#transimperiaalinen

David Livingstone -seuran vuosikokouksessa pidetty esitelmä, 12.4.2021

Mitä vikaa on siinä, että kehitysmaiden terveyskysymyksiin, trooppisten tautien tutkimukseen ja matkalääketieteeseen keskittynyt seura kantaa tunnetun tutkimusmatkailijan David Livingstonen nimeä? Eikö Livingstone, lääkäri itsekin, ole kaikin puolin sopiva hahmo kuvaamaan seuran tehtäviä ja tavoitteita? Vuosina 1813–1873 elänyt Livingstone avarsi näkemystä siitä, mitä kaikkea maailmasta ja tässä tapauksessa erityisesti Afrikasta löytyy, ja raivasi polkua siihen elämää ja kuolemaa kuhisevaan viidakkoon, joka tunnetaan yleisnimellä trooppiset taudit. Matkojensa seurauksena hänelle kertyi runsaasti (kokemus)asiantuntijuutta useista taudeista, kuten malaria, dysenteria ja unitauti. Väitetäänpä hänen osanneen yhdistää hyttyset ja malarian toisiinsa jo kauan ennen kuin asia varsinaisesti todistettiin, mutta en jatka tästä enempää: kuulijoiden joukossa on tästä tietoa huomattavasti enemmän kuin minulla.

Sankarista on joka tapauksesta kyse, poikkeusyksilöstä, joka kaiken muun lisäksi vaikuttaa ainakin jälkimaineen nuhteettomuudesta päätellen jokseenkin kunnolliselta ihmiseltä, toisin kuin eräät tutkimusmatkailijakollegansa. Näin richardattenboroughlaisin äänenpainoin hänen saavutuksiaan kuvaillaan eräällä brittiläisellä historiasivustolla:

Dr. David Livingstone is a legend among explorers and adventurers, a true example of North Sea strength and Scottish grit. During his incredible life, Livingstone undertook three major expeditions into the Dark Heart of Africa, travelling a phenomenal 29,000 miles, a greater distance than the circumference of the earth. Achieving this in any circumstances is incredibly impressive, but doing so in the 19th century, during the Victorian era when almost nothing was known about the interior of Africa, is astonishing. It is no exaggeration to say that even the very first astronauts to walk on the moon in the 1960s knew more about its surface than Victorian explorers did about the center of Africa: it really was unchartered territory.

Ennen kuin vajoan tämän syvemmälle tutkimusmatkailun imperialistiseen eetokseen ja siirryn sen kritisoimiseen, on syytä esitellä itseni. Jos nimittäin ihmettelen ääneen tutkimusmatkailija Livingstonen sopivuutta matkalääketiedettä edistävän seuran nimessä, yhtä lailla hyvällä syyllä voitte hämmästellä kirjallisuudentutkijan ja vieläpä Suomen kirjallisuuteen perehtyneen henkilön sopivuutta tuon seuran juhlaesitelmän pitäjäksi.

Minulla on kaksi syytä olla kiinnostunut Afrikkaan suuntautuneesta eurooppalaisesta tutkimusmatkailusta. Ensimmäinen niistä on henkilöhistoriallinen, toinen taas kenties juuri omasta taustasta juontuva tutkimuksellinen uteliaisuus.

Namibiassa vuosia asuneiden lähetystyöntekijöiden lapsena olen ollut aina jotenkin pääsemättömissä Afrikasta. Lapsuudessani opin, että Ambomaan kristityt ovat kerrassaan hienoja ihmisiä, aitoja, huumorintajuisia ja viisaita. Se oli käsitys, joka ei käynyt yksiin Afrikkaa koskevien stereotypioiden kanssa, eikä tuo suomalaisia virsiä moniäänisesti laulava kirkkokansa sopinut myöskään kirjoista ja elokuvista ahmimaani Tarzanin ja Kuningas Salomonin kaivosten Afrikkaan. Jälkeenpäin olen kyllä miettinyt, että ehkä tuo mielikuvani oli liiankin ihanteellinen: ihmisiähän ne namibialaiskristitytkin olivat.

