#nymfi

summertime

"Se on lilja. Ymmärtääkseni myös Maassa kasvaa tämä kyseinen kasvi", joku sanoi. Tsukiya hätkähti ja vasemmalle puolelleen. Siinä seisoi sama tyttö, jonka hän oli nähnyt aikaisemmin unessaan.

    Tytöllä oli edelleen ruskeiden hiusten päällä kultainen nauha. Yllään hänellä oli yksinkertainen, valkoinen, hihaton mekko. Kun tyttö katsoi kukkaa, hän näytti surulliselta. Hänen silmänsä  muuttivat väriä aina kun kukka kuoli ja syntyi uudestaan. Ensin ne olivat ruskeat, sitten oranssit, sitten punaiset... Mitä kauemmin Tsukiya katsoi tyttöä sitä oudompi tunne hänelle tuli.

"Miksi olen täällä? Mikä tämä paikka edes on?", hän kysyi lopulta.

"Viimeiseen kysymykseesi on vaikea vastata. Tämä paikka on mikä on. Me kutsumme tätä maailmojen risteyskohdaksi. Paikka joka näyttää kaiken. Mitä on tapahtunut? Mitä tapahtuu juuri nyt? Ja mitä tulee tapahtumaan? Tulevaisuus on aina ollut kasvava ja alati muuttuva, mutta täällä näkee todennäköisimmän. Menneisyys on paikallaan ja aina samanlainen, mutta se helposti katoaa ihmisten sydämistä. Täällä voi matkata vuosituhansien päähän muistelemaan asioita, jotka joskus olivat maailmaa mullistavia. Ja aika jota elämme nyt päättää minkälainen on menneisyytemme ja minkälaisen tulevaisuuden se tuo tullessaan", tyttö puhui irrottamatta katsettaan hetkeksikään uudelleensyntyvästä kukasta.

"Tuossa ei ollut... En tajunnut", Tsukiya tyytyi.

"Harva ymmärtää. Se on tämän paikan salaisuus. Ja kaikista meistä sinä olet yksi niistä, joiden pitäisi ymmärtää. Mutta älä huoli. Aikanaan saat tietää, aikanaan tulet ymmärtämään", tyttö sanoi.

"Mitä tarkoitat?" Tsukiya oli pudonnut kärryiltä jo kauan aikaa sitten.

"Vastaus ensimmäiseen kysymykseesi on: sinä kuulut tänne", tyttö sanoi.

"Kuulun tänne?"

"Sinä ja viisitoista muuta.

  Kahdeksan uinuvaa, kahdeksan vaeltavaa.

Kuusitoista vartijaa",

  tyttö sanoi runollisesti. Tyttö käänsi päänsä niin nopeasti Tsukiyaan, että hän hätkähti.

    "Yhdeksäs pian virkoaa.

 Kymmenes uinuvat yhteen saattaa.

Ensimmäinen ja kymmenes sotajalalle käy,

ilman yhdeksättä, valo katoaa

ei palaa enää milloinkaan."

  Tsukiya tuijotti tyttöä kuin tärähtänyttä. Silloin tyttö teki kummallisimman aisan tähän saakka. Hän nauroi.

"Mitä... sinä... ", Tsukiya änkytti. Tyttö katsahti häntä mukamas loukkaantuneena.

"Olen ihminen siinä missä sinäkin. Joskin meillä molemmilla on erikoisia ja poikkeavia voimia. Tulet ymmärtämään ne pikkuhiljaa. Älä masennu. Tämänpäiväinen on vain alku. Asioilla on usein taipumus avautua itsestään. Sinun pitää vain löytää iloa mitä pienimmistäkin asioista ja jatkaa hymyilemistä. Se pitää koko teidän joukkonne koossa ja valmiina kaikkeen. Siispä... jatka hymyilemistä peloton johtaja ja elä täysillä. Kaikki järjestyy ennen pitkään", tyttö sanoi ja hymyili. Tsukiya tunsi miten hänenkin kasvoilleen levisi hymy. Kukaan ei olisi pystynyt olla hymyilemättä siinä tilanteessa.

Hymyilen, koska sinäkin hymyilet. Hymy on tarttuva tauti. Tsukiya muisti äitinsä joskus sanoneen. Silloin hän ei ollut ymmärtänyt sitä, mutta nyt hän tajusi. Hän myös tajusi tytön sanat. Asioilla on tapana aueta itsestään. Pitää vain jatkaa elämistä.

    "Nyt sinun pitää palata. Edessäsi on paljon vaaroja ja emme välttämättä tapaa hetkeen. Kutsuin sinut tänne vain sen takia, että tiedät minne jatkatte täältä. Teidän on löydettävä kaksi saattueenne puuttuvaa jäsentä. Matkatkaa satamakaupunkiin. Löydätte heidät sieltä, tai pitäisikö sanoa he löytävät teidät. Älä huoli. Teidän on mahdotonta ohittaa heidät. Kaksi lasta, jotka eivät näytä kuuluvan joukkoon. Ja muista mitä sanoin. Nähdään myöhemmin, prinssini", tyttö sanoi ja ennen kun Tsukiya edes ehti sanoa mitään hän vajosi pimeyteen.

    Hän heräsi hiljaisuuteen. Tsukiya tiesi, että oli jo aamu. Ja hän tiesi ettei ollut enää yksin teltassa. Hän kuuli toisen ihmisen hengittävän lähellä. hän katsoi kuka se oli ja näki Mizuton punaisen päälaen toisesta sängystä peiton alta. Kun hän nousi peitto valahti pois hänen päältään. Se oli outoa sillä hän ei muistanut avanneensa sänkyä. Kun hän kääntyi kastomaan hän huomasi ettei sitä oltu avattu. Hänelle valkeni, että Mizuton oli täytynyt antaa se hänelle. Se lohdutti häntä, ja hän antoi melkein anteeksi eilisillan käyttäytymisen. Melkein.

