EpÀmÀÀrÀnen taidekasa: Sihloa, RiitistÀ maisemassa, Hietasta, vampyyri!Lammiota. Taiteen laatu vaihtelevaa mut pistetÀÀn nÀÀ kaikki nyt tÀnne ni pysyn kartalla mitÀ oon postannu ja mitÀ en.
seen from TĂŒrkiye

seen from TĂŒrkiye
seen from China
seen from TĂŒrkiye

seen from TĂŒrkiye

seen from United States

seen from Malaysia
seen from Germany

seen from TĂŒrkiye
seen from TĂŒrkiye

seen from TĂŒrkiye
seen from United Kingdom
seen from Italy

seen from United States

seen from Kazakhstan

seen from United States

seen from TĂŒrkiye

seen from United States
seen from United Kingdom

seen from United States
EpÀmÀÀrÀnen taidekasa: Sihloa, RiitistÀ maisemassa, Hietasta, vampyyri!Lammiota. Taiteen laatu vaihtelevaa mut pistetÀÀn nÀÀ kaikki nyt tÀnne ni pysyn kartalla mitÀ oon postannu ja mitÀ en.

Anya is live and ready to show you everything. Watch her strip, dance, and perform exclusive shows just for you. Interact in real-time and make your fantasies come true.
Free to watch âą No registration required âą HD streaming
Kaks töhöttÀjÀÀ, jotka ei oikein saa mitÀÀn aikaan. Oikein pehmoisia poikia.
Aarnivalkeista (Sihvonen/Salo)
Hahmot/paritus:Â Rahikainen & Sihvonen, past Sihvonen/Salo
Genre: Sodan jÀlkeen-AU, angst, hahmotutkielma?
SanamÀÀrÀ: ~ 1500
Varoitukset: Sota jÀrkyttÀÀ mieltÀ. Painajaisia ja kuoleman ja haavoittumisen kuvausta.
Disclaimer: hahmot VÀinö Linnan ja alun lainaus tietty itse PyhÀstÀ Kirjasta.
A/N: Mulla on kesken myös jatko-osa tÀlle iloisemmalle ficille, mut ottakaa nyt tÀstÀ sillÀ aikaa angstisia naiiveja poikia. TÀÀ lÀhti alun perin siitÀ, ettÀ toi toinen fic sai mut miettimÀÀn, millainen pari nÀÀ olis canonin puitteissa voinut olla.
Mulla on myös headcanon, ettÀ Sihvonen on jollain tavalla aistiyliherkkÀ, ja koitin tuoda sitÀ tÀssÀ hiukan esille. Ja miettikÀÀ, ettÀ jos Rahikainen yleisen hooceen mukaan muuttaa sodan jÀlkeen Helsinkiin, kuinka tÀydellisen yksin Sihvonen jÀÀ kotipitÀjÀÀn pahojen painajaistensa ja pelkojensa kanssa
Summary: Koskaan ei Sihvonen saisi tietÀÀ, oliko Salo paareilla maatessaan ja kÀrsiessÀÀn kauheat tuskansa hikipisarat otsallaan lopulta menettÀnyt uskonsa. Sen onnen ja vilpittömyyden, joka Sihvosta oli vetÀnyt puoleensa kuin liekki mitÀtöntÀ, tuulessa tempovaa koiperhosta kaiken hÀvityksen keskellÀ.
* * *
Sivummalla, erÀÀn suurehkon kiven ympĂ€rillĂ€, istuivat MÀÀttĂ€, Salo ja Sihvonen. Salo selitteli vakuuttavasti toisille tukka silmillĂ€: âMeijĂ€n pitĂ€jĂ€sĂ€ palaa aarnivalkiatâŠâ
Sihvonen kÀÀnsi pÀÀtÀÀn poispĂ€in ja huitoi kĂ€dellÀÀn kuin hyttysiĂ€ torjuen: âElĂ€ elÀ⊠Sulaa valettaâŠâ
âJa sitte vissihin palaa. Vanahat ihmiset on nĂ€hnehet. Ja tolalailla on vielĂ€ miekat ristisĂ€ pÀÀllĂ€.â
âElĂ€ elÀ⊠Lapin noitajuttuja. SiellĂ€hĂ€n sitĂ€ nyt ihmettĂ€ on, pohjolassa.â
*Â *Â *