En kerro näitä henkilökohtaisia taustojani yksinomaan siitä syystä, että minusta on mukava puhua itsestäni, vaan johdattaakseni teitä vaivihkaa aiheeseeni, sellaisten Afrikka-kuvien ääreen, joissa skotlantilaisen David Livingstonen vaikutukset historian kulkuun asettuvat kriittiseen valoon.

Kirjallisuudentutkijana minua on kiinnostanut tapa, jolla eurooppalaisessa ja erityisesti suomalaisessa kulttuurissa on kerrottu ja kuvattu Afrikkaa. Tutkimuksen kielellä puhutaan kolonialistisen diskurssin kritiikistä. Diskurssin käsite viittaa kieleen sosiaalisena toimintana, ja tässä yhteydessä nimenomaan siihen kieleen, jota kolonialismin käytännöt ja niitä perusteleva ajattelutapa on tuottanut. Ajatelkaamme vaikka sellaisia sanoja kuin alkuasukas, pakana, primitiivisyys, heimopäällikkö, noitatohtori… niin ja sitten tietysti se n-kirjaimella alkava afrikkalaistaustaisia ihmisiä kuvaava sana. Pelkästään jo näihin yksittäisiin sanoihin kätkeytyy kokonainen maailmankatsomus, jossa tämän yhteisen Telluksemme alueet, kansat ja kulttuurit on luokiteltu hierarkkisesti siten, että ylimmäisenä ja ajallisesti muita edellä on eurooppalainen kulttuuri ja Euroopassa asuvat tai sieltä kotoisin olevat valkoiset ihmiset.

Tuohon ajatteluun solahti helposti käsitys siitä, että eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset tutkimusmatkailijat ”löysivät” paikkoja – siis siitä huolimatta, että noissa paikoissa asui jo ihmisiä. Aivan loogisesti tähän löytämisideaan yhdistyi myös käytäntö, jossa tutkimusmatkailijat nimesivät ”löytämänsä” kohteet jonkun eurooppalaisen mahtihenkilön mukaan, aivan kuin niillä ei olisi ollut nimiä ennen heidän saapumistaan. Vuosina 1837–1901 Britti-imperiumia hallinnut kuningatar Victoria on lainannut nimensä niin nykyisen Sambian ja Zimbabwen rajalla sijaitseville maailman suurimmille vesiputouksille kuin Tansanian, Ugandan ja Kenian alueella sijaitsevalle valtavalle järvelle.

(Te olette siitä harvinainen yleisö, että teitä saattaisi jopa kiinnostaa sellainen anekdootti, että uintiretki tuolla nimenomaisella Victorianjärvellä aiheutti minulle nuoruudessani, siis yli 30 vuotta sitten, sellaisen tilanteen, että Tansaniasta Suomeen palattuani, lääkärintarkastuksen jälkeen, eräänä perjantaina kun Auroran sairaalan puhelinneuvonta oli jo lähtenyt viikonloppua viettämään, avasin minulle osoitetun kirjeen, jossa kerrottiin minusta löytyneen Schistosomiasis mansonin munia. Se oli pitkä viikonloppu, hyvästelin läheiseni ja laadin testamentin. No, maanantaina sain sitten tietää, että tauti ei olekaan kuolemaksi vaan että siitä selvitään matokuurilla.)

Yksittäisiä kuriositeetteja nuo Victorian mukaan nimetyt paikannimet eivät suinkaan ole – katsokaapa huviksenne Wikipediasta sivua ”List of places named after Queen Victoria”. Listan pituus kertoo muun ohella brittien mielikuvituksen puutteesta.

Vaan kuka olikaan se, joka vuonna 1855 ensimmäisenä eurooppalaisena loi katseensa Victorian putouksiin, tuohon yhtenä maailman seitsemästä suurimmasta luonnonihmeestä pidettyyn muodostelmaan? – Arvasitte oikein, David Livingstonepa hyvinkin.

