#legitimaatio

Peter L. Bergerin ja Thomas Luckmannin vuonna -66 ilmestynyt Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen on yksi tunnetuimmista yrityksistä laajentaa toiminnan käsitettä. Heidän sosiologiassaan otetaan huomioon mahdollisimman laajasti myös se kulttuuriympäristö, jossa toimitaan ja jota toiminta osaltaan muokkaa. 

Berger ja Luckmann väittätvät, että todellisuutemme on sosiaalisesti rakentunutta ja että sosiologian - etenkin tiedonsosiologian, jota he ensisijaisesti katsovat edustavansa - tehtävä on tämän rakennusprosessin tutkiminen. He käynnistävät tutkimuksensa kahdella kuuluisalla ohjesäännöllä. Ensin he viittaavat Durkheimin väitteeseen sosiaalisten faktojen pitämisenä esineinä, joita sosiologiassa voidaan lähestyä objektiivisina tosiasioina. Toinen poiminta on niin ikään jo edellä tutuksi tullut Weberin tutkimus, että siologiassa tiedon kohteena on toiminnan subjektiivinen mieli. Keskeinen kysymys kuuluu: miten on mahdollista, että subjektiiviset merkitykset muuttuvat objektiivisiksi tosiasioiksi?

Ihmiseksi tulemisen ja ihmisenä olemisen tapoja on paljon, sillä kehittyvä ihmisolento on vuorovaikusessa sekä luonnonympäristön että kultturisen ja sosiaalisen järjestelmän kanssa. Tämä järjestelmä välitty ihmiselle merkityksellisten toisten kautta eli ihmiselle läheisten ja merkittävien ihmisten välityksellä. Ihmisorganismin kehitys ei voi olla riippumatonta niistä sosiaalisista järjestelyistä, joissa ihminen kasvaa. Jotta voitaisiin ymmärtää näitä yhteiskuntajärjestelmän syntymisen, säilymisen ja välittymisen ei-biologisia syitä, tarvitaan Bergerin ja Luckmannin mielestä analyysia, joka alkaa toiminnan totunnaistumisesta ja huipentuu teoriaan instituutioitumisesta. 

Mikä tahansa usein toistuva inhimillinen toiminta vakiintuu vähitellen niin, että sitä voidaan myöhemmin toistaa vaivattomasti. Tällainen totunnaistuminen on tärkeä psykologinen etu,koska se rajoittaa valintamahdollisuuksia. Se tuottaa sellaisen vakaan ympäristö, jossa ihminen voi toimia suurimman osan ajasta tekemättä päätöksiä. Energiaa vapautuu elintärkeisiin päätöksiin, ksoka jokaista tilannetta ei ole pakko määritellä uudelleen askel askeleelta. 

Berger ja Luckmann valaisevat toiminnan vakiintumista esimerkillä, jossa henkilöt A ja B kohtaavat toisensa ensimmäistä kertaa. Oletuksena on lisäksi se, että he ovat lähtöisin kahdesta eri sosiaalisesta maailmasta, jotta esimerkissä ei tarvitisi lähteä liikkeelle esihistoriallisista ajoista. A seuraa b:n toimintaa ja päinvastoin. Jos B:n toiminta toistuu, A voi sanoa, että siinä sitä taas mennään. Samalla hän liittää toistuvaan toimintaan myös samat toistuvat motiivit. Vuorovaikutuksen jatkuessa nämä tyypitykset alkavat ilmetä tiettyinä käyttäytymiskaavoina. Todennäköisimpiä tyypittelyn ja totunnaistumisen kohdealueita ovat työ, seksuaalisuus ja tilankäyttö. A:n ja B:n voidaan sanoa omaksuneen rooleja ja alkaneen toimia niiden mukaisesti. He voivat nyt ennakoida toistensa toimintaa, jolloin vuorovaikutuksen ennustettavuus lisääntyy. Vuorovaikutuksen tavat alkavat vähitellen institutionalisoitua. Instituutiot ovat tapojen joukkoja, joissa sekä toimijoiden että heidän toimintojensa tyypit ovat totunnaistuneet. 