Sihvonen haukkoi henkeÀÀn saamatta keuhkoihinsa happea. Kuuma veri juoksi holtittomina virtoina pitkin kehoa, kylmĂ€ hiki valui kasvoille ja kusi pitkin reisiĂ€, sattui enemmĂ€n kuin koskaan eikĂ€ hĂ€peĂ€lle ollut enÀÀ tilaa. Suustaan karkaavan vaikerruksen hĂ€n tunsi polttavana kurkussaan, vartalo nyki ja sĂ€tki kuin pÀÀstĂ€en karkuun viimeisetkin voimansa. PÀÀtĂ€ ja korvia vihloi, kuulo menisi varmasti, mutta oliko sillĂ€ vĂ€liĂ€, kun kuolisi? SilmĂ€t nĂ€kivĂ€t enÀÀ vain pimeÀÀ, jota Sihvonen yritti epĂ€toivoisena riipiĂ€ pois kimpustaan tietĂ€en, ettei paholaista vastaan taistelusta olisi apua. TĂ€llĂ€ tavalla sitĂ€ kaaduttiin, hĂ€n oli kuullut juttuja â kipu kynsien sisuksia ja mieli ehtien juuri tajuta lopun tulleen.
Ja tÀllÀ tavalla sitÀ herÀttiin, hiestÀ mÀrkÀnÀ ja kauttaaltaan vapisten. Tajuten, ettei kaikki ollutkaan lopussa, toivoen hetken, ettÀ olisikin ollut.
Keuhkoihin valui hiljaksiin lÀmmintÀ, raskasta ilmaa ja Sihvonen vÀrisi kykenemÀttÀ avaamaan silmiÀÀn.
Niin tietysti. HÀn oli laskenut unissaan alleen taas, kuin mikÀkin pikkulapsi, ja hÀpeÀ hiipi kuumana pitkin poskia, mutta vereen eivÀt hÀnen kÀtensÀ sotkeutuneet hapuillessaan hÀtÀisinÀ rintakehÀÀ. Sama Àrtymys kuin aina painajaisen jÀlkeen alkoi laskeutua hÀnen mieleensÀ. HeinÀt pistelivÀt ohuen lakanan lÀpi, nukkuvan lÀmpö painautui vasten liian voimakkaana. Rahikainen siinÀ makasi, tai Jannehan tÀmÀ nykyÀÀn taas oli, heidÀn jalkansa liukuneina tÀkin alla toistensa lomaan niin, ettei Sihvonen hetkeen ollut varma, missÀ toinen heistÀ loppui ja toinen alkoi.
HÀn tunsi toisen vartalon herÀilyn pieninÀ, laiskoina liikahduksina ennen, kuin ehÀtti itse esittÀmÀÀn nukkuvaa. Lakanat kahahtivat, kuiskaus oli melkein hellÀ.
âTaasko sie herĂ€sit?â
Sihvonen rÀpytteli aristavia silmÀluomiaan auki totutellen ladon pimeÀÀn. Rahikainen oli kohottautunut hiukan kyynÀrpÀÀnsÀ varaan ja tarkasteli nyt hÀnen kasvojaan, tuttuna ja turvallisena unensekaisia kiharoita ja suupielen pehmeÀÀ juonnetta myöten. Monta syyskesÀÀ he olivat nukkuneet heinÀnteon aikaan nÀin, ladossa vierekkÀin, pikkupojista asti. Mutta se oli ollut ennen sotaa ja ennen painajaisia, ja nyt kaikki oli toisin, nukkuminenkin Sihvoselle kivuliasta.
Rintamalla hÀn oli pelÀnnyt kuolemaa. Nyt tuntui, ettÀ sen yhden kerran olisikin ehkÀ kestÀnyt, ehkÀ, jos luoti olisi sattunut siististi takaapÀin, ei liikaa tuskia ennen kuin⊠Kun joka yö piti kuolla, piti paholainen jatkuvasti otteessaan. Se oli aina lÀsnÀ, katsoi pÀivisin hÀnen olkansa yli ja katosi juuri, kun hÀn nykÀisi pÀÀtÀÀn taaksepÀin vilkaistakseen, öisin riepotteli hÀntÀ mielensÀ mukaan.
HĂ€peĂ€ sai tilaa yhĂ€ enemmĂ€n. Inhotti olla niin paljaana, posket ja luomet varmasti tulipunaisina ja kurkku valituksesta kĂ€heĂ€nĂ€, tĂ€risten, lihakset kiskoen tahtomatta. Sihvonen yritti pyristellĂ€ pois Rahikaisen katseen alta, mutta edes liikkeet eivĂ€t suostuneet toimimaan. âNo nÀÀthĂ€ sie itekkii, ettĂ€ herĂ€sin. Kai tĂ€ssĂ€ nyt liikkua soa.â
