#orginal text

for this poem I was inspired by http://lethimfly.tumblr.com/ ‘s last song because she is amazing so go check her out

Danika hengitti syvään. ”Olen noitaoppilas. En ole saanut epäpyhää kastettani vielä. Olen hakemassa oppia.” ”Tietoa hakee hän, mutta suojassa pysyy. Etkö nousisi mieluusti ja katsoisi Minuun?” Ensimmäinen ansa. Huono sellainen. Se ei yritä tosissaan, vaan leikkii. ”Tiedätte, etten laske suojaustani. Pidän itseni tässä maailmassa.” Sihinän sijaan vastaus oli huvittunutta hymähtelyä. Danika pisti merkille myös raajojen raapimisen loppumisen, mutta suuri ruumis liikkahteli yhä. Ilman kosteus tihkui suojaloitsun läpi, ja huivinkin takaa näkyi, miten sisimmän loitsukerroksen kuplan pinnalla ampaisi hermosoluja muistuttavassa verkostossa adiliineja impulsseja, jotka korjasivat itseään. Väri oli hyvin puhdas, ja Danika oli tyytyväinen. ”Et siis ole aivan vastakuoriutunut otus, noitaoppilas. Huomaat ehkä, etten käytä nimeäsi. En näe syytä siihen, sillä et ole valmis. Miksi käyttäisin nimeä, jota et kanna täysin oikeuksin?” ”Tunnustan oikeutenne siihen. Mutta olette läsnä silti. Tulitte pimeyteni takia.” Kuului kovaa rätinää ja sihinää, ja raapiva ääni palasi jälleen. Danika puristi silmänsä kiinni huivin alla ja mietti, missä kunnossa tapetti olisi istunnon päätyttyä. ”Pimeys tällä puolen on mieluisaa, Minä tulin uteliaaksi. Se, kenen pimeyttä se on, ei ole merkityksellistä.” ”Tähdellinen huomio. Kiitän.” Hiljaisuus tuli jälleen, ja Danika aavisteli pahaa. Demonin kynnet raapivat seinää edelleen, ja sulava hankaamisääni kertoivat sen vaihtavan asentoa. Sivultaan hän näki, miten kynttilän liekki alkoi jälleen palaa sinisenä ja suurena kuin kaasupolttimessa. Danikasta alkoi tuntua, että istunto olisi hyvä lopettaa, sillä sininen liekki kasvoi huolestuttavaa vauhtia. ”Tahdon lopettaa istumaan. Saanko pyytää teitä palaamaan Sateenrajan taa?” Danika pyysi tavoitellen ääneensä kylmää, käskevää särmää kuten hänen opettajallaan oli. Hänen korkea tytön äänensä vei yritykseltä pohjan. ”Kiirehdit, noitaoppilas. Vastahan Minä tulin, miksi mielisin poistua?” ”Koska tahdon niin. Minä hallitsen tätä istuntoa”, Danika vastasi. Hän näki jälleen adiliinin verkon, joka levisi kuin sähköimpulssi suojakuplan päällä. Näky antoi hänelle rohkeutta. ”Niinko luulee hän? Enpä tiedä, ehken ole tyytyväinen siihen.” ”Olkaa hyvä ja poistukaa. En tahdo pakottaa teitä magiallani.” Nyt kuului uusi ääni: terävä louskaus. Danika säpsähti sitä. ”Tiedän sinusta asioista, noitaoppilas. Tunnemme tytön, joka kulkee Aamutähden nimellä, joka uppoaa maailmansa kalvoon mustan magian painosta raskaana kuin kivi. Tiedämme, että hänellä on salaisuuksia. Hän lähenee maailmojen väliä, vajoaa loputtomasti rajaan eikä kuulu minnekään.” Danika oli hiljaa. Demoni oli alkanut tosissaan puhua, ja sen puhe sai hänet epäilemään sitä korkea-arvoisemmaksi kuin hänen arvionsa alunperin oli ollut. ”Näen epävarmuutesi hailakkana vaatteena, etkä voi kätkeä sitä minulta. Me näemme valheellisen lihasi ohi. Et voi huiputtaa meitä ihmisten keinoin. Tiedämme, että lihakuoressasi on traumoja. Tahdomme niistä jonkin emmekä poistu, ellemme ole tyytyväiset.” Danika tunsi äkkiä selittämättömän ilon pilkahduksen. Hän oli hieman peloissaan mutta luotti suojaloitsuunsa, ja eniten häntä huoletti hänen kykynsä selvittää tilanne oman tahtonsa mukaisesti. Opettaja oli sanonut, että manaajan kuuluu lopettaa istunto kun hän haluaa ja karkottaa läsnäoleva henki tai