Eri Talks

“Voi hyvänen aika! Niistä tuli paljon söpömpiä kuin kuvittelin!” Yurikon nauru helisi jopa hänen omissa korvissaan.

Eri väläytti Yurikolle virnistyksen ja kohensi pipoa vaaleilla kutreillaan, joiden pituutta Yuriko oli aina kadehtinut. “No älä! Puput on just parhaita!”

Lumi narskui kahden kenkäparin alla ja kikatukset kimpoilivat puistoa ympäröivistä puista, kun pakkanen nipisteli poskia juuri sellaisella sopivalla tavalla, joka sai olon tuntumaan yhtä aikaa virkeältä ja raukealta. Yuriko taputti lapasiaan yhteen ja ponnahti ilmaan, kun Eri asetteli viimeiset nandina-lehdet korviksi ja punaiset marjat silmiksi kokonaiselle pupuperheelle, jonka nuoret naiset olivat loihtineet puiston koskemattomasta lumesta. Täydellistä.

Yuriko nyökkäsi mutta keinautti pian päätään sivulle tuijottaen pupupesuetta, joka kylpi puiden taakse katoavan auringonvalossa. Viima pyyhkäisi hiljalleen puuteroituvaa lunta vasten hänen kasvojaan ja heilutti vaaleansinisen pipon alle vangittujen kiharoiden päitä. Mutta kylmä ei Yurikoa puristellut. Hän oli aina pitänyt talvesta, ja nyt se oli entistä ihanampi vuodenaika, sillä hän saattoi nauttia siitä yhdessä uuden perheensä ja ystäviensä kanssa.

Vaikkapa sitten askartelemalla puistollisen lumipupuja. Oikeastaan olisi ollut parempi täyttää kartanon puutarha niillä, mutta toisaalta oli rentouttavaa puuhastella kahdestaan ilman valvovia silmiä ja jatkuvia huomautuksia mihin sai, ja erityisesti mihin ei saanut, astua edes lumen peittämällä maalla. Toisekseen Yuumalla olisi todennäköisesti ollut mielipiteensä puutarhan kansoittamisesta pupuilla, vaikka ne olisivat olleet pelkkiä lumiluomuksia.

“Mieti, jos me voitaisiin herättää nämä kaikki eloon.” Eri tökkäsi Yurikoa kylkeen ja iski silmää.

“Hmm?” Yuriko veti syvään henkeä. Siinä se nyt taas oli. Erikoinen tuoksu, joka aina leijaili Erin ympärillä. Tuoksu, jota Yuriko ei osannut yhdistää keneenkään – tai mihinkään – muuhun.

“Vitsi vaan.” Eri nauroi, mutta Yuriko ottikin askeleen lähemmäs ja tuijotti ystäväänsä päästä varpaisiin kuin olisi yrittänyt nähdä suoraan tämän sisimpään. 

“Kun ottaa huomioon, mikä kaikki muu on mahdollista…” Yuriko jätti lauseen lopun roikkumaan ilmaan ja kyyristyi. Hän kauhaisi kourallisen lunta ja ponnautti sen ilmaan kohti Eriä, joka kiljaisi ja hypähti taaksepäin.

“Yuriko!”

Eri ei selvästikään aikonut jäädä toiseksi vaan oli jo seuraavassa hetkessä kahminut omat tumppunsa täyteen lunta, jota singautti Yurikon suuntaan niin, että pipo oli keinahtaa alas kitsunen kiharoilta. 

“Eri! Ei, älä! Voi hyvänen aika!” Yuriko syöksyi hankeen keräten sylin täydeltä lunta, jonka raskas kosteus puski läpi hänen takistaan ja lapasistaan, mutta juuri nyt se oli toissijaista. Sen sijaan Eri saisi elämänsä lumipesun. Hän sai raahattua itsensä pystyyn ja syöksähti kohti ystäväänsä lumikuormansa kera. “Täältä pesee!”

Eri peruutti teeskennellen kauhistunutta kuin olisi ollut aidosti vaarassa. Yuriko ei pysähtynyt vaan ajoi ystäväänsä kohti puiden suojaa piiloon mahdollisten todistajien katseilta. Ei sillä, että tähän aikaan illasta puistossa olisi ollut juuri ketään nyt, kun suojasää oli kääntynyt pakkasen puolelle ja lamput syttyivät auringon viimeisen kajastuksen hävitessä horisontista.

Juuri kun Yuriko oli aikeissa pölläyttää koko lumikuormansa suoraan Erin naamalle, tämä kuitenkin huojahti ja heilahti pois hänen näköpiiristään.

“Hitto!” Manaus nousi puiden lomasta, jonne Eri oli kellahtanut täysin ilman Yurikon apua.

“Rasittavaa…” Matala, raahava ääni tavoitti Yurikon korvat saadan hänet henkäisemään. Hänen katseensa pyyhkäisi jalkaparia Erin polvitaipeiden alla samalla, kun hän käänsi päänsä äänen suuntaan. Jäänsini pureutui suoraan hänen sisimpäänsä.

“A-anteeksi…” Yuriko sydän alkoi paukuttaa hänen rintaansa vasten. Paljas käsi pyyhkäisi silmillä roikkuvat hunajankeltaiset suortuvat sivuun. Kun Yuriko vielä yritti käsittää, että todellakin tuijotti vanhinta Sakamakia, tämä painoi vapaan kätensä vasten hankea ja punnersi itsensä pystympään asentoon. Miksi ihmeessä kukaan makaisi kotivaatteissaan umpihangessa kuin olisi ollut kesäpäivänä torkuilla?

“Luuletko tuon riittävän hyvitykseksi teidän kahden aiheuttamasta melusta ja haitasta? Luulisi Rukin kouluttavan leikkikalunsa paremmin…”

“Mitä helkkaria?” Eri oli tolpillaan huomattavasti nopeammin kuin vampyyri sai itsensä istumaan. “Yuriko pyysi anteeksi! Kehtaatkin käyttää tuollaista nimitystä!”

“Eri…” Yuriko hivuttautui lähemmäs ystäväänsä, kun jäinen silmäpari iskeytyi blondiin ja vino virnistys kapusi Sakamakin kasvoille.

“Hmm… et sitten osaa olla yhtään ärsyttävämpi?” 

Yurikon katsellessa vampyyri sai vihdoin vedettyä itsensä pystyyn asti. Yhtä pitkä kuin Ruki. Vähintään. Yuriko ei ollut koskaan aiemmin tullut ajatelleeksi sitä. Toisaalta oliko tuo ihmekään? Kuinka monta kertaa hän oli nähnyt Sakamaki Shuun pönöttävän pystyssä? Yleensä kyseinen laiskimus valui pitkin pulpettia silmät suljettuina.

Juuri nyt Yuriko olisi antanut melkein mitä vain, jos tilanne olisi ollut sama kuin koulussa.

“Ärsyttävä?” Eri jupisi Yurikon takaa ja yritti työntyä hänen ohitseen. “Ärsyttävää on miehet, jotka kuvittelee voivansa sanoa naisille mitä tahansa.”

Yuriko heilautti kätensä Eri eteen ennen kuin tämä ehti yhtään edemmäs. “Eri… älä…”

“Yuriko, kuulitko edes, mitä jätkä sanoi?”