âNo ko sie sĂ€tkit niin moan perkeleesti ko mikĂ€kin ammuttu ryssĂ€â, Rahikainen mumisi huomaten hiukan liian myöhÀÀn, miten Sihvosen silmĂ€kulma nyki rajusti. Jokin tĂ€mĂ€n silmissĂ€ lĂ€mpeni â ei se sÀÀliĂ€ kai ollut, ei onneksi, melkein kuin pieni anteeksipyytĂ€vĂ€ ele. âAi niitĂ€kö sie toas. NiitĂ€ siun unias.â
âNo niitĂ€, niitĂ€â, Sihvonen tiuskaisi. ĂĂ€ni sĂ€rkyi tyhjiin.
Jos nyt vielÀ kaiken huipuksi rupeaisi itkemÀÀnkin.
âElĂ€ nyt kysymĂ€stĂ€ suutu, ei siun niistĂ€ kertoa tarvihte.â Rahikainen hiljensi ÀÀntÀÀn entisestÀÀn, kuin olisi yrittĂ€nyt lasta tyynnytellĂ€. KĂ€mmen nousi ja sormet liukuivat pitkin Sihvosen poskea ja leuan linjaa, silittelivĂ€t, eikĂ€ Sihvonen tiennyt, halusiko panna vastaan. âRauhotukkos jo. Ei tĂ€ssĂ€ mitÀÀn hĂ€tiĂ€ ole.â
HyvĂ€hĂ€n Jannen oli sanoa. Kaikki Rahikaisen akan pojassa oli rauhallista, laiskan itsevarmaa, ja jos tĂ€mĂ€ oli pĂ€ivĂ€, oli Sihvosen akan poika yö, erilainen, kummajainen. Tunsi aina liikaa, Ă€rtyi helposti, sĂ€ikkyi ja kiskoi paidanhihansa venĂ€htĂ€neiksi. Ei koskaan ollut ollut muiden kanssa aivan samassa tahdissa, ei kotona eikĂ€ rintamalla. Ja vaikka Sihvonen ei sitĂ€ itsekÀÀn mielellÀÀn ajatellut, sota se lieni hĂ€net lopullisesti vÀÀntĂ€nyt vinksalleen â sĂ€rkenyt sen, mikĂ€ jo valmiiksi oli ollut epĂ€vireessĂ€. Sodan jĂ€lkeen oli paholainen alkanut hĂ€ntĂ€ seuraamaan.
Sihvosen sydÀn tykytti niin kovaa, ettÀ hÀn pelkÀsi sen muljahtavan paikoiltaan.
âKoko ajanha mie yritĂ€nâ, hĂ€n mutisi, kiukku purkautuen tukahtuneeseen nyyhkĂ€ykseen.
Unien sisĂ€llöstĂ€ he eivĂ€t koskaan puhuneet. Rahikainen ei olisi kĂ€sittĂ€nyt, tĂ€mĂ€ oli tarpeeksi rohkea ollakseen uskomatta paholaiseen tai mihinkÀÀn muuhunkaan. Vain kerran Sihvonen oli aiheesta kysynyt, rintamalla, heidĂ€n istuessaan yhdessĂ€ vartiovuorossa â kysynyt, uskoiko Rahikainen, ettĂ€ jos kuolema sattuisi kohdalle, sen jĂ€lkeen olisi mitÀÀn. Rahikainen oli sytyttĂ€nyt tupakan ja vastannut, ettĂ€ tĂ€llĂ€ puolellahan ne pelit kokonaan pelattiin. Kuinka Sihvonen olisi tahtonutkaan kyetĂ€ samaan huolettomuuteen.
Ja Salo tietysti oli tÀssÀkin asiassa ollut aivan oma lukunsa.
Sihvonen tunsi kummallisen lÀikÀhdyksen sisÀllÀÀn niin kuin aina ajatellessaan tuota nimeÀ, mutta iloa tunteessa ei enÀÀ ollut. Rintaa pisti.
Kun hÀn oli Salolta uskaltautunut kysymÀÀn samaa, oli tÀmÀ hymyillyt sitÀ hymyÀÀn, jossa hampaat nÀkyivÀt ja toiseen poskeen ilmestyi pieni kuoppa. Vastannut, ettei tiennyt kuolemanjÀlkeisestÀ, mutta joihinkin asioihin jouti uskomaan vain, koska se tuntui mukavalta, oikealta. Salo oli ollut sellainen. Ajatuksenjuoksu kuin poukkoileva puro, joka aina kulki hiukan omia reittejÀÀn, ja jota muut pitivÀt lapsellisena ja Sihvonen vastalauseistaan huolimatta ihmeellisenÀ.
