TRIP-TRIP-TRIPPIN'

Matkustimme ensimmäistä kertaa Afrikassa ja saatiin heti kokea mitä on olla turistina, valkoisena sellaisena, Afrikassa. Oltiin tehty jonkin verran etukäteen selvitystyötä netissä lukemalla keskusteluja ja matkablogeja, mutta hirmuisen vähän on tietoa Sierra Leonesta ja etenkin siellä matkustamisesta saatavilla netissä. Oltiin sentään kuitenkin pikkuisen säätämisen jälkeen saatu hankittua viisumit etukäteen ja lentoliput Sierra Leonesta Senegaliin. Oltiin ehkä vähän hölmöjä kun luotettiin, että kyllä kaikki taas jotenkin järjestyy omalla painollaan eikä oltu varattu mitään majoituksia tai kyytejä pois lentokentältä, vaikka lentomme saapui maahan yöllä 3.30. Emme myöskään olleet saaneet vaihdettua paikallista valuuttaa etukäteen ja eurojenkin saaminen Marokossa oli kovan työn takana. Laskeuduttuamme lentokentälle menimme immigration jonoon. Minä sain viisumin ja leimat passiin ilman erityistä tenttailua, mutta Tonilta virkailija kysyi, että onko Tonilla antaa hänelle rahaa, esimerkiksi 20 dollaria. No eihän meillä rahaa ollut muutakuin se 500 euron seteli, jonka olimme saaneet Marokossa ostettua pankista. Yritimme kertoa virkailijalle, ettei meillä ole yhtään rahaa. Lopulta ihmettelyn jälkeen Tonikin sai leiman passiin emmekä joutuneet maksamaan siitä ylimääräistä. Päästiin siis melko helpolla, sillä olin lukenut, että viranomaiset saattavat täällä päin keksiä kaikenlaisia verukkeita, jotta maksaisit heille lahjuksia asioista, jotka pitäisi hoitua muutoinkin. Rinkat saatuamme tajusimme, että kentällä ei pysty vaihtamaan rahaa ja tuloaulan kaksi automaattia olivat poissa toiminnasta. Okei, hieno homma! Meille yritettiin tottakai myös myydä heti 40 dollarin venelippua ja 100 dollarin taksikyytiä Freetownin keskustaan. Pari mukavaa lentokentän turvamiestä ehdotti meille, että meidän kannattaisi odottaa, että aurinko nousee ja lähteä vasta valoisalla liikenteeseen. Yöllä ei olisi turvalllista lähteä palloilemaan kaupungille. Näin oltiin jo vähän alunperin aateltukin ja päätettiin jäädä lentokentälle muutamaksi tunniksi odottamaan, että tulee valoisaa. Eipä meillä olis kyllä ollut rahaakaan lähteä mihinkään vaan meidän piti myös odottaa, että automaatti alkaisi taas toimia. Tosin meillä ei ollut hajuakaan, milloin se alkaisi toimia. Kukaan ei ollut aluksi halukas neuvomaan, miten päästäisiin pois kentältä ns. kansanhintaan vaan ainoina vaihtoehtoina meille esitettiin ylikallis taksi- ja venekyyti. Olimme aivan ihmeissämme Sierra Leonen hintatasosta ja aloinkin jo aatella, että taisi olla virhe tulla tänne. Sierra Leone on yksi Afrikan köyhimmistä maista eikä kenelläkään paikallisella olisi todellakaan varaa maksaa 100 dollaria päästäkseen pois kentältä! Ihmeteltiin, että miten esimerkiksi lentokentän työntekijät kulkee joka päivä tänne töihin ja kyseltiin ihmisiltä paikallisten julkisesta liikenteestä, mutta kaikki kertoi meille, että joudumme joka tapauksessa maksamaan 100 dollaria päästäksemme määränpäähämme. Onneksi eräs lentokentän työntekijä tuli juttelemaan kanssamme ja sanoi, että älkää missään nimessä ottako taksia vaan kävelkää tuohon kentän ulkopuolelle ja ottakaa kadulta lauttaterminaaliin kyyti, joka maksaisi 5000 leonia eli alle euron. Julkinen ferry tai speedboat taas maksaisi satamasta Freetowniin 3000-10 000 leonia eli 1-1,5 euroa. Näin päätimme siis tehdä ja ensimmäinen osuus eli autokyyti saatiinkin suhteellisen normihintaan kun tämä lentokentän tyyppi tuli säätämään meille tuon kyydin. Päästyämme satamaan, alkoi taas kauhea kiskonta. Venekyydin piti siis maksaa 10 000 leonia, mutta meiltä pyydettiin aluksi 120 000 leonia. Siis yli kymmenkertainen hinta!! Minua alkoi viimeistään tässä vaiheessa ärsyttää, että olin saapunut koko maahan, sillä aivan törkeää ylihinnoittelua meille ulkomaalaisille. Selitimme, että meillä ei ole rahaa kuin sen ja sen verran ja lopulta venekyyti irtosi 40 000 leonilla. Freetownista jouduimme taas ottamaan kalliin taksikyydin päästäksemme päämääräämme, River no 2 beachille. Myöhemmin kun olimme jo oppineet mitä mistäkin kannattaa oikeasti maksaa, saimme matkustettua tuon samaisen matkan kolme kertaa halvemmalla.

