle mun elämän tärkein henkilö sillon. Me puhuttiin paljon ja me ei häpeilty mitään toisiltamme. Olisitpa kuullu, ku Sami kuvaili mulle sen ekaa suudelmaa: en oo kuullu koskaan mitään nii irstasta pikku pususta!

Me osallistuttiin melkein kaikkiin bileisiin lukion ekana vuonna, koska meidät kutsuttiin niihin. Me oltiin joka viikko menossa jonnekin, ja ei meidän vanhemmat siitä tykänny, mutta ne tiesi, ettei meitä voi estää. Vuosittain biletoimikunta järjesti halloweenina bileet, ja ne ei siis ollut mitkään koulun diskot vaan semmoset bileet, joihin kaikki halusi aina osallistua: ykköset, kakkoset ja niin edespäin. Luvassa oli selkeitä paheita ja useille, kuten meille, laittomuuksia: viinaa ja tupakkaa. Niissä tuli joka vuosi selville ne, jotka oli pahimmat bilehileet, jotka örveltää jo puolilta öin ainoassa vessassa, ja ne, jotka saadaan kiinni housut kintuissa pahoissa tilanteissa. Mut mä en saanut mitään näistä titteleistä, kun mä ja Sami osallistuttiin kaikkina niinä vuosina, kun oltiin lukiossa. Kaks viimeistä vuotta oli bileiden kannalta suhteellisesti rauhallisia mun ja Samin kohdalta, mut ei siitä vielä sen enempää. Ykkösvuoden bileet onli ne, jotka avasi mulle monia ovia mun oman pään sisällä; niitä ovia, joita ei itse ole uskaltanu avata nuorempana tai ehkä uskalsi hieman raottaa muttei kunnolla astua vielä sisälle. Epäilen, että tiiät mistä puhun, mutta haluun selventää jotain ja tätä ei oo helppo sanoo: mä en ollu tuntenu hetkeen itteeni ihan samallaiseksi ku muut.

Viimeiset sanat jotka me kuultiin bilepäivän koulun lopun aikaan oli kirkaasti ja kovaa huudetut: “Sami ja Henri! Illala nähään, että onko teillä oikeesti pokkaa!” Siitä lähtien mä tiesin, että nyt tulee tapahtuun jotai suurta. Sami vaan nauro ja tönäs mut ovee kohti. Me käveltii bussille ja mentii meille valmistautumaan. Meillä ei ollu ketään, kotona joten me pystyttiin alottaan naukkailu jo aikasin. Meillä oli Vana Tallinnia vääräsä pullossa ja me sekotettii sitä maitoon, jottei se maistus iha yskänlääkkeeltä. Me löhöttii sohvalla, katottii lastenohjelmia ja kierrätettii lasia. Sami oli aina ollu vähä tiiäks semmone “lightweight” ja sillä meni helposti päähän, muttei se koskaan sammunu ennen kello neljää yöllä.

“Santeril oli tänää hyvännäköset vaatteet päällä”, Sami sano yhtäkkiä. Mä en oikee osannu vastata muuta, ku joo. Santeri pukeutu vähän niinku Sami, mutta tylsemmin.

“Ai sä oot samaa mieltä?” Sami tuijotti.

“Joo, se itte asias näyttää vähä sulta.” Sami alko nauraa.

“Mut sehä on vitu ruma muuten.”

“Siks mä sanoinki että vähän.” Ja sit Samin nauru loppu. Se nousi istuun paremmin, otti multa lasin ja siemas hieman.

“Oonko mä susta siis hyvännäköne.” Se ei kuulostanu edes kysymykseltä. Samilla oli virne naamalla mutta sen katse ei värähtänykään.

“Joo sillai.” Mä otin lasin takas ja kaadoin siihen lisää likööriä. Mä en viittiny kattoo Samii silmiin, koska mä en osannutkaa lukee, mitä se ajattelee, mut Sami vaa jatko sitte lastenohjelmien kattomista ja hymähti.

Olin varma, että Sami tiesi, että se on hyvännäköne ja se tiesi varmasti, että kyllä mä ajattelen nii, mut se näköjää halus kuulla sen. Sami oli kolme minuuttia rauhallinen ja hiljaa, ja mä tunsin sen jännitteen, mitä sen ajatukset, joita mä en osannu lukea, nosti huoneeseen. Sitte se vaihto asentoa täysin: se käänty täysin muhun päin ja veti jalat ristiin. Mä en liikahtanu, tai edes hengittäny, vaikka mä tunsin sen intensiivisen katseen mun ohimossa.

“Ootsä homo?” Sami sano ja mä ehin sanoo noin puolet mitä-sanasta (koska what the hell), kun mun puhelin alko soimaan. Se oli Santeri, joka käski  meitä jo tulemaan paikalle, joten mä sivuutin kysymyksen täysin.

“Lähetää menee. Kyyti on kohta kuulemma pihalla.” Ja nii me mentiin ja Sami nauro koko matkan hiljaa itekseen.

Paikan päällä meitä ootti kauhee määrä tyyppei. Ne hurras ku meidän auto kaarsi niiden eteen ja me tultiin ulos.