Ja uskoa Salo oli jaksanut, aina aarnivalkeista siihen, ettĂ€ sota voitettaisiin vielĂ€. Koskaan ei Sihvonen saisi tietÀÀ, oliko Salo paareilla maatessaan ja kĂ€rsiessÀÀn kauheat tuskansa hikipisarat otsallaan lopulta menettĂ€nyt uskonsa. Sen onnen ja vilpittömyyden, joka Sihvosta oli vetĂ€nyt puoleensa kuin liekki mitĂ€töntĂ€, tuulessa tempovaa koiperhosta kaiken hĂ€vityksen keskellĂ€. EnÀÀ he eivĂ€t nĂ€kisi toisiaan, ja ainoa, mitĂ€ Sihvonen saattoi toivoa, oli se, ettei Salo ollut muuttunut. EttĂ€ nyt tĂ€mĂ€ kulki nauraen pitkin kotipitĂ€jĂ€nsĂ€ teitĂ€ ja pellonlaitoja â toivottavasti proteesilla kĂ€vely ei kauheasti sattunut â, työnsi heiniĂ€ tukkaansa ja selitteli aarnivalkeista kenties jollekulle muulle.
Tuskin paholainen niin kepeiden askelten kintereillÀ kulki. Painajaiset eivÀt kuuluneet niin hyville ihmisille, ne kuuluivat sellaisille, kuin Sihvonen, valmiiksi jo vÀhÀn viallisille.
âJanne?â hĂ€n aloitti hiukan epĂ€röiden.
Rahikaisen kÀmmenen liike hÀnen poskellaan pysÀhtyi hetkeksi tÀmÀn kiinnittÀessÀ taas huomionsa hÀnen kasvoihinsa, jatkoi sitten tasaista tahtiaan. Sihvonen joutui puremaan hampaitaan yhteen. Ei se pahalta tuntunut, kai. Ei ainakaan olisi pitÀnyt.
âMm-hm?â
âUskotko sie aarnivalkeisiin?â
Sihvonen oli odottanut nopeaa vastausta, mutta Rahikainen olikin pikku hetken hiljaa, hymÀhti ja kallisti pÀÀtÀÀn.
âEikö myö noista henkimualiman asijoista jo rintamalla hoasteltu tarpeeks. En mie niitĂ€ sellasija. Lapin noitajuttuja tuoki, etkös sie niin itekkii joskus sanonut.â
Sihvonen painoi katseensa alas itseÀÀn typeryydestÀ soimaten. EihÀn hÀn voinut sitÀ Rahikaiselle selittÀÀ. Ei voinut selittÀÀ, kuinka Salo ja tÀmÀn aarnivalkeat ehkÀ olivatkin olleet hÀnelle jotain, josta hÀn mielessÀÀn oli hakenut lohtua, merkki siitÀ, ettÀ edes joku vielÀ jaksoi uskoa ihmeisiin. Kuinka hÀnen sotansa oli ollut hÀvitty sillÀ hetkellÀ, kun tÀmÀ oli kannettu pois, kuinka hÀn oli yrittÀnyt etsiÀ itsestÀÀn pienintÀkÀÀn jÀlkeÀ samasta uskosta. Tuijotellut yöhön toivoen salaa, ettÀ kenties erottaisi siellÀ aarnivalkean lepattavan liekin, koittanut hiljalleen lakata pettymÀstÀ, kun ei pystynyt nÀkemÀÀn muuta kuin paholaisen tuijottavat silmÀt.
Niin, harvinaista se kai oli, ettÀ jossakussa oli sellainen usko. EhkÀ niin harvinaista, ettÀ sellaisen ihmisen tapaisi vain kerran elÀmÀssÀÀn, saisi hetkeksi melkein itselleen, ennen kuin tÀmÀ taas riistettÀisiin pois.
Turha oli ollut kysymys ja niin tyypillinen Jannen vastaus, mutta yhtÀkkiÀ kaipaus puristi Sihvosen rintaa niin, ettÀ teki mieli itkeÀ.
âN-niinhĂ€ mie sanoin.â
KyllĂ€ hĂ€n tiesi, ettei ollut mitenkÀÀn varmaa, ettĂ€ Salo oli selvinnyt hengissĂ€. Sen verran pahalta tĂ€mĂ€n jalka oli nĂ€yttĂ€nyt. Jos ei ollut, toivottavasti paholainen piti tĂ€tĂ€ niin hyvĂ€nĂ€ kuin mahdollista, paremmin kuin Sihvosta tĂ€llĂ€ puolen. Antoi tĂ€mĂ€n painaa maaten ja levĂ€tĂ€, pÀÀsti kaikista maanpÀÀllisistĂ€ tuskistaan. Sihvonen oli ehkĂ€ pelkuri, mutta siitĂ€ hyvĂ€stĂ€ hĂ€n olisi kaikki ne tuskat voinut ottaa omikseen â ehkĂ€ ne eivĂ€t muiden jatkeena painaisi hĂ€nen hartioitaan niin paljoa, vaikka hĂ€n tiesi, ettei pystyisi niitĂ€ kantamaan kunnialla niin kuin Salo oli tehnyt. EhkĂ€ ne painaisivatkin liikaa ja hĂ€n pirstoutuisi lopullisesti kaiken sen alle, ehkĂ€ se ei haittaisi, jos vain Salolla olisi kaikki hyvin.