Fijin jälkeen taisin todeta, että tuskimpa enää tulee missään vastaan yhtä kauniita rantoja kuin mitä Yasawa-saarilla saimme nähdä. Nyt täytyy ehkä perua puheeni, sillä Sierra Leonen biitsit menee kyllä kärkisijoille upeimpien rantojen listalla. Valkohiekkaista, lähes autiota rantaviivaa riittää kilometrikaupalla. Parin tunnin päivälepo puuterinpehmeällä rantahiekalla meren aaltoja kuunnellen ja parin Star oluen jälkeen alkoi alkushokki lieventyä ja totesimme, että onneksi sittenkin tultiin! Oli taas niin hieno fiilis heittää lenkkarit ja paksut vaatteet rinkan pohjalle ja tallustella paljain jaloin.Tosin edelleen joudumme täällä maksamaan kaikesta moninkertaista hintaa paikallisiin verrattuna, mutta olemme käyneet ostamassa kylästä tuoreita hedelmiä ja skipanneet ravintolalounaan ja siten pienentäneet päivittäisiä kulujamme. Meidän lisäksi täällä ei asustellut ensimmäisinä päivinä kuin yksi englantilainen nainen, joka on alunperin kotoisin Sierra Leonesta. Saimme siis rannan täysin omaan käyttöömme, lukuunottamatta muutama päivävierasta. Viikonloppuna biitsi kuitenkin täyttyi ylkomaalaisista järjestötyöntekijöistä ja business-matkalaisista sekä Freetownin hälinää pakoon tulevista paikallisista.  

Saimme nopeasti huomata, että nyt ollaan aika kaukana kehityksestä. Intenet on saatavilla käytännössä ainoastaan pääkaupungissa Freetownissa sekä parissa kalliimmassa rantaresortissa. Pankkiautomattejakin löytyy ainoastaan Freetownista ja kahdesta muusta isommasta kaupungista. Sähkö ja juokseva vesi ei ole mitenkään itsestäänselvyys. Meidän majapaikassa sähköt oli pääsäntöisin iltaisin. Kylmää vettä sentään tuli riittävästi suihkussa. Lämmintä vettä ei edes osannut onneksi kaivata kun ulkona on 30 astetta lämmintä. Elintarvikkeet ja muut tarpeet ostetaan pääasiassa katukaupoista tai toreilta. Freetownissa on muutama supermarket, joka vastaa meidän käsitystä ruokakaupasta. Minusta oli huvittavaa kun yksi paikalinen jätkä selitti meille tohkeissaan millainen on supermarket: kuinka tavaroissa on hintalappu, kuinka tavarat otetaan itse  hyllystä ja viedään kassalle maksamista varten. Emme sitten viitsineet kertoa, että ei meillä Suomessa oikein muunlaisia kauppoja olekaan. Lisäksi maantietous oman maan ulkopuolisista alueista tuntuu olevan aika mitätöntä ja monet elävät uutispimennossa jopa oman maan asioista. Vahvasti täällä tuntuu myös olevan valloillaan käsitys, että jokainen valkoinen on rikas. Kaikki hinnat on meille kymmeniä ja satoja dollareita kun tosiasiassa paikalliset maksavat itse samoista asioista kymeniä senttejä tai korkeintaan muutamia euroja. Täällä ei saa pankkiautomaatista edes kerralla nostettua niin suurta summaa kuin sata dollaria! Ruokakin oli yllättävän kallista. Osa elintarvikkeiden korkeista hinnoista on selitettävissä korkeilla maahantuontikustannuksilla, mutta edelleen minua ihmetytti, että miten paikallisten perusruokavalioon kuuluvat riisi, kana ja kala maksoivat niin paljon. Simppeleissäkin rafloissa kana-riisiannos maksoi 5-7 euroa.