“Nyt tehdään halloween-bile historiaa!” Santeri huusi ja tyypit huusi vielä lujempaa. “Tänä iltana Sami ja Henri juoksee ilkosillaa edessä olevan kadun päästä päähän! Mitään vastaavaa ei ole koskaan ennen tehty meidän piireissä, mutta nyt on aika!” Santerin ääni oli jylhä  ja Sami hurrasi muiden mukana. Mä en oikeen tienny, mitä ajatella muuta kuin että joo, miksei, voisihan sitä. Sami oli täysin innoissaan ja repi jo takkia pois. Mä tein perässä ja meidän pikku yleisö  alkoi taputtaa. Mun ja Samin vaatteet hävisi nopeasti. Meille tarjottiin rohkasuryyppyjä joka suunnasta,  vaikka Sami huusi, ettei me semmosia tarvita, niin kyllä me kuitenkin juotiin.

“Jos nää herrat ehtii päästä päähän alle viidessä minuutissa, palkkiona on viskipullon!” Santeri julisti ja lähetti meidät matkaan. Sami juoksi nopeampaa ku mä, mut ei se mua haitannu; tää oli meidän molempien juttu. Sami oli aina vähän parempi ku mä, mut se aina piti huolta musta ja siitä, että mä en tuntenu itteäni paskaksi. Nytki se vilkuili vähä väliä taakse ja valitti kuuluvasti kylmyyttä ja nauro päälle. Mua nauratti kans. Tilanne oli surreaali, koska meidän ohittamien talojen pihoilla ei ollu ketään, ja tehtävä paljastu yllättävän helpoksi. Me alitettiin raja helposti ja oltiin takasin bileiden pihassa jo parin minuutin päästä. Vastaanotto oli kovaääninen ja meidän ei  meinattu antaa pukea päälle, kun joka puolelta sateli taputuksia selkään ja ryyppytarjouksia.

“Vittu, että tästä illasta tulee mahtava!” Sami huusi, kun me käveltiin sisään taloon. Bileet oli täyskäynnissä ja syke oli mahtava. Luonnollisesti musiikki oli sitä samaa bilepaskaa mitä aina: top 30 -listoja ja sellasta, mut se sopi tunnelmaan. Olohuoneen puolella oli menossa villi tanssi ja Sami liuku mukaan ihan naurettavilla liikkeillä. Mä tein kierrosta ihmisten luona ja kävin tervehtimässä tyyppejä. Basso oli raskas mun korville ja hiki nousi pintaan nopeasti. Tyypeillä oli selkeesti hauskaa ja kaikkialla oli liikettä ja puhetta. Viina haisi ilmassa ja mua pyydettii koko ajan tupakille. Ilta kulki nopeaa.

Joku vetäs mua kädestä ja sano, että nyt mennään pelaan totuutta ja tehtävää ja mä nauroin niin kovaa, että se joku läppäs mua naamaan.

“Iha totta. Ihmiset on sen verran pihalla, että ne tekee mitä vaa! Tuu nyt.” Ja sit me mentiin huoneeseen, jossa jo istu ihmisiä ringissä Sami mukaan lukien. Kaikkien silmät oli selkeesti vähä nuupallaan. Peli lähti rivakasti käyntiin. Tehtävät liitty riisumiseen, totuudet kaikkeen mahdolliseen noloon. Mua nauratti, koska se oli jotenki niin geneeristä. Mut sitte pullo osu mun kohdalle ja mä valitsin tehtävän. Tyttö, joka laati mulle tehtävää näytti siltä, että se mietti rankasti. Sitte se nauro. Ja sitte keskustelu meni jotenki näin:

“Pussaa Samii.”

“Mitäh en.” (Nauroin, kuten muutki ringissä. Sami oli hiljaa.)

“Sun pitää. Se on tehtävä. Anna mennä.”

“Emmä haluu! Me rikotaan siinä joku sanomaton raja, tiiäts.”

“No voi vitun nössö. Ei sitte.”

“No vittu fuck you, se on seksuaalista ahistelua. Emmä lähe sellasee.” Ja sitte mä nousin ylös ja menin keittiöön. Avasin jääkaapin ja otin kaljan. Kun mä käännyin, Sami oli siinä oven suussa.

“Ootsä kunnos?” se kysy naama vakavana.

“No joo joo, mut nii typerää niiltä ehottaa jotai tommosta.” Kalja kohahti kuuluvasti, kun mä avasin sen. Istuin keittiön tasolle mikron viereen. Sami ei sanonu mitään; katteli vaa ympärilleen ja taakseen. Sitte se lähesty mua, tuli ihan lähelle mun eteen, katto mua suoraan silmiin, ja sano: “Kyl sä oisit mun puolesta iha hyvi voinu.” Sitte se suuteli mua ja mä tönäsin sen nii nopeaa pois mun läheltä ku vaan pystyin ja hyppäsin pois tasolta. Sami ei sanonu mitää; jatko vaan mun tuijottamista. Musta tuntu, että se tiesi jotain, mitä mä en vielä tienny, koska se ei juossu pois. Mä kuitenkin tiesin noin viiden sekunnin päästä, kun mä otin kolme rohkeaa askelta takas sen luo ja jatkoin, minkä keskeytin.