    Hän nousi niin hiljaa kuin pystyi ja käveli Mizuton sängyn luo. Hän katsoi miten kyseinen poika nukkui siinä rauhallisesti, tietämättömänä tulevasta vaarasta. Nopeammin kuin salama Tsukiya hyppäsi sängylle lukiten Mizuton sänkyyn ja peittäen suun, jottei hän herättäisi koko leiriä. Punahiuksinen poika rimpuili vastaan, mutta kun hän näki kuka oli hyökkääjä hän rauhoittui hiukan. Kaksikko tuijotti toisiaan pitkänaikaa vihaisesti kunnes Tsukiyan huulille levisi ilkikurinen hymy. Hän hellitti otettaan Mizutosta, antoi tämän hengittää, muttei vielä päästänyt tätä niskanpäälle.

"Mitä kuvittelet tekeväsi?" Mizuto tivasi. Tsukiya ainoastaan kohautti hartioita.

"Päästä minut vapaaksi", Mizuto jatkoi.

"En", Tsukiya vastasi lyhyesti.

"Miksi et?" vastaus selvästi yllätti Mizuton. Viimeiltainen tunnekuohu palasi pintaan.

"Sinä varmaan lähdet taas jonnekin niin kuin teit viimeiltanakin monta kertaa. Äläkä väitä vastaan. Tiedän, että seisoit monta kertaa teltan ulkopuolella miettien tulisitko sisään. Joka kerta rohkeutesi petti. Etkö uskaltanut kohdata minua?" Tsukiya raivosi.

"Olen pahoillani. Olen pahoillani, etten tullut sisään, mutta olet saanut väärän kuvan. En minä pelännyt tulla sisään. Halusin tulla siitä asti kun Arata sinut tänne toi, mutta he eivät antaneet. Sanoivat että tarvitset aikaa rauhoittua", Mizuto kuiskasi. Ja Tsukiya tiesi että hän tarkoitti sitä.

"Minä tarvitsin jonkun. Kenet tahansa. Eniten toivoin että se olisit ollut sinä. Mutta kukaan ei tullut. Kaikki vain...", Tsukiya aloitti ja päästi Mizuton pois.

"Kuule... jutellaan jossain muualla. Saamme olla rauhassa. Tiedän paikan tässä lähellä", Mizuto sanoi, kun näki ystävänsä ankean ilmeen. Hän vaihtoi vaatteet. Arata oli antanut hänelle vaihtovaatteita aikaisemmin. Tsukiyalle ei vielä ollut, sillä kukaan ei ollut vielä ehtinyt antamaan niitä.

    Mizuton pukeutuessa Tsukiya kävi mielessään läpi eilisen tapahtumat. Mitä pitemmälle hän pääsi sitä alakuloisempi hänestä tuli.

"Mitä eilen tapahtui?" hän lopulta kysyi.

"Kaikenlaista", Mizuto vastasi lyhyesti, kun kiinnitti vyönsä solkea.

"Mutta epäilen että tarkoitat jotain erityistä ajankohtaa", Mizuto sanoi, kun näki Tsukiyan rypistävän otsaansa ilkeästi.

"Tarkoitan hetkeä jolloin hirviö melkein tappoi sinut", Tsukiya sanoi. Mizuto katsahti Tsukiyaa ensin ihmeissään, sitten epäuskoisena.

"Et muista sitä?" Mizuto kysyi. Tsukiya katsoi lattiaa masentuneena.

"Kuule, selitän kaiken kun olemme päässeet kauemmas leiristä. En halua Aratan tai kenenkään muun keskeyttävän meitä", Mizuto sanoi ja nosti repun selkäänsä. Myös hän näytti olevan katkera Aratalle.

"Mihin tarvitset tuota?" Tsukiya kysyi.

"Pakkaamme hiukan tavaroita siihen. Ja aamiaisen. Ja se on oiva piilopaikka sille kirjallesi, jota halusit tutkia", Mizuto sanoi. Oli tapahtunut niin paljon, että Tsukiya oli kokonaan unohtanut mysteerisen kirjan.

    "Kirjoita sinä viesti muille, etteivät he huolestu. Minä käyn hakemassa kaiken tarvittavan", Mizuto sanoi ja lähti teltasta.

"Kiva. Ja mistä minun kuuluisi löytää kynä ja paperia?" Tsukiya mutisi. Samaan aikaan kun hän sen sanoi, hän näki pöydällä juuri ne kaksi esinettä mitä hän tarvitsi.

"Pelleileekö joku kanssani. Sillä olen melko varma, etteivät nuo olleet tuossa hetki sitten", Tsukiya puhui itsekseen. Se vain korosti ajatusta että oli tulossa hulluksi.

    Hän kirjoitti että hän ja Mizuto olivat menneet kävelylle ja tulisivat pian takasin. Hän kirjoitti myös pahoittelunsa, vaikka ei tiennyt miksi. Hänestä se tuntui sopivalta. Hän taittoi kirjeen kahtia ja osoitti sen Suzulle. Sitten hän asetti kirjeen sängylle, jotta se varmasti nähtäisiin. Se tehtyään hän asteli ulos teltasta.            

    Hän katseli ympärilleen etsien Mizutoa. Leiri oli pystytetty tarkalleen samanlaiseksi kuin ennen hyökkäystä. Teltat olivat, likaisia mutta ehjiä. Ja monista niistä kuului nukkuvien ihmisten rauhallisia ääniä.

    Mizuto tuli esiin yhdestä suurimmasta teltasta katsellen vähänväliä olkansa yli kuin varmistaakseen ettei kukaan seurannut.

"Sitten mennään. Löysin eilen hyvän paikan, jossa voimme jutella rauhassa. Sinne on kuitenkin pieni kävelymatka. Ollaan myös varovaisia sen suhteen. He eivät voi auttaa meitä, jos jotain sattuu. Siksi hankin meille molemmille miekan", Mizuto sanoi ja ojensi reilun metrin mittaisen miekan Tsukiyalle.