Myös Livingstonen itsensä mukaan on nimetty useita paikkoja, ja ainakin yksi kaupunki Sambiassa. Museo Skotlannissa, talo Sansibarilla, hauta Westminster Abbeylla Englannissa ja erikseen vielä sydämen hautapaikka Sambiassa kertovat nimissään tarinaa tutkimusmatkailijasta nimeltä David Livingstone. Ai niin, ja näiden paikkojen lisäksi on myös eräs ylirajaiseen lääketieteeseen erikoistunut seura Suomessa.

Ja mitä Livingstonen jättämiin jälkiin kulttuurisella kartastolla tulee, on vielä se pahainen kylä Länsi-Tansaniassa, Tanganyikajärven rannalla, nimeltään Ujiji. Siellä Livingstonea etsinyt, ja siinä sivussa tuhoa ympärilleen kylvänyt amerikkalainen lehtimies ja Belgian pahamaineisen Leopold-kuninkaan henkilökohtaisena agenttinakin toiminut Henry Morton Stanley löysi vuonna 1871 useamman vuoden tiellä tietymättömillä olleen Livingstonen.

Juuri Ujijissa Stanleyn kerrotaan lausuneen kuuluisat sanansa: Doctor Livinstone, I presume. Tai niin ainakin kerrottiin aikakauden lehdistössä ja sittemmin mm. Encyklopedia Britannicassa ja lukuisissa tuosta kahden valkoisen miehen kohtaamisesta syvällä Afrikan viidakossa kertovissa populaarikulttuurin esityksissä. Se, käyttikö Stanley Livingstonen tavatessaan juuri noita nimenomaisia sanoja, on toisarvoista – emmeköhän ole tottuneet kertomusten Afrikka-lisiin – sillä tervehdyksen varsinainen pihvi on sen sisältämässä huumorissa: koska Livingstone oli mitä ilmeisimmin Stanleyn lisäksi ainoa valkoinen mies satojen ellei peräti tuhansien kilometrien säteellä, oli koko lailla varmaa, että sairasmajasta löytynyt skotti oli juuri hänen etsimänsä mies. Ei siinä paljon otaksumista tarvittu.

Kuvitusta Henry Morton Stanleyn teoksesta "How I Found Livingstone" (1872)

Sallittakoon lyhyt muistelus nuoruudestani, kun olimme ystäväni Stefanin kanssa reissaamassa Tanganyikajärven rantamilla ja saimme päähämme käydä katsomassa tuota historiallisesta kohtaamisesta kuuluisaa Ujijin kylää. Meillä taisi olla vähän tekemisen puutetta, odottelimme näet ainakin viikon verran lippuja laivaan, joka olisi vienyt meidät silloisen Zairen puolelle järveä. (Se matka ei koskaan toteutunut, koska me naiivit pohjoismaalaiset emme tainneet ymmärtää kaikkia laivalipun hankintaan liittyviä taloudellisia realiteetteja.) Ujijista sitten löysimmekin keskeltä liki umpeenkasvanutta pusikkoa kuluneen messinkilaatan, jossa kerrottiin historian mannerlaattoja järisyttäneen kohtaamisen tapahtuneen juuri tuolla paikalla. Kyselin tätä esitelmää varten Stefanilta, mitä hänellä on jäänyt mieleen reissustamme, ja hän kertoi muistavansa lähinnä sen, että minulla oli hieno hattu. Jotakin kuitenkin muistimme molemmat: kukaan tuskin yllättyy siitä, että muistolaatan edessä kättelimme toisiamme juhlallisesti ja väänsimme kömpelöitä vitsejä tuosta ”I presume” -tervehdyksestä. Olimmehan eräänlaisia oman elämämme tutkimusmatkailijoita itsekin.

Jälleen haluan korostaa, että henkilökohtaisilla muisteluksillani on tässä tarkasti harkittu pedagoginen funktio. Näin juuri toimii Afrikkaa koskeva tieto. Se kiertää kehää, kerää ympärilleen lukuisissa kerrontatilanteissa kertynyttä patinaa, vääntyy helposti huumorille, ja mikä tässä yhteydessä olennaista, sen pääosassa ovat valkoiset ihmiset ja usein vielä nimenomaan miehet. Ja vielä, tuo tarinaani sisältyvä sivuhuomautus laivalippujen ostamisen ”realiteeteista” eli siis siitä, että meidän olisi pitänyt liput saadaksemme maksaa satamavirkailijalle lahjuksia, sisältää niin ikään yhden Afrikan-tarinoita määrittävän piirteen, nimittäin vihjauksen afrikkalaisten ahneudesta ja kaikkinaisesta epärehellisyydestä.