demoni tarpeelliseksi katsomallaan keinolla. Mutta nyt, demonin ehdottaessa hänelle kitsaasti ja ärtyneenä vaihtokauppaa, hän tunsi pienen innostuksen sisällään. Se olisi hänen ensimmäinen vaihtokauppansa. Se voisi olla yhtä katkera kuin vanhemmat oppilaat sanoivat, mutta Danika toivoi parempaa. ”Olen käskenyt teidän poistua tästä istunnosta, mutta suostun vaihtokauppaan, koska se palvelee oppimistani”, tyttö sanoi ja yritti kaikin keinoin lujittaa itseään. Hän odotti uutta leukojen louskautusta, mutta sen sijaan saikin lisää naurua. ”Kääntää hän asian edukseen, omille ehdoilleen kääntää hän”, demoni hykersi. Vihdoin raapiva ääni lakkasi, ja olennon suuri ruhokin tuntui asettuvan paikoilleen. ”Mutta minäpä en täydellisesti taivu, ehen, tahdon vain nähdä sinut nyt. Koska minä tiedän jo mitä haluan, tiedän.” Danika pidätti huomaamatta hengitystään. Kylmät sormenpäät upposivat lakanaan. ”Tahdon, että muistat katkeran päivän ja sen hetken. Sen hetken, kun katselit peiliin ja ymmärsit, ettei yksikään niistä suloisista mekoista ja leningeistä hienoine kuoseineen, kauniinen nappeineen ja sievine röyhelöineen, joita pienet ystävättäresi pitävät yllään papitarten tunneilla, tule koskaan sopimaan sinulle. Kaikki ne suloiset vaatteet joita rakastat ja ihailet kovasti näyttäisivät mitättömän kehosi yllä rumilta, sillä sinä rumennat ne. Ja kun saat epäpyhän kasteesi, ei sinun edes sallita niitä käyttää. Haluan, että muistat tuon hetken.” Danika ei tiennyt, oliko se demonin äkkiä omahyväinen ja julma ääni vai valokuvamainen muisto edellisviikolta, kun hän itse oli seissyt peilin edessä katsellen tummaa, kuritonta tukkaansa, lujaa leukaansa ja rupisia polviaan, tikkumaista vartaloaan ja pahkuraisia niveliään ja tajunnut, ettei häntä voinut pukea sieväksi, mutta äkkiä hän suuttui. Hän muisti selvästi, miten oli kyennyt vain tuijottamaan peiliin ja itkemään kiukkuaan, ja nyt häntä suututti. Kurkkua kirveli, mutta häntä ei itkettänyt. Hänen teki mieli tempaista huivi silmiltään ja tuijottaa demoni takaisin Sateenrajan harmaalle puolelle. Hänen aikomuksiinsa tuli este, kun tyytyväinen hykerrys kuului katosta jälleen. ”Näytät paremmalta puettuna raivoon, ollakseni rehellinen. Kuinka kaunis katkeruus! Kyyneliä ihan, voi voi. Mitähän todellinen noita sanoisi, jos tietäisi noitaoppilaan tuhlaavan kyyneliään pyhien tyttöjen vaatteiden tähden?” Danika puri huultaan ja yritti muistaa, missä oli ollut ennen kuin muisto ja sen tuoma tunnekuohu olivat hetkeksi pyyhkäisseet kaiken muun alleen. Hetken kuluttua hän muisti istunnon lopetuksen. Lyhdyn sininen liekki oli laantunut, mutta hän ei huomannut sitä. ”Tämä vaihtokauppa on pätevä. Nyt, olkaa hyvä ja poistukaa tai olen pakotettu turvautumaan valehtelijoiden karkotukseen.” Danikan ääni oli kiukustumisen jäljiltä kimakka. Sulava raavinta kuului taas, ja Danika toivoi, että demoni teki nyt lähtöä. Sihisevästä naurusta päätellen se oli ainakin tyytyväinen. ”Me menemme, me menemme. Ei ole tarvetta menettää malttia, noitaoppilas”, se sanoi ja äänessä oli pilkallinen sävy, ”näemme, miten vihasi kytee ylläsi yhä.” Danika ei enää vastannut, vaan pureksi huultaan ja kaivoi sormenkyntensä kämmeniinsä. Hän tunsi, miten jotakin karvasta valahti hänen kurkustaan alas. ”Vain yksi asia”, demoni sanoi samalla, matalla äänellä kuin ilmestyessään. ”Tulet näyttämään upealta mustassa.” Kuului voimakas rätsäys kuin pihkaisesta halosta nuotiossa, lyhdyn kynttilä sammui ja huoneeseen levisi pistävä palaneen käry.