Lukittu
"Ei ole ihmekään, ettei kukaan lue tekstejäsi!"
Minä tuijotan muistoa kuin oppikirjaa.
Harmaapukuinen mies pääni sisällä huutaa käskyjä perääntyä, lopettaa haihattelu. Lakata haaveilemasta turhia.
Uskoa viisaampiaan.
"Ei ihmekään, ettei kukaan lue tekstejäsi!"
Joku viisaampi minua sanoi sen.
Ja minä uskoin häntä.
Mutta tässähän minä olen. Sormet näppäimistöä kutitellen.
Onko se kapinaa? Onko se luovuuden pakkoa?
Onko minulla edes oikeutta sanoa, miltä tuntuu olla minä?
"Ei ole ihmekään, ettei kukaan lue tekstejäsi!"
Eihän niissä ole päätä eikä häntää.
Pelkkiä kysymyksiä, eikä mitään vastauksia.
Ei kukaan kaipaa sellaista.
Niin hän sanoi, minua viisaampi.
Hän, jota rakastin enemmän kuin elämää itseään.
Mutta tässähän minä olen. Vieläkin.
Sanojen edessä. Lukittu.
Minä tiedän, että häkin oven kuuluu avautua, sillä avain on jo minulle annettu.
Mutta minua pelottaa.
Entä jos hän olikin oikeassa?
Jospa minulla ei olekaan mitään sanottavaa.
Jospa minä sanonkin sen väärin.
Jospa minä kuvittelen liikoja.
Jospa ketään ei todellakaan kiinnosta.
Mutta tässähän minä olen, edelleen.
Sanojen äärellä. Pelokkaana, mutta murtumatta.
Minun maailmani ovat sanat.
Ja hyvin tai huonosti, minun on määrä kirjoittaa.
Minä hengitän syvään ja käännän avainta.
*klik*
Mandulamaa odottaa.