Yuriko nyökkäsi mutta tajusi saman tien, ettei Eri todennäköisesti voinut nähdä elettä hänen selkänsä takaa. “Mmm… joo, mutta joskus ei kannata… niin… tuota… siis…” Yuriko nielaisi ja kumarsi pikaisesti Sakamakille yhä nopeammin pimenevässä metsässä valitettavan tietoisena siitä, ettei lähistöltä kantautunut ihmisääniä. “Me ollaan pahoillamme, Shuu-san.”

Eri tuhahti. “Hitot ollaan…”

Sakamaki nojautui lähemmäs mutta Yuriko kieltäytyi hievahtamastakaan. Jos kohta vampyyri ollut koskaan koulussa vaikuttanut uhkaavalta, Yuriko oli ehtinyt oppia, ettei kannattanut antaa sellaisten kuvitelmien hämätä. Ja siinä missä Eri saattaisi päästä hengestään, jos Sakamaki hermostuisi, Yurikolla oli sen sijaan oma salainen aseensa… olettaen, että hän onnistuisi käyttämään sitä ajoissa.

Sakamaki nuuhkaisi ilmaa. “Hmm…? Mielenkiintoista…” 

Askel. Toinen. 

Välimatka kävi liian lyhyeksi Yurikon makuun. Hän nykäisi lapaset käsistään antaen niiden pudota hangelle ja nosti molemmat kämmenet itsensä ja Sakamakin väliin. “Ei… ei… ei askeltakaan, Shuu-san!”

“Ruki on tosiaan menettänyt otteensa…” Sakamaki haukotteli välittämättä komennosta. “No… saapahan opetuksen, miten käy kun antaa kotieläinten juoksennella vapaina…”

Yuriko astui taaksepäin ja tömähti suoraan Erin rintakehään. Kenties Eri mutisi jotain, kenties Yuriko vain kuvitteli. Hän ei osannut sanoa varmaksi, sillä hän yritti tavoittaa tutun kihinän sormenpäistään. Kihinän, jonka olisi tarkoitus kipinöidä… mutta tuli hänen sisällään ei vastannut. Sen sijaan hyinen kauhu alkoi kirittää pitkäkyntisiä sormiaan hänen ihonsa alla kaivautuen aina luuytimiin saakka.

“Yuriko… ehkä meidän kannattaisi…” Eri laski kätensä Yurikon olkapäälle.

“Joo…” Yuriko vilkuili ympärilleen. Eri oli täysin oikeassa, mutta kitsunella ei ollut harhakuvitelmaa siitä, että he olisivat pystyneet juoksemaan karkuun ikiaikaista vampyyria ilman apua. Mutta jos hän vain saisi edes piskuisen liekin syttymään sormenpäihinsä… Hän jännitti jokaisen lihaksensa samalla, kun koukisti sormiaan. Tule jo! Edes pieni kipuna, jooko?

Vaan ei. Ei edes pientä aavistusta poltteesta. Sen sijaan sormenpäät alkoivat kohmettua lämpötilan valuessa yhä alemmas.

“Eri…” Yuriko kuiskasi. “Kolmannella…” Nielaisu. Yuriko painoi sormet vasten kämmentään. “Yksi… kaksi… JUOKSE!” 

Yuriko ehti käännähtää ja nähdä, kuinka Eri syöksyi metsään. Ja juuri samalla hetkellä hän erotti silmäkulmastaan Sakamakin katoavan. Erin kiljaisu leikkasi ilmaa, kun hän törmäsi vampyyriin, joka oli teleportannut suoraan hänen eteensä. Yuriko ei voinut kuin haukkoa henkeään, kun vampyyri kyykistyi kohti rähmällään makaavaa nuorta naista.

“Melkoinen kiljaisu… Ei voi sanoa, ettenkö pitäisi siitä.” Sakamaki riuhtaisi Erin puoliksi pystyyn asentoon välittämättä pätkääkään tämän räpiköinnistä ja huudoista. “Katsotaan, kumpi teistä voihkii riettaammin, kun korvaatte aiheuttamanne häiriön…”

“Ei! EI!” Yuriko kohotti kätensä ja syöksyi kohti Sakamakia, mutta juuri samalla hetkellä jokin kiertyi tiukasti hänen vyötärönsä ympärille ja nykäisi häntä taaksepäin. Hän yritti rimpuilla vastaan, mutta ote oli kuin rautaa.

“Helvetin neet, näpit irti mun emakosta!” Jättikokoinen viuhahdus pyyhkäisi Yurikon ohi, iskeytyi Sakamakiin, joka rysähti päin puuta niin, että lunta varisi suoraan Yurikon takin kaula-aukosta sisään. Vain sekunteja myöhemmin jäinen vesinoro luikerteli alas hänen selkärankaansa.

Yurikon tuijottaessa Yuuma kahmaisi Erin hangesta ja heilautti melkein itsensä pituisen yhä pöllämystyneen naisen olkansa ylitse.

“Yuriko…” Kolea kuiskaus ui sisään kitsunen korvasta, ja vasta sillä hetkellä hän tajusi, että tuttu ja turvallinen tuoksu ympäröi häntä. Kädet kiepauttivat hänet ympäri ja sulkivat syleilyyn, josta ei ollut luikerteleminen yhtään mihinkään. “Älä enää ikinä haasta Sakamakeja, onko selvä?”

Katse vetistyen Yuriko nyökäytti päätään, kun tilanteen mahdollinen karmeus alkoi yhtä paremmin upota hänen tajuntaansa. Kyselemättä Ruki livautti käden nuoren naisen polvitaipeiden alta ja nosti hänet syliinsä. Suukko poskella oli vain kylmä, kevyt pyyyhkäisy, mutta lämmitti Yurikon kohmettuneen sisimmän hetkessä.

Pidellen Yurikoa käsivarsillaan Ruki astui eteenpäin. Jos katse olisi voinut singota tikareita, Sakamaki olisi seivästetty puunrunkoon, jota vasten yhä lojui.

“Sakamaki Shuu.” Rukin ääni oli tasainen ja vailla tunteita. “Sinuna keskittyisin Eevaan. Yuriko on minun, ja Eri kuuluu Yuumalle. Älä enää koskaan edes hipaise sitä, mikä on meidän.”

Yurikon hämmästykseksi Sakamaki ainoastaan naurahti. “Aina niin jäykkis, Ruki… Jos et halua menettää sitä, mikä on teidän, kannattaa jatkossa pitää ketut ja kanit kahlittuina.” Vampyyri sulki silmänsä ja valui alemmas. “Ei sillä, etteikö ne pitäisi juuri siitä…”

“Mitä helkkaria? Mitkä saamarin kanit?!” Yuuman karjaisu sai Erin miltei ponnahtelemaan hänen olkapäällään. Vaaleat kutrit tanssivat vapauteen, kun pipo leijaili lumeen.

“Yuuma.” Ruki kohensi Yurikon asentoa sylissään. “Lähdetään.” 

Yuuma mutisi mutta suostui seuraamaan Rukia pois puiden katveesta. Yuriko kietoi kätensä Rukin kaulaan eikä voinut olla panettamatta merkille, kuinka tämä vilkaisi ensin Sakamakia, sitten Yuuman olalla kiemurtelevaa Eriä kulmat kurtistuen. “Ketut ja kanit…” Rukin sanat olivat pelkkää mutinaa mutta tavoittivat silti Yurikon korvat. 

Yllättäen myös Eri käännähti ja yritti kurkistaa Rukia Yuuman otteessa. “Se öykkäri varmaan tarkoitti niitä lumipupuja, joita me tehtiin Yurikon kanssa.” Erin puhe oli pinkeää kuin hänen keuhkonsa olisivat olleet puristuksissa.