Puhun siis nyt mielikuvista, esitystavoista ja stereotypioista, siitä mistä länsimainen Afrikka-kuva on tehty. Sellaisista on pitkälti kyse nk. postkolonialistisessa eli jälkikolonialistisessa tutkimuksessa. Etuliite post ei tässä viittaa niinkään siihen, että kolonialismin vaikutus olisi päättynyt siirtomaiden itsenäistymiseen ja että nykyään elettäisiin kolonialismin jälkeistä aikaa, vaan yleensä sillä tarkoitetaan kolonialismin aiheuttamaa kulttuurista murrosta paitsi entisissä siirtomaissa myös entisissä emämaissa.

Postkoloniaalinen tutkimus suuntautuu usein nimenomaan erilaisten valtarakenteiden analysoimiseen ja purkamiseen. Vallankäytöstä on nimittäin usein kyse, kun puhutaan eurooppalaisten siirtomaavaltojen vaikutuksista Afrikassa. Kulttuurien kohtaamisissa tapahtuu toki hyvääkin, ja on paljon sellaisiakin ilmiöitä joita on vaikea arvottaa hyvä/huono-akselilla, mutta on selvää, että siirtomaavalloittajat ja -hallitsijat aiheuttivat niin tarkoituksellisesti kuin tarkoittamattaankin siirtomaissaan asioita, jotka ovat nykykatsannossa yksiselitteisesti negatiivisia alueen ihmisten, kulttuurien ja luonnon kannalta.

Havainnollinen mutta järkyttävä esimerkki kolonialismin vaikutuksista on kuningas Leopoldin valtakausi nykyisen Kongon alueella: vuosien äärimmäisen väkivaltainen hirmuvalta, jonka tuloksena oli eräiden arvioiden mukaan jopa 10 miljoonaa kuolonuhria ja ties kuinka monia satoja tuhansia tehottomuudesta syytettyjen kuminkerääjien katkottuja raajoja, oli vielä muutama vuosikymmen sitten hyvin huonosti tunnettu asia länsimaisessa historiankirjoituksessa, ja ymmärtääkseni belgialaiset eivät ole vieläkään oikein tehneet tiliä tämän historiansa kanssa. No, kongolaiset totisesti tietävät asiasta!

Jos ajatellaan, että eräillä historian kansanmurhaajilla, kuten Hitlerillä ja Stalinilla, on itsestään selvä paikkansa siinä historiakertomuksessa, jota esimerkiksi kouluissa kerrotaan ja jonka ajattelemme vähimmäisvaatimukseksi jokaisen ihmisen ymmärrykselle ihmiskunnan menneisyydessä tapahtuneista julmuuksista, niin voisi kuvitella, että ainakin kuolonuhrien määrän perusteella Kongon Vapaavaltio, kuten aluetta Leopoldin aikana kutsuttiin, – nimi lienee eufemismien maailmanennätys! – pitäisi myös sisällyttää koulujen opintovaatimuksiin kaikkialla maailmassa.

Suomalaisissa yläkoulussa Leopoldin Kongon-valtakausi kuuluu 7. luokan sisältöön, missä se lähinnä kuitataan maininnalla siitä, että erityisen epäinhimillisesti alkuperäisväestöä kohdeltiin Belgian kuningas Leopoldin yksityisessä siirtomaassa Kongossa. Lukion puolella se sisältyy vapaaehtoiseen kurssiin, joka käsittelee Euroopan ulkopuolisten maiden historiaa. Visuaalisena täkynä oppimateriaaleissa on usein kuva kongolaisesta, jolta on hakattu käsi irti.