Sihvonen kÀÀnnÀhti rajusti poispÀin Rahikaisesta ja kiskoi lakanoita suojakseen. Ehtisi pÀÀstÀ sentÀÀn hiukan pois nÀkyvistÀ. HÀn painoi kasvonsa hiestÀ mÀrkÀÀn tyynyyn huultaan purren, odottaen. Kun kyyneleet parin hengenvedon jÀlkeen tulivat, kastuivat posketkin rumina virtoina, nyrkit puristivat ohutta kangasta ja hartiat nykivÀt itkun voimasta, pahasta olosta, jota hÀn ei enÀÀ kaiken jÀlkeen hallinnut. Lakanoiden kahahdusta Rahikaisen painautuessa lÀhemmÀs Sihvonen tuskin kuulikaan, mutta tunsi pian pehmeÀn ja hiostavan lÀmpimÀn vartalon painokkaana selkÀÀnsÀ vasten, niskaansa hipovan nenÀnpÀÀn, vyötÀrönsÀ ympÀrille laiskasti kiertyvÀn kÀsivarren.
Koko keho tÀrisi. Kosketus oli liikaa, mutta se ei ollut pahinta, nÀin Janne oli hÀnelle tehnyt iÀt ja ajat. Pahin tunne oli jotain muuta, mistÀ Sihvonen ei itsekÀÀn saanut kiinni. Tiesi vain, miten se teki kipeÀÀ.
âNoh. Mites sie nyt noin.â Jannen sormet nĂ€persivĂ€t melkein hajamielisesti hĂ€nen paitansa helmaa. Niin, eihĂ€n tĂ€llĂ€ ollut aavistustakaan, mikĂ€ oli hĂ€tĂ€nĂ€. Ja missĂ€ maailmassa sellaiselle olisi sanoja ollutkaan.
âEn mie â tiijĂ€. En mie voan â en mie tiijĂ€ â â
âShh.â Huulet painoivat jĂ€lkensĂ€ niskahiusten rajaan.
Sihvonen puri huultaan rajummin tukahduttaakseen sen sÀÀlittÀvÀn uikutuksen, joka uhkasi karata kyynelten mukana. EhkÀ, jos kaikki olisi kÀynyt toisin, olisi Salo ollut hÀnen kanssaan kÀrsivÀllinen. Kertoillut omia juttujaan aarnivalkeista ja muustakin, kysynyt ja saanut luvan silitellÀ ranteita ja leuan pientÀ kuoppaa, kietoutunut varoen yhdeksi hÀnen kanssaan. NÀhnyt ÀrÀhdyksien ja nykimisen lÀpi, saanut hÀnet heltymÀÀn. Uskomaan, ettÀ jos paholainen olikin olemassa, se ei ainakaan voisi viedÀ mitÀÀn niin kaunista heiltÀ pois.
Vaikka olihan se turhaa ja typerÀÀ â juuri hĂ€nen tapaistaan â pidellĂ€ kiinni jostain, mitĂ€ ei koskaan ollut ollutkaan. HĂ€n kietoi tĂ€kkiĂ€ tiukemmin ympĂ€rilleen ja toivoi, ettĂ€ itku joskus loppuisi, vaikka tiesi, ettei se oloa helpottaisi.
Jossain, ehkÀ pimeÀssÀ ladon nurkalla tai sitten vain hÀnen unikuvissaan, lepatti pieni vihertÀvÀ liekki, joka kipinöi viimeisen valonsa ja painui sitten sammuksiin.
happoradio x tuntsa
Kariluoto x Sirkka: HÀÀvalssi mollissa
Sihvonen (&Rokka ja implied Sihlo): Pelko
Sinut vain, ja aikaa - luukku 2
tumblr & ao3
Kakkosluukkuuuu @trevardes tÀgÀÀn sut nyt nÀköjÀÀn nÀistÀ jokaikiseen varaudu.
Lehdon ajatusmaailma on vaan niin herkullista luettavaa mÀ en koskaan kyllÀsty sen kyynisyyteen tÀssÀ :''D Voi hÀntÀ.
Sanokaa hei tolle siniselle sohvalle. Tulette nÀkemÀÀn hÀntÀ Paljon.
(NÀitÀ on aika kauhee julkasta koska alotin tÀn homman jo aikoja sitten ja nyt tekisin nÀistÀkin jo tuhat juttua eri tavalla. Menkööt. Opitaan turhan perfektionismin tukahdutusta samalla.)