“No, parempi pitää näpit erossa mun em… puputytöstä.” Yuuma heilautti Eriä olkapäällä saaden naisen vaikertamaan entistä enemmän. “Teen siitä neetistä silppua, jos nään sen vielä kerrankin sun lähellä.”

“You are invited to the Summer of Eden festival!” Ruki suddenly recited right next to her. A familiar fluttered around his head while he held a letter in his hands.

What was going on? Yuriko peeked around. All the Mukamis were sitting at the garden table, enjoying breakfast… probably. The air was already sweltering hot, like it was summer even though Yuriko was pretty sure it should still be spring.

Did I hit my head or something?

“Yahoo, a festival!” Kou grinned on the other side of the table.

Only then did Ruki’s words truly sink into Yuriko’s head. Maybe she had gotten too much sun and felt dizzy because of it. She should definitely eat something and listen better to what others were saying.

Putting a sandwich on her plate, Yuriko looked at Ruki. “Who is inviting us?”

“Karlheinz-sama,” Ruki answered without lifting his gaze from the paper. “It seems he is holding a very human-like festival in the Eden castle town.”

Summer. It really was summer. Yuriko pushed a smile on her face. Surely, her strange state would go away soon enough if she just kept going as always. “Umh… that sounds nice.”

“We are all invited and expected to arrive…” Ruki stared at the letter and frowned. “…this evening our time.”

What?

“This evening?” Yuriko gaped. That was rather soon!

“Sounds great!” Kou looked like he was ready to go right away.

“Fuck yeah, we’re gonna skip the household stuff and hurry there.” Yuma’s peal of laughter grumbled through the garden so loudly that the blond young woman, Eri, next to him almost jumped.

“Please…” she mumbled, covering her ears for a moment.

Eri? Yes, it was her. The woman from the art supply store with rather curious skills. But why was Eri at breakfast with the Mukami family?

Something in all this felt off, yet Yuriko couldn’t quite put her finger on it.

Azusa leaned in. “Ruki… we will… go there, right…?”

Ruki folded the paper, pushed it back into the envelope, and nodded. “Of course, we will go. Karlheinz-sama has invited us to this special event, so we will take part.”

Then there wasn’t anything else to say. The matter had been decided since Ruki’s voice didn’t leave room for arguments.

Grabbing her sandwich, Yuriko bit in. Focusing on this topped delicacy would, without a doubt, make her feel normal again. If they should arrive in Eden by this evening, there wouldn’t be time to rent or buy a nice yukata. Instead, she should go for her normal summer clothes, but maybe she could pick up something cute enough that it would fit for the festival. Yes, that sounded good.

While the taste of ham and cheese combined with salad and mayo still lingered on Yuriko’s tongue, her lips curled up and her heart started to bounce a bit faster.

A summer festival.

This was the very first time she had been invited to one. And this would be such a special occasion. After all, Karlheinz was the king of the Vampires and Ruki’s adoptive father – even though he called the man his benefactor. But even that wasn’t the best part because Ruki was going with her, and nothing meant more than that. They would spend an evening together at this event. Right after the Christmas date, this would be one of Yuriko’s romantic dreams coming true.

Ruki cleared his throat and sat back down. “We should –”

“I must get ready, Ruki-kun, and that goes for the girls, too.” Kou interrupted, still grinning.

Eri’s eyes widened on the other side of the table. “Do I need special clothes?”

“Yes, indeed! I’ll make sure that all of your best assets are on the –”

Yuma glared at his brother. “Ya fucking don’t!”

“Hmmm, Yuma-kun, jealous much~?” Kou let out a giggle.

“Eri ain’t yer damn dress-up doll!”

“Oh my gosh!” Gaping, Yuriko stared at both Vampires who were getting up and ready to argue. “Please, stop it! I’m sure Eri can use the clothes she finds comfortable.”

Kou leaned in, locking his eyes on Yuriko now. “I see, Yuriko-chan, you want to come and dress up with me instead~”

“Umh…” Heat dashed on Yuriko’s cheeks. While Kou surely had more fashion sense than her, Ruki wouldn’t be pleased with his choices, since they almost always included way too deep cleavage and caused a beaver alert. “I… I… I’m pretty sure that I can… find something from my own closet.”

“Ehhh? Not you too, Yuriko-chan! Come on! Let’s have some fun before leaving~” Kou’s eyes were pleading, piercing Yuriko through her heart. Was he truly so disappointed?

“Well… erhmm…” Yuriko squirmed in her chair.

“You heard her, Kou.” Ruki gave his brother a death stare. “You can put on whatever you wish, but she will wear something decent I have purchased for her.”

“Yuriko-chan… would look pretty… in that blue dress… she had last… week…” Azusa smiled across the table.

Ruki nodded. “It is acceptable. Though…” He turned his gaze to Yuriko. “It leaves your shoulders bare. I do not mind that at home, but where we are going, there will be ogling eyes…”

“Umh, I can wear a light cardigan over it!” Yuriko swayed her hand. “It will cover my shoulders and look pretty.”

“Then it is settled. Now, let us finish our breakfast in peace before starting to get ready.” Ruki poured some coffee into his cup and leaned back in his chair, looking at each member of the family one after another. “I will expect everyone to be at the entrance of the basement before the clock strikes five in the afternoon. We will not upset Karlheinz-sama by being late for his special occasion. Is that clear?”

The waterway to the door of Demon World was as unpleasant as ever. Yuriko held her hand over her mouth and nose, trying to scurry forward as fast as possible while the dim lighting painted eerie shadows on the walls and the water lapped in the middle of the corridor. Every step echoed from the darkness, making it sound like there were more people than the six of them roaming forward.

Finally, the door was in front of them. Ruki pulled it open, letting everyone step into the equally dark woods. Yuriko lowered her hand and took a deep breath. Now, this was so much better! The air filled her lungs while cicadas sang in the bushes under the silverish moonlight that gave each tree a blue hue.

Now, there was no echo but gentle rustling under their feet as they continued their way on the path that soon was replaced by a proper road. Not like the ones Yuriko had used to walking back at home. No, this was made of cobblestones, and she couldn’t see or hear cars anywhere. Step by step, they roamed until wavering lights appeared on the horizon. Other people started to gather around them, wandering in the direction of the lights.

Traditional-sounding music sailed into Yuriko’s ears, and the air was thick with different scents: waffles, taiyaki, and much more. With light steps, Yuriko squeezed Ruki’s hand and hurried forward. A line of stalls opened before her eyes while colorful lanterns hung from the rope tightened between the tree branches.

This truly was a summer festival, even though they had left the realm of humans behind and arrived in another world. If anything, the Vampire King knew how to throw a proper event, that was for sure.

“Yo, what do you jerks do here?” An annoyed voice made Yuriko turn her head. The speaker had messy red hair and piercing green eyes that glared at the Mukami family.

“Shut yer damn trap, Ayato!” Yuma almost shoved his fist into the grinning redhead’s face.

“Yuma.” Ruki’s voice was more sighing than actual speaking.

“Good grief, Ayato,” Reiji said, stepping forward.

An icy shiver went down Yuriko’s spine when she saw the Vampire. It made no sense because Reiji was almost a decent person compared to his brothers. Yes, his gaze was always piercing, but he answered sharply to teachers, often pushing his eyeglasses up the bridge of his nose. Usually, Yuriko didn’t fear him, but now even her stomach went into knots.