Vaikka se ei vielä välttämättä näy historian kouluopetuksessa, kolonialismin historian tutkimuksen paradigmoissa on viime vuosina tapahtunut suuria muutoksia. Yksi niistä on koskenut kysymyksenasettelujen Eurooppa-keskisyyttä, eurosentrismiä. Jo pelkästään se, että on alettu katsoa maailmaa myös valloitettujen näkökulmasta, on muuttanut tulkintoja radikaalisti. Havainnollistan muutosta tutun tietokilpailukysymyksen avulla:

Kuka valloitti ensimmäisenä Mount Everestin korkeimman huipun?

– No tietysti Tenzing Norgay – kaikkihan tuon tietävät! Vaan olikos hänellä mukanaan joku turistikin, taisi olla uusiseelantilainen heppu.

Vielä jokin aika sitten tällainen vastaus olisi yllättänyt, eikä sitä olisi välttämättä edes kelpuutettu. Huomattavasti paremmin nimittäin tiedämme sen, että 29. toukokuuta vuonna 1953 ensimmäisenä ihmisenä maailman korkeimman paikan saavutti tutkimusmatkailija sir Edmund Percival Hillary, jolla – ai niin! – oli apunaan uskollinen alkuasukastoverinsa, jonka eksoottista nimeä on vaikea edes muistaa.

Millä tavalla ja mistä näkökulmasta ovat tietomme entisistä siirtomaista ja niiden historioista muodostuneet? Olen mukana Turun yliopiston historiantutkijoiden tutkimushankkeessa, jossa kysytään, millaista on eurooppalainen tieto Afrikasta. Tukeudumme tutkimuksen uusimpiin painotuksiin, joiden mukaan kolonialismin seurauksista vakavin ja vahingollisin liittyykin nimenomaan tietoon eikä esimerkiksi luonnonvarojen ja halvan työvoiman hyväksikäyttöön. Ehkä taloudellisen riiston ohella voisi puhua myös tiedollisesta riistosta?

Toinen hankkeessamme keskeinen käsite on transimperiaaalinen. Sen avulla on tarkoitus vastustaa lähestymistapaa, jossa imperiumeja tarkastellaan toisistaan erillisinä, ja tuoda näkyviin niiden keskinäinen kanssakäyminen, kulttuurinen vaihto. Tuo käsite kiinnittää huomion myös imperiuminen ulkopuolisiin maihin, joilla ei ollut omia siirtomaita mutta jotka siitä huolimatta, vähintäänkin epäsuorasti, osallistuivat siihen maailmanjärjestykseen, jossa pohjoinen hyötyi etelästä taloudellisesti ja tiedollisesti.

Trans-etuliite korostaa rajojen ylittämistä, mikä on tiedonkulun kohdalla keskeinen pointti. Kolonialistinen tieto ei suinkaan pysynyt siellä, missä se sai alkunsa, vaan levisi ja vaikutti myös muualla kuin siirtomaaimperiumeissa saavuttaen niinkin kaukaisen kolkan kuin Suomen niemen. Se, mitä me tänä päivänä täällä Suomessa tiedämme Afrikasta, on pitkälti suodattunut kolonialistisen sapluunan läpi.

Nyt kuulen röntgenkorvillani vaikeita kysymyksiä. Eihän Suomi kuitenkaan ollut syypää kolonialismiin? Mitä se oikeastaan edes meille kuuluu? Miksi meidän suomalaisten pitäisi kantaa huonoa omatuntoa kolonialismin synneistä?

Mielestäni tällaiset kysymykset ovat toki ymmärrettäviä, mutta ne ovat harhaanjohtavasti muotoiltuja ja epäilen, että niiden avulla ei saada rakentavia vastauksia.

Ensinnäkin: Kysymys syyllisyydestä ja syyttömyydestä ei ole välttämättä järin hedelmällinen, kun tarkastellaan kokonaiskuvaa; kolonialismin vaikutuksia ja seurauksia, eteläisen pallonpuoliskon luonnonvarojen ja kulttuurien taloudellista ja tiedollista hyväksikäyttöä. Tuossa kolonialismin leimaamassa maailmassa myös suomalaiset ovat osallisia, ja vieläpä saamapuolella.