"Ja tämänkö kanssa minun täytyisi taistella?" Tsukiya kyseli ihmeissään katsellessaan miekan kokoa. Mizuto vain nyökkäsi.

"En ole koskaan miekkaillut. En ole edes koskaan pidellyt miekkaa", Tsukiya valitti.

"Oletpas. Juuri eilen", Mizuto huomautti.

"Ja hyvinpä se menikin", Tsukiya heitti takaisin, muistellen mitä tapahtui.

"Se pääsi yllättämään sinut. Ja olit muutenkin vasta herännyt, joten et ollut vielä voimissasi", Mizuto muistutti. Tsukiya tiesi, ettei Mizuto luovuttaisi, joten huokaisi. Hän halusi päästä lähtemään mahdollisimman pian.

"Hyvä on. Otan aseen, mutta onko täällä jotain tikareita. En halua olla vastuussa siitä, että leikkelen sinut palasiksi", Tsukiya sanoi. Mizuto hymähti, etsi tikarin ja pian he lähtivät pientä polkua pitkin syvemmälle metsään.

    He olivat kävelleet viitisen minuuttia kunnes Mizuto kääntyi yllättäen pois polulta.

"Minne olemme menossa?" Tsukiya kysyi, mutta jatkoi seuraamista.

"Löysin tämän paikan toissapäivänä. Olimme juuri saapuneet ja minulle ja Aratalle tuli riitaa. Juoksin pois haluten olla hetken rauhassa. En tiedä miten he sen tekivät, mutta pian he olivat edessäni ja takanani. Kuuli heidän tulevan, mutta en halunnut jäädä kiinni. Joten poikkesin polulta, ja hetken juostuani löysin rauhallisen lehdon. En tiedä miksi, mutta se paikka on kutsunut minua puoleen siitä lähtien kun löysin sen. Halusin näyttää sen teille, mutta olit tajuttomana ja halusin sinun näkevän sen ensin", Mizuto sanoi.

"Vau... Sinusta on tulossa Aaron. Pidät melkein yhtä pitkiä puheita", Tsukiya härnäsi.

"Enpäs!" Mizuto tiuskaisi. Tsukiya purskahti nauruun ja sanoi:

"Kylläpäs." Mizuto näytti loukkaantuneelta, mutta ei vastannut enää takaisin.

    Heidän kävellessään yhä syvemmälle metsään, sen kasvusto rupesi tihenemään. Pian Mizuto joutui ottamaan miekan esille ja rupesi heiluttelemaan sitä edessään kuin safariveistä.

"Miten pääsit viimeksi tämän tiheän kasvuston läpi?", Tsukiya ihmetteli ääneen.

"En tiedä. Ne tavallaan vain väistyivät tieltäni", Mizuto vastasi.

"Ja ne eivät voi tehdä sitä nyt?" Tsukiya puhui ennemminkin itselleen kuin Mizutolle.

    He pääsivät lopulta perille. Mizuto astui ensin lehtoon Tsukiyan seuratessa pian perässä.

"Vau", Tsukiya ei saanut sanottua mitään muuta.

    Lehto oli yksi kauneimmista paikoista, missä Tsukiya oli koskaan käynyt. Tsukiya ei tiennyt kuinka korkealla aurinko oli, mutta sen täytyi olla tarpeeksi korkealla, jotta se pystyi paistamaan lehdon paksun lehtiverhon läpi, antaen lehdolle kauniin vaaleanvihreän valon. Maantasolla oli satoja erilaisia kukkia; ruusuja, tulppaaneita, liljoja ja monia muita, joita Tsukiya ei osannut edes nimetä. Hän kuuli virtaavan veden äänen. Se tuli lähteestä, joka ei ollut kovin kaukana heistä. Se oli kuin tehty suihkulähde. Vesi putosi altaaseen joka oli ympäröity kivillä. Altaasta johti pieni puro alemmas lehtoon.          Puron päässä seisoi kivestä tehty raunio. Se oli keskikokoisen omakotitalon kokoinen, jonka seinissä kasvoi villiintyneitä köynnöksiä. Se näytti olleen joskus pienikokoinen linnoitus, jossa oli tasakatto vartiointia varten ja sisätilat suojaa antamassa. Nyt rakennuksesta oli jäljellä murenevat seinät ja katto. Ikkunat ja ovet olivat vain tyhjiä aukkoja joista näki helposti sisälle. Seinissä näytti olevan vähän punaruskeaa maalia jäljellä, mutta se oli pääasiassa kulunut pois.

    "Ja sinä löysit tämän paikan sattumalta?" Tsukiya kysyi. Mizuto katsoi Tsukiyaa pahasti.

"Anteeksi... Mutta... Vau", Tsukiya ei tiennyt miten kuvata paikkaa. Mizuto hymähti ja istahti lähelle lähdettä. Hän kaivoi laukustaan ruokaa.

"Tule jo istumaan. Ei kai täällä niin ihmeellistä ole", Mizuto sanoi, kun näki ettei Tsukiya liikkunut ollenkaan.

"Helppo sinun on sanoa. Sait katsella täällä rauhassa ympäriinsä aikaisemmin. Älä tuo minua näihin paikkoihin ja sitten odota minun tokenevan saman tien", Tsukiya vastasi, mutta meni Mizuton viereen istumaan.

"Tokenevan? Kuvittelin hetken aikaa, että olit osa raunioita, mutta koska et kyllä ole yhtä kaunis kuin ne", Mizuto sanoi virnistäen.

"Hei! Mitä tuon pitäisi tarkoittaa?" Tsukiya kysyi ja löi leikillisesti punapäätä kylkeen.

"Kyllä sinä minut kuulit", Mizuto sanoi virne katoamatta kasvoilta. Tsukiya katsoi toista poikaa ilkeästi, mutta purskahti pian nauruun yhdessä toisen pojan kanssa.