Kuvitellaan että kuvaan ilmaantuu kolmas osapuoli, A:n ja B:n lapsi. Jossain vaiheessa hän osaa kysyä, miksi jokin asia kuuluu tehdä niin kuin se tehdään. Kysymykseen vastaamiseksi tarvitaan oikeutusta, legimitaatiota. Lapsen syntymsen jälkeen kuvaan tulevat mukaan myös vanhemmuus ja siihen liitettävä käsitys aikuisen ja lasten välisten suhteiden määrittymisestä. Lapsi sosiaalistetaan tähän instituutiojärjestelmään, esimerkiksi johonkin sukupuoli- ja skupolvirooliin, jota hän itse ei välttämättä mukisematta hyväksy. 

Uuden sukupolven mukanaan tuoma kuuliaisuuden ongelma nostaa esiin tarpeen legitimoida instituutioiden maailma. Tämä maailma on selitettävä ja oikeutettava. On myös kehitettävä sellaisia rangaistuksia, joita voidaan soveltaa instituutiojärjestelmän auktoriteettiaseman kyseenalaistajiin. Myös nämä rangaistukset on selitettävä ja oikeutettava. Tottumukset ja tyypitykset muuttuvat instituutioiksi, joita luonnehtii objektiivisuus: instituutiot elävät omaa todelisuuttaa ja ovat niin kiteytyneitä, että niitä ei enää samasteta yksilöihin, jotka ruumiillistavat ne kullakin hetkellä omassa toiminnassaan. Aiemmasta tässä sit taas mennään on tullut tällä tavalla asiat hoidetaan. 

Institutionalisoitumisen ja objektivoitumisen myötä voidaan alkaa puhua sosiaalisesta maailmasta. Se asettuu kaikenkattavana ja valmiina todellisuutena vastakkain yksilön kanssa. Tällaisena objektiivisena maailmana sosiaaliset muodostumat välittyvät uusille sukupolville. Institutioiden maailmaa pidetään objeketiivisena todellisuutena, jonka historia ulottuu kauas yksilön syntymää edeltäneeseen aikaan ja jatkuu hänen kuolemansa jälkeen.  

Sosiaaliset roolit ja normit

Niitä sääntöjä, jotka sanovat, miten ihmisten pitää ryhmässään käyttäytyä eri asemissa ja eri tehtävissä, sanotaan rooleiksi. Roolien syntymistä edeltävät vuorovaikutuksen totunnaistuminen, institutionalisoituminen ja objektivoituminen. Ne ilmaantuvat sitä mukaa kun toimijoiden yhteinen, vastavuoroisia käyttäytymisen tyypityksiä sisältävä tietovaranto alkaa muodostua. Berger ja Luckmann muistuttavat, että institutionaalinen järjestys perustuu sekä oman että muiden toiminnan tyypittelyyn ja näiden tyypitysten kielelliseen objektivoimiseen. Toimija kokee itsensä siinä objektiivisessa merkitysyhteydessä, joka on sosiaalisesti liitetty kyseiseen toimintaan. Hän saattaa ajatella, että on aika mennä kotiin laittamaa ruokaa. Tällaiset rutiinit ja niiden ajattelu ovat yhteydessä siihen, että osa minästä objektivoituu vallitsevien sosiaalisten tyypitysten mukaisesti. Tämä minä on varsinainen sosiaalinen minä, jonka yksilö kokee olevan erillään itsestään ja jopa asettuvan minän kokonaisuutta vastaan. Tämä tekee mahdolliseksi minän eri osien välisen sisäisen vuoropuhelun.

Toisin sanoen yksilö sekä samastuu sosiaalisesti objektivoituneisiin käyttätymisen tyypityksiin toiminnan kuluessa että kykenee ottamaan niihin etäisyyttä ajatellessaan jälkeenpäin käyttäytymistään. Toimivaa minää kuten toimivia toisiakaan ei katsota enää pelkästään ainutkertaisiksi yksilöiksi vaan tyypeiksi: esim. vaimoksi, aviopuolisoksi, äidiksi, isäksi. Ihmiset käyttäytyvät tavallisesti myös eri tavoin sen mukaan, kenen kanssa he ovat tekemisissä ja missä yhteydessä. Siten samalla ihmisellä voi olla useitakin sosiaalisia rooleja. 