“Reiji.” Ruki held Yuriko’s hand tighter and pulled her closer.

“Ruki.” Reiji gave them a nod, eyeing Ruki and the rest of the Mukami family. “I wasn’t aware that Father had invited you all as well.”

Behind Ayato and Reiji stood more people. Shu was usually more absent from school than present, even if he showed up. And at this very moment, he managed to look totally uninterest in anything, which was slightly odd since Yui was nowhere to be seen. Yuriko couldn’t imagine Ruki being so lethargic if she was strolling around on her own in the Demon World.

“My, my, my… Ruki-kun brought his little bitch, nfu~” Laito stepped forward. A movement that made Yuriko press herself against Ruki’s side.

“Do not forget that Father has forbidden any of us to approach her, for Ruki’s sake.” The distaste radiated from Reiji as he glared at Laito and then returned his focus to Ruki and Yuriko.

Swallowing, Yuriko stared back at him. For some unknown reason, seeing Reiji made her even more uncomfortable than meeting Laito. But why?

“I don’t like that they are invited. They should have stayed at home, right, Teddy?” Kanato’s whining broke Yuriko’s whirl of wondering. She peeked at the boy who was carrying his teddy bear even now, like he did at school every night as well.

“Karlheinz-sama does not make mistakes, which means he surely has a reason for that,” Ruki answered, but his voice was strained, perhaps seeing Reiji made him uncomfortable as well.

“We agree about that.” Reiji nodded.

“Hmph! But no getting your hands on Pancake! The Great Me is here to get her back!” Ayato declared.

Yuriko blinked. Had something happened to Yui? And why was Ayato getting her back? Shouldn’t that be… Shu’s task? Yes, Yuriko was sure it was something Shu should be doing.

“You lost M-Neko-chan?” Kou asked, chuckling. “Maybe, I should go and look for her then~”

“Che, as if she was interested in your company…”

Yuriko turned her head, noticing a white-haired Vampire who was leaning against a tree in the shadows, glaring at everyone else like they were something utterly disgusting.

“Ah, Subaru-kun, don’t be a party-pooper,” Kou whined.

“Umh…” Yuriko looked at Reiji, trying to push aside the quivering feeling inside of her. “What happened to Yui-san?”

Reiji let out a long sigh. “I might as well tell you. As you must have already understood, we were invited to this summer festival with Yui. But in the instant we arrived, she evaporated into thin air.”

Yuriko gasped, and even Eri let out a scared sound. Yui had just… disappeared. “Did… someone kidnap her?”

“Are you stupid?” Ayato laughed at Yuriko’s face. “Four-eyes just told you; Pancake went puff.” He gestured with his arms like something was just exploding.

Yuriko surely hoped that hadn’t happened to Yui…

Reiji glared at his brother briefly but then turned to look at Ruki again, even though it had been Yuriko who had asked the question in the first place. “However, a familiar brought us a message from Father.”

“Hmmm, and was it related to Livest-“

Yuriko poked Ruki’s side.

“Ahem…” Ruki glanced at Yuriko and then cleared his throat when she kept staring back at him.  “…to Yui?”

“Fufu, it was~ The one who owes Eve’s heart must claim her back from the abyss, nfu~” Laito grinned at the end of his sentence. “Ayato-kun has some work to do, while we all can just have fun here~”

Really? Ayato?

Something was off for sure. Yet, Yuriko couldn’t remember what didn’t match here.

“Hah, the Great Me is going to save her!” Ayato grinned, pointing at himself. “Not that jerk would put her in actual danger after going through all the loops to send her to us earlier.”

“We should all ensure that she will return to us,” Reiji added.

“Suit yourself… I’m going to find a spot for a nap…” Shu muttered and started to roam toward the festival area.

“I… I can’t believe this…” Yuriko stared at the Vampire who disappeared among the crowd. She grabbed Ruki’s arm. “We… we must do something to save Yui!”

But Ruki shook his head. “Karlheinz-sama didn’t notify us about this, so it is up to the Sakamakis to solve this problem.”

“Eve…” Azusa mumbled.

Ruki glanced at his brother. “Go and enjoy the festival. Eve is not our problem anymore.”

“Everything feels so… sticky! And gross!” she complained as they entered Shuu’s room. The first thing she did was unbutton the white blouse, throwing it on the couch together with her bra. No matter how little clothes she wore, she felt miserable. Although even then she would not part with the pantyhose. “I need a shower! Or an ice bath, even better!” 

Shuu scoffed a little in amusement as he trailed leisurely behind her. He didn’t even try to hide the way his gaze raked up and down her body as she lost her clothing piece by piece. 

“Had my fair share of ice baths before…” he murmured, “…can’t say I recommend…” 

She rolled her eyes at his comment. “I am not saying I want a trip to the Arctic, just… I don’t know, I just want the heat turned off.” Her voice was almost a pained whine. She really did not seem to take summer heat well, especially the humidity. 

Shuu only chuckled and circled his hands around her naked waist, his fingers stroking the exposed flesh reverently. “I don’t care much for summer heat,” he said, his voice turning into a slight purr as he looked at her chest rise and fall in a hypnotic rhythm, “but if it means you’ll walk around like this…” 

Chiyo caught his lips turn upwards in an amused smirk, fangs flashing slightly. She rolled her eyes playfully at his comment but made no attempts to move away from him. 

“Right. Anyway, I am going to take a show—” 

Before she managed to finish her sentence, her eyes landed on a peculiar piece of paper on the coffee table. Frowning a little, she slipped out of Shuu’s embrace and made her way over, this hadn’t been here when they left earlier. 

She picked it up, a sturdy piece of paper with intricate flourishes and swirling patterns. It had the Sakamaki family crest imprinted. 

With raised eyebrows she started reading it aloud: 

<< To the Honored Guests, 

Mr. Shuu Sakamaki – First Born Son and Prince to the Demon World 

&

Ms. Chiyo Himura – Chosen Companion born under the Black Moon, 

You are formally invited to attend  

— The Summer of Eden Festival — 

Location: Castle of Eden Court 

Date: The fourth Sunday of the Seventh Month 

Time: Fall of Twilight 

Held underneath the eternal starry skies of Makai, a night full of mortal delights awaits you. Indulge in rare delicacies and foreign games. The night shall culminate with blooming fireworks and a spectacular show. 

Join us in your finest Yukata to partake in many of summer’s greatest joys! 

Indulgence is expected. 

– By the hand of His Majesty, Karlheinz, Sovereign of the Demon World >> 

Shuu let out an annoyed groan, plucking the invitation out of Chiyo’s hands. 

“This better be a fucking joke…” he sighed and made for the door. 

Chiyo watched him with wide eyes, before she scrambled to find some sort of dress to cover herself and run after him. She tried calling out to him as she followed him down the stairs, but he did not answer no matter how many times she tried. 

Despite his distaste for fire, if you put it mildly, Shuu walked towards the dimly lit fireplace of the living room with determination. He was about to throw the fancy piece of cardboard into the flames when a strict voice interrupted him. 

“Don’t you even dare think about that!” 

Reiji hurried over across the living room, his shoes clacking on the marble flooring. 

“Do you have any idea how important these are?” he asked, voice strained from shock. 

Shuu turned towards Reiji, hand still dangling dangerously low near the flames, almost as if daring his younger brother to finish his sentence. 