    Tsukiya asettautui pitkäkseen kädet pään taakse kuin tyynyksi. Hän katseli korkeuksissa olevaa verhokattoa ja muisti miksi he olivat tulleet tänne.

"Voitko nyt kertoa mitä eilen tapahtui?" Tsukiya kysyi. Mizuto vilkaisi Tsukiyaa, ja sanoi sitten:

"Et todellakaan muista mitä eilen tapahtui?" Tsukiya tyyntyi pudistamaan päätään.

"No... Sinä tavallaan... taioit", Mizuto sanoi.

"Mitä tarkoitat?" Tsukiya kysyi ja nousi istumaan.

"Sinä taioit kädestäsi... salaman", Mizuto takelteli.

"Salaman?" Mizuto nyökkäsi.

"Ja siis pelastit minun henkeni, joten kiitos", Mizuto jatkoi. Tsukiya ei kuitenkaan kuullut sitä. Hän katsoi kättään, kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt sitä.

"Miten minä sen tein?" Tsukiya ihmetteli ääneen.

"Aaron sanoi, että voimat tulevat esille silloin kun jotain suurta on tapahtumassa", Mizuto muisti.

"Milloin hän sen sanoi?" Tsukiya älähti.

"Eilen, kun Arata oli vienyt sinut telttaan", Mizuto kertoi.

"Mahtavaa! Onkohan Aaronilla jotain minua vastaan?" Tsukiya tokaisi.

"Miten niin?" Mizuto kysyi.

"Sinulle hän heti kertoi tärkeitä asioita voimastasi. Sitten minä taion ja viedään telttaan, hän kertoo teille asioita, joita minunkin kuuluisi tietää. Voisi kuvitella, että hän kertoisi sen kaikille meille yhtä aikaa", tummahiuksinen poika valitti.

"Niin kai. Hän kuitenkin vilkuili vähänväliä teltalle päin. Kuin olisi miettinyt, jotain tärkeää", Mizuto kertoi.

    Tsukiya osoitti kädellään eteenpäin kuin oli tehnyt viimeiltana Tobblerin hyökätessä Mizuton kimppuun. Hän ajatteli salamaa, toivoen että jotain tapahtuisi. Mizuto vetäytyi hiukan kauemmas, tietäen mitä Tsukiya aikoi. Tsukiya piti kätensä samassa asennossa, mutta luovutti kun ei tapahtunut mitään.

"Pitääköhän meidän olla aina vaarassa, jotta voimamme toimivat?" Tsukiya turhautui.

"En tiedä, mutta epäilen ettei tarvitse. Siihen täytyy olla jokin muukin keino. Meidän on vain keksittävä se", Mizuto päätteli.

"Voi kun kiva. Sitä me tässä tarvitsemme. Lisää päättelyä ja aivotyöskentelyä. Se on Hiron ja Rikun tehtävä", Tsukiya marisi.

"Tuo kuulosti lapselliselta. Emme aina voi luottaa Hiroon ja Rikuun näissä asioissa. Kyllä, he ovat neroja, mutta se ei tarkoita että heidän täytyy selvittää jokainen asia, joka tarvitsee hiukan päättelykykyä", Mizuto pudisti päätään toivottomana.

"Niin kai. Minusta kaikki tapahtuu liian nopeasti, että tuntuu kuin pää räjähtäisi", Tsukiya valitti.

    Tsukiyan vatsa murisi kuuluvasti, joka aiheutti pienen punan hänen kasvoilleen. Hän oli syönyt viimeksi Aoton luona jotain kunnon ruokaa.

"Haluat todennäköisesti syödä jotain. Tässä", Mizuto sanoi ja kaivoi jotain pyöreää ja vihreää laukustaan. Tsukiya katsoi sitä hetken omituisesti, mutta tarttui siihen lopulta.

"Se on jonkinlainen hedelmä. Syö vain. Se on todella herkullista", Mizuto sanoi.

"Eikö se ole raaka", Tsukiya kysyi värin takia.

"Ei. Se kuulemma vaihtaa värinsä punaisesta vihreään, kun se kypsyy", Mizuto selitti huvittuneesti. Tsukiya ei näyttänyt vakuuttuvan, mutta vatsa murisi toisen kerran, ja hän haukkasi palasen.

    Maku oli aluksi kirpeä kuin olisi syönyt sitruunaa, mutta muuttui pian yhtä makeaksi kuin omena.

"Mitä minä juuri söin?" Tsukiya tutki hedelmää.

"En muista sen nimeä. Jokin semula tai jotain. Kuitenkin, mitä pidit?" Mizuto kysyi.

"Maku oli... yllättävä. Mutta kyllä tätä pystyy syömään", Tsukiya sanoi ja haukkasi toisen palasen.

    He jaarittelivat ja söivät kauan. Mizuto oli ottanut molemmille pojille neljä erilaista hedelmää jotka olivat kaikki yhtä omituisen makuisia kuin ensimmäinen. Hän oli ottanut myös normaalia leipää mukaan. Mizuto kaivoi laukun pohjalta kaksi mukia jotka he täyttivät lähteen vedellä.

    Kun ruoka läheni loppumista Mizuto kaivoi esiin viimeisen asian laukustaan. Tumman nahkakantisen kirjan. Mizuto ojensi sen Tsukiyalle.

"Olen selaillut sitä läpi kun olit tajuttomana, mutta koko kirja on kirjoitettu Anglidan kirjaimilla", Mizuto sanoi.

"Anglidan?", Tsukiya kysyi hämmentyneenä

"Oh... En ehtinyt selittää sitä eilen. Anglida on tämän planeetan nimi. Täällä on kaksi valtakuntaa: Valon valtakunta ja Pimeyden valtakunta. Toisilta nimiltään Soliwamizi ja Fimizi. Tällä hetkellä olemme Valon valtakunnan puolella. Molemmissa on monarkia eli..."

