Santala, Perkele: osa II (M. A. Jeskanen: WSOY, 2011) luettu:
1600-luvun pohjoismaisten noitavainojen aikaan sijoittuva kauhusarjakuva. Päätarinassa seurataan Santalaa, alkujaan vähän hölmöä mutta väkivahvaa nuorukaista, joka petyttyään lemmenasioissa päättää haalia pimeyden voimia ja ryhtyä tietäjäksi. Sivujuonen keskiössä on noidanmetsästäjä Laurentius, joka on tuttu Perkele-sarjan ensimmäisestä osasta. Ensimmäistä osaa ei silti suinkaan tarvitse lukea Santalasta nauttiakseen.
Olin alunperin vähän skeptinen siitä, kuinka yksi ainoa tarina jaksaa kannatella kokonaisen kirjan alusta loppuun: ensimmäinen osahan on novellikokoelma. Väärässä olin!! Santalan elämänkaari on vireä ja katkeransuloinen kertomus.
Miehen muodonmuutos yksinkertaisesta, mutta herkästä yhteisön jäsenestä rehvakkaaksi, räjähdysalttiiksi erakoksi tapahtuu kahden luvun välissä, kulisseissa, kun taas viisastuminen ja alistuminen ovat hitaita prosesseja. Santalalle ei tarvitse antaa anteeksi nuoruuden karmeita tekoja, sillä teoksen maailma on jo mennyt eteenpäin siinä vaiheessa kun hän palaa "sivistykseen".
Kuten edellisessä osassa, synkkä huumori kukkii – tällä kertaa muun muassa pikkupirujen ja kyynpuremien muodossa. Kirjan ja piirrosjäljen huumori onkin se, joka nostaa tämän itseni kohdalla hyvästä sarjakuvaromaanista loistavaksi: meno on vaivattoman rietasta. Taide on yhtä herkullista kuin ennenkin.
Erityismaininta noidan hahmolle, joka oli ratkiriemukas.