Monet toisiinsa liittyvät odotukset vaikuttavat sihen, millä tavoin ihmiset suhtautuvat eri asemassa oleviin ihmisiin. Roolia voidaankin pitää toimijan käyttäytymiseen liittyvien normatiivisten odotusten järjestelmänä. Erilaisiin rooleihin liittyy siten erilaisia rooliodotuksia. Esim. papilta odotetaan tietynlaista käyttäytymistä. Rooleihin liittyvät rooliodotukset ja yksilölliset käyttäytymistavat voivat kuitenkin olla ristiriidassa keskenään. 

Kukaan ei voi muodostaa rooleja yksinään ja rooli kietoutuu aina vastavuoroiseen suhteeseen jonkin toisen roolin kanssa. Rooli tulee aina määritellä suhteessa toiseen rooliin. Isän ja äidin rooli on mhdollista ymmärtää vain, kun mukaan otetaan lapsi, ja aviomiehen rooli vaatii vaimon roolin olemassaoloa. Näistä rooleista ja roolien välisistä vuorovaikutustilanteista rakentuu erilaisia kollektiiveja, kuten perhe, koululuokka ja kanta-asiakkaat. Näistä osasista voidaan vähitellen edetä kohti suurempia yhteisöjä. Siksi rooleja on joskus pidetty jopa yhtenä tärkeimpänä sosiologisen analyysin rakennusaineena.

Berger ja Luckmann liittävät roolityypistöjen rakentamisen ja käyttäytymisen institutionalisoitumisen läheisesti toisiinsa. Roolit juontuvat samoista totunnaistumisen ja objektivoitumisen prosesseista kuin instituutiotkin. Roolit ilmantuvat samalla kun yhteinen, vastavuoroisia käyttäytymisen tyypityksiä sisältävä tietovarantomme muodostuu. Instituutiot sisältyvät yksilön kokemukseen ja näkyvät hänen toiminnassaan juuri roolien välityksellä. Institutionalisoitunut käyttäytyminen onkin aina sidoksissa rooleihin, joten sosiaalinen maailma rakentuu oleellisilta osiltaan kielellisesti objektivoituneista rooleista. Kun yksilö esittää jotain roolia, hän rakentaa osaltaan sosiaalista maailmaa. Sosiaalisessa tietovarannossa on roolisuoritusten vakiomalleja. Mallit ovat kaikkien yhteisön jäsenten tai ainakin roolien potentiaaliseten esittäjien tiedossa. 

Työnjaon lisääntyessä myös rooleihin liittyvän erityistiedon määrä kasvaa. Erityistehtävissa tarvitaan erityistieota, joka alan spesialistien on omaksuttava. Tiedolla ja roolilla on siten läheinen suhde. Roolit edustavat ja välittävät institutionaalisesti objektivoituja tietoryppäitä, ja jokaiseen rooliin kuuluu erityistä sosiaalisesti märiteltyä tietoa.

Allardt ja Littunen toteavat, että sosiologiassa yleisimmin käytetyssä roolin määritelmässä sosiaalinen rooli katsotaan niiden normien ja ominaisuuksien summaksi, jotka koskettavat ihmisiä, joilla on erityinen tehtävä tai asema. Sosiaalisiksi normeiksi kutsutaan niitä sääntöjä, joita ihmiset asettavat toisilleen ja joiden noudattamista he myös valvovat. Normit siis säätelevät yksilön ja yhteisön välistä vuorovaikutusta. Normien avulla yhteisö saa yksilöt toimimaan yhdenmukaisesti. Sosiaalinen normi on käsky, kiellon tai luvan muotoinen käyttäytymissääntö, jota tuetaan pakottein.

Normi ja rooli ovat siis toisilleen läheisiä käsitteitä. Normi viittaa toimijoiden käyttäytymisen yhdenmukaisuuteen: kaikkien on käytävä suihkussa ennen altaaseen menoa. Sen sijaan rooleihin sisälty ajatus erilaisuudesta. Eri rooleissa toimitaan eri tavoin ja se on täysin hyväksyttyä ja odotettua.