“What? Are you gonna ban me from going? Do that, I don’t want to attend anyway…” his voice and look seemed bored, but Chiyo heard the subtle tinge of a mocking challenge. 

Reiji sighed, pinching the bridge of his nose before looking expectantly at Chiyo, not so subtly motioning for her to stop him. She rolled her eyes but gave in. She didn’t want trouble because of such a stupid thing like a burned invite to a party. Aristocrats held these things in high regard; if Shuu burned theirs, they might not let them onto the castle grounds. Shuu would probably love that, but the last thing Chiyo wanted was the King to punish them by sending them onto a God forsaken island, or worse, Rotingenberg. A shiver went down her spine just thinking about it. 

“Give that here…” she said, opening her palm expectantly with a sigh. 

Shuu frowned, looking at her as if he thought about having a staring battle with her, but eventually relented. 

Reiji breathed an audible sigh of relief and turned to Chiyo again. “In any case… I was actually about to summon all of you to the living room to discuss the details, take a seat.” 

He was about to get his other siblings, but stopped next to Chiyo, frowning a little at her. “Do you really have to parade around in your underwear like this…?” he sighed. 

“It’s not— ugh!” she groaned. It was not exactly underwear; it was a slip dress that just happened to be quite thin. Crossing her arms she let herself fall onto the couch next to Shuu, who eyed her with his eyebrows raised in amusement. 

“It’s not underwear!” she protested but Shuu just shrugged. 

The other brothers came down the stairs one by one in a matter of minutes. Kanato sat down on one of the plush armchairs giving Chiyo one of his disgusted looks, as he tapped his fingers against the velvet in annoyance. 

Ayato and Yui sat opposite Chiyo and Shuu, apparently engrossed in a discussion about whether or not Takoyaki will be part of the festival menu. 

Laito teased Chiyo immediately upon entering and laughed when she shot him an angry glare. “Look you’re making poor Subaru uncomfortable with all the curves, nfu~” 

“Shut up!” Subaru shouted at his brother, ears red to an almost painful degree, “And you! Seriously, cover up, woman!” 

Chiyo gave Shuu a pleading look, and after a lot of silent back and forth he finally parted with his cardigan for her to cover up with. 

Reiji joined them soon after, talking about how all of them most likely saw their invitations to the summer festival held this Sunday. How attending was not optional and that they would depart for Makai on Saturday. It was nothing out of the ordinary, but Chiyo had accepted these gatherings as part of some sort of obscure family ritual, almost as if that was one of their excuses to talk to one another and spend some time. 

Once they arrived at the Sakamaki castle, Chiyo kept looking at the invitation, fingers slowly tracing the golden, slightly protruding font in which their names had been printed. Chosen Companion… that sounded official, not as official as Wife, although obviously that was not what she was. Still… it felt weird that it was sent like this, they could have sent two separate invites after all. 

Maybe she was reading too much into it. 

Her legs were draped over Shuu’s, and he traced his finger slowly over her naked ankles, drawing out a pleasant shiver from the young woman. At least it was colder here than in Japan... silver lining or something like that.

She looked outside the window; soon they would have to get ready for the festivities. The invitation had said “Beginning of Twilight” or something similar. She wondered how strict they were with the admission. 

A familiar had brought a Yukata tailored for Chiyo’s body earlier that day; she looked at the intricate details while she was putting it on. 

The fabric was a creamy white, delicate flowers, tinted in modest orange hues, adorning the piece of clothing. The lines of the florals were delicately embroidered with a golden, shimmery thread. They didn’t bring one for Shuu, however, and she figured that even the King did not expect his son to play along that well. 

The familiar had also brought different accessories for her to choose from. Hairpins, purses, earrings… you name it. If it hadn’t been all curated by Karlheinz, maybe she would have less of a strange feeling about all of it. After all, knowing that the King had sat there and chosen garments that fit her eerily well was... something to think about. 

In contrast to that, it had been a bit of a hassle to get Shuu to help her fasten everything, without him trying to grope her every two minutes, but in the end, they made it. 

The gravelly ground crunched under Chiyo’s feet when they arrived at the location. Whatever magic was going on, it had transformed the castle grounds into a Japanese midnight dream.  

A river, tinted in glittery purple, ran through the middle of the courtyard, with wonderfully decorated wooden bridges arching over it. Purple wisteria and plum trees lined the biggest bridge in the middle, creating a floral, most fragrant canopy. 

Soft paper lanterns illuminated the dark pathways that soon filled with a diverse crowd, dipping them in dim but warm light. Stalls were placed on the sides of the premises in seemingly never-ending lines, serving not only Japanese food like dango and shaved ice but also some of the more exotic Makai delicacies. 

The gentle buzz of the roasted nuts stand was only interrupted by a bickering couple, a tall man with messy hair and a young woman with the longest hair she’d ever seen, dressed in the kind of street fashion Chiyo sometimes saw in popular magazines and advert displays. She didn’t quite catch what they argued about as Shuu tugged her by the arm and they kept moving. 

“Let’s just do one round and find a quiet place to sit it out...” Shuu muttered as they walked. Clearly, he did not want to be here, she understood his animosity towards his father well. Despite that, Chiyo was slowly warming up to the whole idea. Sure, the King had displayed his fondness of throwing them into cursed situations, but surely, he would not do it to all the festival guests.   

“I mean... we are already here... might as well enjoy it?” she said. 

A loud, familiar laugh caught her attention. Yuma was standing at one of the candied fruit stands, next to him a blond woman she hadn’t met before; her Yukata had round little bunnies that hopped around an equally round moon. They seemed having fun picking out the best product among candied apples, strawberries and grapes, although there already was a concerning amount of meat skewers in the tall Vampire’s other hand. 

Aside from various food stands, vendors had set up games and trinkets. Fusions of human and demon aesthetics lined the displays. Rings, earrings, brooches... it was as if you could find whatever your heart desired here tonight. Chiyo hovered over one of the jewelry stands; never in her life had she seen so many different things. The wares were all labeled with odd names like Umbalite, Foxfire Opal and Moonlight-Stone. 

“You seem like you have an eye for jewelry!” A voice came from the booth with a sing-song lilt, the second Chiyo started eyeing the pieces. The vendor, a plump woman whose eyes glimmered like the ones of a black cat, leaned in. She looked young, eerily so, but the way she appraised the two of them, made Chiyo think that this witch must have been much, much older than she looked.

On further inspection there was something unnatural about her, and it wasn’t the clearly suspicious yellow cat eyes. “This Moonlight Stone here... framed in Dusk Silver elements is becoming quite popular amongst couples these days... young and old,” she made it a point to stress that last part. 

The witch opened a small black casket, revealing a pair of earrings and a necklace. Black silver framing that looked as if tiny veins of glitter were pulsing through it, if the moon hit it with the right amount of light, and inside... beautiful round pearls, glowing faintly with all the colors of the moon. Chiyo let out a soft breath when she saw them. 

“This type of jewelry used to be worn by wives of high-ranking admirals and officials, often gifted as a quiet type of affection...” she said as she eyed the blond man standing next to Chiyo. “Could make a nice wedding gift.” 

“We’re not engaged,” Shuu shut down the vendor. Although, the witch did not seem very much deterred by that. Her cat eyes sparkled with something Chiyo couldn’t quite place and her lips turned into a hint of a catlike smile. She was sure if she grinned more, you would be able to see the slim cat teeth in her mouth. 