"Eli kuningas tai kuningatar. Minä tiedän kyllä mitä monarkia tarkoittaa. En ole niin tyhmä", Tsukiya tokaisi väliin.

"En väittänytkään. Kuitenkin, Valon kuningatar on Hikari, ja Pimeyden ruhtinaan nimi on Orito. Näillä kahdella valtakunnalla on riitoja keskenään ja ovat niiden takia sodassa keskenään", Mizuto selitti.

"Se ei ole yllättävää. Pimeys ja valo ovat aina vastakkain", Tsukiya sanoi.

"Eivät aina. Toki ne ovat vastavoimia, mutta kuulemma vain kaksi sukupolvea sitten nämä kaksi valtakuntaa olivat liittolaisia. Kukaan ei ole varma kumpi aloitti sodan, mutta se on jatkunut jo liian kauan, kuulemma. Meidän on kuulemma tuotava rauha tähän maahan jotenkin", Mizuto selitti.

"Ei paineita siis. Meidän on tuotava rauha valtakuntien välille, jotka ovat riidelleet vuosikausia. Mistä he riitelevät?" Tsukiya ihmetteli.

"En tiedä. Syyt ovat painuneet unholaan. Kukaan ei muista niitä, paitsi ehkä hallitsijat, mutta he eivät kerro kenellekään jos tietävät. Se on jotain persoonallista", Mizuto sanoi.

"He taistelevat keskenään persoonallisista syistä? He uhraavat tuhansia typerän riidan takia?", Tsukiya kysyi järkyttyneenä.

"Ajattelin aivan samaa, mutta he piilottavat syyn hyvin. Tavalliselle kansalle kerrotaan valheita. Toki he aavistelevat, että kyse on persoonallisista syistä, mutta kukaan ei uskalla panna vastaan. He voivat menettää kaiken, jos arvostelevat hallitsijoiden johtotapaa", Mizuto sanoi.

"Tämäpä kiva. Olen tajuttomana ja kaikki aisat menevät sivusuun. Onko vielä asioita joista en tiedä?" Tsukiya tokaisi.

"Paljonkin. Mutta ei mekään kaikkea tiedetä", Mizuto vastasi.

"Miten vain", Tsukiya sanoi.

    Hän avasi kirjan. Ensimmäinen aukeama oli tyhjä lukuun ottamatta pieniä numeroita aukeaman alalaidassa. Numerosarja, 23 numeroa peräkanaan ilman minkäänlaista järjestystä.

"Mitä epäilet näiden olevan?" Tsukiya kysyi ja näytti sivua toiselle pojalle.

"En minä vain tiedä. En ymmärrä sanaakaan", Mizuto sanoi.

"Et ymmärrä...", Tsukiya hämmästyi ja katsoi tarkemmin numeroita. Hän huomasi että ne tosiaan olivat erilaisia, joihin hän oli tottunut.

"Et sattunut ottamaan kynää mukaan?" Tsukiya kysyi. Mizuto pudisti päätään.

"Harmi olisin voinut kirjoittaa ne", Tsukiya sanoi. Siinä samassa kirjan välistä tippui kuulakärkikynä.

"Mitä? miten tämä päätyi tänne?" Tsukiya kysyi ihmeissään.

"Miten se päätyi ylipäänsä tänne Anglidaan. Riku ja Hiro kirjoittivat jotain ylös eilen, ja he joutuivat käyttämään normaalia sulkaa ja mustetta", Mizuto sanoi. Tsukiya kohautti hartioita ja tarttui kynään.

    "65118215931671314101241?" Mizuto luetteli numerot ääneen.

"Outoa eikö?" Tsukiya sanoi. Molemmat heistä miettivät hiljaa.

"Mietitään sitä myöhemmin. Se...", Mizuto ehti aloittaa, mutta Tsukiya ennätti ensin:

"Kuusitoista elementtiä!" Mizuto katsoi ystäväänsä kuin tärähtänyttä.

"Katso. Erottele ensin numerot pisteillä. Sitten poista piste aina ykkösten jälkeen lukuun ottamatta tosista ykköstä. Saat kuusitoista numeroa. Näiden numeroiden on pakko tarkoittaa elementtejä", Tsukiya innostui.

"Hyvä on. Sanotaan, että ne tarkoittavat elementtejä. Emme silti ole yhtään se lähempänä arvoitusta, miksi ne on tuohon kirjoitettu", Mizuto sanoi. Tsukiya katsahti ystäväänsä pettyneenä.

"Olet oikeassa. Mutta minusta tuntuu että tuo numerokoodi on jollainlailla tärkeä", Tsukiya sanoi ja käänsi sivun.

    Seuraavalle sivulle oli kirjoitettu isoilla ja koristeellisilla kirjaimilla:

      Kuningas Ryoman kirja Anglidan alusta

  "Kukakohan on  kuningas Ryoma?" Tsukiya kysyi.

"En tiedä. Omistaako hän sen?" Mizuto kysyi.

"Kirjan tekstistä päätellen kyllä", Tsukiya sanoi ja käänsi sivua.

    Hän ei kuitenkaan ehtinyt lukea sanaakaan kun kirja paiskautui kiinni hurjalla voimalla. Tsukiya säikähti niin paljon että pudotti kirjan ruohikolle.

"Mitä... mitä tapahtui?" Tsukiya istui niin kaukana kirjasta kuin vain pääsi. Molemmat pojat katsoivat kirjaa vainoharhaisesti. Kun he jo epäilivät ettei mitään tapahdu, kirja aukesi ja rupesi selaamaan kirjansivuja vauhdilla. Se pysähtyi noin puolessavälissä kirjaa. Se Tsukiya ja Mizuto katsoivat ihmeissään kirjaa. Se rupesi hohtamaan vihreää valoa niin kirkkaasti kuin olisi katsonut suoraan aurinkoon. Tuntui kuluneen ikuisuuden, joka todennäköisemmin oli vain viisi sekuntia, kirjan valo himmeni ja pojat pystyivät katsomaan kirjaa. Kirja makasi ruohikolla aukinaisena kuin mitään ei olisi tapahtunut.