Päästäksemme käymään netissä täyttämässä Senegalin viisumihakemukset, jouduimme matkustamaan Freetowniin, josta löytyy yksi maan harvoista  internetkahviloista. Kaupunkiin pääseminenkään ei ollut ihan yksinkertaista, sillä jouduimme vaihtamaan välissä pari kertaa mototaksia ja joka kerta joudumme neuvottelemaan hinnat uudelleen ja uudelleen. Moottoripyöräkyytien jälkeen, jotka muuten mentiin kolme päällä ilman kunnon kypäriä, olimme aivan täynnä punaista hiekkatomua.  Päästiin kuitenkin perille, vaikka mua hieman jännittikin, että miten tässä käy. Nettiyhteys oli niin hidas, että jouduin täyttämään viisumihakemuksen neljään kertaan, sillä aikaa hakemuksen loppuun saattamiseen oli 20 minuuttia ja kolmella ensimmäisellä kerralla aika loppui kesken kun liitetiedostojen lataaminen oli niin hidasta. Meinasi jo tuskanhiki nousta pintaan, sillä ajattelin, etten saa hakemusta täytettyä lainkaan. Samaisella reissulla oli tarkoitus nostaa myös rahaa, koska pankkiautomaatteja ei oikeastaan löydy Freetownin lisäksi kuin parista muusta kaupungista. Meidän piti siis saada kerralla pariksi viikoksi käteistä. Koitimme useita automaatteja, mutta ne eivät antaneet visakortilla rahaa. Onneksi löysimme yhden automaatin, jossa korttimme toimi, mutta jouduimme tekemään monta erillistä nostoa, sillä automaatti antaa tosiaan kerrallaan vain noin 70 euroa. Turvamieskin automaattikopin ulkopuolella alkoi jo uteliaana ihmetellä, mitä oikein touhuamme kun vietimme niin pitkään iaikaa siellä. Onneksi meillä oli reppu mukana, sillä sellaiset seteliniput eivät olisi kummankaan rahavyöhön tai lompakkoon mahtuneet mitenkään. Päästiin myös käymään oikeassa supermarketissa ja täydennettiin hätävararuokavarastojamme. Lopulta näiden muutaman asian säätämiseen meni meillä kokonainen päivä. Olimme lähteneet aamulla heti aamupalan jälkeen ja pääsimme takaisin juuri ennen auringon laskua. Kerrassaan rankka päivä. 

Olimme seuraavana aamuna päättäneet lähteä muutamiksi päiviksi Banana Islandille, sillä olimme tsekanneet, että sieltä löytyisi nykyistä paikkaamme halvempaa majoitusta ja muutoinkin saarielämä taas kiinnosteli. Päästäksemme saarelle, meidän piti ensin ylittää veneellä joki, kävellä tunnin verran seuraavaan kylään, ottaa sieltä taksi Kent nimiseen rannikkokylään ja sieltä edelleen venekyyti saarelle. Erityisesti tuo venekyytiosuus saarelle sai kylmän hien pintaan, sillä meitä tultiin noutamaan pienellä puupaatilla ja aallokko oli tuolla välillä melkoinen. Vaatteethan ja valitettavassti myös veneen pohjalla ollut rinkka kastuivat läpimäriksi, mutta sentään selvittiin rantaan hengissä. Banaanisaaren rannat eivät kauneudessa vetäneet vertoja mantereen upeille hiekkarannoille, mutta saarella oli muutoin rauhallinen ja leppoinen meininki. Pari päivää vierähtikin taas riippumatossa kirjan kanssa makoillen. Yhtenä päivänä käytiin kävelemässä viidakossa, mutta eläinten bongaukset jäivät taas olemattomiksi ellei liskoja ja lintuja lasketa mukaan. Seuraavana päivänä tehtiin koko päivän kalastus-ja snorklausretki guesthousen omistajan, kreikkalaisen Gregin kanssa. Korallit eivät olleet läheskään samaa luokkaa kuin esimerkiksi Indonesiassa, mutta kokemus oli kuitenkin mielenkiintoinen ja merenalaiset maisemat erilaisia kuin muualla päin maapalloa. Kalaa emme onnistuneet taaskaan saamaan, mutta päivä oli muutoin oikein mukava. Seuraavana päivänä viereisen majatalon omistaja onnistui nappaamaan viisi suurta barracudaa. Katselimme kun mies heitteli niitä veneestä rantaan. Taisi olla kaloilla kokoa ainakin kymmenisen kiloa. 