“Well as they say, nothing is set in gemstone,” she chuckled. “Although...” she appraised Chiyo, tilting her chin with a finger, “now that I look at you, I have the perfect accessory for you, engagement or not.” 

She took out yet another, wonderfully ornamented lacquer box, revealing a beautiful floral hairpin. “The socket is made from a rare version of Ashgold and the flower has been delicately carved from Makai Amber using a liquid technique,” the witch said. It was true, the amber glow of the flower was only amplified by the darker Ashgold, making it almost seem lifelike. 

“It’s beautiful...” Chiyo whispered. The piece of jewelry seemed to call out to her, urging her to put it in her hair. She was about to reach out and take a closer look, almost entranced when Shuu swatted her hand away. 

“Don’t touch anything here... you don’t know what will happen...” he frowned. 

Before she could protest, he pushed her gently to keep walking. The witch seemed utterly amused by this. “Well... if you ever change your mind and decide to indulge... you know where to find me.” Her eerie cat teeth flashed as she grinned once again like a Cheshire cat. 

“I don’t think there were any curses on these items,” Chiyo said as they kept walking. Shuu’s hand was tightly clasped around her own now. It was as if he didn’t even allow himself to relax at this festival, assuming danger and dirty tricks at every corner. 

“This is all organized by that guy... don’t think for a second that you are safe here,” he said. As far as he was concerned, this was a dungeon. Beautifully and aesthetically crafted, but still a dungeon. And it was the most unassuming places that were the most dangerous, after all. 

A splash and frustrated groan caught Chiyo’s attention before she could argue with him further. She turned towards another stall – a catch the goldfish game – and saw a brunette girl crouching in front of the fish tank among the children. Laito stood nearby, teasing her how she should be more... sensible with her hands. 

“See? They are enjoying it, so maybe we should too?” she offered and squeezed his hand with hers gently. None of their acquaintances have been mysteriously swallowed by a mirror yet or started acting strange after eating some of the snacks here. 

“We could write a wish on a floating lantern and set it on the water?” She gestured towards the queue of couples and families lined up at what seemed to be the hooded figure of a ferryman. He was wearing a long black robe that was tattered on the ends, seemingly never stopping to drip from water. His face was hidden behind a traditionally Japanese mask, and he had the most soft-spoken voice Chiyo had ever witnessed as he handed each individual their paper lantern and ink. There was a sign that read: 

<< Test your willpower with Naron’s lanterns. Write your innermost wish onto the paper and let it float as an offering to the Demon of the River. Witness the wonders of a pure-hearted wish, and what happens to those who are deceitful. >> 

Chiyo would lie if she said she didn’t have any wishes on her own. Maybe if she wished for something now, it would help her in the long run. 

Dozens of festival guests drifted past them as they came to a halt, a little bit further to the side. She watched as Shuu gripped her hand tighter. The festival lights illuminated his features; even when he had a frown on his face, he looked pretty. 

“I don’t want him to mess with us...” he said quietly. He looked back at the seemingly innocent attractions, how children giggled as they palmed the ferryman’s robes before hurrying off with excitement. “Who is to say that he hasn’t set a trap for us, trying to make us feel like this is a harmless festival... just waiting for us to make a wrong decision.” 

A deep frown was etched onto his face. “I am not risking losing you just so we can look at a glittery lantern drowning in the water...” 

Chiyo looked at him with compassion. He wasn’t completely wrong. Nobody knew what would happen if their wish didn’t end up counting as ‘pure’ no matter what it was that they’d write. It wasn’t exclusive to this attraction either. Maybe the jewelry was cursed. Who knew, maybe she would have ended up pricking her finger on the needle of the brooch and falling into a 100 year long sleep...

She sighed, admitting defeat. She’d gotten too carried away. 

“Then... let's just take a walk and enjoy the view?” At least they could do that much. 

Shuu exhaled and relaxed a little at her offer, and slowly they started to walk again, refraining from lingering too long around any of the stalls to avoid attention. Chiyo sighed, still feeling a little sad at the thought that she couldn’t properly enjoy it. Though, Shuu was probably right; the King had a weird fetish for messing with his sons in the strangest ways. She wouldn’t be surprised if eating the food would mess with their moods, or if they would be catapulted into an alternative reality by wearing a demonic piece of jewelry. 

She’d make do with watching from afar. 

Her hand gripped Shuu’s a little tighter and she brushed her shoulder against his, enjoying the evening summer air. Just spending time together was also worth a lot. A year ago, she would not have imagined ever being able to walk with him again, let alone touch his hand. She smiled to herself; it was the small things that were the most precious to her. Now she just needed him to lose the frown. 

As they walked, people started flocking to the central stage where a group of succubi prepared a fusion of traditional Japanese dance and moves from Makai. Among the people, she saw Ruki and his fluffy haired companion come out from under the wisteria-covered bridge. They looked completely engrossed in a quiet conversation, as if nothing else existed for them. 

“Let’s copy them and hide on the bridge for a little while,” she grinned, pressing closer to his arm. Shuu followed her gaze and stifled a small chuckle. 

“You want to share lewd secrets with me while everyone is distracted by that performance?” he teased but tugged her towards the bridge anyway. 

The clean, sweet scent of the wisteria hit her nose before anything else. It was so fragrant that she might get a headache if she stayed too long, despite it being otherwise pleasant... like a mix of honey and lavender, a scent she knew quite well. Violet petals swirled at their feet as they walked past the deliberately placed paper lanterns. 

Soon, they entered the floral tunnel that enveloped the wooden bridge, almost completely hiding them from the rest of the festival. 

“It’s quiet in here...” Shuu said as they watched the purple, glittery river. If you tried hard enough, or were an actual demon, you could see the golden Koi fish swimming with the current. Yellow square lanterns with wishes painted in golden ink on them joined them slowly. 

Chiyo had overheard someone saying earlier that the black ink you used to write your wish down turned golden when that wish was bound to come true. The sign had said it was the Demon Naron who granted them but for all they knew, that could have been one of King Karlheinz’s other names. She decided to simply not dwell on it further.

A wish could be made in various ways. Who said they needed golden ink or demonic ferrymen for them to come true?

“This place smells like you...” Chiyo added quietly, looking at the lilac flowers hanging upside down above them. 

Shuu raised his eyebrows, but a soft smile appeared on his lips. His hands planted firmly on Chiyo’s waist and hoisted her up, securely setting her down on one of the beams, bringing her face to face with him. 

In the distance, she could hear the first fireworks explode, tinting everything in warm hues even underneath the canopy of flowers. Another firework erupted and then another, filling the sky above with wonderful flowers of flame. But Chiyo was too lost in the ocean blue in front of her. 

“You look pretty... even without stupid Ashgold or Moonlight Stones...” His hands came up to cup her cheeks gently, her soft, short locks pooling at either side of her face.

Her lashes fluttered shut, their lips joining for just a moment, in a sweet, unhurried display of affection. Private, in a way that sealed an unspoken promise between the two of them. 

Chiyo smiled, cheeks tinting rosy.  “I don’t need to wish for anything here...” she whispered. 

“Because everything I ever wished for is in front of me.” 

“Voi hyvänen aika! Niistä tuli paljon söpömpiä kuin kuvittelin!” Yurikon nauru helisi jopa hänen omissa korvissaan.

Eri väläytti Yurikolle virnistyksen ja kohensi pipoa vaaleilla kutreillaan, joiden pituutta Yuriko oli aina kadehtinut. “No älä! Puput on just parhaita!”