Anya is live and ready to show you everything. Watch her strip, dance, and perform exclusive shows just for you. Interact in real-time and make your fantasies come true.
Free to watch âą No registration required âą HD streaming
Pehmosta modern au Sihloa kansalleđ
Aamulla (Sihvonen/Salo)
Hahmot/paritus: Sihvonen/Salo, mainintaa pienestÀ Rahikainen/Riitaojasta
Genre: Modern AU, lukio AU, fluff
SanamÀÀrÀ: ~ 2400
Varoitukset: Jonkinlaista seksuaalista kielenkÀyttöÀ (mut se nyt on itsestÀÀnselvyys kun yks henkilöistÀ on Rahikainen), eipÀ kai muuta. Murteita en lÀhteny sen kummemmin miettimÀÀn. Hahmot hyvin OOC.
Disclaimer: Hahmot VÀinö Linnalle, saan tÀstÀ vain iloa
A/N: Mulla on liikaa tunteita lukioikÀsistÀ Sihvosesta ja Salosta ja kirjotin hÀtÀsesti nyt jotain fluffii et pÀÀsen purkaa niitÀ :D Salolla on tÀssÀ AU:ssa vasen jalka amputoitu polven alapuolelta ja se kÀyttÀÀ siinÀ jalkaproteesia johtuen Salon canonisesta jalan menetyksestÀ Tuntemattomassa.
Summary: Sihvonen herÀÀ samasta sÀngystÀ Salon kanssa, Rahikainen antaa huonoja neuvoja. Seuraa pientÀ paniikkia, keittiön tÀydellinen sotkeminen ja Salo, jonka mielestÀ Sihvonen on outo mutta tosi suloinen.
Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 2)
TÀmÀn luukun sanamÀÀrÀ: noin 1800
Disclaimer: En omista hahmoja enkÀ saa tÀstÀ rahaa.
AO3 linkki:Â https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/39464356
***