    Tsukiya nojautui eteenpäin katsomaan kirjan aukeamaa. Siinä oli kuvia ja tekstiä: talo keskellä metsää ja jonkinlainen kivi. Teksti peitti muuten koko aukeaman. Tsukiya hivuttautui lähemmäs ja kokeili varovasti kirjaa kuin olisi pelännyt sen polttavan häntä. Mizuto katseli kirjaa edelleen vainoharhaisesti kauempaa katsellen. Tsukiya otti lopulta itseään niskasta kiinni ja tarttui kirjaan kunnolla ja nosti sen takaisin syliinsä ruveten lukemaan aukeamaa.

    Jo ensimmäinen lause sai Tsukiyan häkeltymään.

"Valon valtakunnan puolella syvällä Shileoin metsissä sijaitsee linnoitus, jossa nymfit, luonnon asukit, palvelevat ja vahtivat luonnon lahjaa.

"Lahjan on poistuttava linnoituksesta ajan vaatiessa ihmislapsen mukana. Tämä ihmislapsi on saava voimaa ja rohkeutta tulevalle matkalleen, mutta samalla tuoden surua ja pettymyksiä", näin nymfit kertoivat minulle vieraillessani kyseisessä linnoituksessa. He näyttivät minulle tämän kauniin lahjan. Smaragdin palanen, joka mahtuisi kämmenelleni, ja silti tarpeeksi iso että sen näkisi kaukaakin. Se sykki elämää ja puhtautta, jota luonto on pulloillaan. Nymfit ovat kuitenkin hyvin huolellisia lahjansa suhteen. He eivät antaneet minun koskettaa sitä. Sain vain nopeasti luonnostella sen tähän kirjaan, jonka jälkeen he saattoivat minut ulos. Olin hiukan äkäinen nopean lähtöni takia, mutta ymmärrän nymfejä täysin. Se tunne, joka minulla oli smaragdia katsellessani, olisi voinut muuttaa minut täysin. Halu olla puhdas, halu olla haavoittumaton. Ja palattuani kotiini peseydyin kymmenen kertaa peräkkäin, join pullollisen parantavia rohtoja, mutta en päässyt lähellekään tunnetta, joka minut oli vallinnut katsellessani smaragdia. Se sai minut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi. Vasta nyt kun voin vihdoin kirjoittaa tuosta tunteesta, ymmärrän kyseisen elementin kammottavan ja voimakkaan piirteen. Kukaan ihminen ei ole täydellinen, mutta tuo voima sai minulle todella voimakkaan pettymyksen tunteen. Olen joutunut toistamaan mantraa: "Olen tarpeeksi hyvä" siitä asti kun tulin kotiin ja todennäköisesti tulen toistamaan monta kuukautta myöhemmin tämän lauseen kirjoittamisesta eteenpäin", Tsukiya luki ääneen.    Mizuto oli kalpea.

"Se on täällä. Me istumme tuon linnoituksen edessä. Tämä metsä on Shileonin metsä. Tämän on pakko olla sama paikka", Mizuto sanoi.

"Oikeasti? Vau" Tsukiya sanoi.

"Eipäs. Eikös täällä olisi pitänyt olla nymfejä? Emme ole tavannet yhtään ketään. Tai eikös tätä paikka olisi pitänyt suojella se yliluonnollinen kivi? Miksi sitten istumme raunioiden äärellä? Täällä voi olla vaikkapa..."

"Vaikkapa tobblereita? Älä viitsi. Voihan se olla että smaragdi on haettu jo ja sen takia nymfit ovat lähteneet ja linnoitus on raunioina, koska sitä ei ole hoidettu", Tsukiya keskeytti.

"Kunpa vain olisikin niin", joku sanoi. Pojat kääntyivät uutta ääntä kohti.

    Noin 18-vuotias tyttö seisoi lähteen toisella puolen ja katseli heitä ilkeästi. Hänellä oli ruskeat hiukset, jotka ylettyivät tyttöä lanteille. Hän piti vaaleanharmaata mekkoa päällä joka ylettyi hänen likkoihin. Mekkoa koristi joukko erilaisia kulta esineitä. Hänen silmänsä olivat vaaleanvihreät. Kokonaan. Silmissä ei ollut mustaa tai valkoista.

    "Kuka olet?" Tsukiya kysyi.

"Olen Aira, tuulinymfi. Miksi olette tulleet tänne?", nymfi kivahti.

"Miksi kysyt? Emmekö saisi tulla tänne?" Tsukiya kysyi.

"Se riippuu syystänne. Me nymfit emme ole luottaneet ulkopuolisiin sitten kuningas Arthurin kuoltua. Hänestä seuraava kuningas on syy meidän ahdinkoomme. Kuningas, jota kutsumme nimettömäksi, käytti vieraanvaraisuuttamme väärin ja yritti ryöstää arvokkaan jalokivemme. Hän kuitenkin epäonnistui, meidän onneksemme, mutta emme ole luottaneet ihmisiin sen petoksen jälkeen. Joten kysyn nyt uudestaan, miksi olette tulleet tänne?" Aira tiuski.

    Tsukiya vilkaisi Mizutoa.

"Me tulimme vain juttelemaan keskenään. Emme tienneet mikä tämä paikka oli, kun saavuimme tänne. Löysin tämän paikan toissapäivänä sattumalta. Emme ole tulleet tänne varastamaan teidän jalokiveä. Emme edes aluksi tienneet että täällä oli sellainen", Mizuto sanoi.

"Ja miten nyt?" Aira kysyi. Pojat näyttivät hämmentyneiltä.