Lumi narskui kahden kenkäparin alla ja kikatukset kimpoilivat puistoa ympäröivistä puista, kun pakkanen nipisteli poskia juuri sellaisella sopivalla tavalla, joka sai olon tuntumaan yhtä aikaa virkeältä ja raukealta. Yuriko taputti lapasiaan yhteen ja ponnahti ilmaan, kun Eri asetteli viimeiset nandina-lehdet korviksi ja punaiset marjat silmiksi kokonaiselle pupuperheelle, jonka nuoret naiset olivat loihtineet puiston koskemattomasta lumesta. Täydellistä.

Yuriko nyökkäsi mutta keinautti pian päätään sivulle tuijottaen pupupesuetta, joka kylpi puiden taakse katoavan auringonvalossa. Viima pyyhkäisi hiljalleen puuteroituvaa lunta vasten hänen kasvojaan ja heilutti vaaleansinisen pipon alle vangittujen kiharoiden päitä. Mutta kylmä ei Yurikoa puristellut. Hän oli aina pitänyt talvesta, ja nyt se oli entistä ihanampi vuodenaika, sillä hän saattoi nauttia siitä yhdessä uuden perheensä ja ystäviensä kanssa.

Vaikkapa sitten askartelemalla puistollisen lumipupuja. Oikeastaan olisi ollut parempi täyttää kartanon puutarha niillä, mutta toisaalta oli rentouttavaa puuhastella kahdestaan ilman valvovia silmiä ja jatkuvia huomautuksia mihin sai, ja erityisesti mihin ei saanut, astua edes lumen peittämällä maalla. Toisekseen Yuumalla olisi todennäköisesti ollut mielipiteensä puutarhan kansoittamisesta pupuilla, vaikka ne olisivat olleet pelkkiä lumiluomuksia.

“Mieti, jos me voitaisiin herättää nämä kaikki eloon.” Eri tökkäsi Yurikoa kylkeen ja iski silmää.

“Hmm?” Yuriko veti syvään henkeä. Siinä se nyt taas oli. Erikoinen tuoksu, joka aina leijaili Erin ympärillä. Tuoksu, jota Yuriko ei osannut yhdistää keneenkään – tai mihinkään – muuhun.

“Vitsi vaan.” Eri nauroi, mutta Yuriko ottikin askeleen lähemmäs ja tuijotti ystäväänsä päästä varpaisiin kuin olisi yrittänyt nähdä suoraan tämän sisimpään. 

“Kun ottaa huomioon, mikä kaikki muu on mahdollista…” Yuriko jätti lauseen lopun roikkumaan ilmaan ja kyyristyi. Hän kauhaisi kourallisen lunta ja ponnautti sen ilmaan kohti Eriä, joka kiljaisi ja hypähti taaksepäin.

“Yuriko!”

Eri ei selvästikään aikonut jäädä toiseksi vaan oli jo seuraavassa hetkessä kahminut omat tumppunsa täyteen lunta, jota singautti Yurikon suuntaan niin, että pipo oli keinahtaa alas kitsunen kiharoilta. 

“Eri! Ei, älä! Voi hyvänen aika!” Yuriko syöksyi hankeen keräten sylin täydeltä lunta, jonka raskas kosteus puski läpi hänen takistaan ja lapasistaan, mutta juuri nyt se oli toissijaista. Sen sijaan Eri saisi elämänsä lumipesun. Hän sai raahattua itsensä pystyyn ja syöksähti kohti ystäväänsä lumikuormansa kera. “Täältä pesee!”

Eri peruutti teeskennellen kauhistunutta kuin olisi ollut aidosti vaarassa. Yuriko ei pysähtynyt vaan ajoi ystäväänsä kohti puiden suojaa piiloon mahdollisten todistajien katseilta. Ei sillä, että tähän aikaan illasta puistossa olisi ollut juuri ketään nyt, kun suojasää oli kääntynyt pakkasen puolelle ja lamput syttyivät auringon viimeisen kajastuksen hävitessä horisontista.

Juuri kun Yuriko oli aikeissa pölläyttää koko lumikuormansa suoraan Erin naamalle, tämä kuitenkin huojahti ja heilahti pois hänen näköpiiristään.

“Hitto!” Manaus nousi puiden lomasta, jonne Eri oli kellahtanut täysin ilman Yurikon apua.

“Rasittavaa…” Matala, raahava ääni tavoitti Yurikon korvat saadan hänet henkäisemään. Hänen katseensa pyyhkäisi jalkaparia Erin polvitaipeiden alla samalla, kun hän käänsi päänsä äänen suuntaan. Jäänsini pureutui suoraan hänen sisimpäänsä.

“A-anteeksi…” Yuriko sydän alkoi paukuttaa hänen rintaansa vasten. Paljas käsi pyyhkäisi silmillä roikkuvat hunajankeltaiset suortuvat sivuun. Kun Yuriko vielä yritti käsittää, että todellakin tuijotti vanhinta Sakamakia, tämä painoi vapaan kätensä vasten hankea ja punnersi itsensä pystympään asentoon. Miksi ihmeessä kukaan makaisi kotivaatteissaan umpihangessa kuin olisi ollut kesäpäivänä torkuilla?

“Luuletko tuon riittävän hyvitykseksi teidän kahden aiheuttamasta melusta ja haitasta? Luulisi Rukin kouluttavan leikkikalunsa paremmin…”

“Mitä helkkaria?” Eri oli tolpillaan huomattavasti nopeammin kuin vampyyri sai itsensä istumaan. “Yuriko pyysi anteeksi! Kehtaatkin käyttää tuollaista nimitystä!”

“Eri…” Yuriko hivuttautui lähemmäs ystäväänsä, kun jäinen silmäpari iskeytyi blondiin ja vino virnistys kapusi Sakamakin kasvoille.

“Hmm… et sitten osaa olla yhtään ärsyttävämpi?” 

Yurikon katsellessa vampyyri sai vihdoin vedettyä itsensä pystyyn asti. Yhtä pitkä kuin Ruki. Vähintään. Yuriko ei ollut koskaan aiemmin tullut ajatelleeksi sitä. Toisaalta oliko tuo ihmekään? Kuinka monta kertaa hän oli nähnyt Sakamaki Shuun pönöttävän pystyssä? Yleensä kyseinen laiskimus valui pitkin pulpettia silmät suljettuina.

Juuri nyt Yuriko olisi antanut melkein mitä vain, jos tilanne olisi ollut sama kuin koulussa.

“Ärsyttävä?” Eri jupisi Yurikon takaa ja yritti työntyä hänen ohitseen. “Ärsyttävää on miehet, jotka kuvittelee voivansa sanoa naisille mitä tahansa.”

Yuriko heilautti kätensä Eri eteen ennen kuin tämä ehti yhtään edemmäs. “Eri… älä…”

“Yuriko, kuulitko edes, mitä jätkä sanoi?”

Yuriko nyökkäsi mutta tajusi saman tien, ettei Eri todennäköisesti voinut nähdä elettä hänen selkänsä takaa. “Mmm… joo, mutta joskus ei kannata… niin… tuota… siis…” Yuriko nielaisi ja kumarsi pikaisesti Sakamakille yhä nopeammin pimenevässä metsässä valitettavan tietoisena siitä, ettei lähistöltä kantautunut ihmisääniä. “Me ollaan pahoillamme, Shuu-san.”