Toiseksi: Suomessa ei ole eletty sillä tavalla kolonialismin ulkopuolella kuin maamme ekseptionalistista asemaa korostavissa historiaesityksissä annetaan ymmärtää. Näitä kysymyksiä käsitellään muun muassa Historiallisen aikakauslehden viime vuonna ilmestyneessä teemanumerossa ”Kolonialismi ja Suomi”. Siinä kuvataan monipuolisesti suomalaisen historiantutkimuksen uusia virtauksia, joissa Suomea kirjoitetaan systemaattiseksi osaksi globaalia historiaa.

Teemanumerossa nostetaan esiin tiettyjä suomalaisia toimijoita, jotka olivat tavalla tai toisella mukana siirtomaaimperiumien toiminnassa, analysoidaan suomalaisten kirjailijoiden ja valokuvaajien esitystapojen kolonialistisuutta ja tuodaan esiin myös Suomen valtion ja saamelaisten väleihin sisältyviä kolonialistisia valtakierteitä.

Lisäksi journaalissa muistutetaan, että kolonialismi on sikälikin läsnä Suomessa, että yhä useampi suomalainen on omansa sukutaustansa kautta kytköksissä alueisiin ja kansoihin, jotka olivat aiemmin siirtomaavalloitusten kohteena.

Toinen aiheeseen liittyvä julkaisu on Historians Without Borders -ryhmän Kenen historia, jossa päädytään ehdottamaan mm. seuraavia nimenomaan historianopetukseen liittyviä toimenpiteitä:

Suomen historia tulee nivoa selkeämmin osaksi maailmanhistoriaa kaikilla oppiasteilla. […] Opetuksen tulee pystyä käsittelemään myös Suomen suhdetta kolonialismiin ja kolonisaatioon.

Historian opetuksessa tulee rakentaa dialogia eri historiakertomusten välille. Erilaisten historiakertomusten yhteensovittaminen edistää yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja suvaitsevaisuutta. Koululuokkien monikulttuurisuutta tulee hyödyntää kulttuurien välisen dialogin edistämisessä.

*

Kaikki edellä sanottu on siis tähdännyt sen päätöksen perustelemiseen, että David Livingstone -seura vaihtaisi nimensä.

Kiistämättömän pioneeriasemansa vuoksi historiallinen henkilö nimeltään David Livingstone soveltuisi kyllä ylirajaisen lääketieteen ympärille syntyneen seuran symboliksi. Hänen arvoaan tutkimusalan historiassa en siis halua kiistää, semminkinkään kun en tiedä siitä oikeastaan mitään. Mutta aivan riippumatta siitä, mikä hän oli miehiään tai mikä on hänen tosiasiallinen paikkansa trooppisten tautien tutkimisen historiassa, suuren tunnettuutensa myötä Livingstone symboloi ja edustaa kokonaista historian aikakautta, 1800- ja 1900-luvun alkupuoliskon siirtomaaimperialismia. Tuo kolonialismin kultakaudeksikin kutsuttu ajanjakso on nyt – ja mielestäni erittäin tarpeellisista syistä – uudelleenarvioinnin kohteena niin yliopistoissa kuin niiden ulkopuolellakin, esimerkiksi Rhodes Must Fall ja Black Lives Matter -kansanliikkeiden muodossa ja ansiosta.

Se, että Livingstone ei halunnut tutkimusretkillään edistää kolonialismin asiaa – häntä motivoi orjakaupan vastustaminen, johon hänen mukaansa paras lääke olisi kauppayhteyksien solmiminen – ei esittämästäni näkökulmasta ole olennaista, vaan se, miltä hänen toimintansa näyttää historiallisessa kokonaiskuvassa eli millaista maailmankuvaa hän tulee edustaneeksi. Halusi hän sitä tai ei, Livingstone oli todella merkittävä historian muutosagentti, jonka suuria lukijakuntia kiinnostaneiden matkojen myötä Euroopan maat – tunnetuin seurauksin – levittivät valtaansa yhä syvemmälle Afrikan sisäosiin.