"Nyt kun tiedätte, mitä aiotte tehdä?" Aira tarkensi.

"Emme ole varkaita. Jos jalokivi ei ole meille me emme ota sitä", Tsukiya tiuskaisi. Häntä ärsytti nymfin asenne heitä kohtaan.

    Nymfi katsoi heitä tovin hiljaa.

"Keitä te olette?" hän kysyi.

"Minä olen Tsukiya ja hän on Mizuto. Emme ole tästä maailmasta kotoisin, emmekä siis tiedä juuri mitään arvokasta. Vain sen että meidän täytyisi saada joku sota loppumaan, ja että meillä on jotain erikoisia voimia. Usko pois ettei ole ollut helppoja ensimmäisiä päiviä", Tsukiya paasasi.

"Erikoisia voimia? Oletteko te vartijoita?" Aira kysyi hämmästyneenä.

"Vartijoita?" Mizuto kysyi. Aira näytti mietteliäältä.

"Tunnetteko pojan nimeltä Riku?" hän kysyi lopulta.

"Joo, hän on meidän ystävämme", Tsukiya vastasi.

"Sittenhän..." Aira mumisi itsekseen.

"Seuratkaa minua", hän sanoi ja käveli raunioihin. Pojat vilkaisivat toisiaan, mutta päättelivät että olisi parempi seurata. He jättivät tavaransa siihen  

    Rauniot oli synkempi sisältä kuin näytti. Valoa tuli sisään vain ovesta ja vastapuolen ikkunasta. Siellä oli selvästi joskus ollut marmorilattia mutta nyt suurin osa oli kadonnut mullan ja kasvien alle.

    Pojat vilkuilivat hetken ympärilleen etsien Airaa.

"Tänne!" Airan pää tuli näkyviin huoneen toisesta laidasta. Sitten se katosi takaisin maan alle. Kellari. Sen suuta ei näkynyt siitä missä he seisoivat, koska se oli piilossa multa kasan takana jonka päällä kasvoi isolehtisiä kasveja piilottaen sisäänkäynnin kokonaan. Pojat rupesivat kipuamaan portaita alaspäin Airan perässä.

    Airalla oli kädessään lyhty, joten he näkivät hyvin eteensä. Lyhty ei kuitenkaan palanut liekin värisenä, vaan kellertävänvihreänä. Kun Tsukiya katsoi tarkkaan lyhtyä hän näki sisältä liikettä.

"Mitä lyhdyssäsi on sisällä?" hän kysyi.

"Tulikärpäsiä. Emme käytä tulta, koska se saattaisi vahingoittaa ikivanhaa puutamme, joka suojaa smaragdia. Sitä paitsi me nymfit olemme todella hermostuneita tulen lähellä. Me sytymme helposti, koska elämänlähteemme on luonto ja sen kasvit. Tuli ei kuulu tähän pyhättöön", Aira sanoi kylmästi. 'Keskustelun loppu' Tsukiya ajatteli.

    He saavuttivat lopulta pohjan. Aira ei pysähtynyt kertaakaan tai edes katsonut taakseen varmistaakseen, että molemmat pojat seurasivat. He kävelivät hiljaisuudessa pitkään. He eivät kuulleet mitään muuta ääntä kuin heidän askeleensa ja hengityksen. Tsukiya ei enää kestänyt sitä ja kysyi:

"Tämä ikivanha puu, kuinka vanha se on?"

"Kukaan ei tiedä ja vaikka tietäisimmekin miksi sinua kiinnostaa se noin paljon?" Aira kysyi.

"Ei oikeastaan kiinnostakaan. En vain pidä tästä hiljaisuudesta, joka täällä vallitsee. Kotona kuuluu aina jotain muitakin ääniä kuin vain oma hengitys ja askeleet. Kellon tikitys, välillä auto huristelee ohi tai jotain vastaavaa", Tsukiya puhui.

"Teidän maailmassanne kellosta lähtee ääniä? Ja mikä on auto?", Aira kysyi.

"Auto on... kulkuväline. Sen avulla pääsee paikasta paikkaan huomattavasti nopeammin kuin kävelisi sinne", Tsukiya vastasi.

"Vähän niin kuin hevonen täällä? Semmoinen eläin jolla on neljä jalkaa ja se selkään kiivetään kun hautaan ratsastaa", Aira selitti.

"Tiedän kyllä mikä hevonen on! Meilläkin on niitä kotona. Ja auto on vähän niin kuin hevonen paitsi kovaäänisempi ja sillä pääsee kovempaa kuin hevosella. Ja auto on eloton esine", Tsukiya vastasi äreänä.

"Sitten en pidä teidän autostanne. Minusta jo hevonen on liian äänekäs. Onneksi minä en tarvitse mitään vastaavaa. Pidän hiljaisuudesta, joten ole hiljaa", Aira vastasi yhtä äreänä takaisin.

"En! Löytyisikö meiltä mitään yhteistä", Tsukiya mietti ääneen.

"Haluat sodan loppuvan, etkö vain?" Mizuto kysyi Tsukiyaa avustaen.

"Minua ei kiinnosta koko sota. Kunhan se ei tule tänne minun puolesta sotikoon kuinka paljon haluavat", Aira tokaisi.

"Sinua ei kiinnosta, vaikka ihmisiä kuolee sadoittain joka päivä?" Tsukiya kysyi järkyttyneenä.

"Kuten sanoin, sotikoon minkä kerkeävät, kunhan se ei sotke minun elämääni", Aira vastasi. Pojat katsoivat nymfiä hölmistyneenä.

"Okei, meiltä ei löydy siis mitään yhteistä", Tsukiya mutisi.

"Siinä ole yhtä mieltä kanssasi", Aira härnäsi.

"Jonkin kumman vuoksi se ei lohduta minua", Tsukiya puhui Mizutolle.