Eri tuhahti. “Hitot ollaan…”

Sakamaki nojautui lähemmäs mutta Yuriko kieltäytyi hievahtamastakaan. Jos kohta vampyyri ollut koskaan koulussa vaikuttanut uhkaavalta, Yuriko oli ehtinyt oppia, ettei kannattanut antaa sellaisten kuvitelmien hämätä. Ja siinä missä Eri saattaisi päästä hengestään, jos Sakamaki hermostuisi, Yurikolla oli sen sijaan oma salainen aseensa… olettaen, että hän onnistuisi käyttämään sitä ajoissa.

Sakamaki nuuhkaisi ilmaa. “Hmm…? Mielenkiintoista…” 

Askel. Toinen. 

Välimatka kävi liian lyhyeksi Yurikon makuun. Hän nykäisi lapaset käsistään antaen niiden pudota hangelle ja nosti molemmat kämmenet itsensä ja Sakamakin väliin. “Ei… ei… ei askeltakaan, Shuu-san!”

“Ruki on tosiaan menettänyt otteensa…” Sakamaki haukotteli välittämättä komennosta. “No… saapahan opetuksen, miten käy kun antaa kotieläinten juoksennella vapaina…”

Yuriko astui taaksepäin ja tömähti suoraan Erin rintakehään. Kenties Eri mutisi jotain, kenties Yuriko vain kuvitteli. Hän ei osannut sanoa varmaksi, sillä hän yritti tavoittaa tutun kihinän sormenpäistään. Kihinän, jonka olisi tarkoitus kipinöidä… mutta tuli hänen sisällään ei vastannut. Sen sijaan hyinen kauhu alkoi kirittää pitkäkyntisiä sormiaan hänen ihonsa alla kaivautuen aina luuytimiin saakka.

“Yuriko… ehkä meidän kannattaisi…” Eri laski kätensä Yurikon olkapäälle.

“Joo…” Yuriko vilkuili ympärilleen. Eri oli täysin oikeassa, mutta kitsunella ei ollut harhakuvitelmaa siitä, että he olisivat pystyneet juoksemaan karkuun ikiaikaista vampyyria ilman apua. Mutta jos hän vain saisi edes piskuisen liekin syttymään sormenpäihinsä… Hän jännitti jokaisen lihaksensa samalla, kun koukisti sormiaan. Tule jo! Edes pieni kipuna, jooko?

Vaan ei. Ei edes pientä aavistusta poltteesta. Sen sijaan sormenpäät alkoivat kohmettua lämpötilan valuessa yhä alemmas.

“Eri…” Yuriko kuiskasi. “Kolmannella…” Nielaisu. Yuriko painoi sormet vasten kämmentään. “Yksi… kaksi… JUOKSE!” 

Yuriko ehti käännähtää ja nähdä, kuinka Eri syöksyi metsään. Ja juuri samalla hetkellä hän erotti silmäkulmastaan Sakamakin katoavan. Erin kiljaisu leikkasi ilmaa, kun hän törmäsi vampyyriin, joka oli teleportannut suoraan hänen eteensä. Yuriko ei voinut kuin haukkoa henkeään, kun vampyyri kyykistyi kohti rähmällään makaavaa nuorta naista.

“Melkoinen kiljaisu… Ei voi sanoa, ettenkö pitäisi siitä.” Sakamaki riuhtaisi Erin puoliksi pystyyn asentoon välittämättä pätkääkään tämän räpiköinnistä ja huudoista. “Katsotaan, kumpi teistä voihkii riettaammin, kun korvaatte aiheuttamanne häiriön…”

“Ei! EI!” Yuriko kohotti kätensä ja syöksyi kohti Sakamakia, mutta juuri samalla hetkellä jokin kiertyi tiukasti hänen vyötärönsä ympärille ja nykäisi häntä taaksepäin. Hän yritti rimpuilla vastaan, mutta ote oli kuin rautaa.

“Helvetin neet, näpit irti mun emakosta!” Jättikokoinen viuhahdus pyyhkäisi Yurikon ohi, iskeytyi Sakamakiin, joka rysähti päin puuta niin, että lunta varisi suoraan Yurikon takin kaula-aukosta sisään. Vain sekunteja myöhemmin jäinen vesinoro luikerteli alas hänen selkärankaansa.

Yurikon tuijottaessa Yuuma kahmaisi Erin hangesta ja heilautti melkein itsensä pituisen yhä pöllämystyneen naisen olkansa ylitse.

“Yuriko…” Kolea kuiskaus ui sisään kitsunen korvasta, ja vasta sillä hetkellä hän tajusi, että tuttu ja turvallinen tuoksu ympäröi häntä. Kädet kiepauttivat hänet ympäri ja sulkivat syleilyyn, josta ei ollut luikerteleminen yhtään mihinkään. “Älä enää ikinä haasta Sakamakeja, onko selvä?”

Katse vetistyen Yuriko nyökäytti päätään, kun tilanteen mahdollinen karmeus alkoi yhtä paremmin upota hänen tajuntaansa. Kyselemättä Ruki livautti käden nuoren naisen polvitaipeiden alta ja nosti hänet syliinsä. Suukko poskella oli vain kylmä, kevyt pyyyhkäisy, mutta lämmitti Yurikon kohmettuneen sisimmän hetkessä.

Pidellen Yurikoa käsivarsillaan Ruki astui eteenpäin. Jos katse olisi voinut singota tikareita, Sakamaki olisi seivästetty puunrunkoon, jota vasten yhä lojui.

“Sakamaki Shuu.” Rukin ääni oli tasainen ja vailla tunteita. “Sinuna keskittyisin Eevaan. Yuriko on minun, ja Eri kuuluu Yuumalle. Älä enää koskaan edes hipaise sitä, mikä on meidän.”

Yurikon hämmästykseksi Sakamaki ainoastaan naurahti. “Aina niin jäykkis, Ruki… Jos et halua menettää sitä, mikä on teidän, kannattaa jatkossa pitää ketut ja kanit kahlittuina.” Vampyyri sulki silmänsä ja valui alemmas. “Ei sillä, etteikö ne pitäisi juuri siitä…”

“Mitä helkkaria? Mitkä saamarin kanit?!” Yuuman karjaisu sai Erin miltei ponnahtelemaan hänen olkapäällään. Vaaleat kutrit tanssivat vapauteen, kun pipo leijaili lumeen.

“Yuuma.” Ruki kohensi Yurikon asentoa sylissään. “Lähdetään.” 

Yuuma mutisi mutta suostui seuraamaan Rukia pois puiden katveesta. Yuriko kietoi kätensä Rukin kaulaan eikä voinut olla panettamatta merkille, kuinka tämä vilkaisi ensin Sakamakia, sitten Yuuman olalla kiemurtelevaa Eriä kulmat kurtistuen. “Ketut ja kanit…” Rukin sanat olivat pelkkää mutinaa mutta tavoittivat silti Yurikon korvat. 

Yllättäen myös Eri käännähti ja yritti kurkistaa Rukia Yuuman otteessa. “Se öykkäri varmaan tarkoitti niitä lumipupuja, joita me tehtiin Yurikon kanssa.” Erin puhe oli pinkeää kuin hänen keuhkonsa olisivat olleet puristuksissa.

“No, parempi pitää näpit erossa mun em… puputytöstä.” Yuuma heilautti Eriä olkapäällä saaden naisen vaikertamaan entistä enemmän. “Teen siitä neetistä silppua, jos nään sen vielä kerrankin sun lähellä.”