Olimme aluksi aattelleet kierrellä myös sisämaan kylissä, mutta koska ennen saapumistamme maahan saimme tiedon mahdollisista ebola-virusepäilyistä maan pohjoisosissa, katsoimme parhaaksi pysyä kaukana noista alueista. Lisäksi liikkuminen paikasta toiseen osoittautui hitaaksi ja hankalaksi, joten emme myöskään halunneet juosta pää kolmantena jalkana kylästä toiseen vaan mieluummin pysähtelimme vähän pidemmäksi aikaa vain muutamaan paikkaan. Banana Islandin jälkeen halusin vielä nähdä yhden uuden paikan, joten matkustimme saarelta Kentin lähellä olevalle Bureh beachille. Bureh bech osoittautui vielä upeammaksi kuin ensimmäinen rantamme täällä. Saimme myös  kivan mökin rannasta sopuhintaan. Rahamme alkoivat kuitenkin taas huveta, vaikka tarkkaan olimme budjettiamme laskeskelleet. Lähin automaatti sijaitsi Waterloo nimisessä kylässä, johon toni lähti nostamaan meille lisää rahaa. Oli kuulemma ollut aika kauhea kyläpahanen ja vielä likaisempi kuin Freetown, jossa ei myöskään jätehuolto ollut tuttu käsite pääkaupunkistatuksestaan huolimatta. Aikamme Burehissa vierähti vähän turhankin nopeasti ja harmittelimme kun emme tulleet tänne aikaisemmin. Viimeiseksi yöksi päätimme mennä Freetowniin, jotta saisimme printattua sähköpostiimme tupsahtaneet Senegalin viisumit. Halusimme myös minimoida kaikki riskit myöhästyä lennoltamme, sillä kuten jo totesinkin, matkustaminen täällä ei ole liian helppoa ja nopeaa. Löysimme Freetownista kohtuuhintaisen luukun, johon roudasimme kamamme ja lähdimme viettämään päivää kaupungille ja etsimään nettikahvilaa. Freetownista on vaikeaa löytää majoitusta, jossa saisi rahoilleen vastinetta. Halvimmat budjettihotellit ovat yleensä samalla bordelleja eikä turvallisuus ja puhtaus ole taattua. Nytkin me jouduimme maksamaan todella simppelistä huoneesta 30 euroa yöltä. Tuolla rahalla saa monessa maassa jo hyvätasoisen, ilmastoidun huoneen kuumalla suihkulla, mutta Sierra Leonessa 30 eurolla ei välttämättä saa edes taattua jatkuvaa sähköä huoneessa ja vesikin saattaa loppua kesken. Aluksi ajattelimmekin, että meitä kusetetaan hinnoissa Sierra Leonessa todella pahasti, mutta myöhemmin saimme kuulla, että maassa käy niin vähän matkailijoita, joten kysyntä majoitus- ym palveluille on niin vähäistä, että hinnat ovat sen vuoksi verrattain korkeita. Joissakin guesthouseissa saattaa käydä yksi vieras viikossa tai kuukaudessa. Monet guesthouset tekevätkin tappiota, vaikka yrittävät korkeilla hinnoilla tappioita paikata. Näimme kahden ja puolen viikon aikana meidän lisäksi yhteensä kolme turistia. Muut ulkomaalaiset, joita näimme ja tapasimme, ovat maassa joko businessmatkalla tai työskentelevät jonkin järjestön leivissä.