    Tsukiya kääntyi katsomaan takanaan kävelevää poikaa, mutta näki jotain hänen takanaan pimeydessä. Se oli kuin aave. Valkoista utua josta ei näkynyt kasvonpiirteitä. Silloin hän tajusi. Se oli sama henki joka oli jahdannut heitä aiemmin.

"Juoskaa!" Tsukiya huusi kahdelle muulle.

"Miksi?" Aira kysyi, mutta Tsukiya ei ehtinyt vastata kun aave puhui:

"Et voi paeta. Jalokivi kutsuu minua puoleensa. Turha juosta. Olet mennyttä muutenkin." Ääni vihloi korvia, mutta oli samalla oudosti miellyttävä.

    Kolmikko eivät välittäneet aaveen sanoista, vaan juoksivat jo kovaa vauhtia eteenpäin.

"Miten se täällä on? Arata sanoi että se oli vartioloitsu, joka on mennyt pieleen. Sen ei kuulemma olisi pitänyt päästä pois siitä tunnelista", Mizuto ajatteli ääneen.

"Yleensä ne eivät pääsekään, mutta tämän taian on pakko olla todella voimakas, sillä se pääsi tänne alaskin. Oviaukon suulla on niin voimakas suoja ettei yhdenkään ihmisen saati taian pitäisi päästä läpi kutsumatta", Aira sanoi.

"Se puhui jostain jalokivestä. Olisikohan se tarkoittanut sitä teidän smaragdia", Tsukiya kysyi.

"En usko. Olisimme varmasti saaneet tietää tästä taiasta jo aiemmin, jos smaragdi olisi vetänyt sitä puoleensa. Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta kun olen edes aistinut sen. Oletteko varmoja ettei teillä ole yhtään jalokiveä mukana?" Aira kysyi.

"Olemme", Mizuto vastasi hengästyneenä. Tsukiya ei kuitenkaan ollut niin varma.

"Ei voi olla. Se oli vain uni", Tsukiya mutisi.

"Mitä sinä sanoit?" Aira kysyi.

    Ennen kun Tsukiya ehti vastata he saapuivat puisen oven luo. Aira työnsi kätensä lukkoon, tai ainakin missä lukon olisi pitänyt olla. Käsi meni siitä läpi kuin se olisi ollut vettä. Kuului kilahdus ja Aira astui sisään. Tsukiya oli ensin tyrmistynyt, mutta antoi asian olla, muistaen hän oli aikaisemmin mennyt seinän läpi joka oli näyttänyt kiinteältä kiveltä. Hän juoksi suoraan oven läpi.

    Toisella puolella oli kirkas auringon paiste. Tsukiya joutui hetkenaikaa suojaamaan silmiään. Juuri silloin Mizuto juoksi oven läpi ja törmäsi Tsukiyaan kaataen heidät molemmat. He eivät kuitenkaan kaatuneet kivilattialle, kuten Tsukiya oli odottanut, vaan paksulle ja pehmeälle sammalelle. Se ei kuitenkaan poistanut faktaa, että Mizuto musersi hänet alleen.

"Auts!" hän kuuli toisen pojan ääntelevän

"Liiku!" Tsukiya huusi yrittäen nosta, mutta turhaan.

"Sori", Mizuto tajusi tilanteen pian.

    Kun he nousivat ensimmäinen asia, jonka he näkivät oli valtavat puut, joiden oksille oli rakennettu kauniita koteja. Maan tasalla oli vielä isompia rakennuksia ja suurin niistä kaikista oli suoraan heidän edessään. Se oli rakennettu suurimman puun sisään minkä he olivat koskaan nähneet. Runko oli noin kuuden jalkapallokentän kokoinen ja korkeampi kuin suurin pilvenpiirtäjä. Näytti silta kuin rakennus oli kaiverrettu puun sisään. Ikkunoita ja parvekkeita oli ylöspäin mentäessä vain tiheämmin.

    Sadat nymfit, jotka tutkailivat tulijoita, joko uteliaina tai paheksuen kerääntyivät heidän ympärilleen. Aira seisoi tyynesti heidän vierellään ja katsoi heidän takana olevaa ovea kuin se olisi voinut murtua minä hetkenä hyvänsä.

    Kuului rysähdys ja maa tärisi. sitten toinen ja kolmas heti perään. Nymfit kaikki näyttivät pelokkailta ja pian heidän edessään seisoi joukko sotilaita, joilla oli keihäät koholla. Oli kuin henki olisi tiennyt että toisella puolen odotti joukko sotilaita, koska mitään ei kuulunut enää.

    "Aira! Mitä tämä kaikki on?" joku huusi. Puhuja oli vanha nymfi. Tsukiyalle tuli mieleen kaikkitietävä velho, jolla oli kokosiniset silmät. Jopa hänen asunsa jäljitteli velhon pukua; sininen kaapu, joka oli sidottu vyöllä. Vyössä roikkui pusseja suuria ja pieniä.

    Vanhan nymfin ympärillä oli lisää vartijoita, jotka katselivat vihaisesti poikia.

"Olen pahoillani, mestari Arden. Nämä kaksi ovat kuulemma uudet valitut vartijat. He sanovat tuntevansa pojan, jonka kuuluisi saada smaragdi", Aira sanoi.

"Mahdotonta. Häntä on odotettu jo vuosikymmeniä. Ei hän voi näin yhtäkkiä vain ilmestyä. Näiden poikien täytyy valehdella. Ja nyt olet johdattanut heidät suoraan luoksemme", vanha nymfi puuskutti.

"Miten niin hän ei muka voisi ilmestyä noin vain. Odotitko jotain viestiä häneltä: 'Olen tulossa hakemaan smaragdia'. Arvaapa vaan voiko hän lähettää mitään viestiä, koska hän ei edes tiennyt kolme päivää sitten että Anglida oli olemassa", Tsukiya ärsyyntyi. Heitä todellakin luultiin varkaiksi.